ja sen, että en ehkä koskaan löydä ketään. Olen 41-vuotias miespuolinen "Ikisinkku". Tuntuu vain, että koskaan ei löydä sitä oikeaa, mikään ei kolahda, eikä oikein jaksa enää edes etsiä. Masentavaahan tämä välillä on. Tuntuu, että on jäänyt vaille todellista rakkautta elämässään. Onhan minulla tietysti joskus ollut oikeakin suhde, mutta naimisiinmenon kynnyksellä päädyimme eroon. Toisaalta ehkä hyväkin, mutta sen jälkeen en ole onnistunut löytämään tilalle toista kunnon suhdetta. Olen ollut ilman parisuhdetta jo 10 vuotta, uskokoon ken haluaa. Onneksi on hyviä ystäviä, harrastuksia ja työ, johon purkaa energiaansa. Olisihan se päivä, kun huomaisi löytäneensä jonkun, jonka kanssa voisi aloittaa uuden suhteen ja ehkä vähän muutakin. Vielähän tässä ehtii, en ole kuitenkaan lopullisesti luovuttanut. Onko muita samanlaisia, olisi kiva vaihtaa ajatuksia.
Olen hyväksynyt yksinäisyyteni...
Alone...
2318
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
se on ikävää, mutta sinulla on ystäviä,nauti siitä, ja pidä kiinni, siinä on elämänlankaa...
tällä palstalla monella ei ole edes sitä yhtä ystävää, kova mikä kova, monen kohtalo, yksin on vaikeaa,
yksinäisyys on oravanpyörä.
Keskustelupalstalla sopia kenenkään kanssa mitään tapaamisia tms eikä se minusta tuntuisi todelliselta. Mutta kai se on niin, että yksin elävä joutuu sietämään sitä suruakin mitä yksinäisyyteen liittyy, mutta kestäiskö sen helpommin, jos tajuaisi, että "life is sad and so is love" laulaa Kate Bush, että ehkä sekin on vain yksi surun muoto ja eihän sitä koskaan tiedä. Kuuleehan niitä tarinoita, joissa yksinäiset kohtaavat ja tie jatkuu yhdessä ?
Toivo pitää ainakin toiveikkaana. Ja yksinolon edut kannattaa myös muistaa, minulle se on villasukissa tallustelu, kahvinjuonti, nukkuminen, medioitten kanssa pelailu, yms sitten kahviloihin toisten yksinäisten kanssa rohkeasti juttelemaan vaan, kun taas pitkien pyhien jälkeen avautuvat.