äiti amma -kuka hän on?

Tuolla Vikipediassa lukee mm:

"Amma on syntynyt alueelle jossa enemmistö kansasta on hindulaisia, ja hänen opetuksensa pohjautuu useimmiten hindulaiseen mytologiaan. Amma ei kuitenkaan kehota ketään vaihtamaan uskontoaan vaan menemään syvemmälle omaan uskontoonsa ja pyrkimään sen todellisen sanoman ymmärtämiseen. Amman näkemyksen mukaan kaikkien uskontojen päämäärä on kuitenkin aina sama - saada ihminen oivaltamaan olevansa yhtä Jumalan, kaikkeuden kanssa ja antaa ohjeita siitä miten tämä oivallus saavutetaan."

Tuo on nimenomaan hindulaisuutta. Hindulaisten mielestä hinduksi synnytään, siksi siihen ei voi kääntyä, ja olisi hindulaisen opin vastaista kehottaa toisia vaihtaman uskontoaan. Hindut uskoo, että kaikilla uskonnoilla on sama yhteinen Jumala. Ei ole siis vääräuskoisia, joita pitäisi käännyttää.

hindulaisuudesta kirjoitti:

Tuolla Vikipediassa lukee mm:

"Amma on syntynyt alueelle jossa enemmistö kansasta on hindulaisia, ja hänen opetuksensa pohjautuu useimmiten hindulaiseen mytologiaan. Amma ei kuitenkaan kehota ketään vaihtamaan uskontoaan vaan menemään syvemmälle omaan uskontoonsa ja pyrkimään sen todellisen sanoman ymmärtämiseen. Amman näkemyksen mukaan kaikkien uskontojen päämäärä on kuitenkin aina sama - saada ihminen oivaltamaan olevansa yhtä Jumalan, kaikkeuden kanssa ja antaa ohjeita siitä miten tämä oivallus saavutetaan."

Tuo on nimenomaan hindulaisuutta. Hindulaisten mielestä hinduksi synnytään, siksi siihen ei voi kääntyä, ja olisi hindulaisen opin vastaista kehottaa toisia vaihtaman uskontoaan. Hindut uskoo, että kaikilla uskonnoilla on sama yhteinen Jumala. Ei ole siis vääräuskoisia, joita pitäisi käännyttää.

Lue lisää

ja hindulaisuus syntyi siis brahmalaisuuden (ei aito oppi) sulautuessa buddhalaisuuteen, jolloin aito oppi katosi intiasta..

ottaako amma maksua ?

aloittaja kirjoitti:

ja hindulaisuus syntyi siis brahmalaisuuden (ei aito oppi) sulautuessa buddhalaisuuteen, jolloin aito oppi katosi intiasta..

ottaako amma maksua ?

"Miten Äiti Amma hän on hindu ja Rakkauden apostoli, Jumalan rakkaus on universaalista? Äiti Amma levittää sitä."

Hei!

Kunnioittaen Āmmāa (Mātā Amṛtānandamayī) kuten kaikkia muita eläviä olentoja universumissa, voidaan tarkastella hänen asemaansa ja häneen liittyviä ilmiöitä seuraavasti.

Filosofiamme rakentuu keskeisesti guru-paramparā -järjestelmälle (ācārya–sampradāya), jossa henkinen auktoriteetti (guru-tattva) on sidottu perinteiseen opettajaketjuun (śiṣya–paramparā), joka palautuu śāstrisiin lähteisiin.

Tässä järjestelmässä autenttinen henkinen opetus (siddhānta) tunnistetaan sen perusteella, että se on linjassa aiempien ācāryoiden opetusten kanssa eikä perustu pelkästään yksilölliseen karismaattiseen auktoriteettiin (loka-anubhava).

Āmmā ei kuulu mihinkään klassiseen sampradāyaan,eikä häntä näin ollen luokitella sampradāyika-ācāryaksi. Tästä aspektista hän sijoittuu kategorisesti asampradāyika-guru tai yleisemmin loka-guru -luokkaan, eli henkiseksi opettajaksi, joka ei ole sidottu tiettyyn śāstriseen paramparā-jatkumoon.


Hänen opetuksensa voidaan sisällöllisesti kuvata yleisenä bhakti-henkisyytenä, jossa esiintyy elementtejä kuten karuṇā (myötätunto), seva (epäitsekäs palvelu), ahiṁsā (väkivallattomuus).

Nämä periaatteet ovat osittain yhteensopivia filosofiamme etiikan kanssa, jossa nämä hyveet nähdään luonnollisina seurauksina jostakin prosessista. Kuitenkin meille korkein päämäärä (prayojana) on tarkasti määritelty prema, joka saavutetaan vain guru-paramparān välityksellä.

Sosiologisesti tarkastellen Āmmān ympärille on kehittynyt vahva guru-bhakti -muotoinen devotionaalinen keskittymä, jossa hänen persoonaansa kohtaan kohdistuu intensiivistä kunnioitusta. Hänet nähdään joissain yhteyksissä jopa śakti- tai devī-periaatteen ilmentymänä, mikä voi johtaa ilmiöön, jota voidaan kuvata käsitteellä guru-āśraya-kendritā bhakti (guruun keskittynyt devotionaalinen kiintymys). Tässä yhteydessä esiintyy elementtejä, joita sosiologisesti voidaan kutsua henkilöpalvonnan piirteiksi (personality-centered devotion), erityisesti siinä mielessä, että henkinen kokemus välittyy voimakkaasti johtajahahmon kautta.

Filosofiassamme tällainen keskittyminen voidaan nähdä potentiaalisesti ongelmallisena, mikäli īśvara-tattva korkein asema hämärtyy ja huomio siirtyy liiallisesti guru-henkilöön itseensä . Kuitenkin on tärkeää huomioida, että meille guru itsessään on kunnioituksen kohde (guru-pūjā), mutta vain siinä määrin kuin hän toimii Jumalan palvelijana.

Sosiologisesta näkökulmasta Āmmān liikettä ei useimmiten luokitella “tuhoisaksi kultiksi”, sillä siihen ei tyypillisesti liity eristäytymistä, pakottavaa kontrollia tai sosiaalista sulkeutuneisuutta. Sen sijaan se voidaan ymmärtää karismaattisen johtajuuden (charismatic authority, Weber) muotona, jossa vahva henkilökohtainen auktoriteetti yhdistyy laajaan humanitaariseen toimintaan.

Henkisen auktoriteetin (guru-tattva) validiteetti määräytyy ensisijaisesti śāstrika-pramāṇan (śabda-pramāṇa) ja paramparā-sambandhan kautta. Tämä tarkoittaa, että henkinen opetus (śikṣā) katsotaan autenttiseksi vain, jos se on johdettavissa katkeamattomasta opettajaketjusta (śiṣya-paramparā).

Sisällöllisesti hänen opetuksensa edustavat synkreettistä bhakti-diskurssia, jossa esiintyy yleisiä dharmaattisia ja eettisiä elementtejä kuten karuṇā (myötätunto), seva (palvelu) ja ahiṁsā (väkivallattomuus).

Kunnioittaen Āmmāa (Mātā Amṛtānandamayī) kuten kaikkia muita eläviä olentoja universumissa, voidaan tarkastella hänen asemaansa kriittisesti.

Varmasti hän on eritt'in hyvä ihminen, mutta hänen asemaansa guruna on ongelmallinen.

Tällöin liike muistuttaa enemmän irrallista lahkomaista muodostelmaa (asādhāraṇa-guru-liṅga), jonka auktoriteetti ei perustu śāstrika-pramāṇaan eikä ketjuun śiṣya-paramparā.

Kunnioittaen Āmmāa (Mātā Amṛtānandamayī) kuten kaikkia muita eläviä olentoja universumissa, voidaan tarkastella hänen asemaansa kriittisesti.

Varmasti hän on erittäin hyvä ihminen, mutta hänen asemaansa guruna on ongelmallinen.

Lisäksi on huomattava, että Āmmā ei ole julkisesti osoittanut, että hänen opetuksensa olisivat suoraan peräisin śāstra-lähteistä tai että hän olisi välittänyt mitään ennustettua tai kirjallisesti vahvistettua opillista tietoa (siddhānta-pramāṇa). Hänen toimintaansa voidaan siis kuvata henkilökeskeisenä devotionaalisena ilmiönä (guru-āśraya-kendritā bhakti), joka sisältää selvästi henkilöpalvonnan piirteitä, mutta ei noudata perinteistä paramparāa.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Āmmā on hyvä ja myötätuntoinen ihminen, mutta,mutta...

Persoonakeskeinen kiintymys: seuraajien henkinen kokemus kytkeytyy ensisijaisesti johtajahahmoon eikä suoraan jumalalliseen päämäärään.

Rituaalinen symboliikka: fyysiset eleet, kuten halaukset ja darśana, toimivat henkisen kontaktin välineinä, mikä vahvistaa emotionaalista sitoutumista.

Anonyymi00004 kirjoitti:

"Miten Äiti Amma hän on hindu ja Rakkauden apostoli, Jumalan rakkaus on universaalista? Äiti Amma levittää sitä."

Hei!

Kunnioittaen Āmmāa (Mātā Amṛtānandamayī) kuten kaikkia muita eläviä olentoja universumissa, voidaan tarkastella hänen asemaansa ja häneen liittyviä ilmiöitä seuraavasti.

Filosofiamme rakentuu keskeisesti guru-paramparā -järjestelmälle (ācārya–sampradāya), jossa henkinen auktoriteetti (guru-tattva) on sidottu perinteiseen opettajaketjuun (śiṣya–paramparā), joka palautuu śāstrisiin lähteisiin.

Tässä järjestelmässä autenttinen henkinen opetus (siddhānta) tunnistetaan sen perusteella, että se on linjassa aiempien ācāryoiden opetusten kanssa eikä perustu pelkästään yksilölliseen karismaattiseen auktoriteettiin (loka-anubhava).

Āmmā ei kuulu mihinkään klassiseen sampradāyaan,eikä häntä näin ollen luokitella sampradāyika-ācāryaksi. Tästä aspektista hän sijoittuu kategorisesti asampradāyika-guru tai yleisemmin loka-guru -luokkaan, eli henkiseksi opettajaksi, joka ei ole sidottu tiettyyn śāstriseen paramparā-jatkumoon.


