Mieheni on ollut sairaslomalla viimeisen vuoden, nyt eläkkeellä, ikää 40 v. Sitä ennen on ollut sairaslomalla mielenterveyden ongelmien vuoksi, välillä oli parikin vuotta toissa. Viimeisin sairaslomajakso alkoi lomautuksen jälkeen reilu vuosi sitten.
Minä en usko mieheni sairauteen. Tai siis uskon, mutta luulen, että hän liioittelee vahvasti. Hän nimittäin pystyy keskittymään kirjoihin, elokuviin, nettiin, mutta ei töihin. Näillä töillä tarkoitan ihan tavallisia kotihommia, jotka siis jäävät minun harteilleni. Hän syö todella paljon ja rasvaista ruokaa, paino on liki 100 kg vaikka hän on vajaa 170 cm pitkä ja hentorakenteinen. Lisäksi hän on todella epämiellyttävä käytökseltään; kiroilee, puhuu rumia lasten kuullen, on todella ärtynyt. Hän vain viettäisi päivänsä nukkuen, syöden, lukien, katsellen teeveetä. Edes lasten kanssa ei viitsi paljoa puuhastella.
Myönnän, että kun olen itse ärtynyt tilanteeseen, olen ollut viime aikoina todella ilkeä. Mutta ellen sano ja käske tekemään, niin mitään ei tapahdu. Ja silloin mieskin huutaa, että minkä pahan taas olen tehnyt. Tuntuukin, että minulla on kolme lasta kahden sijaan ja tämä kolmas on epämiellyttävä teinipoika, joka vain sotkee ja ajattelee itseään. Ja kuluttaa rahaa. Lisäksi alkoholinkäyttö on kohtuutonta.Tiedän että se ei sovi lääkkeiden kanssa.
Miehelläni on varmasti sairas, hän ei kykene säännöllisesti töihin, en ole varma hänen diagnoosistaan mutta ainakin hän kuulee väsyneenä ääniä.
Mutta tuommoista käytöstä en ymmärrä.
Olen vakavissani harkinnut avioeroa ja siitä hänellekin sanonut. Silloin hän toteaa että pitää parantaa tapansa. Mutta mikään ei parane. jatkuu vain ennallaan, Mies on kuin täysihoitolainen omassa kodissaan, huollettava lapsi, edes jälkiään ei siivoa.
Auttakaa, mikä auttaa vai auttaako mikään?
Minä en usko mieheni sairauteen. Tai siis uskon, mutta luulen, että hän liioittelee vahvasti. Hän nimittäin pystyy keskittymään kirjoihin, elokuviin, nettiin, mutta ei töihin. Näillä töillä tarkoitan ihan tavallisia kotihommia, jotka siis jäävät minun harteilleni. Hän syö todella paljon ja rasvaista ruokaa, paino on liki 100 kg vaikka hän on vajaa 170 cm pitkä ja hentorakenteinen. Lisäksi hän on todella epämiellyttävä käytökseltään; kiroilee, puhuu rumia lasten kuullen, on todella ärtynyt. Hän vain viettäisi päivänsä nukkuen, syöden, lukien, katsellen teeveetä. Edes lasten kanssa ei viitsi paljoa puuhastella.
Myönnän, että kun olen itse ärtynyt tilanteeseen, olen ollut viime aikoina todella ilkeä. Mutta ellen sano ja käske tekemään, niin mitään ei tapahdu. Ja silloin mieskin huutaa, että minkä pahan taas olen tehnyt. Tuntuukin, että minulla on kolme lasta kahden sijaan ja tämä kolmas on epämiellyttävä teinipoika, joka vain sotkee ja ajattelee itseään. Ja kuluttaa rahaa. Lisäksi alkoholinkäyttö on kohtuutonta.Tiedän että se ei sovi lääkkeiden kanssa.
Miehelläni on varmasti sairas, hän ei kykene säännöllisesti töihin, en ole varma hänen diagnoosistaan mutta ainakin hän kuulee väsyneenä ääniä.
Mutta tuommoista käytöstä en ymmärrä.
Olen vakavissani harkinnut avioeroa ja siitä hänellekin sanonut. Silloin hän toteaa että pitää parantaa tapansa. Mutta mikään ei parane. jatkuu vain ennallaan, Mies on kuin täysihoitolainen omassa kodissaan, huollettava lapsi, edes jälkiään ei siivoa.
Auttakaa, mikä auttaa vai auttaako mikään?
