Kuulen mitä mielenkiintoisempia (jopa hupaisia) juttuja siitä, miten yksinäiset ihmiset "joutuvat" valehtelemaan esim töissä tai sukulaisille peittääkseen yksinäisyytensä.
Esim minä olen jo vuosia huijannut kahdessa eri duunipaikassa työkavereitani, että minulla on miesystävä jonka kanssa vietän viikonloppuja ja juhlapyhiä jne...
.... vaikka oikeassti olen ollut kymmeniä vuosia sinkku ja välillä aika toivottoman yksinäinenkin...
vaikka itse inhoan valehtelua, tämä tuntuu jotenkn helpommalta kuin se, että kaikki säälisivät minua ja ihmetteleisivät kuinka mulla ei ole ketään ja kuinka se "rauka parka" oli nytkin koko joulun ja uudenvuoden yksin kotona 4 seinän sisällä lähetellen korkeintaan muutaman textarin tutuilleen - kukaan ei pyytänyt kanssaan joulun tai tapanin viettoon.
Kertokaa muutkin hauskoja (tai vähemmän hauskoja) tilanteita missä olette joutunut "muuttamaan totuutta" sinkkuudestanne / yksinäisyydestänne.
Esim minä olen jo vuosia huijannut kahdessa eri duunipaikassa työkavereitani, että minulla on miesystävä jonka kanssa vietän viikonloppuja ja juhlapyhiä jne...
.... vaikka oikeassti olen ollut kymmeniä vuosia sinkku ja välillä aika toivottoman yksinäinenkin...
vaikka itse inhoan valehtelua, tämä tuntuu jotenkn helpommalta kuin se, että kaikki säälisivät minua ja ihmetteleisivät kuinka mulla ei ole ketään ja kuinka se "rauka parka" oli nytkin koko joulun ja uudenvuoden yksin kotona 4 seinän sisällä lähetellen korkeintaan muutaman textarin tutuilleen - kukaan ei pyytänyt kanssaan joulun tai tapanin viettoon.
Kertokaa muutkin hauskoja (tai vähemmän hauskoja) tilanteita missä olette joutunut "muuttamaan totuutta" sinkkuudestanne / yksinäisyydestänne.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Ensinnäkin, miksi valehtelet yksinäisyydestäsi? Mitä hävettävää siinä on? Itse olen ollut yksin jo yli 10 vuotta, siis vailla minkäänlaista seurustelusuhdetta vastakkaiseen sukupuoleen. Olen miespuolinen ja 41-vuotias.
Minkä ikäinen muuten olet? En näe mitään syytä muutella totuutta, enkä valehdella tilanteestani, mitä se muka hyödyttäisi? Jos yksinäisyys koetaan nyky-yhteiskunnassa jotenkin halveksittavaksi ja hävettäväksi, niin olkoon sitten niin. Parempi olisi tietysti vaikka väkisin olla kiinni jossain onnettomassakin parisuhteessa ihan vain sen vuoksi, että olisi 100% yhteiskuntakelpoinen ja kaikki suomalaisen elämän normit täyttävä. Voisi sitten muillekkin sanoa, että ihan hyvin tässä menee parisuhderintamalla...
"Ensinnäkin, miksi valehtelet yksinäisyydestäsi? Mitä hävettävää siinä on?"
Usein tuossa on se ikävä puoli, että jos henkilö ei valehtele niin keskustelut loppuvatkin siihen paikkaan. Tai sitten jatkossa vältellään kyseistä henkilöä... Ikävä kyllä monille voi olla helpompaa valehdellakin tilanteensa kuin kertoa totuus... Tietysti se riippuu monesti siitäkin että minkälaisessa ympäristössä on.
Tosin kannattaisihan se yrittää saada tilannettaan parempaan suuntaan jos ei sitten ole semmoinen kuin haluaisi.
Yksinäiset jotka mahdollisesti joudutte sellaiseen tilanteeseen että joudutte valehtelemaan.
Sanokaa näin.
"En tehnyt mitään koska täällä ei ole vielä ketään ystäviä. Olen vähän ulalla siitä mitä täällä voisi tehdä ja missä voisi tavata uusia ihmisiä".
