Olen lapsesta asti aina ollut vähän kummallinen, viihtynyt omissa oloissa ja ollut melkoisen ujo. Luulin jo päässeeni tuosta melkein ohi, mutta nykyään tuntuu että olen ihan pimahtamassa. Ahdistaa jo sekin kun en tiedä mikä minulla on. Kaikki pitäisi olla hyvin, kavereita olisi jonkun verran, poikaystävä ja monet ovat kauniiksikin kehuneet monella tapaa ja ihanaksi ihmiseksi. En silti näe itseäni sellaisena. Hetkellisesti ajattelen että hei, taidankin olla kaunis, mutta se aina katoaa. Väsyttää kun etsin itsestäni virheitä ja vertailen. Tuntuu että päivä päivältä itsetunto vain huonontuu. Haluisin elää nuoruuttani täysillä, tehdä asioita, nauttia. ! Mutta joku aina rajoittaa pahasti. Olen 19 nuori nainen. Kävin jokunen aika sitten lääkärillä, sanoi että selviä masennusoireita. Otettiin verikokeet, mutta vielä en niiden tuloksista tiedä. Ärsyttää.
Olen huomannut tällaisia oireita:
- En mielelläni halua törmätä tuttuihin kun menen ulos
- Pimeys ahdistaa
- Menneisyyden jutut häiritsevät todella usein, joidenkin pahat sanat ja kaikki nöyryytykset
- Humalassa kaikki on hyvin, ei ahdista ja itsetuntokin on hyvä. Tunnen olevani rakastettu.
- Epäonnistumiset tuntuvat maailmanlopulta
- Jossakin vaiheessa oli tunnoton olo ja sitoutuminen ahdisti todella paljon.
- Pelkään petetyksi/jätetyksi tulemista ja siitä tulevaa nöyryytyksen tunnetta
- Monesti käynyt mielessä että voiku en olis elossakaan, mutta en itselleni mitään tekisi
- Toisinaan olo on ok, tuntuu että vois melkeen mennäkin jonnekin. Sitten se alkaa taas. Ikinä olo ei oo täysin tyytyväinen ja vaikka olisin onnellinen, menee hetki ja olen ihan maassa.
- Monesti tyhjä olo, minulla ei ole tarkoitusta.
- Lintsailin opiskellessa paljon, halusin vain nukkua ja nukkua. Nyt sitte yritän valmistua ja tuntuu ettei onnistu vaikka ihan vähän olis vaan jäljellä. Mennyt puoli vuotta sellaseen minkä joku hoitais varmaan kuukaudessa ihan hyvin.
- Korvat poksuu ja lukkiutuvat ja samalla tuntuu että pyörryttää ja humisee vaan päässä
- Aina kun olen hakemassa apua, tuntuu että vain kuvittelen kaiken ja olen ihan säälittävä
- Nukun aivan älyttömästi, jos menen nukkumaan vaikka 12 yöllä niin herään joskus samaan aikaan aamulla.
- Herääminen on ihan järkyttävää taistelua
- En osaa suunnitella tekemistä tai jos suunnittelen, en tee sitä vaan lykkään myöhemmäksi. Keksin tekosyyn olla tekemättä.
- Ajatuksenkulku on jotenkin tosi tosi hidasta. Tunnen olevani aina ihan tyhmä blondi joka ei ymmärrä mitään.
- Aikaa olis muille jakaa, mutta se menee hujauksessa
- Ahdistaa joku, mutten tiiä mikä
- Ei oo unelmia tai suunnitelmia. Jos on, niin oletan ettei ne oo mulle mahollisia
- Tuntuu etten kelpaa mihinkään töihin, en osaa mitään. Siksi työnhaku pelottaa.
- Ruokailut epäsäännöllisiä
- Sosiaaliset tilanteet aiheuttaa usein ahdistusta. Esim kun tapailin nykyistä poikaystävääni, en ennen tapaamista meinannut saada henkeä ja tuntui että haluan vain perua vaikka halusin todella paljon nähdä. Ja ihan joku lääkärillekin meno tai työhaastattelu.
- Tuntuu ettei kukaan välitä
- Haaveissani olen sosiaalinen ja suosittu. Olisi varmasti mahdollista, mutta en vain kykene siihen. Se vaatii niin paljon voimia.
- En saa aikaseks mitään järkevää
- Olo on todella yksinäinen koska ikinä ei ole ollut mitään oikeita ystäviä. Vaan jotain tuttuja ja kavereita. Niitäkin näkee vaan viikonloppusin humalassa.
- Kukaan ei ymmärrä mun ajatuksia.
- Surullinen
- Lihominen pelottaa/vanheneminen/rumentuminen
- Sosiaalisia suhteita on helpompi hoitaa koneella
Olen huomannut tällaisia oireita:
- En mielelläni halua törmätä tuttuihin kun menen ulos
- Pimeys ahdistaa
- Menneisyyden jutut häiritsevät todella usein, joidenkin pahat sanat ja kaikki nöyryytykset
- Humalassa kaikki on hyvin, ei ahdista ja itsetuntokin on hyvä. Tunnen olevani rakastettu.
- Epäonnistumiset tuntuvat maailmanlopulta
- Jossakin vaiheessa oli tunnoton olo ja sitoutuminen ahdisti todella paljon.