Hänen opetuksensa voidaan sisällöllisesti kuvata yleisenä bhakti-henkisyytenä, jossa esiintyy elementtejä kuten karuṇā (myötätunto), seva (epäitsekäs palvelu), ahiṁsā (väkivallattomuus).

Nämä periaatteet ovat osittain yhteensopivia filosofiamme etiikan kanssa, jossa nämä hyveet nähdään luonnollisina seurauksina jostakin prosessista. Kuitenkin meille korkein päämäärä (prayojana) on tarkasti määritelty prema, joka saavutetaan vain guru-paramparān välityksellä.

Sosiologisesti tarkastellen Āmmān ympärille on kehittynyt vahva guru-bhakti -muotoinen devotionaalinen keskittymä, jossa hänen persoonaansa kohtaan kohdistuu intensiivistä kunnioitusta. Hänet nähdään joissain yhteyksissä jopa śakti- tai devī-periaatteen ilmentymänä, mikä voi johtaa ilmiöön, jota voidaan kuvata käsitteellä guru-āśraya-kendritā bhakti (guruun keskittynyt devotionaalinen kiintymys). Tässä yhteydessä esiintyy elementtejä, joita sosiologisesti voidaan kutsua henkilöpalvonnan piirteiksi (personality-centered devotion), erityisesti siinä mielessä, että henkinen kokemus välittyy voimakkaasti johtajahahmon kautta.

Filosofiassamme tällainen keskittyminen voidaan nähdä potentiaalisesti ongelmallisena, mikäli īśvara-tattva korkein asema hämärtyy ja huomio siirtyy liiallisesti guru-henkilöön itseensä . Kuitenkin on tärkeää huomioida, että meille guru itsessään on kunnioituksen kohde (guru-pūjā), mutta vain siinä määrin kuin hän toimii Jumalan palvelijana.

Sosiologisesta näkökulmasta Āmmān liikettä ei useimmiten luokitella “tuhoisaksi kultiksi”, sillä siihen ei tyypillisesti liity eristäytymistä, pakottavaa kontrollia tai sosiaalista sulkeutuneisuutta. Sen sijaan se voidaan ymmärtää karismaattisen johtajuuden (charismatic authority, Weber) muotona, jossa vahva henkilökohtainen auktoriteetti yhdistyy laajaan humanitaariseen toimintaan.

Henkisen auktoriteetin (guru-tattva) validiteetti määräytyy ensisijaisesti śāstrika-pramāṇan (śabda-pramāṇa) ja paramparā-sambandhan kautta. Tämä tarkoittaa, että henkinen opetus (śikṣā) katsotaan autenttiseksi vain, jos se on johdettavissa katkeamattomasta opettajaketjusta (śiṣya-paramparā).

Sisällöllisesti hänen opetuksensa edustavat synkreettistä bhakti-diskurssia, jossa esiintyy yleisiä dharmaattisia ja eettisiä elementtejä kuten karuṇā (myötätunto), seva (palvelu) ja ahiṁsā (väkivallattomuus).

Kunnioittaen Āmmāa (Mātā Amṛtānandamayī) kuten kaikkia muita eläviä olentoja universumissa, voidaan tarkastella hänen asemaansa kriittisesti.

Varmasti hän on eritt'in hyvä ihminen, mutta hänen asemaansa guruna on ongelmallinen.

Tällöin liike muistuttaa enemmän irrallista lahkomaista muodostelmaa (asādhāraṇa-guru-liṅga), jonka auktoriteetti ei perustu śāstrika-pramāṇaan eikä ketjuun śiṣya-paramparā.

Kunnioittaen Āmmāa (Mātā Amṛtānandamayī) kuten kaikkia muita eläviä olentoja universumissa, voidaan tarkastella hänen asemaansa kriittisesti.

Varmasti hän on erittäin hyvä ihminen, mutta hänen asemaansa guruna on ongelmallinen.

Lisäksi on huomattava, että Āmmā ei ole julkisesti osoittanut, että hänen opetuksensa olisivat suoraan peräisin śāstra-lähteistä tai että hän olisi välittänyt mitään ennustettua tai kirjallisesti vahvistettua opillista tietoa (siddhānta-pramāṇa). Hänen toimintaansa voidaan siis kuvata henkilökeskeisenä devotionaalisena ilmiönä (guru-āśraya-kendritā bhakti), joka sisältää selvästi henkilöpalvonnan piirteitä, mutta ei noudata perinteistä paramparāa.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Āmmā on hyvä ja myötätuntoinen ihminen, mutta,mutta...

Persoonakeskeinen kiintymys: seuraajien henkinen kokemus kytkeytyy ensisijaisesti johtajahahmoon eikä suoraan jumalalliseen päämäärään.

Rituaalinen symboliikka: fyysiset eleet, kuten halaukset ja darśana, toimivat henkisen kontaktin välineinä, mikä vahvistaa emotionaalista sitoutumista.

Lue lisää

Yhteenvetona voidaan todeta, että Āmmā on hyvä ja myötätuntoinen ihminen, mutta,mutta...

Persoonakeskeinen kiintymys: seuraajien henkinen kokemus kytkeytyy ensisijaisesti johtajahahmoon eikä suoraan jumalalliseen päämäärään.

Rituaalinen symboliikka: fyysiset eleet, kuten halaukset ja darśana, toimivat henkisen kontaktin välineinä, mikä vahvistaa emotionaalista sitoutumista.

Hierarkkinen polarisaatio: karismaattinen johtaja asettuu selvästi liikkeen keskipisteeksi, mikä voi luoda sosiaalisesti vahvan auktoriteettirakenteen, mutta samalla liikkeen normatiivinen ohjautuvuus perinteiseen paramparāan jää puutteelliseksi.

Potentiaalinen ritualisointi: vaikka liikkeessä ei ole välttämättä eksplisiittistä kontrollia tai eristäytymistä, emotionaalinen ja henkinen keskittyminen johtajaan voi muistuttaa pieniä lahkomaisten liikkeiden dynamiikkoja, joissa henkilöpalvonta korostuu suhteessa instituution normatiivisiin rajoihin.

Tämä eroaa ratkaisevasti sampradāyika-guru-bhaktista, jossa guru toimii aina vain Jumalan armon välittäjänä ja kiintymys kohdistuu lopulliseen päämäärään (kṛṣṇa-prema). Tässä mielessä Āmmān liikkeessä havaitut piirteet voidaan ymmärtää karismaattisena ja persoonakeskeisenä devotionaalisena ilmiönä, joka on sosiologisesti selitettävissä, mutta teologisesti ei ole normatiivinen.

Vaikka emme epäile, että hän on hyvä ihminen.

Moraalinen “hyvyys” ei automaattisesti määritä uskonnollisen auktoriteetin luonnetta
karismaattinen vaikutusvalta voi syntyä riippumatta siitä, miten henkilökohtaisesti “hyvä” toimija on.

Anonyymi00005 kirjoitti:

Yhteenvetona voidaan todeta, että Āmmā on hyvä ja myötätuntoinen ihminen, mutta,mutta...

Persoonakeskeinen kiintymys: seuraajien henkinen kokemus kytkeytyy ensisijaisesti johtajahahmoon eikä suoraan jumalalliseen päämäärään.

Rituaalinen symboliikka: fyysiset eleet, kuten halaukset ja darśana, toimivat henkisen kontaktin välineinä, mikä vahvistaa emotionaalista sitoutumista.

Hierarkkinen polarisaatio: karismaattinen johtaja asettuu selvästi liikkeen keskipisteeksi, mikä voi luoda sosiaalisesti vahvan auktoriteettirakenteen, mutta samalla liikkeen normatiivinen ohjautuvuus perinteiseen paramparāan jää puutteelliseksi.

Potentiaalinen ritualisointi: vaikka liikkeessä ei ole välttämättä eksplisiittistä kontrollia tai eristäytymistä, emotionaalinen ja henkinen keskittyminen johtajaan voi muistuttaa pieniä lahkomaisten liikkeiden dynamiikkoja, joissa henkilöpalvonta korostuu suhteessa instituution normatiivisiin rajoihin.

Tämä eroaa ratkaisevasti sampradāyika-guru-bhaktista, jossa guru toimii aina vain Jumalan armon välittäjänä ja kiintymys kohdistuu lopulliseen päämäärään (kṛṣṇa-prema). Tässä mielessä Āmmān liikkeessä havaitut piirteet voidaan ymmärtää karismaattisena ja persoonakeskeisenä devotionaalisena ilmiönä, joka on sosiologisesti selitettävissä, mutta teologisesti ei ole normatiivinen.

Vaikka emme epäile, että hän on hyvä ihminen.

Moraalinen “hyvyys” ei automaattisesti määritä uskonnollisen auktoriteetin luonnetta
karismaattinen vaikutusvalta voi syntyä riippumatta siitä, miten henkilökohtaisesti “hyvä” toimija on.

Lue lisää

Hän on ihminen.

Anonyymi00006 kirjoitti:

Hän on ihminen.

Tuskin Āmmā paha ihminen on; en tiedä mitään, mikä viittaisi sellaiseen.

Mutta jos väitetään, että: Āmmā olisi ainutlaatuinen jumalallinen inkarnaatio, niin tällaisille väitteille ei löydy mitään selityksia mistään teksteistä.

Institutionaalisen ja tekstiperusteen puute. Liikkeellä ei ole selkeää sidettä klassiseen sampradāya-paramparāan eikä sen opetuksia ole dokumentoitu śāstrika-pramāṇan muodossa. Tämä tekee siitä irrallisen karismaattisen liikkeen, jota voidaan kuvata sosiologisesti lahkomaiseksi, vaikka sen vaikutus ei ole tuhoisa. Se ei pakota eristäytymiseen eikä kontrolloi seuraajien elämää samalla tavalla kuin tuhoisat kultit.

Liike ei ole teologisesti normatiivinen.

Moraalisesti hyvä ihminen ei automaattisesti ole henkisesti auktoriteetti, joten vaikka Āmmā on hyvä ja myötätuntoinen, hänen asemaansa guruna arvioidaan kriittisesti.

Sosiologisesti ilmiö on ymmärrettävissä, mutta teologisesti se poikkeaa normatiivisista opettajalinjoista.

