Sitä juuri, mitä otsikko kertookin.
Taas ollaan samassa tilanteessa. Samat tuntemukset kaksi vuotta sitten selätetystä kolme vuotta kestäneestä vakavasta masennuksesta iskevät päälle. Yksinäisyys. Turhautuminen. Itsensä viha. Kuolemisen halu.
En edes tiedä mitä kirjoittaa. Kaikki tuntuu niin turhalta. Yleensäkin puhuminen on kuin huutaisi kaivosta, ja kukaan ei kuule. Tai kuulee, muttei enää kiinnosta tai usko tuntemuksiini on heillä loppunut.
Päivittäin yritän sinnitellä, ja keksiä itselle tekemistä, että jaksaisin vielä vähän. Ja vielä vähän. Ja ehkä vielä vähän. Elää.
Yksinäisyys on tuskaista. Ei ole kauaakaan aikaa, kun itselläni oli jälleen paljon ystäviä. Nyt ne kaikki ovat kaikonneet. Osa alkoi seurustelemaan ja minä jäin siinä vaiheessa varjoon. No, eihän siinä mitään ihmeellistä olekaan, tämä tapahtumien reaktio on sinällänsä luonnollista: kun kaksi ihmistä löytävät toisensa, ei aikaa ole muille. Voinko sitä edes vaatia? En varmastikaan. Minut tarkoitettu olemaan yksin, kenties koettelemuksena siitä, kuinka kauan jaksan vielä tätä.
Arvioni tosin on, etten kauan. Ihan kaikki tahansa muu tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta, kuin tämä. Kuoleminenkin. Miksi elää, jos se sattuu enemmän kuin mikään muu? Enemmän, kuin fyysinen kipu. Sitäkin on kokeiltu.
En ole edes välttävä kaveriksi. Miten sitten parisuhteeseen? En mitenkään. Tämänkin asian suhteen olen ollut yksin elämäni 21 vuotta. Kerran olen melkein rakastunut - tunne oli tosin yksipuolinen ja suunnattoman tuskallinen etenkin päästä yli. Sen jälkeen lupasin itselleni, että vielä minä näytän, seurustelen kyllä ja kelpaan jollekin joka on minulle jotain niin suunnattoman ihmeellistä, että voin myöntää ihastuneeni.
Tilaisuutta olen odotellut ja odotellut. Tuloksena? Raastavampi yksinäisyys ja se realiteetti, että lupaukseni oli täysin utopistinen.
Ehkä tässä maailmassa kaikkien ei ole tarkoitettu olevan onnellisia. Niillä onnettomilla on tarkoitettu elämä täydeksi vitsaukseksi, suunnattomaksi koettelemukseksi. Ehkä, joidenkin ei ole siis tarkoitettu elämään tässä maailmassa. Voisiko maailma ollakkaan niin optimistinen, että jokaiselle olisi tarkoitettu/suunnattu onnellinen, elämisen arvoinen elämä? Ei.
Ennen olisin sanonut kanssaihmisille (masentuneille), että hae apua, yritä jutella, kerro tunteistasi muille. Nyt kehotan päinvastaiseen. Kertomisesta et hyödy: kaikotat läheisesi ja ystäväsi murheillasi, ja olet samassa tilanteessa. Ole vain hiljaa, ja tee sellainen ratkaisu, kuin itsellesi parhaaksi näet. Vain sinä itse voit tietää, mikä tuntuu parhaalta.
Itselleni sopivan ratkaisun toteutus häämöttää lähellä.
Taas ollaan samassa tilanteessa. Samat tuntemukset kaksi vuotta sitten selätetystä kolme vuotta kestäneestä vakavasta masennuksesta iskevät päälle. Yksinäisyys. Turhautuminen. Itsensä viha. Kuolemisen halu.
En edes tiedä mitä kirjoittaa. Kaikki tuntuu niin turhalta. Yleensäkin puhuminen on kuin huutaisi kaivosta, ja kukaan ei kuule. Tai kuulee, muttei enää kiinnosta tai usko tuntemuksiini on heillä loppunut.
Päivittäin yritän sinnitellä, ja keksiä itselle tekemistä, että jaksaisin vielä vähän. Ja vielä vähän. Ja ehkä vielä vähän. Elää.
Yksinäisyys on tuskaista. Ei ole kauaakaan aikaa, kun itselläni oli jälleen paljon ystäviä. Nyt ne kaikki ovat kaikonneet. Osa alkoi seurustelemaan ja minä jäin siinä vaiheessa varjoon. No, eihän siinä mitään ihmeellistä olekaan, tämä tapahtumien reaktio on sinällänsä luonnollista: kun kaksi ihmistä löytävät toisensa, ei aikaa ole muille. Voinko sitä edes vaatia? En varmastikaan. Minut tarkoitettu olemaan yksin, kenties koettelemuksena siitä, kuinka kauan jaksan vielä tätä.
Arvioni tosin on, etten kauan. Ihan kaikki tahansa muu tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta, kuin tämä. Kuoleminenkin. Miksi elää, jos se sattuu enemmän kuin mikään muu? Enemmän, kuin fyysinen kipu. Sitäkin on kokeiltu.
En ole edes välttävä kaveriksi. Miten sitten parisuhteeseen? En mitenkään. Tämänkin asian suhteen olen ollut yksin elämäni 21 vuotta. Kerran olen melkein rakastunut - tunne oli tosin yksipuolinen ja suunnattoman tuskallinen etenkin päästä yli. Sen jälkeen lupasin itselleni, että vielä minä näytän, seurustelen kyllä ja kelpaan jollekin joka on minulle jotain niin suunnattoman ihmeellistä, että voin myöntää ihastuneeni.
Tilaisuutta olen odotellut ja odotellut. Tuloksena? Raastavampi yksinäisyys ja se realiteetti, että lupaukseni oli täysin utopistinen.
Ehkä tässä maailmassa kaikkien ei ole tarkoitettu olevan onnellisia. Niillä onnettomilla on tarkoitettu elämä täydeksi vitsaukseksi, suunnattomaksi koettelemukseksi. Ehkä, joidenkin ei ole siis tarkoitettu elämään tässä maailmassa. Voisiko maailma ollakkaan niin optimistinen, että jokaiselle olisi tarkoitettu/suunnattu onnellinen, elämisen arvoinen elämä? Ei.
Ennen olisin sanonut kanssaihmisille (masentuneille), että hae apua, yritä jutella, kerro tunteistasi muille. Nyt kehotan päinvastaiseen. Kertomisesta et hyödy: kaikotat läheisesi ja ystäväsi murheillasi, ja olet samassa tilanteessa. Ole vain hiljaa, ja tee sellainen ratkaisu, kuin itsellesi parhaaksi näet. Vain sinä itse voit tietää, mikä tuntuu parhaalta.
Itselleni sopivan ratkaisun toteutus häämöttää lähellä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
mäkin 21, nainen. en usko että välttämättä siihen oikeaan tän elämän varrella törmäänkään.
sulle kuitenkin, meitä on muitakin joilla ystävys suhteet kaatuilee. sitten aika etsiä uusia.. tai jotain. moni yrittää. siunkin pitäis:)
älä nyt mitään suruu ja murhettä läheisilles aiheuta..
mä ainakin kaipaan ystävän.. toivoen, niitä löydän joskus. kö-ko.
ja onhan minulla ystäviä. eripuolilla suomea. kaukana.