- Pelkään petetyksi/jätetyksi tulemista ja siitä tulevaa nöyryytyksen tunnetta
- Monesti käynyt mielessä että voiku en olis elossakaan, mutta en itselleni mitään tekisi
- Toisinaan olo on ok, tuntuu että vois melkeen mennäkin jonnekin. Sitten se alkaa taas. Ikinä olo ei oo täysin tyytyväinen ja vaikka olisin onnellinen, menee hetki ja olen ihan maassa.
- Monesti tyhjä olo, minulla ei ole tarkoitusta.
- Lintsailin opiskellessa paljon, halusin vain nukkua ja nukkua. Nyt sitte yritän valmistua ja tuntuu ettei onnistu vaikka ihan vähän olis vaan jäljellä. Mennyt puoli vuotta sellaseen minkä joku hoitais varmaan kuukaudessa ihan hyvin.
- Korvat poksuu ja lukkiutuvat ja samalla tuntuu että pyörryttää ja humisee vaan päässä
- Aina kun olen hakemassa apua, tuntuu että vain kuvittelen kaiken ja olen ihan säälittävä
- Nukun aivan älyttömästi, jos menen nukkumaan vaikka 12 yöllä niin herään joskus samaan aikaan aamulla.
- Herääminen on ihan järkyttävää taistelua
- En osaa suunnitella tekemistä tai jos suunnittelen, en tee sitä vaan lykkään myöhemmäksi. Keksin tekosyyn olla tekemättä.
- Ajatuksenkulku on jotenkin tosi tosi hidasta. Tunnen olevani aina ihan tyhmä blondi joka ei ymmärrä mitään.
- Aikaa olis muille jakaa, mutta se menee hujauksessa
- Ahdistaa joku, mutten tiiä mikä
- Ei oo unelmia tai suunnitelmia. Jos on, niin oletan ettei ne oo mulle mahollisia
- Tuntuu etten kelpaa mihinkään töihin, en osaa mitään. Siksi työnhaku pelottaa.
- Ruokailut epäsäännöllisiä
- Sosiaaliset tilanteet aiheuttaa usein ahdistusta. Esim kun tapailin nykyistä poikaystävääni, en ennen tapaamista meinannut saada henkeä ja tuntui että haluan vain perua vaikka halusin todella paljon nähdä. Ja ihan joku lääkärillekin meno tai työhaastattelu.
- Tuntuu ettei kukaan välitä
- Haaveissani olen sosiaalinen ja suosittu. Olisi varmasti mahdollista, mutta en vain kykene siihen. Se vaatii niin paljon voimia.
- En saa aikaseks mitään järkevää
- Olo on todella yksinäinen koska ikinä ei ole ollut mitään oikeita ystäviä. Vaan jotain tuttuja ja kavereita. Niitäkin näkee vaan viikonloppusin humalassa.
- Kukaan ei ymmärrä mun ajatuksia.
- Surullinen
- Lihominen pelottaa/vanheneminen/rumentuminen
- Sosiaalisia suhteita on helpompi hoitaa koneella
Vastaukset 28
Vanhimmat
Noin vuoden verran siis oireet ovat olleet nämä kun elämässä tapahtui silloin ikävä muutos, ennen olen kyllä ollut omissa oloissani viihtyvä ja yksinäinen ja heikko itsetunto.
Tällä hetkellä itken ilman oikeastaan minkäänlaista syytä. Äskön ihmisten ilmoilla alkoi vain ahdistamaan ja feidasin kaveritkin. Toivoisin niin tietäväni mikä minulla. Tää tunne on jotain ihan kamalaa.
mulla oli aika pitkälti samoja oireita,todettiin ahdistuneisuushäiriö ja paniikkihäiriö.Masennusta mulla ei ollut vaikka yritin itseni muutamaan otteeseen tappaakin..Tiedän,tuo kuulostaa pahalta masennukselta mutta luonteeltani oon iloinen ja sosiaalinen.
No tuo sosiaalisuus on kärsinyt kun kuvittelen kaikkien ajattelevan musta pahaa,tää tietokoneella oleilu on ihan hyvä vaihtoehto sille.Minäkin olen aina viihtynyt yksin enkä mikään hirmu itsevarma ole:)
Onko sulla kokeiltu mitään lääkitystä?mulla oli joskus citalopram-ratiopharm,se autto kolmessa viikossa eikä juuri haittavaikutuksia ollut.Nyt ei elimistö kestänyt sitalopraamia,tiedä sit johtuuko ahdistus uudesta elämäntilanteesta tai hormoneista..(mulla on pieni vauva)
Älä huoli,kyllä sä apua vielä saat aivan varmasti:) meitä ahdistuneita on yllättävän paljon suomessa eikä sitä kannata hävetä ollenkaan.