Liike ei siis muodosta uutta tekstiperustaa eikä vahvista vanhojen tekstien normatiivista tulkintaa.

Silti opetuksissa on paljon sellaista, mikä muistuttaa joissakin teksteissä esiintyviä hyveitä, mutta liikkeen auktoriteetti näyttää perustuvan ensisijaisesti Amman henkilökohtaiseen karismaan eikä śāstriseen pramāṇaan (tekstuaaliseen todistusperustaan).
Āmmālla on opetuksia. Ei ole oikein sanoa, ettei hän opettaisi mitään.

Hänen opetuksensa eivät perustu samalla tavalla systemaattiseen śāstra-kommentaariperinteeseen jase tarkoittaa: että se on erilainen auktoriteetin muoto.

Anonyymi00007 kirjoitti:

Tuskin Āmmā paha ihminen on; en tiedä mitään, mikä viittaisi sellaiseen.

Mutta jos väitetään, että: Āmmā olisi ainutlaatuinen jumalallinen inkarnaatio, niin tällaisille väitteille ei löydy mitään selityksia mistään teksteistä.

Institutionaalisen ja tekstiperusteen puute. Liikkeellä ei ole selkeää sidettä klassiseen sampradāya-paramparāan eikä sen opetuksia ole dokumentoitu śāstrika-pramāṇan muodossa. Tämä tekee siitä irrallisen karismaattisen liikkeen, jota voidaan kuvata sosiologisesti lahkomaiseksi, vaikka sen vaikutus ei ole tuhoisa. Se ei pakota eristäytymiseen eikä kontrolloi seuraajien elämää samalla tavalla kuin tuhoisat kultit.

Liike ei ole teologisesti normatiivinen.

Moraalisesti hyvä ihminen ei automaattisesti ole henkisesti auktoriteetti, joten vaikka Āmmā on hyvä ja myötätuntoinen, hänen asemaansa guruna arvioidaan kriittisesti.

Sosiologisesti ilmiö on ymmärrettävissä, mutta teologisesti se poikkeaa normatiivisista opettajalinjoista.

Liike ei siis muodosta uutta tekstiperustaa eikä vahvista vanhojen tekstien normatiivista tulkintaa.

Silti opetuksissa on paljon sellaista, mikä muistuttaa joissakin teksteissä esiintyviä hyveitä, mutta liikkeen auktoriteetti näyttää perustuvan ensisijaisesti Amman henkilökohtaiseen karismaan eikä śāstriseen pramāṇaan (tekstuaaliseen todistusperustaan).
Āmmālla on opetuksia. Ei ole oikein sanoa, ettei hän opettaisi mitään.

Hänen opetuksensa eivät perustu samalla tavalla systemaattiseen śāstra-kommentaariperinteeseen jase tarkoittaa: että se on erilainen auktoriteetin muoto.

Lue lisää

Hänen opetuksensa eivät perustu samalla tavalla systemaattiseen śāstra-kommentaariperinteeseen jase tarkoittaa: että se on erilainen auktoriteetin muoto.

Hänellä on opetuksia — ne ovat ennen kaikkea eettisiä ja bhaktisia, eivät systemaattinen filosofinen koulukunta.

Āmmān opetukset eivät muodosta yhtenäistä filosofista koulukuntaa (siddhānta), eivätkä ne sisällä systemaattisia teologisia analyysejä, tarkkoja śāstra-kommentaareja tai tunnistettavaa guru-paramparāa (opettajaketjua). Tämä tarkoittaa, että vaikka opetukset ovat hengellisesti ja moraalisesti arvokkaita, niiden auktoriteetti perustuu enemmän henkilökohtaiseen karismaan kuin tekstiperusteiseen legitimiteettiin.

Syvällisemmin tarkasteltuna Āmmān liike on persoonakeskeinen, karismaattinen bhakti-liike, jossa opetukset ovat ennen kaikkea käytännöllisiä ja eettisiä, eivät systemaattisia filosofisia järjestelmiä. Sosiologisesti liike on onnistunut yhdistämään seuraajiensa emotionaalisen sitoutumisen, palvelun ja myötätunnon, mutta teologisesti, esimerkiksi gaudīya-vaiṣṇava-näkökulmasta, sen rajoitus on selvä: auktoriteetti ei perustu tunnistettavaan opettajaketjuun eikä śāstriseen pramāṇaan, joten liikettä ei voida pitää klassisena guruliikkeenä.

Syvällisemmin tarkasteltuna Āmmān liike on persoonakeskeinen, karismaattinen bhakti-liike, jossa opetukset ovat ennen kaikkea käytännöllisiä ja eettisiä, eivät systemaattisia filosofisia järjestelmiä. Sosiologisesti liike on onnistunut yhdistämään seuraajiensa emotionaalisen sitoutumisen, palvelun ja myötätunnon, mutta teologisesti, esimerkiksi gaudīya-vaiṣṇava-näkökulmasta, sen rajoitus on selvä: auktoriteetti ei perustu tunnistettavaan opettajaketjuun eikä śāstriseen pramāṇaan, joten liikettä ei voida pitää klassisena guruliikkeenä.

Anonyymi00008 kirjoitti:

Hänen opetuksensa eivät perustu samalla tavalla systemaattiseen śāstra-kommentaariperinteeseen jase tarkoittaa: että se on erilainen auktoriteetin muoto.

Hänellä on opetuksia — ne ovat ennen kaikkea eettisiä ja bhaktisia, eivät systemaattinen filosofinen koulukunta.

Āmmān opetukset eivät muodosta yhtenäistä filosofista koulukuntaa (siddhānta), eivätkä ne sisällä systemaattisia teologisia analyysejä, tarkkoja śāstra-kommentaareja tai tunnistettavaa guru-paramparāa (opettajaketjua). Tämä tarkoittaa, että vaikka opetukset ovat hengellisesti ja moraalisesti arvokkaita, niiden auktoriteetti perustuu enemmän henkilökohtaiseen karismaan kuin tekstiperusteiseen legitimiteettiin.

Syvällisemmin tarkasteltuna Āmmān liike on persoonakeskeinen, karismaattinen bhakti-liike, jossa opetukset ovat ennen kaikkea käytännöllisiä ja eettisiä, eivät systemaattisia filosofisia järjestelmiä. Sosiologisesti liike on onnistunut yhdistämään seuraajiensa emotionaalisen sitoutumisen, palvelun ja myötätunnon, mutta teologisesti, esimerkiksi gaudīya-vaiṣṇava-näkökulmasta, sen rajoitus on selvä: auktoriteetti ei perustu tunnistettavaan opettajaketjuun eikä śāstriseen pramāṇaan, joten liikettä ei voida pitää klassisena guruliikkeenä.

Syvällisemmin tarkasteltuna Āmmān liike on persoonakeskeinen, karismaattinen bhakti-liike, jossa opetukset ovat ennen kaikkea käytännöllisiä ja eettisiä, eivät systemaattisia filosofisia järjestelmiä. Sosiologisesti liike on onnistunut yhdistämään seuraajiensa emotionaalisen sitoutumisen, palvelun ja myötätunnon, mutta teologisesti, esimerkiksi gaudīya-vaiṣṇava-näkökulmasta, sen rajoitus on selvä: auktoriteetti ei perustu tunnistettavaan opettajaketjuun eikä śāstriseen pramāṇaan, joten liikettä ei voida pitää klassisena guruliikkeenä.

Lue lisää

Mutta paramparamme filosofian mukaan guru koskaan ei ole pelkkä opettaja, vaan hän toimii aina sekä opettajana että oppilaana.

Jokainen guru on osa pitkää opettajaketjua, guru-paramparāa, jossa hän on oppilas omalle gurulleen ja samalla opettaja omille seuraajilleen.

Tämä kaksisuuntainen rooli takaa, että opetus välittyy autenttisesti ja pysyy linjassa tekstien kanssa.

Vaikka kuka tahansa karismaattinen opettaja voi olla inspiroiva ja henkisesti arvokas, hän ei muodosta varsinaista ācāryaa vai sampradāyika-gurua, ellei hänen auktoriteettinsa perustu tunnistettavaan opettajaketjuun ja śāstrisiin pramāṇoihin. Näin ollen guru-asema on aina sidottu traditioon ja opilliseen legitimiteettiin, eikä pelkkä henkilökohtainen karisma riitä.

Mutta yhtä asiaa voi sanoa täydellä varmuudella: hän on paljon parempi kuin vuosia hindupalstoja terrorisoiva, tauotta rakkaudesta puhuva väkivaltainen ekstremisti, joka käyttäytyy väkivaltaisesti. Hän on paljon parempi kuin se, siitä ei ole mitään epäilystäkään.

Hänen kykynsä ja toimintatapansa ylittävät selvästi sen, mitä on totuttu huomaamaan vuosien ajan hindupalstoilla esiintyneessä, väkivaltaisen ekstremismin käytöksessä. Kyseinen terroristiekstremisti, joka jatkuvasti puhuu rakkaudesta, mutta samanaikaisesti harjoittaa aggressiivista ja väkivaltaista käytöstä, ei saavuta samaa inhimillisen ja eettisen toimintakyvyn tasoa kuin Āmmā. Tästä erosta ei ole vähäisintäkään epäilystä; Āmmā moraalinen ja käytännöllinen paremmuutensa on kiistaton ja selkeästi havaittavissa.

Kyseinen terroria harjoittava ekstremisti, joka jatkuvasti puhuu rakkaudesta mutta samanaikaisesti sitoutuu aggressiiviseen ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen, ei yllä lähellekään samanlaiseen inhimillisen ja eettisen toimintakyvyn tasoon kuin Āmmā. Tämä kontrasti ei rajoitu pelkästään havaittavissa olevaan käyttäytymiseen, vaan heijastaa syvempää eroa moraalisessa ja käytännönläheisessä ajattelussa; Āmmā moraalinen ja pragmaattinen ylivertaisuus on sekä kiistaton että selkeästi tunnistettavissa hänen teoissaan ja vuorovaikutuksessaan muiden kanssa.

