Mukavaa uutta vuotta 2010!
Toivoisin, että seuraava tarinani toimisi rohkaisuna kaikille teille, jotka kärsitte sos.til.fobioista (kahvikuppineuroosi) tai paniikkihäiriöstä. Toivon myös, ettei kukaan katkera laita mitään ilkeitä viestejä tai vitsejä asiasta.
Sairastuin sos.til.fobiaan n. 15-vuotiaana, tällä hetkellä olen 22 (miespuolinen). Oireet alkoivat ruokailu- ja esitelmätilanteissa koulussa. Suurin vaiva oli käsien tärinä. Aluksi sain apuun Propralit. Pärjäsin niillä vuoden lukiossa. Sitten henkinen jännittäminen meni niin pahaksi, etten uskaltanut mennä kouluun toisena vuonna kesän jälkeen. Aloitin SSRI-lääkityksen. Auttoi ehkä hieman ja sain jatkettua koulua normaalisti. Yhä ruokailu- ja esitelmät olivat tuskaa. Pari esitelmää saatoin jättäää välistäkin ja yhden puheen pidin juotuani salaa vessassa viiniä ennen h-hetkeä. Ajattelin, etten ikinä tule pärjäämään elämässäni - tulevaisuus näytti tässä vaiheessa erittäin synkältä.
Kolmas vuosi koulussa oli vähän helpompi, kun loppu alkoi jo häämöttää. Sitten siirryin työelämään ja oireet hetkeksi helpottivat, mutta en kokenut olevani parantunut taudista. Jatkoin yhä lääkitystä.
Muutettuani uudelle paikkakunnalle keväällä 2009 sain oireet miljoona kertaa pahempina, mitä koskaan aikaisemmin olivat olleet. Ne iskivät työpaikkaruokailussa. Tässä vaiheessa en enää käyttänyt lääkettä. Pahin tilanne oli huhti - kesäkuu 2009. Päiväni olivat lähinnä sitä, että menin aamulla töihin itku kurkussa ja töistä kotiin väsyneenä, jännittyneenä ja ahdistuneena. Kaupassa käyminen oli erittäin vaikeaa. En oikein uskaltanut edes katsoa ystäviänikään silmiin. Sosiaalinen elämä kärsi suuresti. Haikailin koko ajan takaisin kotipaikkakunnalle. Ainoastaan siellä oli hyvä olla.
Kesällä 2009 aloitin sukulaiseni suosituksesta hypnoterapian. Kävin kesän aikana yhteensä 5 istunnossa. Pieniä muutoksia saatoin havaita jo toisen tai kolmannen kerran jälkeen. Minulle alkoi vähitellen hahmottua, mistä oireet johtuvat, miksi niitä koen. Syksyllä 2009 aloitin rajun kuntoilun: kuntosali, pyöräily, lenkkeily. Oireet alkoivat helpottaa muutamassa kuukaudessa huomattavasti.
Tällä hetkellä voin sanoa olevani oireeton. Toki joissain tilanteissa epävarmuus iskee, mutta oireita en juurikaan saa. Olen alkanut luottaa itseeni. Itsetunto on noussut huimasti sen myötä, kun olen kohentanut urheilulla kroppaani ja lihasten vahvistumisen ja kasvamisen myötä niiden jännittyneisyys ja tärinä on vähentynyt. Koen myös hypnoterapiasta merkittävää apua. Apua olen saanut odotella kärsivällisesti, se ei auttanut hetkessä. Pienien onnistumisien kautta, hyvin hitaasti. Hypnoterapeutti lupasi minulle, että jossain vaiheessa huomaan tahtomattani, että olen unohtanut oireet. Näin on käynyt: olen monessa ruokailutilanteessa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä huomannut kesken kaiken, että "ai niin, perhana... onpas hassua, kun ei kädet tutise. melkein unohdinkin sen". Pieni pelko saattaa välillä riipaista, mutta menee hetkessä ohi.
Toki myös ikä vaikuttaa asiaan. Nyt kun olen alkanut hahmottaa, mitä elämältäni haluan ja korjannut niitä asioita, mitkä itsetunnossani ennen vaivasivat, luotan siihen, että tulevaisuus on valoisa. On ihanaa kuulla koko ajan muilta palautetta siitä, kuinka olen ihmisenä muuttunut sekä henkisesti että fyysisesti.
Kaikkea hyvää Teille sielunkumppaneille ! Toivottavasti tekstini jossain määrin edes rohkaisi ja antoi luottamusta tulevaan :)
Toivoisin, että seuraava tarinani toimisi rohkaisuna kaikille teille, jotka kärsitte sos.til.fobioista (kahvikuppineuroosi) tai paniikkihäiriöstä. Toivon myös, ettei kukaan katkera laita mitään ilkeitä viestejä tai vitsejä asiasta.