Miten sellaset sitten oikeen todetaan. ? :/ Kumminki tuntuu että noissa on niin samoja piirteitä kaikissa että mulla menee pää ihan sekasin. Oon koittanut itse miettiä kovasti että mikä ihme mua vaivaa ja oon päätynyt masennukseen, mutta ei kai ihminen nyt pienestä pitäen masentunut ole. Jotenkin aina tuntunut etten oo samanlainen kun muut. Aina tosi vaikea päästä porukkaan mukaan ja mun kiltteyttä on käytetty hyväksi. En osaa päästää ketään ihmistä sillein lähelle, mutta jostain syystä taas seurustelusuhteet onnistuu kyllä ihan hyvin. Miksei sitten kaverisuhteet. :o
Jos oon jossain muiden seurassa, niin vaikutan iloselta ja jos mulla on turvallinen ja tervetullu olo niin oon sosiaalinenkin. Tiedän että ku saa ittensä raahattua johonkin tilanteeseen, ei se enää ahdista. Mut nyt huomaan taas että perun menoja enemmän ja keksin tekosyitä. Tosin aina oon sitä tehnyt enemmän tai vähemmän. Haluisin mennä ja tehdä, mutta sitten iskee joku kauhu että ei se ihminen jaksa mun seuraa kuitenkaan ja se näkee mun hermostuneisuuden. Mietin pääni puhki mitä toinen ajattelee musta. Hiukset, meikki vaatteet kaikki PITÄÄ olla täydellisesti että mulla olis sitten hyvä olla.
Hassuinta on kuitenkin se, että vaikka tuon poikaystävän kanssa oli aluks sitä että pelotti nähdä jne, niin nyt pystyn olemaan ihan täysin oma itseni, olla hänen seurassa ilman meikkiä ja alasti jne. mikä tuntu ennen melkeen mahdottomalta ja pelottavalta. Kai mulle pitää luoda jotenkin turvallinen olo että voin antaa ittestäni kaiken.
Oon ollut töissä sellasissa sosiaalisissa paikoissa, kuten joku nuorisotalo (tai siis harjottelemassa) tai päiväkoti, kerhot ja kaupan kassa. Töihin meneminen on ollu yhtä helvettiä aina. Nuorempana itkin ku piti lähteä töihin. Kaupan kassa oli aivan käsittämättömän kamalaa. Sitä jännitti ihan hirveästi ja siinä kassalla tuntu että haluaa vaan poispoispois kun kaikki kyyläs ja jotkut lauko kohteliaisuuksia ja jotkut taas huus pää punasena.
Mitään lääkitystä en oo ikinä saanut, koska siis menin lääkäriin vasta pari viikkoa sitten. Vuosi meni ennenkuin sain itteni sinne raahattua. Lääkitys tuntuis jotenkin pelottavalta. :/ Muuttaaks se ihmisen persoonaa? Vai tekeeks se siitä sellasen kun sen pitäiskin olla. :o
ööh..mulla se valitettavasti vähän muutti persoonaa tai kaverit sanoi niin että oon muuttunut erilaiseks. En tiiä oliko se hyvällä vai pahalla,lähti tavallaan se pelko pois kokonaan niin oli vapautuneempi olo. Ei sentään mitään tyhmyyksiä tullut tehtyä.Ja toki kaikillahan ne vaikuttaa erilailla,kannattaa pyytää alkuunsa jotain mietoja lääkkeitä varsinkin jos on ollut joskus paniikkikohtauksia tai rauhoittavat alkuun avuksi.
Ja mulla todettiin se kun kävin työterveydessä ja sanoin että ahdistaa olla ihmisten ilmoilla ja muutenkin kaikki heti aamusta alkaen.Sain lähetteen psykiatrille joka teki diagnoosin ja lääkäri anto sitten ne lääkkeet.
onhan niitä luontaistuotteita joilla voi saada mielialaa nostettua..kalaöljy,karnosiini,tryptofaani:) itse tilasin sellaista kun rescue remedy,auttaa jännitykseen kuulemman..en tiiä onko siitä apua mutta mielummin luontaistuotteita kun oikeita "myrkkyjä"
mullakin on tota tekosyiden keksimistä miks ei vois kavereita nähdä mut tulee suurinpiirtein pakokauhu jos joutuu näyttäytymään.Typerää toisaalta,onhan ne kavereita kuitenkin vaan.ja juurikin mäkin rentoudun sitten kun vähän aikaa on ollut.
Ehkä jos pakottais ittensä näkee kavereita useammin niin se pelko häviäis kokonaan:)jos sitä siedättyy jotenkin
Niin siis lääkäri ei totee et mikä on, vaan psykiatri? Tuntu vaan ettei se lääkäri tajunnu mistään mitään. Jos se ei sitte ookkaan masennusta vaa jotain muuta ... Verikokeista pitäis katsoa että onko kyse kilpirauhasen vajaatoiminnasta.
Tuntuis kamalalta jos ne laittais jotkut väärät lääkkeet jos oiskin joku muu ... Muutenki noi lääkkeet pelottaa tosi paljon. En haluis jäädä koukkuun ... pitääkö niitä sitte syödä aina, vai jääks ne sitten jossain vaiheessa pois. :o ?
Mua just ahdisti se väenpaljous. Välillä kaikki on ihan ok, mut välillä alkaa vaan ahdistaa kaikki hälinä ja kaikki. En ikinä vois enää kuvitella meneväni kassalle tai johki ravintolaan tms töihin missä pitää olla kokoajan valppaana ja menemässä. Kukaan ei tajua et miksen. Mut ei sitä tunnetta voi vaan selittää.
mun kohdalla psykiatri totes sen ja teki samalla masennus testin..Sellainen risti ruutuun systeemi:)
Mä en syönyt kun jotain puoli vuotta,olo oli niin hyvä etten vaan halunnut jatkaa "turhaan"..kolme vuotta olo pysy tosiaan hyvänä ja varmaan olis vielä pidempäänkin pysynyt jos en olis lasta tehnyt.