Tarkasteltavana oleva asetelma rakentuu selvästi normatiivisen vertailun varaan, jossa kahden toimijan välille tuotetaan jyrkkä moraalinen ja episteminen hierarkia. Toisella puolella esitetään väkivaltaiseen ekstremismiin liitetty toimija, jonka retorinen repertuaari sisältää rakkauden ja eettisyyden diskursseja, mutta jonka käytännöllinen toiminta on näiden ihanteiden kanssa ristiriitaiseksi ja väkivaltaa legitimoivaksi. Tämä ristiriita voidaan tulkita performatiivisen kielenkäytön ja toiminnallisen etiikan väliseksi jännitteeksi, jossa diskursiivinen itse-esitys ei vastaa toiminnan seurauksia tai sen moraalisia implikaatioita.

Toisena osapuolena taas on äiti Āmmā, jonka toimijuus huomataan inhimillisen ja eettisen normatiiviseksi. Āmmān paremmuus ei ei siis ole pelkästään yksilöllinen ominaisuus, vaan laajempi moraalisen johdonmukaisuuden ja käytännöllisen etiikan ilmentymä. Joten ero ei rajaudu pelkkään behavioraaliseen tasoon, vaan koskee myös sitä, miten toimijat suhteutuvat eettisen oikeuttamisen, väkivallan legitimoinnin ja moraalisen vastuun kysymyksiin.

Anonyymi00009 kirjoitti:

Mutta paramparamme filosofian mukaan guru koskaan ei ole pelkkä opettaja, vaan hän toimii aina sekä opettajana että oppilaana.

Jokainen guru on osa pitkää opettajaketjua, guru-paramparāa, jossa hän on oppilas omalle gurulleen ja samalla opettaja omille seuraajilleen.

Tämä kaksisuuntainen rooli takaa, että opetus välittyy autenttisesti ja pysyy linjassa tekstien kanssa.

Vaikka kuka tahansa karismaattinen opettaja voi olla inspiroiva ja henkisesti arvokas, hän ei muodosta varsinaista ācāryaa vai sampradāyika-gurua, ellei hänen auktoriteettinsa perustu tunnistettavaan opettajaketjuun ja śāstrisiin pramāṇoihin. Näin ollen guru-asema on aina sidottu traditioon ja opilliseen legitimiteettiin, eikä pelkkä henkilökohtainen karisma riitä.

Mutta yhtä asiaa voi sanoa täydellä varmuudella: hän on paljon parempi kuin vuosia hindupalstoja terrorisoiva, tauotta rakkaudesta puhuva väkivaltainen ekstremisti, joka käyttäytyy väkivaltaisesti. Hän on paljon parempi kuin se, siitä ei ole mitään epäilystäkään.

Hänen kykynsä ja toimintatapansa ylittävät selvästi sen, mitä on totuttu huomaamaan vuosien ajan hindupalstoilla esiintyneessä, väkivaltaisen ekstremismin käytöksessä. Kyseinen terroristiekstremisti, joka jatkuvasti puhuu rakkaudesta, mutta samanaikaisesti harjoittaa aggressiivista ja väkivaltaista käytöstä, ei saavuta samaa inhimillisen ja eettisen toimintakyvyn tasoa kuin Āmmā. Tästä erosta ei ole vähäisintäkään epäilystä; Āmmā moraalinen ja käytännöllinen paremmuutensa on kiistaton ja selkeästi havaittavissa.

Kyseinen terroria harjoittava ekstremisti, joka jatkuvasti puhuu rakkaudesta mutta samanaikaisesti sitoutuu aggressiiviseen ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen, ei yllä lähellekään samanlaiseen inhimillisen ja eettisen toimintakyvyn tasoon kuin Āmmā. Tämä kontrasti ei rajoitu pelkästään havaittavissa olevaan käyttäytymiseen, vaan heijastaa syvempää eroa moraalisessa ja käytännönläheisessä ajattelussa; Āmmā moraalinen ja pragmaattinen ylivertaisuus on sekä kiistaton että selkeästi tunnistettavissa hänen teoissaan ja vuorovaikutuksessaan muiden kanssa.

Tarkasteltavana oleva asetelma rakentuu selvästi normatiivisen vertailun varaan, jossa kahden toimijan välille tuotetaan jyrkkä moraalinen ja episteminen hierarkia. Toisella puolella esitetään väkivaltaiseen ekstremismiin liitetty toimija, jonka retorinen repertuaari sisältää rakkauden ja eettisyyden diskursseja, mutta jonka käytännöllinen toiminta on näiden ihanteiden kanssa ristiriitaiseksi ja väkivaltaa legitimoivaksi. Tämä ristiriita voidaan tulkita performatiivisen kielenkäytön ja toiminnallisen etiikan väliseksi jännitteeksi, jossa diskursiivinen itse-esitys ei vastaa toiminnan seurauksia tai sen moraalisia implikaatioita.

Toisena osapuolena taas on äiti Āmmā, jonka toimijuus huomataan inhimillisen ja eettisen normatiiviseksi. Āmmān paremmuus ei ei siis ole pelkästään yksilöllinen ominaisuus, vaan laajempi moraalisen johdonmukaisuuden ja käytännöllisen etiikan ilmentymä. Joten ero ei rajaudu pelkkään behavioraaliseen tasoon, vaan koskee myös sitä, miten toimijat suhteutuvat eettisen oikeuttamisen, väkivallan legitimoinnin ja moraalisen vastuun kysymyksiin.

Lue lisää

Keskeinen jännite ei ole pelkästään kahden henkilöhahmon välinen vertailu, vaan laajempi kysymys siitä, miten moraalinen auktoriteetti, puhe ja teko suhteutuvat toisiinsa silloin, kun väkivalta ja eettinen itsekuva ovat ristiriidassa.

Hindupalstoilla on ekstemaalinen terrororistinen kristitty, jonka jatkuva viittaus “rakkauteen”, “oikeutettuun vihaan” tai “pyhään päämäärään” – toimii eräänlaisena suojarakenteena toiminnalle, joka on ihmisiä vahingoittava. Tällöin retoriikka ei niinkään kuvaa todellista toimintaa, vaan pyrkii oikeuttamaan sen tai tekemään siitä psykologisesti siedettävämpää sekä toimijalle itselleen että hänen "ainoalle oikealle uskonnolleen"

Vastaavasti Āmmā edustaa käytännöllinen myötätuntoa, auttamistyörä sekä pyrkimystä purkaa kärsimystä ilman vastavuoroista väkivaltaa tai viholliskuvien vahvistamista. Tässä mielessä ero ei ole vain “paremmuudessa”, vaan toimintalogiikassa.

Anonyymi00010 kirjoitti:

Keskeinen jännite ei ole pelkästään kahden henkilöhahmon välinen vertailu, vaan laajempi kysymys siitä, miten moraalinen auktoriteetti, puhe ja teko suhteutuvat toisiinsa silloin, kun väkivalta ja eettinen itsekuva ovat ristiriidassa.

Hindupalstoilla on ekstemaalinen terrororistinen kristitty, jonka jatkuva viittaus “rakkauteen”, “oikeutettuun vihaan” tai “pyhään päämäärään” – toimii eräänlaisena suojarakenteena toiminnalle, joka on ihmisiä vahingoittava. Tällöin retoriikka ei niinkään kuvaa todellista toimintaa, vaan pyrkii oikeuttamaan sen tai tekemään siitä psykologisesti siedettävämpää sekä toimijalle itselleen että hänen "ainoalle oikealle uskonnolleen"

Vastaavasti Āmmā edustaa käytännöllinen myötätuntoa, auttamistyörä sekä pyrkimystä purkaa kärsimystä ilman vastavuoroista väkivaltaa tai viholliskuvien vahvistamista. Tässä mielessä ero ei ole vain “paremmuudessa”, vaan toimintalogiikassa.

Lue lisää

Vastaavasti Āmmā edustaa käytännöllinen myötätuntoa, auttamistyörä sekä pyrkimystä purkaa kärsimystä ilman vastavuoroista väkivaltaa tai viholliskuvien vahvistamista. Tässä mielessä ero ei ole vain “paremmuudessa”, vaan toimintalogiikassa.

Āmmān tapauksessa kärsimystä pyritään vähentämään suoraan, ekstremisti taas oikeuttaa väkivaltaa suuremman päämäärän nimissä eli "oikean kristinukson levittämisessä, lähetyskäskyyn vedoten, ei väliä, että väkivallalla.

Anonyymi00011 kirjoitti:

Vastaavasti Āmmā edustaa käytännöllinen myötätuntoa, auttamistyörä sekä pyrkimystä purkaa kärsimystä ilman vastavuoroista väkivaltaa tai viholliskuvien vahvistamista. Tässä mielessä ero ei ole vain “paremmuudessa”, vaan toimintalogiikassa.

Āmmān tapauksessa kärsimystä pyritään vähentämään suoraan, ekstremisti taas oikeuttaa väkivaltaa suuremman päämäärän nimissä eli "oikean kristinukson levittämisessä, lähetyskäskyyn vedoten, ei väliä, että väkivallalla.

Lue lisää

Kun uskonto irrotetaan sen alkuperäisestä eettisestä ytimestä ja siitä tulee väline, jolla oikeutetaan toisten pakottaminen, syntyy vaarallinen muutos. Silloin ei enää puhuta uskosta tai hengellisyydestä rakentavana voimana, vaan järjestelmästä, jossa oma katsomus nähdään ainoana oikeana ja jopa sellaisena, jota täytyy levittää hinnalla millä hyvänsä.

Tässä asetelmassa “pyhyys” voi vääristyä. Se ei enää tarkoita kunnioitusta, armoa tai sisäistä kasvua, vaan muuttuu oikeutukseksi vihalle. Vihasta tulee pyhitettyä – ei siksi, että se olisi moraalisesti perusteltua, vaan siksi, että se liitetään kristinuskonnolliseen lähetystehtävään. Kun viha saa hengellisen leiman, se lakkaa tuntumasta yksilön valinnalta ja alkaa näyttäytyä velvollisuutena.


Se, mikä alun perin voisi olla rauhaa, merkitystä ja yhteyttä rakentava voima, muuttuu mekanismiksi, joka tuottaa pelkoa, kärsimystä ja jakautumista.