Sairastuin sos.til.fobiaan n. 15-vuotiaana, tällä hetkellä olen 22 (miespuolinen). Oireet alkoivat ruokailu- ja esitelmätilanteissa koulussa. Suurin vaiva oli käsien tärinä. Aluksi sain apuun Propralit. Pärjäsin niillä vuoden lukiossa. Sitten henkinen jännittäminen meni niin pahaksi, etten uskaltanut mennä kouluun toisena vuonna kesän jälkeen. Aloitin SSRI-lääkityksen. Auttoi ehkä hieman ja sain jatkettua koulua normaalisti. Yhä ruokailu- ja esitelmät olivat tuskaa. Pari esitelmää saatoin jättäää välistäkin ja yhden puheen pidin juotuani salaa vessassa viiniä ennen h-hetkeä. Ajattelin, etten ikinä tule pärjäämään elämässäni - tulevaisuus näytti tässä vaiheessa erittäin synkältä.
Kolmas vuosi koulussa oli vähän helpompi, kun loppu alkoi jo häämöttää. Sitten siirryin työelämään ja oireet hetkeksi helpottivat, mutta en kokenut olevani parantunut taudista. Jatkoin yhä lääkitystä.
Muutettuani uudelle paikkakunnalle keväällä 2009 sain oireet miljoona kertaa pahempina, mitä koskaan aikaisemmin olivat olleet. Ne iskivät työpaikkaruokailussa. Tässä vaiheessa en enää käyttänyt lääkettä. Pahin tilanne oli huhti - kesäkuu 2009. Päiväni olivat lähinnä sitä, että menin aamulla töihin itku kurkussa ja töistä kotiin väsyneenä, jännittyneenä ja ahdistuneena. Kaupassa käyminen oli erittäin vaikeaa. En oikein uskaltanut edes katsoa ystäviänikään silmiin. Sosiaalinen elämä kärsi suuresti. Haikailin koko ajan takaisin kotipaikkakunnalle. Ainoastaan siellä oli hyvä olla.
Kesällä 2009 aloitin sukulaiseni suosituksesta hypnoterapian. Kävin kesän aikana yhteensä 5 istunnossa. Pieniä muutoksia saatoin havaita jo toisen tai kolmannen kerran jälkeen. Minulle alkoi vähitellen hahmottua, mistä oireet johtuvat, miksi niitä koen. Syksyllä 2009 aloitin rajun kuntoilun: kuntosali, pyöräily, lenkkeily. Oireet alkoivat helpottaa muutamassa kuukaudessa huomattavasti.
Tällä hetkellä voin sanoa olevani oireeton. Toki joissain tilanteissa epävarmuus iskee, mutta oireita en juurikaan saa. Olen alkanut luottaa itseeni. Itsetunto on noussut huimasti sen myötä, kun olen kohentanut urheilulla kroppaani ja lihasten vahvistumisen ja kasvamisen myötä niiden jännittyneisyys ja tärinä on vähentynyt. Koen myös hypnoterapiasta merkittävää apua. Apua olen saanut odotella kärsivällisesti, se ei auttanut hetkessä. Pienien onnistumisien kautta, hyvin hitaasti. Hypnoterapeutti lupasi minulle, että jossain vaiheessa huomaan tahtomattani, että olen unohtanut oireet. Näin on käynyt: olen monessa ruokailutilanteessa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä huomannut kesken kaiken, että "ai niin, perhana... onpas hassua, kun ei kädet tutise. melkein unohdinkin sen". Pieni pelko saattaa välillä riipaista, mutta menee hetkessä ohi.
Toki myös ikä vaikuttaa asiaan. Nyt kun olen alkanut hahmottaa, mitä elämältäni haluan ja korjannut niitä asioita, mitkä itsetunnossani ennen vaivasivat, luotan siihen, että tulevaisuus on valoisa. On ihanaa kuulla koko ajan muilta palautetta siitä, kuinka olen ihmisenä muuttunut sekä henkisesti että fyysisesti.
Kaikkea hyvää Teille sielunkumppaneille ! Toivottavasti tekstini jossain määrin edes rohkaisi ja antoi luottamusta tulevaan :)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hienoa kuulla että hypnoterapia on auttanut,onko se kuinka kallista puuhaa?
Itse olen 23 ja naispuolinen,sairastuin itse 16-vuotiaana paniikkihäiriöön. Oireet alkoivat aina keskellä yötä,paha olo ja pelko oli niin kovaa että oksensin monta tuntia enkä uskaltanut kenellekään sanoa mitään. Tätä kesti useamman kuukauden ennenkuin äitini huomasi minun laihtuneen ja kysyi onko kaikki kunnossa (olin tuolloin 160/35) Äitini varasi ajan kouluterveyden hoitajalle jonka mielestä oireeni kuuluvat nuoruuteen mutta antoi lähetteen psykologille josta ei apua ollut.Tuohon aikaan viiltelin myös ja käytin todella paljon alkoholia.Lääkkeitä en saanut koska olin liian itsetuhoinen.