Citalopramista ei mulle ainakaan vieroitusoireita tullut mutta luulen että pitäis syödä useampi vuosi niitä että tulis ja jos lopettaa hiljalleen vähentäen niin pitäis välttyä ongelmilta.Ja joissain tapauksissa se on elinikäinen lääkitys,mutta luulen että tilanteen täytyy silloin olla tosi paha.Yleensä se on kai vuodesta pariin vuotta minkä jälkeen lopetellaan niitä jos pystyy luopumaan lääkkeistä. MÄ kyllä tiedän ton tunteen,kun ei pysty niin ei pysty..Ei kukaan "normaali" tunnu ymmärtävän että ihmisiäkin voi pelätä..
Googleta epävakaa persoonallisuushäiriö, voit löytää joitain vastauksia kysymyksiisi ja ehkä pääset eteenpäin?
Googletin juu, vois kuulostaa mahdolliselta. Haluisin vain niin kovasti tietää että mikä ihme mulla on. Eilen olin muutamia tunteja yksin kaverin luona illalla/yöllä ja pelkäsin kaikkea mahdollista mitä voisi tapahtua kun nukahtaisin. Muutenkin tunnun pelkäävän kuolemaa tosi paljon. En tiedä olisiko tuo osa jotain ...
Tuossa päivälläkin vähän itkin taas, kun tuntuu ettei minulle valmistuminen ole mahdollista. Tiedän että pitäis valmistua ja mennä töihin, kun hävettää asua vaan äidin nurkissa tekemättä mitään. Muut ikätoverit käy töissä tai opiskelee tai tekee kumpaakin samaan aikaan. Mulla ei tunnu riittävän energia edes tekemään tehtäviä kotona. Tuntuu että makaan jossain syvällä kuilussa enkä edes jaksa yrittää nousta sieltä pois vaikka haluisinkin. Tunnen itseni ihan epäonnistuneeksi ja todella laiskaksi paskaksi.
Mitä hävittävää sinulla nyt sitten on jos kokeilet mielialalääkkeitä jonkin aikaa? Parissa viikossa huomaat onko apua. Selkeiltä masennusoireilta minusta tuntuu, ehkä jotakin sosiaalisten tilanteiden pelkoa myös, molempiin tehoaa samat mielialalääkkeet. Kokeile ihmeessä, krooninen masennus vaurioittaa aivojasi ja psyykeäsi pahemmin kuin nykyaikaiset lääkkeet. Toki mielellään terapiaan yhdistettynä. Keskustele asiallisesti ja avoimesti (pitkään) lääkärin kanssa tilastasi ja tilanteestasi. Tee Beckin masennustesti, siitä myös voit itse arvioida oletko masentunut vai ei. Kerro lekurille tuloksesi. Pahinta mitä voit nyt itsellesi tehdä on olla tekemättä mitään, jäädä vain passiivisena odottamaan paraneeko vai paheneeko tilasi.
Olet tienhaarassa, oikealle mennessäsi ryhdyt toimiin parantaaksesi elämänlaatuasi ja psyykkistä vointiasi, valitessasi vasemman haaran pikkuhiljaa syrjäydyt, tipahdat, erkanet kavereistasi..sinä valitset!
Kuulostaa todella tutulta. Olen 20-vuotias nainen, opiskelen lähihoitajaksi lapset- ja nuoret-puolella. Enää olisi 7 viikkoa koulua jäljellä, nekin pelkkää työharjoittelua päiväkodissa ja ip-kerhossa. Minulla on venynyt valmistuminen 1,5 vuodella, koska olen keskeyttänyt koulun niin monta kertaa sen takia, kun en ole vain jaksanut. Tiedän kuitenkin olevani oikealla alalla. Silti tuntuu ihan hirvittävän vaikealta suorittaa tuo 7 viikkoa, vaikka rakastan lapsia ja päiväkoti, jossa olen harjoittelussa, on aivan ihana. Aamuisin on todella vaikeaa päästä ylös, välillä tekisi mieli vain nukkua koko ajan. Joskus olen hirveä erakko, tekee mieli olla vain yksin, enkä aina jaksa vastata edes puhelimeen. Tätä saattaa jatkua joskus kaksikin viikkoa. Ainoat sosiaaliset tilanteet ovat vain koulussa/töissä. Kaikki sellaiset tilanteet, joissa minua jollakin lailla arvioidaan, ahdistavat ja pelottavat ja jos saan vähänkin kritiikkiä, niin masennun ja se tuntuu maailmanlopulta. Käytän aivan liikaa alkoholia omasta mielestäni, tunnen silloin eläväni ja olevani onnellinen. Mutta seuraavana päivänä masentaa ja ahdistaa aivan törkesti, mutta en silti osaa lopettaa, vaikka tiedän millainen olo seuraavana päivänä aina on. Minullakaan ei ole kunnon ystäviä, näen kavereita myös vain v-loppuisin humalassa. Minulla on usein sellainen olo, että kukaan ei jäisi kaipaamaan, jos vaikka yhtäkkiä kuolisin, itsemurhaan en kuitenkaan ikinä kykenisi. Tuntuu että olen aivan arvoton ja hyödytön ja kaikki vain käyttävät kiltteyttäni hyväksi ja kohtelevat huonosti. Minua ahdistaa aivan hirveästi tällä paikkakunnalla, jolla asun, on ihan hirveä tarve päästä täältä pois, jonnekin tosi kauas. Kaikki paikat ja ihmiset täällä ahdistavat ja täällä on aivan liikaa huonoja muistoja. En pysty suhteeseen, koska pelkään läheisyyttä ja rakastumista. Minua myös häiritsee menneisyyden jutut, tuntuu etten pääse niistä millään yli. Välillä on ihan onnellinen olo, mutta sitten saatan parin päivän päästä olla aivan masentunut, mikään ei huvita eikä kiinnosta ja töihin lähteminen on yhtä tuskaa. Minulla on ollut tyhjä olo jo yli vuoden. En todellakaan halua ruveta syömään minkäänlaisia lääkkeitä. Olen syönyt niitä jo kerran ja lihoin niiden takia, masennuin sen takia vaan entistä enemmän. Kun lopetin lääkkeet, laihduin jälleen niihin mittoihin, joissa olin ennen lääkkeitä. Tunnen olevani säälittävä, joka ei saa mitään aikaiseksi ikinä eikä koskaan pysty olemaan suhteessa miehen kanssa.
