Masentaa. Ei mitään syytä elää. Ei ole kavereita, ei vanhempia jotka jaksaisivat enää välittää. Onneksi heillä on sisarukseni, hänestä sentään voivat olla ylpeitä. Minä olen vain tällainen josta ei ole mihinkään. En osaa enkä jaksa huolehtia edes itsestäni. Olen aina ollut se joka ei kuulu joukkoon. Aina erilainen kuin muut. Eikä se tule koskaan muuttumaan. Hauskaa, samaistun enemmän siihen Sellon jo edesmenneeseen ammuskelijaan, kuin niihin muihin jotka vihaavat häntä ja hänen tekoaan. Minuakin vihataan, olen maanvaiva, salaa toivotaan että kuolisin. Sitä minäkin toivon joka päivä. Olen kyllästynyt yrittämään, se ei tuota koskaan tulosta. Voi kun olisi tarpeeksi rohkeutta, yhtä paljon kuin halua, niin tappaisin itseni. Murhaisin, minulla olisi niin tarkka suunnitelma että kuolisin varmasti. Rauha minulle, rauha perheelleni.
Jos kertoisin tästä kenellekkään, joutuisin tietenkin sairaalaan hoitajien kiusattavaksi. Siellä vielä varmistetaan, että kärsimys on varmasti suurin mahdollinen. Ei sairaalassa auteta ihmisiä, heidät tuhotaan lopullisesti. Tämän tietävät kaikki sinne lukkojen taakse joutuneet. Avopuolelle minulla ei riitä motivaatiota, kuten sanoin, en enää jaksa uskoa tai yrittää, tiedän jo liiankin hyvin millainen kohtalo minulle on määrätty. Ei siis ole keinoja joilla pelastuisin.
Jos kertoisin tästä kenellekkään, joutuisin tietenkin sairaalaan hoitajien kiusattavaksi. Siellä vielä varmistetaan, että kärsimys on varmasti suurin mahdollinen. Ei sairaalassa auteta ihmisiä, heidät tuhotaan lopullisesti. Tämän tietävät kaikki sinne lukkojen taakse joutuneet. Avopuolelle minulla ei riitä motivaatiota, kuten sanoin, en enää jaksa uskoa tai yrittää, tiedän jo liiankin hyvin millainen kohtalo minulle on määrätty. Ei siis ole keinoja joilla pelastuisin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
edes vielä yhden kerran yrittää? Lääkäriin ja pyyntö piristävää mielialalääkettä (Cymbalta, Efexor tai jotkin SSRI:t mutten tiedä niistä, joku muu kyllä)?
Olen yrittänyt jo liian monta kertaa "vielä kerran". Tarpeeksi yritettyään sitä ei vain enää jaksa yrittää, ei edes "vielä kerran". Kylllähän minä lääkärissä käynkin, he kun sitä velvoittavat, en vain halua kertoa psykiatrille totuutta todellisesta tilastani. Kuten jo mainitsinkin, se olisi sitten suorinta tietä hullujen huoneelle. Potilaita hullumpina pidän ehdottomasti hoitajia. Siitä kai nimensä saanutkin, hulluja keinoja saada potilaiden vointi paremmaksi. Niinhän ne aina sanovat, "auttavansa". Mielialalääkkeet ovat vain rahastusta, opin sen jo onneksi kahden lääkevaihdon jälkeen. Silloin saivat pillerit kenkää. Olen sitä mieltä, että paras lääke masennukseen on rakkaus. Jos ei ole rakkautta, ei ole syytä elää. Masentuneena sitä helposti tahtomattaan purkaa pahaa oloaan ympärilleen huutamalla ja käyttäytymällä muuten ikävästi, itsellänikin on siihen kova taipumus. Tosirakkaus kyllä kestäisi sen, mutta minun ja vanhempieni välinen rakkaus ei kestänyt. He jättivät minut yksin. Olen sentään vieläkin (ainakin jossainmäärin) murrosikäinen apina, ja alaikäinen pentu, joka tarvitsisi vanhempiaan, mutta omillahan tässä ollaan. Enhän minä edes osaa huolehtia itsestäni. Idioottimasta tämä elämä.
Ja et ole ainoa, joka ajattelee juuri noin.