Tuo tietysti on helppo sanoa siinä tilanteessa että on tuntematon paikkakunnalla vaikka olisi asunut siellä puolet elämästään. Siitä voi syntyä vaikka minkälaisia keskusteluja ja ehdotuksia.
Tuohan olisi hauska leuanloksauttaja vastaus, että olin miesystävän kanssa mökkeilemässä. Vois duunikaverit hetken aikaa nikotella :D
Jos kysymys on: Mitä teit? niin vastaan: en mitään, olin yksikseni. Keskustelu loppuukin yleensä siihen. Joskus tosin joutuu lievästi valehdellen jatkamaan: ettei enää oikein jaksa kavereiden kanssa hillua, tai, että juuri nyt ei ole kumppania...
Sitten joutuu kyllä hieman kasailemaan ajatuksia ja miettimään miten vastaa, jos kysymys sisältää jo oletuksen kavereista ja/tai rouvasta; jotenkin hämmentää se itsestäänselvä arkipäiväisyys jostain itselle niin kaukaisesta ja käsittämättömästä asiasta kuin kaveruus ja parisuhde. Eipä noista tilanteista kyllä mitään hauskaa tule mieleen. Mieli vain apeutuu, kun niihin törmää; lomakkeissakaan ei taideta enää kysellä onko henkilö naitu vai ei, pyydetään vain ilmoittamaan puolison ja lasten henkilötiedot; niin ja asutteko samassa taloudessa...............
Mitä se muille kuuluu jos joku on yksin ja elää yksin, ihan sama. Ei se kerro mitään sen ihmisen paremmuudesta, että on jossain suhteessa tai, että on aviossa. Yksineläjäthän ne tässä koville joutuvat ja ovat usein henkisesti vahvoja (vahvempia, kuin parisuhteessa elävät). Itse en ainakaan ryhdy mihinkään epätyydyttävään parisuhteeseen vain sen vuoksi, etten olisi enää yksin ja olisi jotain juteltavaa töissä. Jos keskustelu ei jatku sen vuoksi, että toisella ei ole parisuhdetta, ei sitä keskustelua yleensä kannata käydä ollenkaan. Ihan kuin maailmassa ei olisi muuta kuin parisuhde ja siitä puhuminen.
Hauskaa miten yksinäisyys synnyttää yksinäisyyttä noissa tilanteissa. Ennemmin tai myöhemmin sitä joutuu kaikille lopulta valehtelemaan menoistaan tai myöntämään että niitä ei ole... jolloin useimpien suhtautuminen on jotain "Jaa no ton kanssa ei varmaan kannata olla missään tekemisissä, epäsosiaalinen tapaus" tapasta.
Jos joku ei hyväksy sinua sellaisena, kuin olet on se hänen häpeänsä ei sinun. Olen oikeastaan vain ylpeä siitä, että olen yksin, enkä elä väkisin jossain epätyydyttävässä suhteessa. Nykyään pitäisi olla sitä ja tätä, entä jos ei olekaan? Ollaan sitten erilaisia ja yksinkin, jos ei muu auta. Pään sisällä onneksi tapahtuu niin paljon, että yksinäisyys on vain mielentila ei mitään muuta.
Mitä sinä siinä vaahtoat, että on yhteiskunnan tai minun keskustelukuppaneitteni vika, ettei minulla ole mitään sanottavaa? Kyllä kai työkavereita kiinnostaisi kuulla miten lomani meni, ihan vain jutustelun vuoksikin; ja miksei sekin kiinnostaisi, että kuinka sitten yksinäinen saa aikansa lomalla kulumaan. Mutta kun ei jälkeenpäin itsekkään osaa sanoa, miten sen aikansa sai kulumaan... Siinähän se meni, - ja se siitä.
Hyvä sulle, jos saat nautintosi yksinäisyydestäsi.
En itsekään koe että pitäisi väkisin elää jossain suhteessa tai tavata "kavereita" (jopa minulla on ollut elämäni aikana tuttuja joiden yhteydenottoihin en enää vastannut) koko aika, mutta silti se ettei ole ketään jonka kanssa keskustella omista asioista (ilmaiseksi) tuntuu todella raskaalta. Jos oikeasti voi pitää yksin olemistaan valintana niin siinä ei ole mitään vikaa, mutta minua jatkuva yksin olo ahdistaa. Ja siihen sitten liitty se että jos haluaisi kavereita niin niitä pitäisi jo olla... ihan järkevienkin ihmisten on vaikea hyväksyä yksinäistä seuraansa.