Erityisen vaarallista on, kun kristillinen pakottamisterrori alkaa näyttäytyä pyhänä tai väistämättömänä. Silloin katoaa raja sen välillä, mikä on inhimillisesti kestävää ja mikä oikeutetaan “korkeamman tarkoituksen” nimissä. Kun tuo raja hämärtyy, ihminen ei enää arvioi tekojaan niiden seurauksilla, vaan sen perusteella, miten hyvin ne sopivat ideologiseen tarinaan.

Tässä mielessä “pyhitetty viha” ei ole vain tunne, vaan ajattelun rakenne, joka sulkee pois empatiaa ja kriittisyyttä. Se tekee toisesta ihmisestä kohteen, ei toista tietoista olentoa. Ja juuri siksi se on niin vaarallista: se muuttaa moraalin järjestelmäksi, jossa vahingoittaminen voi tuntua oikeutetulta.

Kyseinen terroria harjoittava ekstremisti, joka jatkuvasti puhuu rakkaudesta mutta samanaikaisesti sitoutuu aggressiiviseen ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen, ei yllä lähellekään samanlaiseen inhimillisen ja eettisen toimintakyvyn tasoon kuin Āmmā.

Joten on ihan sama, kuka se äiti Āmmā on, mutta hän on miljoona kertaa parempi kuin hindupalstan kristitty ekstremistiterroristi. Ekstremisti on väkivaltainen, mutta äiti Āmmā ei ole väkivaltainen, ihnan päinvastoin.

Tästä voidaan huomata, että äiti Āmmā, ”väärän uskonnon” perustaja ja edustaja on paljon moraalisempi ja parempi kuin ”oikean uskonnon” edustaja, jonka viha ihmiskuntaa vastaan on "pyhitetty".

Kaikki tämä nostaa esiin myös laajemman kysymyksen uskonnollisen totuuden ja moraalisen hyvyyden suhteesta. Usein oletetaan, että oikea uskonto tuottaa automaattisesti oikeanlaista moraalia. Käytännön elämässä asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Historiassa ja nykyajassa voidaan nähdä lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka ihmiset ovat puolustaneet väkivaltaa, syrjintää ja sortoa vedoten juuri kristinuskonnollisiin perusteisiin.

Samalla monet sellaiset henkilöt, joiden uskonnollisia näkemyksiä on pidetty harhaoppisina tai virheellisinä, ovat toimineet huomattavan myötätuntoisesti ja rakentavasti suhteessa muihin ihmisiin. Tämä osoittaa, ettei kristinuskonnollisen opin oikeellisuus korreloi ekstremistin moraalisen laadun kanssa.

Moraalisen arvioinnin perustan tulisi löytyä ennen kaikkea teoista eikä uskonnollisista tunnisteista. Jos ihminen edistää rauhaa, auttaa muita ja kunnioittaa ihmisarvoa, hänen toimintansa pidetään eettisesti arvokkaana riippumatta siitä, mihin uskontoon hän kuuluu. Vastaavasti kristinuskonnollinen ekstremistinen oikeaoppisuus menettää moraalisen merkityksensä silloin, kun sitä Joten väkivallaton ja myötätuntoinen ”väärän uskonnon” edustaja tai jopa ateisti on moraalisesti huomattavasti korkeammalla tasolla kuin sellainen ”oikean uskonnon” ekstremistiedustaja, joka pitää omaa vihaansa pyhitettynä ja uskonnollisesti oikeutettuna. Moraalin mittapuuna eivät tällöin ole uskontunnustukset vaan ihmisen suhde lähimmäisiinsä ja hänen tekojensa seuraukset.


Väkivaltaisen uskonnollisen ekstremistin ja äiti Āmmān välinen vertailu tuo esiin perustavanlaatuisen eron kahden erilaisen uskonnollisuuden muodon välillä. Molemmat voivat puhua Jumalasta, hengellisyydestä tai uskonnollisesta totuudesta, mutta heidän tapansa suhtautua muihin ihmisiin ovat täysin vastakkaiset. Juuri tästä syystä heidän moraalinen arviointinsa ei voi perustua pelkästään siihen, mitä he uskovat, vaan siihen, mitä heidän uskonsa saa heidät tekemään.

Ekstremistin maailmankuva rakentuu usein jyrkkien vastakkainasettelujen varaan. Ihmiset jaetaan oikeisiin ja vääriin, puhtaisiin ja epäpuhtaisiin, uskoviin ja epäuskoviin. Tällaisessa ajattelussa ihmisen arvo määräytyy ennen kaikkea hänen suhteestaan tiettyyn oppiin tai ideologiaan. Kun uskonnollinen identiteetti asetetaan ihmisyyden edelle, syntyy helposti käsitys siitä, että väärin uskovia tai väärällä tavalla eläviä ihmisiä voidaan vihata, syrjiä tai jopa vahingoittaa ilman moraalista ristiriitaa. Äärimmillään tämä johtaa tilanteeseen, jossa väkivaltaa ei nähdä poikkeuksena uskonnollisesta elämästä, vaan uskonnollisen velvollisuuden toteuttamisena.

Anonyymi00016 kirjoitti:

Kaikki tämä nostaa esiin myös laajemman kysymyksen uskonnollisen totuuden ja moraalisen hyvyyden suhteesta. Usein oletetaan, että oikea uskonto tuottaa automaattisesti oikeanlaista moraalia. Käytännön elämässä asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Historiassa ja nykyajassa voidaan nähdä lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka ihmiset ovat puolustaneet väkivaltaa, syrjintää ja sortoa vedoten juuri kristinuskonnollisiin perusteisiin.

Samalla monet sellaiset henkilöt, joiden uskonnollisia näkemyksiä on pidetty harhaoppisina tai virheellisinä, ovat toimineet huomattavan myötätuntoisesti ja rakentavasti suhteessa muihin ihmisiin. Tämä osoittaa, ettei kristinuskonnollisen opin oikeellisuus korreloi ekstremistin moraalisen laadun kanssa.

Moraalisen arvioinnin perustan tulisi löytyä ennen kaikkea teoista eikä uskonnollisista tunnisteista. Jos ihminen edistää rauhaa, auttaa muita ja kunnioittaa ihmisarvoa, hänen toimintansa pidetään eettisesti arvokkaana riippumatta siitä, mihin uskontoon hän kuuluu. Vastaavasti kristinuskonnollinen ekstremistinen oikeaoppisuus menettää moraalisen merkityksensä silloin, kun sitä Joten väkivallaton ja myötätuntoinen ”väärän uskonnon” edustaja tai jopa ateisti on moraalisesti huomattavasti korkeammalla tasolla kuin sellainen ”oikean uskonnon” ekstremistiedustaja, joka pitää omaa vihaansa pyhitettynä ja uskonnollisesti oikeutettuna. Moraalin mittapuuna eivät tällöin ole uskontunnustukset vaan ihmisen suhde lähimmäisiinsä ja hänen tekojensa seuraukset.


Väkivaltaisen uskonnollisen ekstremistin ja äiti Āmmān välinen vertailu tuo esiin perustavanlaatuisen eron kahden erilaisen uskonnollisuuden muodon välillä. Molemmat voivat puhua Jumalasta, hengellisyydestä tai uskonnollisesta totuudesta, mutta heidän tapansa suhtautua muihin ihmisiin ovat täysin vastakkaiset. Juuri tästä syystä heidän moraalinen arviointinsa ei voi perustua pelkästään siihen, mitä he uskovat, vaan siihen, mitä heidän uskonsa saa heidät tekemään.

Ekstremistin maailmankuva rakentuu usein jyrkkien vastakkainasettelujen varaan. Ihmiset jaetaan oikeisiin ja vääriin, puhtaisiin ja epäpuhtaisiin, uskoviin ja epäuskoviin. Tällaisessa ajattelussa ihmisen arvo määräytyy ennen kaikkea hänen suhteestaan tiettyyn oppiin tai ideologiaan. Kun uskonnollinen identiteetti asetetaan ihmisyyden edelle, syntyy helposti käsitys siitä, että väärin uskovia tai väärällä tavalla eläviä ihmisiä voidaan vihata, syrjiä tai jopa vahingoittaa ilman moraalista ristiriitaa. Äärimmillään tämä johtaa tilanteeseen, jossa väkivaltaa ei nähdä poikkeuksena uskonnollisesta elämästä, vaan uskonnollisen velvollisuuden toteuttamisena.

Lue lisää

Äiti Āmmān edustama uskonnollisuus perustuu täysin päinvastaiselle lähtökohdalle. Siinä ihmisen arvo ei riipu siitä, kuuluuko hän oikeaan uskonnolliseen ryhmään tai hyväksyykö hän tietyt opilliset väitteet. Keskeiseksi nousevat myötätunto, rakkaus, palvelu ja kärsimyksen lievittäminen. Tällaisessa näkemyksessä hengellisyyden aitous näkyy siinä, miten ihminen kohtelee muita ihmisiä, eikä siinä, kuinka tehokkaasti hän puolustaa oman ryhmänsä ylemmyyttä. Toisin sanoen uskonnon tarkoituksena ei ole erottaa ihmisiä toisistaan vaan vähentää heidän välistään kärsimystä.

Kristitty ekstremisti voi olla vakuuttunut oman uskonsa absoluuttisesta oikeellisuudesta, kun taas Āmmān uskonnollisia näkemyksiä saatetaan joidenkin näkökulmasta pitää teologisesti virheellisinä. Jos moraalia tarkastellaan kuitenkin käytännön seurausten näkökulmasta, asetelma kääntyy ympäri. Ekstremisti saattaa omistaa oikean opin mutta tuottaa vääriä tekoja. Āmmā saattaa joidenkin mielestä edustaa väärää oppia, mutta hänen toimintansa tuottaa myönteisiä seurauksia ihmisille. Tämä herättää kysymyksen siitä, kumpi on moraalisesti merkityksellisempää: opillinen puhtaus vai ihmisten hyvinvointi.

Anonyymi00017 kirjoitti:

Äiti Āmmān edustama uskonnollisuus perustuu täysin päinvastaiselle lähtökohdalle. Siinä ihmisen arvo ei riipu siitä, kuuluuko hän oikeaan uskonnolliseen ryhmään tai hyväksyykö hän tietyt opilliset väitteet. Keskeiseksi nousevat myötätunto, rakkaus, palvelu ja kärsimyksen lievittäminen. Tällaisessa näkemyksessä hengellisyyden aitous näkyy siinä, miten ihminen kohtelee muita ihmisiä, eikä siinä, kuinka tehokkaasti hän puolustaa oman ryhmänsä ylemmyyttä. Toisin sanoen uskonnon tarkoituksena ei ole erottaa ihmisiä toisistaan vaan vähentää heidän välistään kärsimystä.