Oi, "hienoa" etten oo ainut jolla on tämmöinen fiilis. :) Ärsyttää todella paljon kun kaikki arvostelevat laiskaksi ja entiset luokkalaisetkin vittuilee. :/ Ihan kuin olisivat jotenkin parempia kun valmistuivat. Kukaan ei tajua että voi oikeesti olla pään sisällä niin raskasta ettei kykene tekemään opinnäytetyötä tai mitään. Pystyn tekemään aina vähän pienissä erissä ja toivon että saisin jostain intoa viedä tuon loppuun.
Sain verikokeiden tulokset ja kaikki oli kuulemma ihan normaalisti. Hieman "harmittaa" koska olisi ollut vain kiva että paha fiilis olis johtunut jostain kilpirauhas jutusta ja hoitunut lääkkeillä. Tuntu että terveyskeskuksessakin ne oli silleen "no varaa nyt sitten vielä lääkärille aika jos välttämättä haluut, vaikka ei noissa arvoissa mitää häikkää ole .... " No ei tämmönen olo varmaan ihan normaaliakaan ole. Masennuslääkkeet tuntuvat kumminkin pelottavilta, ihan jo tuonkin takia että kuulemma lihottavat. Tiiän että masentuisin vain todella paljon lisää lihomisesta, koska sitä pelkään nytkin. Toisaalta en tiedä saako tuota muuten korjattua. Auttaako terapia mitään.
Ärsyttää kun tuntuu että itsetunto huononee päivä päivältä. Näytän kuvissa kauniilta, mutta jotenkin en osaa ajatella että olisin itse niissä kuvissa. Tuntuu että vaatteet ahdistaa, mahamakkarat hyi, kaikki on ihan hyi. En osaa olla mihkään tyytyväinen, ihan sama vaikka kymmenen ihmistä tulisi hokemaan että olen kaunis. Ei auta kuin hetken. Ilman meikkiä en voi olla missään ihmisten ilmoilla. Kesällä tuo onkin aina ongelma. Tiedän että minulla on kaunis iho, mutta nuorempana olin kunnon näppylänaama ja jotenkin luulen olevani vieläkin. Näen jokaisen ihmisen parempana kuin minä ja kadehdin kaikkia. Silti toiset taas näkee mut kadehdittavana jota en ollenkaan ymmärrä.
Tuntuu pahalta että ihmiset ajattelee musta että olen itseäni täynnä oleva ämmä. Tosiaanko? Ei tuo kuulosta kyllä ihan siltä. Jotenkin olen syvällä kuoressani ja vaikka ihan oikeasti olen hyväsydäminen ja kiltti ihminen, se ei näy muille. Poikaystäväni kyllä tietää sen, kun jotenkin on sen kuoren saanut pois hänen seurassaan.
Tuntuu että voisin nukkuajanukkua. Heräsin vasta puoli yhdeltä. Olen tosi pettynyt itseeni ... Joku sanois varmaan että jos menis töihin tai keksis tekemistä niin tulis intoa lisää. Muistan kumminkin kesällä kun olin harjottelussa, niin aloin myöhästellä joka päivä ja olin todellatodella väsynyt. 4 viikkoa vain ja silti olin ihan kuollut ja vihasin sitä että piti aamulla herätä. Vaikka olikin ihan valoisaa. Aamulla myöhästelin sen takia kun halusin olla täydellisen näköinen. Kaikki piti olla hyvin. Ja silti halusin vain vajota maan alle aamulla kun menin ihmisten ilmoille.