Vastaukset 11
Vanhimmat
jos ei töihin kykene mutta ainakin kotitöitä voi ja pystyy tekemään ja pitää tehdä. Muuttakoon omilleen sikailemaan jos ei halua mitään rakentavaa yhteistyötä tehdä perheensä kanssa.
pelkällä kotioleilulla parane, esim pahasta masennuksesta. Siihen tarvitaan ehkä laitoshoitojakso, kuntoutussuunnitelma, terapiaa jne... Miehen käytös kielii masennuksesta, pahasta sellaisesta mutta voi olla muutakin mtt häiriötä. Alan lääkärille ja hakemaan lähete psykiatriseen sairaalaan jossa kokonaistilanne voidaan kartoittaa. Siitä on lähdettävä eteenpäin. Voimia ja uskoa parempaan tulevaisuuteen/elämään:)
mun veli oli samanlaine. hankki perheen ja joutu eläkkeelle 45-vuotiaana. sen käytös oli kanssa iha törkeää kotona; joka toinen sanan oli v***, p*** jne. käyttäyty härskisti; kouri vaimoaa lasten nähe ym. valehteli ihan typeristäki asioista; sano esin toimittaneensa jonku jutun eikä ollutkaa.
veli kanssa eleli kodissaan ku hotellissa; söi, nukkui, joi (aika runsaasti käytti myös viinaa), luki, katteli töllöä, kotitöihin ei tarttunu ku sanomalla pahasti. meidän äiti asu sillon lähellä; kun veljen vaimo oli töis, ni äidin kävi perhettä surku ja teki hommia. veli ei viittiny ees lunta kolata vaa teetätti sen yli 70 vuotiaalla naisella. äiti kuolikin varmaa sen takia, ei jaksanu enää ja murehti liikaa.
ulkonäkö oli iha karsee; pöhöttyny naama viinasta ja raskaasta ruuasta, liikkuminen ja jopa hengittäminen oli jo vaikeaa, mutta ei ees yrittänut mitää kuntonsa eteen. persoonallisuus muuttu täysin. tai ainaha velipoika oli semmonen kuumakalle ollut, ny vaan oli siellä vaimolla kestettävänä kolme lasta ja lellimurkun tavoin käyttäytyvä aikunen mies.
kaikki jäi just siihe missä oli viimeks käytetty, voiveitsi siihen missä oli leipä syöty, sukat tipahti lattialle kun niitä vaihdettiin. ja ne leivät: huh huh; voita oli 2 senttiä varmaan leivän päällä, kun ei nälkä lähe kuulemma muuten. heräs yölläki syömään.
no aikansa vaimo sitä jakso. sitten ku lapset lopulta alko olla ihan tööt ja jopa sanoivat, että äiti , jätä isi, me hävetään sitä eikä se tee koskaa mitään, sai vaimokin voimia: avioero joutu alle vuodessa ja nyt tällä perheellä on paljo paremmin, on löytyny uus hyvä mieski, oikea roolimalli lapsille.
veli, noo, asuu yksiössä, elämä aika rempallaan. katuu kauheasti ja haluais takas, vasta eron jälkee tajus mitä menetti.
sairaus on sairaus. mutta ei henkisesti sairaaltakaan tarvi mitä vaan sietää. usein siellä ei ollakaan ihan niin väsyneitä vaan myös laiskoja; kun oikein hyvälle elämälle oppii ni sehä jatkuu jos toinen antaa sen jatkua
eli ellei puheet auta, ni ero vireelle, sä ja sun lapset ainakin ansaitsette parempaa!
tarvitsee potkun perseelle.
teot ne puhuvat eivät lupaukset.
Tilanne on osittain tuttu. Masentunut ihminen alkaa tottua siihen, että kun ei jaksa mitään, ei tarvi tehdä mitään kun on kerran sairas. Jaksamisen puute iskee juuri ikävien asioiden edessä - mukavia kyllä jaksaa. Jos on tarpeeksi härski hyväksikäyttäjä, saattaa meno mennä kuvatunkaltaiseksi taantumiseksi epämiellyttävän teinin tasolle, eikä todellakaan edes VIITSI tehdä mitään vaan teetättää puolisolla kaiken.
Olet varmasti oikeassa arvellessasi, että tauti on vahvasti liioiteltu - sillähän pääsee niin helpolla! Eikä sinun kuulu olla palvelija ja hoitaja, kyllä sairaankin ihmisen on hoidettava oma osuutensa kodista ja lapsista. Jos ei kykenekään kaikkeen, niin ainakin pitäisi yrittää! Alkoholinkäyttö ja muut huonot elämäntavat pahentavat masennusta, mutta tahtoneeko tuo edes parantua, ei vaikuta siltä.