Ymmärrän tätä kirjoittajaa niin hyvin. Olen pitkässä parisuhteessa elävä nuori nainen. Kuitenkin tunnen itseni todella, _todella_ yksinäiseksi. Niitä ystäviä, joille olen ilmainen 24h terapeutti, niitä kyllä riittää. Mutta kun olisi minun vuoroni, ja pyydän apua- silloin sitä ei irtoa. Sitten muutunkin yhtäkkiä ilmeisesti hankalaksi kun kehtaan "vaatia" ns vastapalvelusta vuosien terapeutisoinnin jälkeen.
Ylpeyttäni en sentään ole hukannut. Aluksi nielin tämän kohtelun, selitin itselleni että "kyllä ne musta tykkää...". Havahduin todellisuuteen ja nyt olen yksin. En vain kykene alentamaan itseäni tuolle tasolle, ansaitsen niin paljon parempaa.
Toki avomieheni on "paras ystäväni", mutta yhdeltä ihmiseltä ei voi saada kaikkea. Tarvitsisin jonkun jokakuuntelisi koska se _haluaa_, ei siksi että olisi sen velkaa. Eikä yhden ihmisen niskaan voi kaikkea paskaa kaataa- hän on elämänkumppanini, ei terapeuttini.
Eipä oo ketää kelle voisin valehdella. :( Olen työtön, en opiskele, sukulaiset ei pidä yhteyttä, eikä ole kavereita. :P
Joskus yläasteikäisenä saatoin valehdella mutta nykyään en enää häpeä yksinäisyyttäni.
Mitä järkeä noin suorassa valehtelemisessa on? Ymmärrän hyvin pienen "totuuden kaunistelun", jossa esim. yksinäinen opiskelijapippaloissa käynyt kertoo bailanneensa kavereidensa kanssa, mutta noin suorilla valheilla teet vain hallaa itsellesi. Oletko tullut lainkaan ajatelleeksi, miten huijaamisesi vaikuttaa tuleviin ihmissuhteisiisi? Alla pari esimerkkiä:
Mitä jos joku työkaverisi olisi halukas ystävystymään kanssasi? Jos et osaa kuvitella yhtään nykyistä työkaveriasi ystäväksesi, ehkä työpaikallesi tulee joku uusi jonka kanssa huomaat tulevasi hyvin juttuun. Luuletko että siltä riittäisi vielä ymmärrystä ja halua tutustua, jos kertoisit suuren osan elämästäsi olevan pelkkää valhetta? Valehtelisitko elämästäsi tällaisille kaverille samoin kuin muillekin vai voisiko siinä käydä niin, että joutuisit kieltäytymään koko ystävyydestä aiempien valheidesi takia?
Sekin on mahdollista, että ystävystyt työn ulkopuolella jonkun kanssa joka tutustuu myöhemmin johonkin työkaveriisi. Kun tulee ilmi että olette samalla työpaikalla, miten luulet kaverisi reagoivan, kun työkaverisi mainitsee olemattoman miesystäväsi tai jonkun muun asian jonka kaverisi tietää valheeksi?
Kannattaa lopettaa valehteleminen ja opetella elämään yksinäisyyden kanssa. Jos todella koet yksinäisyytesi niin hävettäväksi, ettet pysty lopettamaan valehtelemista edes vähitellen, suosittelen terapiaa. Rehellisyys ja luotettavuus on arvokkaita ominaisuuksia, joita ilman on vaikea saada kavereita.
ala valehtelemaan. Jos siitä jäisi kiinni, niin silloin paljastuisi paitsi yksinäisyyteni myös se, että häpeän suuresti yksinäisyyttäni.
Mieluummin vastaan jotain ympäripyöreää tai kierrän kysymyksen jollain tapaa. Saatanhan minä joskus sanoa "ei vain huvittanut" jos minultä kysytään olinko vappuna juhlimassa tms. No totta helvetissä minua olisi huvittanut, mutta kun ei ole kaveriporukkaa niin ei.