Mutta sitten nuo oireet loppuivat kuin seinään.Vieläkin ihmetyttää minne ne meni yhtäkkiä silloin. Koulun loputtua menin melkeinpä heti töihin ja työterveydessä otin puheeksi että oli tuollainen häiriö ja vielä aamuisin hiukan ahdistaa.Sain citalopramit jotka poistivat ajan kanssa viimeisimmänkin ahdistuksen.
Olin oireeton kolme vuotta kunnes sain lapsen.Aloin taas tuntea ahdistusta,tällä kertaa ei niin pahana mutta lääkäri määräsi taas mieliala lääkkeet..En ikinä ollut tuntenut niin kovaa pelkoa ja paniikkia kuin niiden jälkeen..En enää ikinä halua kokeilla sitalopraamia,nyt käytössä rauhoittavat.Onneksi niitä ei edes joka viikko tarvitse ottaa.
Itse olen kanssa huomannut että kuntoilu on auttanut oireisiin,ei ole lähellekään niin paha olla kun tekee jotain koko ajan:)Tosin mulla nuo oireet vaivaa lähinnä vaan aamuisin ja silloin kun ei ole kunnolla hereillä..pitäis varmaan yöpuku päällä lähtee juoksemaan tuonne kaduille:D Olis ainakin virkistävää näin talvella.
Hyvä, että on helpottanut :)
Oisko mahdollista kuvailla vähän tarkemmin, millanen treeniohjelma sulla on? Ja mihin aikaan yleensä teet?
Käyn kolmesti viikossa kuntosalilla ja vähintään kerran myös jotain kestävyysliikuntaa (juoksu, uinti). On tärkeää vahvistaa lihaksia, saada veri kiertämään kunnolla ja ylläpitää hyvää kuntoa. Olen myös alkanut kiinnittää ruokavalioon huomiota ja syönkin monipuolisemmin. Sillä, mihin aikaan urheilua toteutat, ei ole suurta merkitystä. Muista kuitenkin tarvittava lepo ja syödä riittävästi.
Hienoa kuulla, että tilanteesi on noin hyvä. Itse elän parasta-aikaa pahinta helvettiä ja tilanteeni on jo varmaan toivoton. Itselläni sosiaaliset pelot alkoivat jo yli viisitoista vuotta sitten yliopisto-opintojen alkamisen jälkeen joskin sitäkin ennen olin jännittäjä, mutta normaalissa rajoissa.
Vaiva ilmenee ruokailutilanteissa, jotka ovat aivan painajaismaisia. En siis meinaa saada ruokaa suuhuni, en voi puhua, tärisen ja punastelen. Opinnot olivat helvettiä ryhmätyö- ja seminaariesitelmien takia. Olin niissä niin kipsissä, ettei järkevää ajatustakaan pystynyt tuottamaan. Kaikki energia meni tilanteesta selviämiseen. Tästä syystä lopetin opinnot heti kun sain alemman tutkinnon paperit, mikä on vaikeuttanut työnsaantia. Harjoittelupaikkoihin taas minua ei toista kertaa palkata, koska olen vaivan takia alisuoriutuja, joka ei ruokaile muiden seurassa eikä käy kahvitunnilla. Palaverit ovat tietty tuskaa.
Koska olen ollut pitkään työttömänä on vaiva pysynyt kurissa, mutta sosiaalista elämää minulla ei ole. Lisäksi aloitin juuri kurssin, jossa jo ensimmäisenä päivänä oireet palasivat hirveinä. Ei puhettakaan että minusta saataisiin irti jotain täysjärkistä siinä tilassa.
Lääkäriin menokynnys on korkea, joten lääkkeitä minulla ei ole koskaan ollut. Mitenkä voisin edes noutaa niitä apteekista? Myös leimautuminen pelottaa tällaista ihmistä, joka jo muutenkin näkee muiden pitävän itseään hulluna.
Taidan olla jo menetetty tapaus. Onko ketään näin huonossa jamassa olevaa?
Mene hyvä ystävä lääkäriin, ja kerro tarkasti vaivasi.Kirjoita vaivat paperille ja ota mukaan lääkärin vastaan otolle.Itse sairastan samoja vaivoja ja lääkkeet auttaa..Varaa aika terveyskeskukseen heti aamusta!Onnea matkaan!
Hienoo että sää oot päässy eroon peloistasi :)
Toi askönen oli ketjun aloittajalle