Sinuna ottaisin yhteyttä perheneuvolaan tai jos terveyskeskuksessanne on psykiatrinen sairaanhoitaja niin sellaiseen. Onko miehelläsi hoitokontakti olemassa? Jos on, niin sieltäkin suunnasta voisi kysellä neuvoja. Miehesi ei selvästikään tajua, missä mennään ja miten elämä on vinksahtanut väärälle uralle, ja tarvitsisi ulkopuolisen kanssa keskustelua. Oma vaimo leimautuu helposti vain "nalkuttavaksi eukoksi" eikä sitä oteta tosissaan. Sanotaan joo joo parannan tapani, mutta vain siksi, että saadaan toinen hiljaiseksi. Parasta olisi, jos pääsisitte molemmat keskustelemaan esim. pariterapiassa tästä asiasta. Tiedän, että perheneuvoloihin, saati pariterapiaan ei niin vain pääse, jonot on kauheat, mutta jos miehesi on hoitosuhteessa psykiatrisella poliklinikalla (ns. avohoidossa) niin sitä kautta useissa paikoissa järjestyy keskusteluapua.
Toivon, että alkanut vuosi sujuu paremmin, ja saatte elämän rullaamaan!
Sikäli asiat ovat "hyvin" että on säännöllinen hoitosuhde lääkäriin ja hoitajaan. Sikäli huonosti, että tämä hoitohenkilökunta ei tiedä koko totuutta. Mies ei halua minua mukan käynteihin, joskus olen mennyt ja valottanut mm alkoholinkäyttöä. Sen verran sain aikaan, että rauhoittavia hänelle ei enää kirjoiteta, sillä käytti niitä väärin viinan kanssa.
Mutta kyllä tuo kirjoittamasti kuulosti oikealta; mukavia asioita tehdään mutta ikäviä velvollisuuksia ei viitsitä.
Enkä tiedä onko noista käynneistä apua kun mies vaan siellä kertoo että asiat on huonosti ja mitään ei jaksa... Potkun tarvisi persuksille!
Kuulosta kovasti minulta itseltäni tuo miehesi käytös. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei siis kuitenkaan ole puolustella miehesi käytöstä.
Itse myös huonompina kausina en jaksa tehdä mitään vähääkään epämiellyttävää, koska ne saavat stressaantumaan ja sitä kautta ahdistumaan pahasti. Mielihyvää tuottavia asioita kuitenkin jaksan tuolloin tehdä, koska ne helpottavat hieman sitä sen hetkistä pahoinvointia. Päihteitä myös käytän reilummin tuolloin, koska niillä saa lievennettyä ahdistuneisuutta ja turrutettua masentuneisuutta.
Pari suhteessa eläessäni kuitenkin tuolloinkin pakotan itseni tekemään hieman koti töitä, koska en vain voi kaikkea jättää puolison kontolle. Tästä olen myös puhunut hoitotaholleni niin kuin myös puolisonikin on puhunut hoitotaholleni.
Eli miehesi ei välttämättä liioittele, vaan voi oikeasti kärsiä käytöksestään huolimatta.
Mutta kuitenkin, jos tilanne vain jatkuu samanlaisena, eikä miehesi halua siihen apua sekä näe tai tunnusta omaa käytöstään, niin lähde. Vaikka sairautta ei olisi millään tapaa liioiteltu, se ei velvoita kuitenkaan sinua jaksamaan, koska silloin on myös kyse sinun ja lastesi hyvinvoinnista. Ja kun on kyse omasta tai varsinkin omien lasten hyvinvoinnista, niin järkevintä ja kohtuullisinta on lähteä ja jättää kylmästi sairas oman onnensa nojaan, jos hän ei edes halua tai suostu vastaan ottamaan apua sairauteensa. Ehkäpä tämä sitten saa hänet vihdoin oikeasti ottamaan tarjotun avun vastaan ja muuttamaan käytöstään.
Voit myös vastoin miehesi tahtoa kertoa suoraan tilanteesta hänen hoitavalle taholle, koska mikään laki ei velvoita sinua pitämään asioita salassa. Vaitiolovelvollisuus koskee ainoastaan terveydenalan ammattilaisia.
