Minulla on niin ikävä. katselin äsken miehnei kanssa elokuvan pearl harbov. minä itkin ja hän meni nukkumaan. Onko niin, että kun ollaan naimisissa, niin toisesta välittäminen katoaa jonnekin. minulla on hirveä ikävä toista ihmistä.luen lehdistä., että te miehet kaipaatte halaamista ja hiukista silittämistä ja seksiäkin, mutta onko se niin, että kaipaatte sitä joltain toiselta? en ymmärrä tätä/teitä? kertokaa minulle, miten te koette? nimimerkki Liisa ihmemaassa
Ikävä toisen ihmisen luokse
Liisa Ihmemaassa
9497
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
No en tiedä mitään sanoa...kysypä mieheltäsi?
ehkä aika muuttaa meitä osittain, lakkaamme arvostamasta toisen läheisyyttä, pitämään toista
itsestäänselvyytenä koska hän on siinä jokatapauksessa.
Toisen ärsyttävät tavat ärsyttävät, mutta tietää jo, etteivät ne muutu vaikka sanoisikin.
Himo katoaa ensin toisen puolelta ja sitten toinenkin ehkä luovuttaa? Seksittömyyteenkin tottuu.
Hyvässä tapauksessa kuitenkin tietää, että ne arvostettavatkin asiat ovat yhä siinä toisessa.
Luottamus, ystävyys, uskollisuus.
et sä ole yksin sellaisessa suhteessa. Taitaa olla aika moni.
No kyllä sitä välittää mutta ei suomalainen mies jaksa sitä olla kokoajan näyttämässä. Mikset itse mene hänen syliin? Ei hän varmaan siitä pahastu, minun kokemuksien mukaan naiset myös tarvitsevat paljon enemmän läheisyyttä. Kai jokainen suhde tulee arkeistumaan ja hellyyden osoitukset vähenevät. Kai eri sukupuolet reagoivat tähän erillä tavalla, ja onhan se yksilöllistäkin.
Kiitti, että vastasit. Olet selvästi mies ja miehen näkökulmaa kaipasinkin. Vastauksesi kyllä lohdutti, mutta ei se ikävää kuitenkaan poista. Joskus haluaisi tulla itse otetuksi syliin. Kaipa se on siin, että olemme erilaisia. Tuntuu kuitenkin, että samasta asiasta puhuvat miehet että naiset, mutta onko sitten niin, että samantyyppiset ihmiset eivät sitten vain kohtaa. Tuntuu epätreilulta, että joku mies valittaa, että ei saa tarpeeksi hellyyttä (ja rakastelua) kotona ja sitten taas päin vastoin.Vai onko sittenkin kyse siitä, että kotona kaikki on arkipäiväisempää. Itse vain en halua luovuttaa, en halua rakkaudetonta tylsää elämää ja kuolla pois.
Kaikkea hyvää!
kait sitä arkipäiväisitytään .. toinen on lähellä saatavilla , vaikka toisen tavat
ja toinen kyllästyttääkin .
molemmilla on hinku aidan taakke , jossa on vihreämpää .
halutaan äksonia , vipinää . saadaanhan sitä toki muualta ,
jos niikseen halutaan tai aletaan .
pitäs kait omaan suhteeseen heittää vipinää ,
pistää arkipäivään poikkeavuutta , sexyä kehiin ,
jotta toinenkin huomaa ja herää toisen olemassa olosta .
pistää päälle jotain muuta kun ne arki kutimet ,
jos intoa riittää , alkaa viekotella toista .
pitää alkaa tekemään tuunia toisen ja itsensä eteen . . ym. ym .
viestisi pitäisi ymmärtää ,kyllä tuohon aikaan ihan järkevää on mennä nukkumaan ?
eikö ole hieman lapsellistaa alkaa itkemään ja viellä vaatia jotain lohdutusta (pelkän elokuvan katsomisen takia?
kyllä parisuhteessa on molempien tunteita otettava huomioon ja vain sinä itse tiedät miten miehesi osoittaa tunteita sua kohtaan miten itse osoitat tunteita miestäsi kohtaan.
itse en viihtyisi suhteessa jossa itse pitäisi olla ajatustenlukija koko ajan.?
Mut monesti auttaa ,kun muistelee alkuaikoja ,miten se läheisyys silloin toimi
samat konstit varmaan tehoo nykyäänkin .
Osu ja uppos. Varmaan oli järkevää mennä nukkumaan ja lapsellistahan se on leffan takin niiskutella (tosin, ehkä se niiksutus tuli omankin elämän takia). Periaatteessa olen ihan vahva ja selviän elämässä, Mutta joskus haluasi olla heikkokin ja tulla välitetyksi. Mutta tällaistahan tämä elämä on. yritän itse tsempata suhteemme eteen. tuli vain heikko hetki ja tuli kirjoitetuksi (ekaa kertaa).
kiitos kuitenkin kannustajille
etit jotain muuta...
mietippa sitä...
Sad sad sad, sitä olen miettinyt jo useamman vuoden. En vain koe halua tai tarvetta mennä ihmisen syliin joka arvostelee, haukkuu... En pysty, okävä jonnekkin on kova... Itku on joskus herkässä.. En kaipaa miestäni... Jotain joku koskettaa joskus jotain kohtaa miussa, pystyn elämään sen avulla vuoden, enkä uskalla, kaikesta huolimatta en uskalla olla se joka lähtee. Omat romanttiset kuvitelmaniovat kuin joskus 20 vuotisena, vaikka olen yli keski iän. Mistä voima jatkaa? Mistä voima lähteä? Help me!