Olen huono valehtelmaan, joten minä myös usein kiertelen kysymyksiä enkä vastaa niihin kunnolla. Joskus on kyllä tullut valehdeltua ihan suoraan työkavereille, jos ovat kyselleet mitä olen esim. juhannuksena tehnyt. Vanhempi mieshenkilö oikein oletti, että olin varmasti kaveriporukalla saunomassa mökillä. Silloin oikein lipsahti, että "juu, just semmosta oli." Yleensä välttelen kysymyksiä.
väänsin sujuvasti hätävalheen olemattomista "ystävistäni", myönnän.
Minua ainakin hävettää tämä yksinäisyys. Johtuu tämä häpeäminen varmaan huonosta itsetunnosta. Ei oikein haluaisi näyttää muille kuinka yksin sitä onkaan. Minäkin välttelen noita kysymyksiä ja yleensä vastaan jotain eipä huvittanut lähteä jonnekin tai että olin kotipaikkakunnallani tuttujen luona ym. vastaavaa. Mitään isoja valheita en ole koskaan kertonut.
Joskus olen miettinyt, että jos ihmiset tietäisivät, että olen kaiken vapaa-aja yksin (ollut jo monta vuotta) niin sitten ehkä jotenkin säälisivät minua tai siis en halua mitään "erityismainetta" niin yksinäisenä ihmisenä. Vaikea selittää, mutta en halua ihmisten miettivän yksinäisyyttäni. Vaikeaa on elämä ollut ja ei yhtään helpommalta vaikuta.
valehdellut. jonkin sortin pataloginen valehtelija oon ollut jo kauan. yrittänyt lopettaa, mutten halua kuitenkaan että kukaan esim. perheenjäsenistä alkaa huolestumaan tästä. meillä on ollut jo perheessä ihan tarpeeksi vaikeaa ja jos kertoisin nämä mun ongelmat, muitakin riittää kuin yksinäisyys.. en halua ketään huolestuttaaa, käyn mieluummin vain itse terapiassa. siellä tosin en meinaa tuosta valehtelusta kertoa, mutten ole valehdellutkaan kertaakaan siellä.. välillä olen meinannut ja säikähtänyt itsekin miten arkisista asioista multa meinaa lennellä valkosia valheita.
kukaan ei ole ikinä epäillyt mitään mitä olen kertonut tai siis valehdellut. pystyn katsomaan ihmisiäkin rennosti silmiin samalla, mikä kai lisää sitä uskottavuutta. jos joku kyselee jotain, pystyn siinä heti keksimään jonkun valheen vaikka en ajattelisikaan melkein yhtään mitä sanon.
tunnen vaan itteni kuitenkin niin paskapääksi. tästä on tullut jo liian helppoa ja vaikeaa lopettaakaan. en ikinä voisi kenellekään myöntää, että en ole tehnyt mitään kivaa koskaan.. aina vaan ollut himassa.. kukaan ei ole ollut kiinnostunutkaan musta. tällanen perheen musta lammas. annan niiden uskoa, että mulla kaikki hyvin. ei tarvis hävetäkkään. muut kun ovat niin kauniita ja vientiä riittäs..
Olin menossa päiväkirurgiseen leikkaukseen ja leikkauksen jälkeen kotiin pääsyn ehtona oli,että siellä kotona on joku yli 18 vuotias,jos jotain komplikaatioita tulisi. No, hoitajan haastattelussa sanoin,että minulla ei ole ketään,joka voisi tulla seurakseni ensi yöksi ja joutuisin jäämään yöksi siis osastolle. Hoitaja katsoi minua ensin epäuskoisena,sanoi sitten että "no kyllähän sulla nyt JOKU on. Pyydä vaikka naapuria tai jotain TYÖKAVERIA yöksi" ja nauroi makeasti päälle. Sanoin,että minulle ei ihan aikuisten oikeasti OLE KETÄÄN, siis KETÄÄN!!! Hoitajan leuka loksahti auki,katsoi minua kuin ruttotautista ja niin vietin yöni leikkauksen jälkeen osastolla.
Osastolle tullessani kuulin muutaman kerran hoitajien raportoivan toisilleen, että "se nyt on vaan täällä,kun ei ollut ketään,joka olisi ollut sen kanssa yhtä yötä".