En tiedä mistä miehesi kärsii tai mikä/mitkä ovat hänen diagnoosinsa mutta minulla itselläni on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö ja epävakaa persoonallisuushäiriö.
kyse on sinusta ja lapsistasi. mieti millaisen elämänmallin he saavat isältään. kukaan ei ole niin sairas ettei pystyisi kotitöistä huolehtimaan, siinä on kyse selvästä laiskuudesta. jos pystyy keskittymään tv:n katseluun ja kirjojen lukuun, pitäisi myös pystyä keskittymään siivoukseen ja pyykkien laittoon. mutta ne ovat ikäviä ja tylsiä töitä, on paljon kivempaa katsella töllöä ja antaa toisten huolehtia ikävistä kotitöistä. jätä miehesi. olet ansainnut paremman elämän
Samaa mieltä olen kanssasi siitä että aloittajalla on täysi oikeus lähteä. Mutta tuo, ettei kukaan ole niin sairas ettei pysty kotitöistä huolehtimaan kertoo aika paljon edelleen vallitsevasta "tartu ittees niskasta kiinni" asenteesta masentuneiden ihmisten kohdalla. Epäilemättä on helpompi ymmärtää ettei jaksa siivota tai hoitaa kotitöitä jos on 40 astetta kuumetta kuin jos ihminen on masentunut. Väitämpä silti että vaikeasti masentuneen ihmisen toimintakyky on huomattavasti alhaisempi kuin muuten terveen hankilön jolla on vaikeakin fyysinen sairaus. Kyse ei ole laiskuudesta vaan sairaudesta. Tällä en siis tarkoita etteikö aloittajan miehen kohdalla kyse olisi ainakin osittain myös opitusta käyttäytymismallista, eli hän on sairautensa myötä oppinut saamaan kaiken eteen kannettuna. Tuollainen käyttäytyminen ei kyllä edesauta masennuksesta toipumista vaan pitäisi yrittää aktivoitua tekemään edes yksi pieni asia päivässä.
niin sairasta ei olekaan ettei viitsisi kotitöitä hoidella. silloin kuuluu laitosjaksolle. yksinään tällainen mies ei voisi näin elää; hänen täytyisi ainakin ruoka itselleen hakea kaupasta ja se laittaa. nyt ei tarvi, kun joku sen tekee puolestaan. epäilen myös että miten kauan eläke riittää hyvälle elämälle oppineelle.
minä kestin aloittajan miehen kaltaista miestä liki 10 vuotta. tuntui tosiaan että kolmen lapsen sijasta niitä oli 4 ja tämä neljäs se kaikkein vaikein. mies eli meilläkin kuin täysihoitolassa. aikaa olisi ollut vaikka kuinka mutta ei pyykkikoria viitsinyt selvittää, ei kuulemma osaa ja kun ei osaa ei tarvi opetellakaan. lapset häpesivät isäänsä kun kavereita tuli, niin tämä istui aina ison mahansa kanssa tv:n ääressä tai sohvalta kuului kuorsaus. eivät enää ilenneet tuoda meille kavereita.
sitten tuli se viimeinen korsi mikä katkaisi kamelin selän. tuli viikko, jolloin satoi lunta ja minä jouduin ennen töihin lähtöä kolaamaan koko pihan. mies nukkui eikä sitä tehnyt vaikka pyysin. toisena päivänä pyysin laittamaan pyykit, mitkä laittoikin; myttysi kaappiin. yhtenä päivänä pyysin laittamaan ruuan, että pääsisin lähtemään työkaverin kutsuille ajoissa. Juu, ruoka oli laitettu; oli keittänyt perunoita, ei mitään muuta. Yhtenäkään päivänä ei edes imuroinut vaikka pyysin. Ei vienyt koiraa ulos ja koira teki tarpeet lattialle... Siis niitä pieniä juttuja joita olin 10 vuotta kestänyt. Enää en kestänyt.
Sen yhden viikon jälkeen minä tosiaan sisuunnuin niin paljon, että laitoin evioeron vireille, otin pankkiin yhteyttä, selvittettiin omaisuus, talo laitettiin myyntiin jne... rahallisesti hävisin minä. Talo oli nimittäin minun kotitilani ja vanhemmat olivat sen meille puoli-ilman antaneet. Mies vain otti minulle kuuluvaa perintöä. Tämän seurauksena eivät sisareni puhuneet minulle vuosiin; olinhan myynyt heidänkin vanhan kotipaikkansa.
Mutta kaikesta selviää. Tästä on nyt 4 vuotta ja olen onnellisempi kuin vuosiin. Lapset eivät halua isällään käydä kuin satunnaisesti, häpeävät yhä häntä.