Kristitty ekstremisti voi olla vakuuttunut oman uskonsa absoluuttisesta oikeellisuudesta, kun taas Āmmān uskonnollisia näkemyksiä saatetaan joidenkin näkökulmasta pitää teologisesti virheellisinä. Jos moraalia tarkastellaan kuitenkin käytännön seurausten näkökulmasta, asetelma kääntyy ympäri. Ekstremisti saattaa omistaa oikean opin mutta tuottaa vääriä tekoja. Āmmā saattaa joidenkin mielestä edustaa väärää oppia, mutta hänen toimintansa tuottaa myönteisiä seurauksia ihmisille. Tämä herättää kysymyksen siitä, kumpi on moraalisesti merkityksellisempää: opillinen puhtaus vai ihmisten hyvinvointi.

Lue lisää

Tässä nousee esiin myös uskonnollisen vallan kysymys. Ekstremisti käyttää uskontoa ainoastaan vallan välineenä. Hän määrittelee, kuka kuuluu pelastettuihin ja kuka tuomittuihin, kuka on hyväksyttävä ja kuka hylättävä. Uskonto toimii tällöin kontrollin ja ulossulkemisen mekanismina. Āmmān kaltaisessa lähestymistavassa uskonto näyttäytyy enemmänkin palvelemisena kuin hallitsemisena. Hengellinen auktoriteetti ei ilmene kykynä tuomita muita vaan kykynä osoittaa myötätuntoa heitä kohtaan. Tämä ero heijastaa kahta täysin erilaista käsitystä siitä, mitä hengellinen kypsyys tarkoittaa.

Moraalifilosofisesta näkökulmasta tarkasteltuna vertailu osoittaa, että tekojen seuraukset ovat usein merkityksellisempiä kuin ihmisen julistamat uskomukset. Jos yhden henkilön uskonto synnyttää vihaa, pelkoa ja väkivaltaa, samalla kun toisen uskonnollisuus synnyttää auttamista, empatiaa ja sovintoa, on vaikea perustella, miksi ensimmäistä pitäisi pitää moraalisesti ylempänä vain hänen oppinsa vuoksi. Tällöin uskonnollisen identiteetin sijasta huomio kohdistuu siihen, miten uskonto vaikuttaa ihmisen luonteeseen ja toimintaan.

Väkivaltainen ekstremisti voi olla vakuuttunut olevansa oikeassa, mutta hänen toimintansa paljastaa syvän ristiriidan uskonnollisten ihanteiden ja käytännön käyttäytymisen välillä. Äiti Āmmān tapauksessa taas voidaan nähdä, että riippumatta siitä, miten hänen opetuksiaan arvioidaan teologisesti, hänen toimintansa ilmentää sellaisia universaaleja moraalisia arvoja kuin myötätunto, väkivallattomuus ja ihmisarvon kunnioittaminen. Tästä näkökulmasta moraalinen paremmuus ei näyttäydy uskonnollisen oikeaoppisuuden seurauksena, vaan kykynä kohdata toinen ihminen ilman vihaa ja halua vahingoittaa häntä. Juuri siinä suhteessa väkivaltainen ekstremisti ja Āmmā edustavat kahta lähes vastakkaista moraalista ihannetta.

Anonyymi00018 kirjoitti:

Tässä nousee esiin myös uskonnollisen vallan kysymys. Ekstremisti käyttää uskontoa ainoastaan vallan välineenä. Hän määrittelee, kuka kuuluu pelastettuihin ja kuka tuomittuihin, kuka on hyväksyttävä ja kuka hylättävä. Uskonto toimii tällöin kontrollin ja ulossulkemisen mekanismina. Āmmān kaltaisessa lähestymistavassa uskonto näyttäytyy enemmänkin palvelemisena kuin hallitsemisena. Hengellinen auktoriteetti ei ilmene kykynä tuomita muita vaan kykynä osoittaa myötätuntoa heitä kohtaan. Tämä ero heijastaa kahta täysin erilaista käsitystä siitä, mitä hengellinen kypsyys tarkoittaa.

Moraalifilosofisesta näkökulmasta tarkasteltuna vertailu osoittaa, että tekojen seuraukset ovat usein merkityksellisempiä kuin ihmisen julistamat uskomukset. Jos yhden henkilön uskonto synnyttää vihaa, pelkoa ja väkivaltaa, samalla kun toisen uskonnollisuus synnyttää auttamista, empatiaa ja sovintoa, on vaikea perustella, miksi ensimmäistä pitäisi pitää moraalisesti ylempänä vain hänen oppinsa vuoksi. Tällöin uskonnollisen identiteetin sijasta huomio kohdistuu siihen, miten uskonto vaikuttaa ihmisen luonteeseen ja toimintaan.

Väkivaltainen ekstremisti voi olla vakuuttunut olevansa oikeassa, mutta hänen toimintansa paljastaa syvän ristiriidan uskonnollisten ihanteiden ja käytännön käyttäytymisen välillä. Äiti Āmmān tapauksessa taas voidaan nähdä, että riippumatta siitä, miten hänen opetuksiaan arvioidaan teologisesti, hänen toimintansa ilmentää sellaisia universaaleja moraalisia arvoja kuin myötätunto, väkivallattomuus ja ihmisarvon kunnioittaminen. Tästä näkökulmasta moraalinen paremmuus ei näyttäydy uskonnollisen oikeaoppisuuden seurauksena, vaan kykynä kohdata toinen ihminen ilman vihaa ja halua vahingoittaa häntä. Juuri siinä suhteessa väkivaltainen ekstremisti ja Āmmā edustavat kahta lähes vastakkaista moraalista ihannetta.

Lue lisää

Väkivaltaisen uskonnollisen kristityn ekstremistin ja äiti Āmmān toiminta eroaa äärimmäisen jyrkästi. Ekstremisti ei käytä uskontoa auttamiseen tai myötätuntoon, vaan välineenä oikeuttaa vihan, pelon ja ihmiskunnan tuhoamisen. Hän ei tavoittele mitään hyvää, vaan käyttää uskontoa väkivallan ja hallinnan instrumenttina. Hänen maailmankuvansa perustuu absoluuttiseen vastakkainasetteluun: ihmiset luokitellaan hyväksyttäviin ja tuomittaviin, ja väkivalta koetaan jopa velvollisuutena. Tämä ei ole mitään eteeristä oikeamielisyyttä, vaan pahuutta, joka naamioidaan pyhyydeksi.

Āmmān puolestaan toimii täysin päinvastoin. Hänen uskonnollisuutensa ei mittaa ihmisiä sen mukaan, mihin uskontoon he kuuluvat, vaan sen mukaan, miten heitä kohdeltaan. Hän toimii rakkaudesta, myötätunnosta ja halusta lievittää kärsimystä. Väkivalta ja viha ovat hänelle täysin vieraita; hänen voimansa ja auktoriteettinsa perustuvat auttamiseen ja rauhan luomiseen.

Joten uskonnollinen tunnustus ei kerro mitään moraalisesta laadusta. Ekstremisti voi esiintyä uskonnollisen totuuden puolustajana, mutta hänen toimintansa on tuhoisaa ja koko idän pallonpuoliskoa halveksivaa. Āmmān voi olla “väärän uskonnon” edustaja, mutta hänen toimintansa ilmentää universaaleja moraalisia arvoja: väkivallattomuutta, empatiaa ja lähimmäisen kunnioittamista.

Tässä asetelmassa ei ole epäselvyyttä: yksi pyrkii vahingoittamaan, tuhoamaan ja hallitsemaan pelon kautta; toinen pyrkii auttamaan, parantamaan ja rakentamaan. Moraalinen ero heidän välillään ei ole pieni tai hienovarainen, vaan syvä ja konkreettinen. Se näyttää, että pahuus ei koskaan kätkeydy pelkän uskonnollisen vakuuttuneisuuden taakse — ja että todellinen moraali ilmenee aina teoissa, ei puheissa tai pyhissä väitteissä.

Anonyymi00019 kirjoitti:

Väkivaltaisen uskonnollisen kristityn ekstremistin ja äiti Āmmān toiminta eroaa äärimmäisen jyrkästi. Ekstremisti ei käytä uskontoa auttamiseen tai myötätuntoon, vaan välineenä oikeuttaa vihan, pelon ja ihmiskunnan tuhoamisen. Hän ei tavoittele mitään hyvää, vaan käyttää uskontoa väkivallan ja hallinnan instrumenttina. Hänen maailmankuvansa perustuu absoluuttiseen vastakkainasetteluun: ihmiset luokitellaan hyväksyttäviin ja tuomittaviin, ja väkivalta koetaan jopa velvollisuutena. Tämä ei ole mitään eteeristä oikeamielisyyttä, vaan pahuutta, joka naamioidaan pyhyydeksi.

Āmmān puolestaan toimii täysin päinvastoin. Hänen uskonnollisuutensa ei mittaa ihmisiä sen mukaan, mihin uskontoon he kuuluvat, vaan sen mukaan, miten heitä kohdeltaan. Hän toimii rakkaudesta, myötätunnosta ja halusta lievittää kärsimystä. Väkivalta ja viha ovat hänelle täysin vieraita; hänen voimansa ja auktoriteettinsa perustuvat auttamiseen ja rauhan luomiseen.

Joten uskonnollinen tunnustus ei kerro mitään moraalisesta laadusta. Ekstremisti voi esiintyä uskonnollisen totuuden puolustajana, mutta hänen toimintansa on tuhoisaa ja koko idän pallonpuoliskoa halveksivaa. Āmmān voi olla “väärän uskonnon” edustaja, mutta hänen toimintansa ilmentää universaaleja moraalisia arvoja: väkivallattomuutta, empatiaa ja lähimmäisen kunnioittamista.