Tuli seuraavan päiväkirurgisen leikkauksen aika ja päätin,että tälläkertaa en ala yksinäisyyteni vuoksi moisen pilkan kohteeksi,kun se kerran on heille niin ylitsepääsemättömän vaikea asia käsittää. Hoitajan haastattelussa valehtelin,että kyllä siellä kotona on yksi sukulaiseni,että voin mennä samana iltana kotiin leikkauksen jälkeen. Menin sitten yksin taxilla kotiin ja kieriskelin kivuissani yksin seuraavan yön mieluummin kuin ryhdyin pilkan kohteeksi. Onneksi mitään ei tapahtunut,koska minut oli samana päivänä nukutettu leikkauksessa.
tähän liittyen...
Kun eräs pyhäinen yö iski vatsatauti, ja tuli sitten kummastakin päästä niin, että yö meni pytyllä itkiessä ja lavuaarin oksutessa... ja siellähän se meni aamupäiväkin vielä. Puoliltapäivin oli sitten sen verran tyhjä olo, että olisi tarvinnu jo jonkinlaista tankkausta, mutta eipä ollut mitään siihen tilaan sopivaa kaapissa: joten kiparille... Pirteessä pakkasessa kun reippaasti käveli, niin ei mennyt muutaman sadan metrin matkaan kuin tunti. Kotona kun sitten jahvaa hörppäsi niin hyvä että vessaan kerkesi :D
Kai sitä olisi valittanut, ettei itse voi mennä ostoksille kun on niin kipeä, jos olisi ollut joku jolle valittaa. Eli olisi valehdellu toiselle...
Juu, olen kysymyksen asettajan kanssa samaa mieltä, että joskus oman olonsa helpottamiseksi on turvauduttava hiukan muuntelemaan totuutta (eiväthän poliitikotkaan valehtele - he kertovat muuneltua totuutta). Ei siinä liene mitään ihmeellista.
Minulla vanhat 40-50 luvulla syntyneet vanhemmat / sukulaiset eivät todellakaan ymmärrä tällaista koko iknsä "vanhana piikana" kaupungissa elänyttä nelikymppistä naista joka nuoruusvuosien serustelukumppanin jälkeen ei ole esitellyt ketään kumppania heille. Säälivät ja pitävät minua "jotenkin outona". Ovat lesboksikin epäillet.
Olen pitänyt heihin tietoisesti vähän välimatkaa, koska en jaksa joka ikinen kerta vastata tuohon iänikuiseen (minua niin satuttavaan) kysymykseen .... "nooh, eiks sulla vieläkään oo ketään miestä?"
tms...
Olen muutaman kerran tässä vuosien saatossa jäänyt pois jostain sukujuhlista, kun muut ovat siellä aina perheittäin tai pareittain ja minä aina EDELLEEN - vuodesta toiseen yksin. Kutsuttaessa olen harmitellut kovasti, että kun just tuona viikonloppuna olen menossa jonnekin "matkoille" tms jota ei muka voi perua tai töissä on just tuona lauantaina joku iso tilaisuus jota itse olen järjestämässä, että en millään valitettavsti nyt pääse.
Ja ehkä nuo ihmisten arvostelut (kuvitteeliset arvostelut) satuttavat juuri siksi niin paljon, kun haluaisin asioiden olevan toisin. Minäkin haluaisin että olisin onnelisesti parisuhteessa ja ehkä kenties perheellinen. Näin ei vain minun kohdalleni ole käynyt.
Olisi mukava olla niin vahvalla persoonalla varustettu, että vosi jatkuast pää pystyssä kulkea yksinäisyydestään huolimatta.
Minulla taitaa olla sama ongelma (tai ei se mikään ongelma ole) se on jo elämäntapa.
Sana VALEHTELU kulostaa tässä kohtaa liian rankalta. Pikemminkin puhuisin itsesuojelusta.
Eikä tästä "itsesuojelusta" koidu minulle ainakaan mitään hallaa (kuten kirjoittaja C kysyy).
Jos ei jostain syystä ole elämässään saavuttanut sitä mitä olisi halunnut esim: parisuhteen, perheen omakotitaloineen, mökkeineen ja mukavan hyvin palkatun työn ja kohtalaisen elintason, niin välillä joutuu turvautumaan valkeisiin valheisiin, ettei joutuisi säälityksi ja muiden kieroon katsomaksi.
