Olen huolissani kohta kolmekymppisestä naisesta, joka on tuttuni. Hän muutti kolme vuotta sitten uudelle paikkakunnalle ja ei ole kolmessa vuodessa oma-aloitteisesti tutustunut yhteenkään ihmiseen siten, että olisi heidän kanssaan tekemisissä oma-aloitteisesti yhtään mitenkään. Hän käy puolipäivätöissä avustajana, mutta sen jälkeen ei tee käytännössä yhtään mitään. Ei harrasta mitään, ei käy koskaan ulkona, ei innostu kotona puuhailusta, ei kiinnosta opiskelut eikä työt. Ainut ajanviete on telkkari ja netti. Joskus pyydän häntä mukaan ihmisten luokse kanssani, yleensä hän lähtee aina, mutta ei koskaan puhu kellekään oma-aloitteisesti koskaan mitään. Minulle sentään jotain joskus.
Hän ei oikein koskaan näytä mitään tunteita, ei itke, harvoin naurahtaa, mutta on yllättävän temperamenttinen, jos joku asia vaikka särkyy. Tuo syrjäytyminen ei näytä häntä häiritsevän mitenkään. Hän ei kiinnostu mistään, eikä kenestäkään. Ei käytännössä koskaan tee mitään, joskus ihmettelen, onko hänen päässään edes yhtään ajatusta yhtään mistään. Ikää hänellä on lähes kolmekymmentä, ja joskus olen miettinyt, voiko noin edes elää, mutta näköjään voi. Olen koittanut puhua asiasta, mutta ei hänellä ole oikein mielipidettä mihinkään, eikä asia tunnu haittaavan.
Mistä oikein on kysymys. Ilmeisesti jonkinsortin paha masennus, mutta kun perusasioidenhoito sujuu ja mielialaongelmia ei tunnu olevan hänellä, niin mikä tässä oikein on? On hyvin vaikea auttaa, koska mikään ulkoinen näkyvä asia ei ole huonosti, henkisesti varmaan sitäkin huonommin, mutta tuosta ongelmasta ei oikein saa edes selvyyttä. Periaatteessa asia ei minulle edes kuulu, mutta hänen tilanne kyllä ihmetyttää..
Hän ei oikein koskaan näytä mitään tunteita, ei itke, harvoin naurahtaa, mutta on yllättävän temperamenttinen, jos joku asia vaikka särkyy. Tuo syrjäytyminen ei näytä häntä häiritsevän mitenkään. Hän ei kiinnostu mistään, eikä kenestäkään. Ei käytännössä koskaan tee mitään, joskus ihmettelen, onko hänen päässään edes yhtään ajatusta yhtään mistään. Ikää hänellä on lähes kolmekymmentä, ja joskus olen miettinyt, voiko noin edes elää, mutta näköjään voi. Olen koittanut puhua asiasta, mutta ei hänellä ole oikein mielipidettä mihinkään, eikä asia tunnu haittaavan.
Mistä oikein on kysymys. Ilmeisesti jonkinsortin paha masennus, mutta kun perusasioidenhoito sujuu ja mielialaongelmia ei tunnu olevan hänellä, niin mikä tässä oikein on? On hyvin vaikea auttaa, koska mikään ulkoinen näkyvä asia ei ole huonosti, henkisesti varmaan sitäkin huonommin, mutta tuosta ongelmasta ei oikein saa edes selvyyttä. Periaatteessa asia ei minulle edes kuulu, mutta hänen tilanne kyllä ihmetyttää..
Vastaukset 7
Vanhimmat
elää katsomallaan tavalla. Asiahan ei tosiaan edes kuulu sinulle
Aamen. Taitaa olla aloittajan omassa elämässä jotain vialla, kun luokittelee ja diagnosoi "sairaiksi" toisia ihmisiä, jotka eivät elä hänen omien pinnallisten käsitystensä mukaan, ja pyrkii sitten "parantamaan" heitä. Mielestäni tuollaiset voisivat muuttaa itse johonkin saareen. "Huolekkaat" tavisidiootit, jotka eivät osaa ajatella yhtään omaa ajatusta ja yrittävät silti ajatella toisten puolesta. Näitähän meidän yhteisö on täynnä, valitettavasti.
Vastasinpa nätisti. Sori, olin tosi huonolla tuulella.
Kaipa ystäväsi kertoo joskus itse mitä haluaisi tehdä tai puhua, jos tahtoo. Jos olet ystävänsä, niin ehkä olet hänen lähettyvillään niin kuin tähän asti. Ei varmaan kannata yrittää tarjota toiselle mitään uutta elämänmallia tai pyrkiä muuttamaan toista.
ei ole sairaus.
No eihän hän täysin syrjäytynyt ole jos kerran osapäivätöissä sentään käy.
Ymmärrän täysin. Minulla on samanmoinen lapsi, saman ikäinen ja puhumaton. On surullista katsoa ja yrittää saada jotain liikahdusta tapahtumaan. Mutta ei onnistu. Tv ja kännykkäpelit ovat arkea. Elämä jää elämättä, kun kyyhöttää huoneessaan aina. On yritetty vaikka mitä, tuloksetta. Nimimerkki äiti
Tuolla naisella on selvästi heikkouksia sosiaalisessa toimintakyvyssä. Hän ei ehkä lapsuudessaan ole oppinut osin kasvatuksen ja osin luonteensa johdosta, miten ihmisiin tutustutaan, miten luodaan kaveruussuhteita ja ystävyyssuhteita. Ehkä hänellä on taustalla myös koulukiusaamista tai jotakin sellaista, joka on vienyt hänen itseluottamuksensa ja pilannut hänen minäkuvansa. Hän on jäänyt ulkopuoliseksi ihmisyhteisöistä ja yrittää sinnitellä niillä voimavaroilla, joita hänellä on. Jos on vaikka taloudellisesti tiukkaa sekä vähän ystäviä ja mahdollisuus ratkaista näitä ongelmia on olematon, niin ihminen lamaantuu henkisesti. Lakkaa tuntemasta, ajattelemasta. Tuossa tilanteessa ihminen pyrkii lähinnä löytämään keinoja turruttaa sosiaaliset ja emotionaaliset tarpeensa ja huolehtii siitä, ettei tule enää torjutuksi eli satutetuksi sulkeutumalla itseensä. Usein tuollainen näköalattomuus ja yksinäisyys johtaa addiktioihin, kuten päihderiippuvuuteen tai vaikka nettiaddktioon. Sillä tavalla turrutetaan keinottomuuden tuottamaa depressiota ja yritetään unohtaa oma tila. Ulkoa päin ei voi ihmistä pakottaa mihinkään, vaan ihmiselle pitää saada oivallus, että hän voi sittenkin vaikuttaa omaan tilanteeseensa, löytää ehkä jopa ystäviä ja tulla pidetyksi ja kohdatuksi. Löytää merkitystä elämästään. Se onkin kinkkinen ongelma, että miten sellaisen tunteen voi toiselle antaa. Ainakin se vaatii aikaa ja yritystä rakentaa hyvää keskusteluyhteyttä ihmiseen, halua oikeasti ymmärtää häntä.