Tässä asetelmassa ei ole epäselvyyttä: yksi pyrkii vahingoittamaan, tuhoamaan ja hallitsemaan pelon kautta; toinen pyrkii auttamaan, parantamaan ja rakentamaan. Moraalinen ero heidän välillään ei ole pieni tai hienovarainen, vaan syvä ja konkreettinen. Se näyttää, että pahuus ei koskaan kätkeydy pelkän uskonnollisen vakuuttuneisuuden taakse — ja että todellinen moraali ilmenee aina teoissa, ei puheissa tai pyhissä väitteissä.

Lue lisää

Uskonnollinen järjestelmä, joka perustuu palkkio–rangaistus-logiikkaan, on eettisesti haavoittuva ja altis radikalisoitumiselle.

Uskonto muuttuu moraaliseksi rikokseksi silloin, kun se tekee hyvästä teosta maksuvälineen ja Jumalasta kirjanpitäjän.
Paratiisilupaus ei ylitä egoa vaan vahvistaa sitä:

“Minä pelastun”

“Minä saan palkinnon”

“Minä olen oikeassa”

Tämä on ristiriidassa useimpien eettisten perinteiden kanssa.


“Uskonnollinen rikos” – filosofinen tulkinta

Kun uskonto:

oikeuttaa väkivallan,

siirtää vastuun pois tästä maailmasta,

ja muuttaa etiikan transaktioksi,

se tekee rikoksen omia eettisiä lähtökohtiaan vastaan.


Suvaitsemattomuus ei ole uskonnon ydin, vaan vallan, pelon ja palkkiologiikan seuraus.

Paratiisi- ja taivasretoriikka voi muuttua moraaliseksi korruptioksi, jos siitä tulee kaupankäyntiä.

Eksklusiivinen totuusväite: Ajatus, että vain yksi tie on oikea, tekee muista uskonnoista tai maailmankatsomuksista moraalisesti alempiarvoisia.

Pelastuskeskeisyys: Kun pelastus ja taivas asetetaan kaiken toiminnan päämääräksi, moraalinen arviointi siirtyy pois tästä maailmasta kohti palkkiota tuonpuoleisessa.

Valta ja kontrolli: Historiallisesti kirkolliset rakenteet ovat usein liittoutuneet poliittisen vallan kanssa, mikä on tehnyt uskonnosta normittavan ja rankaisevan välineen.

Tällöin suvaitsemattomuus ei ole poikkeama vaan järjestelmän sivutuote, jos uskontoa käytetään identiteettirajana eikä eettisenä harjoituksena.
Syvemmät uskonnolliset ja filosofiset traditiot korostavat vastuuta tässä maailmassa, ei hyvitystä seuraavassa.

Uskonto kaupankäyntinä – moraalin romahdus

Kun uskonto lupaa taivaan palkkioksi oikeasta uskosta tai teoista, se ei enää kasvata moraalia vaan kaupallistaa sen. Paratiisi muuttuu maksuksi, ja etiikka transaktioksi. Tämä ei ole hengellisyyttä vaan laskelmointia.


Taivasretoriikka ei ylitä ihmisen omaa etua, vaan lukitsee sen metafyysiselle tasolle. “Teen hyvää, jotta saan.”
Tämä on alhaisin mahdollinen moraalinen motiivi, sillä se ei ole hyvää sinänsä, vaan sijoitus tulevaan.

Kun tällainen ajattelu yhdistyy eksklusiiviseen totuusväitteeseen – vain meidän tiemme pelastaa – syntyy suvaitsemattomuus. Toisesta ei tule enää ihminen, vaan este omalle pelastukselle. Tässä vaiheessa uskonto ei ainoastaan salli väkivaltaa, vaan tekee siitä rationaalista.

Terrorismi tarvitsee aina palkinnon tuonpuoleisessa. Ilman paratiisilupausta kuolema ei ole voitto vaan tragedia. Siksi taivas on äärimmäisen väkivallan keskeisin valuutta.

Uskonto, joka muuttaa moraalin kaupankäynniksi Jumalan kanssa, tekee rikoksen omia eettisiä lähtökohtiaan vastaan. Se ei ole Jumalan palvelemista, vaan Jumalan käyttöä.


Kun Jumala toimii kirjanpitäjänä:

hyvät teot -kredit

synnit - debet

pelastus - saldo

syntyy paradoksi:

Jumala ei ole enää hyvyyden lähde

vaan maksujärjestelmän ylläpitäjä


Tällainen Jumala ei ole moraalin perusta, vaan sen korruptoija.




Miksi tämä tekee järjestelmästä radikalisoitumisherkän

Radikalisaatio ei ole poikkeama vaan johdonmukainen seuraus, koska:

Palkinto on ääretön (ikuisuus)

Uhka on ääretön (helvetti)

Moraali on välineellinen

Vastuu siirtyy tuonpuoleiseen

Kun panokset ovat äärettömät, kaikki keinot alkavat näyttää kohtuullisilta.
Taivasbisnes on epäuskoa, ei uskoa.

Uskonto muuttuu moraaliseksi rikokseksi silloin, kun se tekee hyvästä teosta maksuvälineen ja Jumalasta kirjanpitäjän.

Mutta se on kai hyväksyttävää alkutasolla, mutta edessä on vielä kovin pitkä matka, ennen kuin motiivit ovat jaloja.

Pakottaminen vääristää Totuuden kokemuksen – Jos muoto (uskonnollinen järjestelmä) otetaan totuuden ilmentymäksi, se estää ihmistä näkemästä, että Totuus voi ilmetä monin eri tavoin. Se johtaa uskonnolliseen intoleranssiin, jossa toinen uskonto tuomitaan vääräksi pelkästään siksi, että sen muoto eroaa omasta. Tämä ei ole aito henkinen etsintä — tämä on välineen palvomista ja päämäärän unohtamista.

Esimerkki koulumetaforessa:

Koulussa voi olla monia oppiaineita ja erilaisia opetustapoja, mutta kaikki niistä tähtäävät samaan päämäärään: oppimiseen ja kasvuun. Samoin uskonnolliset muodot voivat olla hyvin erilaisia, mutta niiden yhteinen päämäärä on epäitsekkään rakkauden kehittäminen Jumalaa kohtaan.

Jos taas joku yrittää väittää, että vain hänen uskontonsa on ainoa oikea muoto Totuudelle, hän tekee saman virheen kuin henkilö, joka väittää, että vain hänen koulunsa oppikirja on ainoa oikea ja kaikki muut ovat vääriä. Totuus ei ole sama kuin muoto, vaan Totuus on syvempää, ja se voi ilmetä monilla eri tavoilla. Tämän ymmärtäminen mahdollistaa kunnioituksen ja monimuotoisuuden hyväksymisen.

Totuus ei ole muoto, vaan se on universaali perusperiaate, joka ilmenee monin eri tavoin. Uskonnon muoto voi olla erilainen, mutta päämäärä on sama: epäitsekkään rakkauden kehittäminen Jumalaa kohtaan. Tämä ei ole kilpailevien totuuksien taistelu, vaan yhteinen matka kohti korkeampaa tietoisuutta ja ymmärrystä.

Anonyymi00020 kirjoitti:

Uskonnollinen järjestelmä, joka perustuu palkkio–rangaistus-logiikkaan, on eettisesti haavoittuva ja altis radikalisoitumiselle.

Uskonto muuttuu moraaliseksi rikokseksi silloin, kun se tekee hyvästä teosta maksuvälineen ja Jumalasta kirjanpitäjän.
Paratiisilupaus ei ylitä egoa vaan vahvistaa sitä:

“Minä pelastun”

“Minä saan palkinnon”

“Minä olen oikeassa”

Tämä on ristiriidassa useimpien eettisten perinteiden kanssa.


“Uskonnollinen rikos” – filosofinen tulkinta

Kun uskonto:

oikeuttaa väkivallan,

siirtää vastuun pois tästä maailmasta,

ja muuttaa etiikan transaktioksi,

se tekee rikoksen omia eettisiä lähtökohtiaan vastaan.


Suvaitsemattomuus ei ole uskonnon ydin, vaan vallan, pelon ja palkkiologiikan seuraus.

Paratiisi- ja taivasretoriikka voi muuttua moraaliseksi korruptioksi, jos siitä tulee kaupankäyntiä.

Eksklusiivinen totuusväite: Ajatus, että vain yksi tie on oikea, tekee muista uskonnoista tai maailmankatsomuksista moraalisesti alempiarvoisia.

Pelastuskeskeisyys: Kun pelastus ja taivas asetetaan kaiken toiminnan päämääräksi, moraalinen arviointi siirtyy pois tästä maailmasta kohti palkkiota tuonpuoleisessa.

Valta ja kontrolli: Historiallisesti kirkolliset rakenteet ovat usein liittoutuneet poliittisen vallan kanssa, mikä on tehnyt uskonnosta normittavan ja rankaisevan välineen.

Tällöin suvaitsemattomuus ei ole poikkeama vaan järjestelmän sivutuote, jos uskontoa käytetään identiteettirajana eikä eettisenä harjoituksena.
Syvemmät uskonnolliset ja filosofiset traditiot korostavat vastuuta tässä maailmassa, ei hyvitystä seuraavassa.

Uskonto kaupankäyntinä – moraalin romahdus

Kun uskonto lupaa taivaan palkkioksi oikeasta uskosta tai teoista, se ei enää kasvata moraalia vaan kaupallistaa sen. Paratiisi muuttuu maksuksi, ja etiikka transaktioksi. Tämä ei ole hengellisyyttä vaan laskelmointia.


Taivasretoriikka ei ylitä ihmisen omaa etua, vaan lukitsee sen metafyysiselle tasolle. “Teen hyvää, jotta saan.”
Tämä on alhaisin mahdollinen moraalinen motiivi, sillä se ei ole hyvää sinänsä, vaan sijoitus tulevaan.

Kun tällainen ajattelu yhdistyy eksklusiiviseen totuusväitteeseen – vain meidän tiemme pelastaa – syntyy suvaitsemattomuus. Toisesta ei tule enää ihminen, vaan este omalle pelastukselle. Tässä vaiheessa uskonto ei ainoastaan salli väkivaltaa, vaan tekee siitä rationaalista.

Terrorismi tarvitsee aina palkinnon tuonpuoleisessa. Ilman paratiisilupausta kuolema ei ole voitto vaan tragedia. Siksi taivas on äärimmäisen väkivallan keskeisin valuutta.