minulla myös huono itsetunto, vaikka kaikki kehuvat kauniiksi. Aamuisin on pakko laittautua, meikkaamisesta on tullut pakkomielle. En kehtaa lähteä minnekään ilman meikkiä. Minulla on ollut huono iho teini-iässä, nyt ei ole jäljellä kuin finnien jättämät arvet, mutta ne on aina pakko saada peitettyä, sen takia jotenkin pakko meikata. Kesäisin en halua mennä uimaan, koska silloin ei voi laittaa meikkiä naamaan, silloin kaikki arvet paistavat naamastani ja tuntuu siltä että kaikki vahtaavat ihoani, silloin alkaa ahdistaa ja pahasti. Kun olen töissä, olen iloinen, hymyilevä ja pirteä. Monet varmaan luulevat, että olen sellainen aina, mutta en tosiaankaan ole. Kadehdin myös kaikkia muita ihmisiä koko ajan ja vertaan itseäni muihin, hoen koko ajan, että miksi olen ainut jolla on tällainen iho tai miksi kaikki muut ovat onnellisia ja heillä on hauskaa yhdessä, mutta minä olen yksin kotona, eikä mikään tunnu miltään. Kun olen kavereiden seurassa, tunnen itseni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi, en koe kuuluvani joukkoon. Tunnen olevani erilainen, minusta tuntuu että pohdin ja ajattelen asioita enemmän kuin ystäväni, minulla ei ole ketään jonka kanssa voisin jaksaa ajatuksia ja puhua syvällisiä. Nyt kun talvi tuli, niin on väsyttänyt koko ajan todella paljon, en usko että tämä on mitään kaamosväsymystä, koska tätä väsymystä on myös kesällä, viime kesä oli juuri sellainen. Kaikki muut nauttivat kesästä ja pitivät hauskaa, mutta itse olin silloin koko ajan alamaissa ja keksin tekosyitä ettei tarvitsisi lähtiä minnekään. Nykyään olen ruvennut perumaan vaan enemmän ja enemmän tapaamisia ynm. koska haluan vain olla yksin. Otan työharjoittelut liian vakavasti, tiedän sen että mitä enemmän stressaan siitä, sitä vaikeammalta tuntuu lähteä töihin, mutta silti en pysty olemaan stressaamatta. Muutenkin stressaan ihan pienistäkin asioista ja otan kaiken liian vakavasti ja itseeni. Kaipaan niitä aikoja, kun työharjoittelut sujuivat tuosta noin vaan, ja muutenkin koko koulunkäynti oli ihan peace of cake. Olin iloinen, onnellinen ja nautin elämästä ja olin paljon ystävien kanssa. En tiedä miksi minusta on tullut tällainen, pelottaa. Jotenkin tuntuu, etten tunne enää itseäni.
Tuo sun tekstis vois olla ihan mun kirjoittamaa. :) Mä myös koen jotenkin olevani täysin erilainen kun muut ja nuorempana mulla oli täysin erilaisia ja vahvoja mielipiteitä asioista. Nyt pystyn ymmärtämään enemmän muitakin ja olemaan avarakatseisempi, mutta silti tuntuu ettei kukaan tajua mua. Ajaudun aina riitatilanteisiin vaikka vihaan riitelyä ja en tosiaankaan mitään pahaa ikinä tarkoita. Ehkä vain just turhaudun siihen tunteeseen kun kukaan ei ymmärrä ja sitten palaa pinna. Mä oon myös kesällä kalpea kun lakana, kun en käy ikinä missään. Tuntuu vaikeelta mennä uimaankaan/rannalle just senkin takia ettei meikkiä voi laittaa tai jos laittaa niin sehän nyt ihan urpoa hommaa olis. Oon kateellinen niille jotka huolettomasti viilettää pitkin maailmaa ja lähtee rannaltakin kavereitten kanssa tekemään jotain. Mut enhän mä vois lähteä kun sitten pitäis olla ilman meikkiä ... kuulostaa todella tyhmältä tiedän. Eikä ketään varmaan edes kiinnosta/huomaa koko asiaa. :D Omassa päässä kaikki tuntuu vaan niin suurilta vaikka oikeasti ovatkin varmasti ihan turhia.
Tuon huonon itsetunnon takia myös perun tapaamisia välillä kun alkaa turhauttaa.
Mulla on aivan sama juttu kun sulla, huonon itsetunnon takia perun tapaamisia ja mäkään en pysty rannalta lähtemään minnekään, koska koen näyttäväni kamalalta ilman meikkiä ja luulen, että kaikki vahtaavat. Mä ajaudun myös usein riitatilanteisiin, koska turhaudun kun mua ei ymmärretä. Olis niin ihanaa vaan viilettää paikasta toiseen ilman ahdistusta ja murehtimista siitä, miltä näyttää. Mä koen välillä suunnatonta häpeää, koska oon tehny sellasia asioita, jotka hävettää ja surettaa ja kaduttaa hirveästi. Koen välillä olevani jotenkin "likainen".
Yksi aika iso asia mulla tuli myös mieleen. Oon siis elänyt aika paskan lapsuuden kuunnellen huutamista ja riitelyä ja uhkailua, äiti ja isä erosivat 2 kertaa ja oon kokenut kaikenlaista. Asia minkä kiellän iteltäni enkä myönnä että olen niin tehnyt, on se että joskus 8 vuotiaana aloin nyppimään ripsiäni. Sille on kai ihan joku nimityskin ... En todellakaan ymmärrä miksi sitä tein, aina kun tein mulle tuli todella paha olo mutten pystynyt lopettamaankaan. Sen takia en melkeen sitten voinut katsoa ketään silmiin ja olin tosi arka ja pelkäsin että joku huomaa. Olen ollut näköjään fiksu lapsi (NOT). Ei siinä mitään, lapset tekee tyhmyyksiä. Mutta jatkoin tuota 14-vuotiaaksi. -.- Kerran myös aloin nyppimään hiuksiani, mutta onneks älysin sen lopettaa heti. Olisin ollut muuten varmasti kaunis lapsi, mutta miksi ihmeessä tahallaan tein itelleni pahan olon. Vanhemmat aina sanoi että olen ruma. Kaikki vihjailivat että olen todella ruma. Minua inhottiin. Onneks tuossa iässä ymmärsin että mä teen sillä vaan itelleni pahaa ja onneks ne kasvoikin takaisin ja musta tuli nätti ja aloin taas hymyillä monen vuoden jälkeen. Mutta tuo on varmaan yksi asia mikä mua vainoaa vaikka sen kuinka yritän kieltää. En ikinä voisi kertoa tuota kellekään, koska tuo kuulostaa todella friikiltä ja oksettavalta vaikka se onkin kaukana menneisyydessä. Ne jotka tunsivat minut silloin, luulevat minua nyt ihan toiseksi ihmiseksi mikä on melko kiusallista toisinaan. Mutta ei kai sillä väliä, se on menneisyyttä ...
"Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni Sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, Sinun armahtajasi. " Matt.24:35
"Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." Psalmi 139: 14-16
sä olet arvokas kuin kuka muu tahansa. älä vähättele. sä pystyt kyllä olemaan suhteessa mutta et varmaan nyt. anna itselles aikaa.
Juttusi kuulostivat tutuilta minullekin, mutta ajanpuutteen vuoksi otan nyt vain tämän asian esiin: oletko huomannut kärsiväsi pms-oireista? Vaikket selkeästi kärsisikään (minullakin olo oli lopulta koko ajan enemmän ja vähemmän kamala), niin syy voisi silti olla hormonaalinenkin. Minun oloni tasoittui ja parani ihmeen paljon, kun aloin syödä keltarauhashormonia kuuriluontoisesti (10 päivää kierron puolivälistä eteenpäin). Olen syönyt nyt puolen vuoden ajan sitä kerran kuussa, ja tänä aikana en ole tuntenut itseäni masentuneeksi. Ennen sitä todellakin tunsin, ja oloni oli myös hyvin epävakaa.
Minun mielestäni oleellisempaa on selvitellä itse ongelmaa (niin psyykkisesti kuin fysiologisestikin) kuin etsiä sille jotakin nimeä joidenkin häiriöiden joukosta. Tämä on toki vain minun mielipiteeni. Jollakin se voi toki helpottaakin, kun vaivalle on jokin nimi. Olet vain ihan oikeassa siinä, että kaikissa on samoja piirteitä, eikä ihme, jos menee pää sekaisin yrittäessä löytää juuri sitä oikeaa nimeä vaivalle. Minä uskon, että ei sitä oikeaa nimeä välttämättä olekaan, koska nuo mielen "sairaudet" eivät ole ihan yhtä todellisia ja selkeitä kuin fyysiset sairaudet. Oleellisempaa olisi pohtia omia tapoja ajatella ja haastaa niitä. Voit myös miettiä, mitä vahvuuksia sinulla on, kun seurustelusuhteen saat sujumaan ihan hyvin. Ja miten sitä vahvuutta voisi mahdollisesti käyttää kavereidenkin kanssa.
Siinä vaiheessa, kun masentaa niin paljon, ettei omia reaktioita pysty enää "järjellä" rauhoittelemaan, olisi varmaan paikallaan kokeilla jotakin fyysisempää hoitokeinoa, jotta pääsee siitä pahimmasta suosta vähän valoisampiin näkymiin:)
Entä käytätkö e-pillereitä? Nekin saavat jotkut masentumaan. Jos käytät niitä etkä halua käyttää mielialalääkkeitä, voisi yksi vaihtoehto olla e-pillereiden lopettaminen. Minuakin vähän epäilyttää nuo mielialalääkkeet, enkä ole niitä koskaan käyttänyt. Aloittaisin kyllä sitten, jos se tuntuisi olevan ainut keino. Minä syön myös E-EPA -kapseleita. En osaa sanoa auttaako. Olin syönyt niitä jo useita kuukausia, kun aloitin sen keltarauhashormonin ja olo parani nopeasti (ei ekan 10 päivän kuurin jälkeen vielä, mutta toisen).
Tsemppiä!
Juu syön mä e-pillereitä, mutta oon mun mielestä ollut ihan pienestä asti melko surullinen ja tyytymätön ja olin ennen kuin aloitin pillerit. En käynyt oikeen missään jne. En ole itse ainakaan huomannut mitään suurta muutosta. Joskus sain sellasia käsittämättömiä "raivokohtauksia" kun hermostuin ihan pikku asioista, mutta nekin on jäänyt jotenkin pois.
