Olen lukenut välillä tätä palstaa. Jotkut kirjoitukset ovat paljon rankempia kuin mitä minulle on koskaan tapahtunut. En osaa sellaisiin kunnolla enää samaistua, mutta haluan kuitenkin kirjoittaa vähän omasta masennuksesta ja joistakin asioista mitkä minulla auttoi pääsemään siitä.
Masennusta minulla oli kolme, neljä vuotta sitten. Ei ollut sen syvempää, mutta kuitenkin. Sen saattoi päätellä omista lähes kokoaikaisista ajatuksista: olen inhottava, huono, en kelpaa kenellekään jne, ei kiinnosta kukaan eikä mikään, elämällä ei ole minulle mitään annettavaa, lisäksi kärsin kaikenlaisista sosiaalisten tilanteiden pelosta ja jännityksestä. Joskus kävi mielessä myös se, että ihan sama vaikka kuolisin, mutta sitä ajatusta en jatkanut pidemmälle tai siis mietin kuinka voin edes ajatella noin, olen idiootti, elämä on lahja eikä sitä saa mennä hajottamaan, vaikka kuinka inhoaakin itseään.
En etsinyt apua virallisista kanavista, vaan aloin itse tajuta kuinka pöljä olen ja miten voinkaan ajatella ja elää noin - nauttimatta mistään päivästä tai asiasta mitä teen. Koulussa opiskelin psykologiaa ja tiesin masennuksesta muutenkin. Olen aina lukenut paljon kirjoja. Ajattelutavan muuttamiseen tarvittiin aikaa, oma päätös, hyvin paljon muita ihmisiä varsinkin perhettäni: sisaruksia ja vanhempia, uusia mielenkiinnonkohteita, ihmisenä kasvamista, muutos siinä epäkohdassa, joka aiheutti itsetunnon mataloitumista ja myös sen kokemuksen läpikäymistä ja miettimistä, huumoria, kirjojen lukeminen ala-asteelta lähtien auttoi myös... ja sellaista.
Minulle kehittyi jonkinlainen suojamuuri jo ala-asteella koulussa, kun minua syrjittiin. En tiedä, oliko se kovinkaan suurta koulukiusaamista, mutta taisin/taidan olla niin herkkä, että otin sen heti itseeni. Siitä lähtien aloin olla yksin koulussa, kotona sain olla oma itseni onneksi. Yläasteella minua ei enää kiusattu eikä sen jälkeen, mutta suojamuuri oli ja pysyi, aloin kärsiä jännityksestä muiden ihmisten seurassa enkä oikeastaan saanut kavereita kouluaikana tai en ainakaan ollut kenenkään kanssa. Lukion ekalla alkoi sitten masennus nostaa päätään, (aloin ajatella mitä varten oikein elän (filosofiaa?) ja sitten alkoi muutkin masennusjutut) Tokalla se (masennus) laimeni jonkin verran, mutta kärsin kuitenkin jännityksestä muiden ihmisten seurassa ja ajoittain masennusajatuksista. Kolmannella aloin sitten jo tykätä elämästä ja muiden ihmisten seurastakin myös inhoamassani paikassa - koulussa.
Nykyään sitten olen oikeastaan ihan onnellinen ja kiinnostunut muista ihmisistä ja asioista: koulunkäynti, terveys, ravitsemus, lukeminen jne. kaikesta tästä ympärillä olevasta. Kärsin edelleen jossain tilanteissa jännityksestä, mutta onneksi nyt on helpompaa koska mm. aloitin uuden koulun eri paikkakunnalla ja olen tutustunut uusiin ihmisiin. No eipä muuta :) Lähetän tämän, vaikka en oikein tiedä onko siinä järkeä .)
Masennusta minulla oli kolme, neljä vuotta sitten. Ei ollut sen syvempää, mutta kuitenkin. Sen saattoi päätellä omista lähes kokoaikaisista ajatuksista: olen inhottava, huono, en kelpaa kenellekään jne, ei kiinnosta kukaan eikä mikään, elämällä ei ole minulle mitään annettavaa, lisäksi kärsin kaikenlaisista sosiaalisten tilanteiden pelosta ja jännityksestä. Joskus kävi mielessä myös se, että ihan sama vaikka kuolisin, mutta sitä ajatusta en jatkanut pidemmälle tai siis mietin kuinka voin edes ajatella noin, olen idiootti, elämä on lahja eikä sitä saa mennä hajottamaan, vaikka kuinka inhoaakin itseään.
En etsinyt apua virallisista kanavista, vaan aloin itse tajuta kuinka pöljä olen ja miten voinkaan ajatella ja elää noin - nauttimatta mistään päivästä tai asiasta mitä teen. Koulussa opiskelin psykologiaa ja tiesin masennuksesta muutenkin. Olen aina lukenut paljon kirjoja. Ajattelutavan muuttamiseen tarvittiin aikaa, oma päätös, hyvin paljon muita ihmisiä varsinkin perhettäni: sisaruksia ja vanhempia, uusia mielenkiinnonkohteita, ihmisenä kasvamista, muutos siinä epäkohdassa, joka aiheutti itsetunnon mataloitumista ja myös sen kokemuksen läpikäymistä ja miettimistä, huumoria, kirjojen lukeminen ala-asteelta lähtien auttoi myös... ja sellaista.
Minulle kehittyi jonkinlainen suojamuuri jo ala-asteella koulussa, kun minua syrjittiin. En tiedä, oliko se kovinkaan suurta koulukiusaamista, mutta taisin/taidan olla niin herkkä, että otin sen heti itseeni. Siitä lähtien aloin olla yksin koulussa, kotona sain olla oma itseni onneksi. Yläasteella minua ei enää kiusattu eikä sen jälkeen, mutta suojamuuri oli ja pysyi, aloin kärsiä jännityksestä muiden ihmisten seurassa enkä oikeastaan saanut kavereita kouluaikana tai en ainakaan ollut kenenkään kanssa. Lukion ekalla alkoi sitten masennus nostaa päätään, (aloin ajatella mitä varten oikein elän (filosofiaa?) ja sitten alkoi muutkin masennusjutut) Tokalla se (masennus) laimeni jonkin verran, mutta kärsin kuitenkin jännityksestä muiden ihmisten seurassa ja ajoittain masennusajatuksista. Kolmannella aloin sitten jo tykätä elämästä ja muiden ihmisten seurastakin myös inhoamassani paikassa - koulussa.
Nykyään sitten olen oikeastaan ihan onnellinen ja kiinnostunut muista ihmisistä ja asioista: koulunkäynti, terveys, ravitsemus, lukeminen jne. kaikesta tästä ympärillä olevasta. Kärsin edelleen jossain tilanteissa jännityksestä, mutta onneksi nyt on helpompaa koska mm. aloitin uuden koulun eri paikkakunnalla ja olen tutustunut uusiin ihmisiin. No eipä muuta :) Lähetän tämän, vaikka en oikein tiedä onko siinä järkeä .)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Antoi voimia varmaan monillekin.