Niin kamalaa ja kurjaa kuin se onkin, niin yhteiskunnan arvot ovat edelleen noissa edellä luettelemissani asioissa. Melkein kaikki siitä poikkeavat ovat valtaväestön mielestä edellen "vähempiosaisia", "pienituloisia", "säälittäviä", "yksinäisiä" jne.....
Olishan se ruhtinaallista jos voisi kirkkain silmin, pää pystyssä ja hymyllää huulin kertoa tälle valtaväestölle, että on koko ikänsä kärsinyt jonkuasteisesta yksinäisyydestä, kärsinyt siitä, että ei ole löytänyt elämänkumppania, tekee pienipalkkaista työtä ja on asunut koko ikänsä 70 - luvulla rakennetuissa vuokrakasarmeissa. Ei ole mitään omaisuutta ja viettää kaikki illat, viikonloput ja juhlapyhät kotona yksin tv:tä katsellen.
Siinä sitä itsetuntoa vaaditaan. Hyvä niille joilla sellainen on.....
Mä tein abortin joku aika takaperin. Hain pillerit sairaalasta ja halusin kärsiä tämän kotona ja minä myös valehtelin, että kotona on mies, joka on kanssani koko ajan ja seuraavan yönkin. Totuus on, että kukaan ei ollut, eikä soittanut ja kysellyt vointia, vaikka noin 4 "kaveriani" tiesi asiasta.
Jouluaatosta tähän hetkeen kukaan ei ole soittanut minulle, enkä ole kenenkään kanssa jutellut poislukien kaupan kassat. Eipä ole ketään kelle valehdella.
Opiskelijatoveri: "No mites sun joululoma meni?"
Minä: "Oiii minulla oli niin ihana joululoma, käytiin poikakaverin kaa Levillä laskettelemassa ja uutena vuotena käytiin hänen ja kavereidn kaa Hesassa ja siellä kaikissa mahollisissa juhlissa ja oli niin kivaa! Joululahjoja tuli ihan sikana, eikä mitään krääsää vaan ihania lahjoja IHANILTA YSTÄVILTÄ!!!!!
Yleensä me olleen käyty jossain etelässä, mutta tällä kertaa oltiin ihan vaan täällä suomessa, mutta KIVAA oli!"
Oikeasti angstasin yksin kotona, mutta eihän sit voi sanoa!
Tällä tarinalla mennään!
Saanko sanoo töissä, että olin sun kaa :D
Voinks mä sanoo,et olin teidän kanssa? Oltais oltu kolmisteen tolla reissulla,ja kivaa oli!!!
voisitte tehdä sen reissun :D!!!
Ihan kuin minä olisin kertonut tarinaani!
Minä en yksinkertaisesti pysty sanomaan suorin sanoin näille kyselijöille, että elämäni on ankeaa, eikä koskaan tapahdu mitään. Varsinkin minun ikäisillä kun pitäisi olla menoa ja meininkiä jokaiselle sormelle, niin aiheuttaisin yksinäisyyteni paljastamalla vain hyvät kahvipöytäkeskustelun aiheet muille ihmisille. Sepä tästä todellakin vielä puuttuisi, jos alkaisivat pohtimaan yksinäisyyteeni johtaneita syitä oikein ryhmässä...
Kyselijöiden osuessa kohdalle tuntee itsensä vaan vieläkin yksinäisemmäksi ja onnettomaksi, jos sanoo suoriltaan sen kuinka asiat menee. Tiedostan kyllä erittäin hyvin tilanteeni, enkä sitä yritä millään tavoin kieltää, mutta tosiaan tuntuu paremmalta uskoa, että minullakin olisi olevinaan elämää. En koskaan mitään suurempia valheita päästele, yleensä vain jotakin suht harmitonta tyyliin "noo, tulihan sitä pyörähdettyä kavereiden kanssa vähän kaupungilla illan tullen", vaikka mitään kavereita ei oikeasti ole.
Mulle valehteleminen on niin vaikeaa etten valehtele yksinäisyydestänikään
Ei se totuuden kertominen mitenkään ole vaikeuttanut omaa oloani.
Eikä ne tutut paljoa kyselekkään kun tietävät tilanteen
Eipähän ole sitten valheidenkertomis-kierteessä
Tervehdys "huijari".