Mä söin myös pari kuukautta sitten e-pillereitä, mutta lopetin ne, kun rupes tulemaan vähän liikaa kaikkia haittavaikutuksia. Mulla on myös ollut traumaattinen lapsuus, perheessämme oli runsasta alkoholinkäyttöä ja väkivaltaa, muistan vieläkin elävästi kuinka olen jo 4-vuotiaana siivonnut tyhjiä pulloja pöydältä ja tiskannut, ynm. Olen tavallaan ollut sellainen vanhempien huolehtija jo pienestä asti. En ole saanut elää tasapainoista ja mukavaa lapsuutta. Kävin pari vuotta sitten terapiassa, jossa käsittelimme näitä asioita lapsuudestani, mutta ne vainoavat minua yhä, näen vieläkin silloin tällöin painajaisia. Välillä on sellainen olo, että elämässäni ei ole mitään, minkä vuoksi elää. Kaikki on koko ajan samanlaista. Ei tapahdu mitään hyvää, vaan koko ajan vastoinkäymisiä toisensa perään. Paras ystäväni kuoli vähän yli vuosi sitten, sen jälkeen on ollut todella tyhjä olo, aivan kuin en olisi enää kokonainen. Ikävöin häntä vieläkin todella pahasti enkä pääse millään yli. Minusta on tullut todella negatiivinen elämän suhteen ja ajattelen kaikesta aina sitä pahinta enkä jaksa enää uskoa valoisampaan tulevaisuuteen. En jaksanut mennä tänään töihin, kun en päässyt aamulla sängystä ylös, nyt hävettää, kun en jaksanut. En todellakaan haluaisi ruveta syömään mitään masennuslääkkeitä, tai mitään ja jos nyt alan ravaamaan lääkärillä ja terapiassa, niin koulunkäyntini keskeytyy taas ja haluaisin nyt jo saada sen käytyä loppuun, vaikka sitten väkisin.
On sellainen globaalijärjestö, joka edellyttää näiden asioiden onnistumista. Sanaan refleksiin yleensä liitetään liikkeet, vatsan alue ja jälkeläiset sekä käytöshäiriöt..
Sanaan Fairy Tale: taas hana, synonyymit, soittimet, kansantarut ja uskonnot, seksi ja seksilelut. Ei ole oikein pitää kapinallista ja kammottavaa vaimoa. Siksi vaimo ei kuulu tähän järjestelmään.
Mä ymmärrän täysin sua. Sussa ei ole mitään vikaa. Sä podet masennusta ja aikaa pahaa sellaista jo.Sä tarvitset apua nyt ja sun täytyy sitä myös saada. et selviä muuten. Mä tiedän mitä tuo saamattomuus on. ja se ettei kukaan ymmärrä. jos haluat jutella henkilökohtaisesti voin auttaa. En mä ole paha vaikka olen mies. Olen kokenut vaan niin rankan sairauden ja ollut itsemurhaa lähellä että voin hyvin ymmärtää sua ja tiedän mistä myös puhun. Sun täytyy saada vertaistukea nyt Jos haluat jutella niin voin tehdä parhaani auttaakseni. Ehkä se on mun tehtävä täällä maan päällä kun olin lähellä itsemurhaa. kirjoita [email protected] jos haluat että yritän auttaa. ja koet että voisin auttaa. Pärjäile
se voi olla paniikkihäiriö jota kärsit.
Tiedän olevani eriskummallinen olento. Mielialat hyppii laidasta laitaan, mutta kuitenkin yleensä olo on positiivinen jos en koe ulkopuolista stressiä. Poikkean ns "normaaleista" ihmisistä todella paljon ja luulen sen johtuvan tietynlaisesta lahjakkuudesta/älykkyydestä, jonka olen perinyt molemmilta vanhemmilta. Jotenkin ihmisten tavallinen elämä on vain tyhjää/mielenkiinnotonta minulle, enkä jaksa ikinä edes kuunnella muiden höpöhöpö juttuja. Jaksan kuunnella vaan jos ihmisillä on jotain tärkeää sanottavaa.
Kuulostaa tutulta, myös minä omaan lahjakkuutta ja älykkyyttä ja koen poikkeavani muista paljon ajatusteni ja harrastusteni vuoksi. Ajattelen todella paljon ja mietin asioita ja moni ystävistäni ei ymmärrä sitä, että minun täytyy joskus saada olla yksin ja ajatella asioita.
Halusin tulla tänne kertomaan, että hain tänään apua. Soitin koulun terkkarille (meidän koulussa on aivan ihana terkkari) ja hän varasi ajan meidän koulun omalle lääkärille. Joudun ehkä syömään taas masennuslääkkeitä, mutta pääasia on että voin psyykkisesti paremmin. Alan käymään myös psykologilla. Jouduin keskeyttämään työharjoittelun, mutta parempi että käyn sen sitten, kun voin paremmin. Nyt on sellainen olo, että ei jaksa mitään ja koko koulu ottaa päähän, mutta olo koheni kyllä huomattavasti kun sain otettua härkää sarvista ja saan nyt apua. Eiköhän elämä ala kohta näyttämään valoisammalta.
Tervehdys.
Luin kirjoituksesi. Kaikesta itsesi vähättelystä huolimatta vaikutat hyvin fiksulta ja harvinaisen selkokieliseltä kirjoittajalta. Oireesi ovat masennusoireita,mutta eivät vakavimmasta päästä. Hienoa että olet oivaltanut hakea ammattiapua ja mielialalääkitystä älä väheksy äläkä pelkää.
Se miksi sinulle nyt halusin kirjoittaa ,on mainintasi alkoholin käytöstäsi. Muista että alkoholi pahentaa aina masennusta.Se tunne että humalassa maailma tuntuu paremmalta haihtuu ,kun humalakin haihtuu.
En ole 'raittiusintoilija' , mutta tiedän asiasta jotain. Minimoi tai lopeta kokonaan alkoholin käyttö , koska jos sinulla on taipumusta masennukseen,ne pahentavat toisiaan. Selviydyt varmasti,fiksuutesi ja taistelunhalusi paistaa läpi kirjoituksestasi. ter. R.R.