Ihmisillä on taipumus kylvää ympärilleen pieniä 'valkoisia valheita' . Jossain tapauksessa tuollainen pieni totuuden muuntaminen on todellakin hyväksyttävääkin. On paljon erilaisia tapauksia, joissa suora totuuden kertominen voisi jopa olla kohtalokasta kuulijalleen. Usein käy kuitenkin siten,että hurjinkin totuus paljastuu tavalla tai toisella joskus myöhemmin,mutta pieni valkoinen valhe on tehnyt siitä paremmin kestettävän totuuden ja näinollen valkoisesta valheesta hyötyivätkin kaikki osapuolet.
Monesti henkilökohtaiset sairaudet tai onnettomuudet ovat valkoisia valheita varten otollista maaperää.
Joskus olen itsekin vähätellyt kokemiani vakaviakin tapaturmia omaisilleni,näin olen pystynyt 'säästämään' omaisia äkkijärkytykseltä. Totuuden vakavuuden voi siten kertoa vaiheittain,jolloin akuutti vaihe on ohi ja
asia on helpompi kaikkien 'sulattaa'.
Kirjoititko "huijari" omakohtaisesti esimerkkisi työpaikaltasi ja kymmenien vuosien sinkkuudesta, vai olivatko vain esimerkkejä yleisesti?
Jos kerroit itsestäsi niin,oletko koskaan miettinyt asiaa siltäkannalta,että mainitsemasi esimerkkitapaukset voivat itseasiassa lisätä yksinäisyyttäsi, koska annathan kertomuksillasi ympärillesi vaikutuksen että et olisikaan yksinäinen.
Pienet valkoisetkaan valheet eivät poista yksinäisyyttä,siihen tarvitaan suoria totuuksia.
kerroppas lisää yksinäisyydestäsi.
Ja vaikka ensimmäisessä aloitusviestissä käytin sanaa "huijannut" - se on ehkä hiukan liian ankara sana. Pikemminkin taas tämä "pieni valkoinen itsesuojeluvalhe".
Olen hyvin voimakkaalla yksityisyydensuojan tarpeella varustettu henkilö ja siten en mielelläni puhu työyhteisössäkään henk koht asioistani, mutta tämä "valkoinen valhe" alkoi kerran siitä, kun eräs työkaveri, joka ei voinut millään tietää olenko sinkku vai perheellinen vai mitä, kysyi
- LÄHDETTEKÖ jouluksi reissuun vai oletteKO kotona (huomaa oletus TE) ?
minä: - juu, maalle mennään... äitin leivinuunissa paistamaa kinkkua syömän
Ja siinä samassa itsekin huomasin, että minäkn jatkoin ME muotoa, koska ilmeisesti ihan alitajuisestikin koitin välttää tilannette, että olisin joutunut sanomaan:
- juu, kyl MÄ meen. Jolloin toinen olisi heti tajunnut, että sehän menee yksin.
Siitä se sitten lähti pikkuhiljaa.
Puhun monesti ME muodossa, jos joku kyselee.
Kukaan ei ole tarkemmin kysellyt, koska en itse kerro ja puhua pälpätä muutenkaan yksityisasioistani, ehkä ovat huomanneet, että haluan pitää yksityiselämän erillään työasioista.
Eli en siis valehtele silmiä päästäni ja sepitä mitä ihmeellisempiä tarinoita yksityiskohtineen. Ehkä olen kuitenkin sen verran perusrehellinen, että puhuisin itseni pussiin jossain vaiheessa.
Ja sen verran voin kertoa, että kavereita mulla on jokunen, asuvat kyllä kaukana, eivät fyysisesti heti tavotettavissa. Eli en ihan total yksinäinen ole.
Ja se, että ilmoitan työkavereilleni, että olen ME, enkä MINÄ, niin se ei mielestäni ole este löytää seurustelukumppania. Työyhteisössäni ei näet ole ketään joka kiinnostaisi "siinä mielessä". Eikä siellä juuri ole sellaisia joiden kanssa haluaisin alkaa kaveerata vapaa-ajallakaan, muuten ihan ok porukkaa.
Ja ehkä se päivä koittaa vielä, kun iloisesti kerron olevani sinkku, mutta sitä, että olen ajoittain kovinkin yksinäinen, sitä en tunnusta ikinä kellekään - sen vien hautaan.