Uskonto, joka muuttaa moraalin kaupankäynniksi Jumalan kanssa, tekee rikoksen omia eettisiä lähtökohtiaan vastaan. Se ei ole Jumalan palvelemista, vaan Jumalan käyttöä.


Kun Jumala toimii kirjanpitäjänä:

hyvät teot -kredit

synnit - debet

pelastus - saldo

syntyy paradoksi:

Jumala ei ole enää hyvyyden lähde

vaan maksujärjestelmän ylläpitäjä


Tällainen Jumala ei ole moraalin perusta, vaan sen korruptoija.




Miksi tämä tekee järjestelmästä radikalisoitumisherkän

Radikalisaatio ei ole poikkeama vaan johdonmukainen seuraus, koska:

Palkinto on ääretön (ikuisuus)

Uhka on ääretön (helvetti)

Moraali on välineellinen

Vastuu siirtyy tuonpuoleiseen

Kun panokset ovat äärettömät, kaikki keinot alkavat näyttää kohtuullisilta.
Taivasbisnes on epäuskoa, ei uskoa.

Uskonto muuttuu moraaliseksi rikokseksi silloin, kun se tekee hyvästä teosta maksuvälineen ja Jumalasta kirjanpitäjän.

Mutta se on kai hyväksyttävää alkutasolla, mutta edessä on vielä kovin pitkä matka, ennen kuin motiivit ovat jaloja.

Pakottaminen vääristää Totuuden kokemuksen – Jos muoto (uskonnollinen järjestelmä) otetaan totuuden ilmentymäksi, se estää ihmistä näkemästä, että Totuus voi ilmetä monin eri tavoin. Se johtaa uskonnolliseen intoleranssiin, jossa toinen uskonto tuomitaan vääräksi pelkästään siksi, että sen muoto eroaa omasta. Tämä ei ole aito henkinen etsintä — tämä on välineen palvomista ja päämäärän unohtamista.

Esimerkki koulumetaforessa:

Koulussa voi olla monia oppiaineita ja erilaisia opetustapoja, mutta kaikki niistä tähtäävät samaan päämäärään: oppimiseen ja kasvuun. Samoin uskonnolliset muodot voivat olla hyvin erilaisia, mutta niiden yhteinen päämäärä on epäitsekkään rakkauden kehittäminen Jumalaa kohtaan.

Jos taas joku yrittää väittää, että vain hänen uskontonsa on ainoa oikea muoto Totuudelle, hän tekee saman virheen kuin henkilö, joka väittää, että vain hänen koulunsa oppikirja on ainoa oikea ja kaikki muut ovat vääriä. Totuus ei ole sama kuin muoto, vaan Totuus on syvempää, ja se voi ilmetä monilla eri tavoilla. Tämän ymmärtäminen mahdollistaa kunnioituksen ja monimuotoisuuden hyväksymisen.

Totuus ei ole muoto, vaan se on universaali perusperiaate, joka ilmenee monin eri tavoin. Uskonnon muoto voi olla erilainen, mutta päämäärä on sama: epäitsekkään rakkauden kehittäminen Jumalaa kohtaan. Tämä ei ole kilpailevien totuuksien taistelu, vaan yhteinen matka kohti korkeampaa tietoisuutta ja ymmärrystä.

Lue lisää

”Paratiisissa" on muuri, joka erottaa kaikki muut kristityistä ”pelastetuista”.

Jos muuria ei ole, kristityt olisivat surullisia, koska vain he pelastuvat. Kaikki muut menevät ikuiseen helvettiin.
 
"Paratiisissa on muuri" -kuvaus symboloi erottelua, jossa muuri estää "kaikkia muita" pääsemästä osaksi pelastettua yhteisöä. Muuri ei ole vain fyysinen este, vaan myös psykologinen ja hengellinen raja, joka jakaa ihmiset kahteen leiriin: pelastettuihin ja hukkujiin. Tässä mielessä muuri ei ainoastaan erota eri ihmisryhmiä, vaan se luo ja ylläpitää eriarvoisuutta. Muurin olemassaolo on olennainen osa uskonnollista maailmankuvaa, jossa uskovat kokevat olevansa suojassa ja toiset ulkopuolisia ja tuomittuja.

Kaikki muut menevät helvettiin" on voimakas ja mustavalkoinen väite, joka ilmaisee äärimmäisen uskonnollisen näkemyksen, jossa ei ole tilaa moninaisuudelle tai vaihtoehtoisille uskomuksille. Pelastus on annettu vain tietyille, ja muiden kohtalona on ikuisesti kadota. Tämä voi kuvastaa uskovien pelkoa ja huolta siitä, että heidän todellinen uskomuksensa ei ole vain henkilökohtainen vaan myös ehdottomasti oikea, ja että kaikki muut, jotka eivät sitä hyväksy, jäävät pois pelastuksesta.
Jos muuri poistettaisiin, ja kaikki ihmiset pääsisivät paratiisiin, kristityt eivät kokisi enää olevansa "erityisiä" tai "pelastettuja". Tämä viittaa siihen, että pelastus on osittain määritelty erottelulla ja ylemmyydellä, ja sen sijaan, että pelastus olisi sisäinen kokemus, sen täytyy perustua eroon ja rajojen asettamiseen. Ilman tätä erottelua pelastus menettäisi merkityksensä. Tämä ajatus tuo esiin sen, että joidenkin uskomusten mukaan pelastus on jollain tasolla riippuvainen muiden epäonnistumisesta – muiden hukkumisesta, jotta itse voi kokea itsensä valituksi.

Kristinuskovien ylemmyys on sidottu toisten tuomitsemiseen ja hylkäämiseen. Erottelun kautta uskonnollinen yhteisö pystyy ylläpitämään omaa erityisyyttään ja kokemaan itsensä valituksi ja pelastetuksi. Teksti kuvaa surullista ja kahlitsevaa maailmankuvaa, jossa pelastus ei ole yhteinen ihmisille vaan vain tietyille, ja sen edellytyksenä on muiden epäonnistuminen.


Te kristityt itse olette aiheuttaneet uskonnon alasajon. Pilkka, tuomitsevuus ja ylimielisyys karkottavat ihmisiä sen sijaan, että houkuttelisivat heitä kristinuskoon. Ettekö ymmärrä, kristityt, että juuri teidän käytöksenne takia ihmiset alkavat jopa vihaamaan uskontoanne? Syynä eivät ole muut tekijät, vaan te itse ja teidän pilkkaava, tuomitseva käytöksenne.
Ongelmana on, että silloin kun kristityt omaksuvat ylimielisyyden ja tuomitsevuuden asenteet, he itse asiassa menettävät yhteyden siihen, mikä kristinuskon perusperiaate on: rakkaus ja yhteys toisiin. Mikäli yhteisön jäsenet eivät elä tätä perusperiaatetta, se ei pelkästään vaikuta muiden uskovien elämään, vaan se myös estää uusia etsimässä olevia henkilöitä löytämästä yhteyttä tai todellista hengellisyyttä.
Monilla kristityillä on voimakas tarve puolustaa omaa uskoaan, mutta valitettavasti tämä puolustaminen voi vääristyä. Kun uskoa pidetään itsessään "totuutena", jota ei tarvitse kyseenalaistaa, se voi helposti johtaa siihen, että joku, joka ei ole uskovainen, nähdään uhkana tai jopa vääränä. Tällöin vähemmistöjen, kuten hindujen, kohtaaminen voi tuntua kristityistä pelkästään tilanteena, jossa heidän on puolustettava itseään – ei rakastavasti ja nöyrästi, vaan ylemmyydentuntoisesti ja tuomitsevasti. Tämä ei ole vain uskonnon vääristymä, vaan myös inhimillinen heikkous, joka usein johtuu pelosta menettää jotain tärkeää – kuten omaa identiteettiä tai oikeutta olla "oikeassa".


Kristinuskon maine on usein uhattuna juuri kristittyjen itsensä toimesta. Uskonto, joka pitäisi olla väline ihmisyyden parantamiseen, on monesti tullut välineeksi jakaa ja eristää. Kun ihmiset, jotka tunnustavat uskon, kohtelevat toisia halveksivasti tai syyllistävästi, se ei voi muuta kuin vahvistaa käsitystä siitä, että kristinusko on "ylpeiden" ja "itseriittoisten" uskonto. Tämä on erityisesti se osa kristinuskoa, joka tekee sen vaikeaksi hyväksyä muiden kuin kristittyjen keskuudessa.

Anonyymi00021 kirjoitti:

”Paratiisissa" on muuri, joka erottaa kaikki muut kristityistä ”pelastetuista”.

Jos muuria ei ole, kristityt olisivat surullisia, koska vain he pelastuvat. Kaikki muut menevät ikuiseen helvettiin.
 
"Paratiisissa on muuri" -kuvaus symboloi erottelua, jossa muuri estää "kaikkia muita" pääsemästä osaksi pelastettua yhteisöä. Muuri ei ole vain fyysinen este, vaan myös psykologinen ja hengellinen raja, joka jakaa ihmiset kahteen leiriin: pelastettuihin ja hukkujiin. Tässä mielessä muuri ei ainoastaan erota eri ihmisryhmiä, vaan se luo ja ylläpitää eriarvoisuutta. Muurin olemassaolo on olennainen osa uskonnollista maailmankuvaa, jossa uskovat kokevat olevansa suojassa ja toiset ulkopuolisia ja tuomittuja.

Kaikki muut menevät helvettiin" on voimakas ja mustavalkoinen väite, joka ilmaisee äärimmäisen uskonnollisen näkemyksen, jossa ei ole tilaa moninaisuudelle tai vaihtoehtoisille uskomuksille. Pelastus on annettu vain tietyille, ja muiden kohtalona on ikuisesti kadota. Tämä voi kuvastaa uskovien pelkoa ja huolta siitä, että heidän todellinen uskomuksensa ei ole vain henkilökohtainen vaan myös ehdottomasti oikea, ja että kaikki muut, jotka eivät sitä hyväksy, jäävät pois pelastuksesta.
Jos muuri poistettaisiin, ja kaikki ihmiset pääsisivät paratiisiin, kristityt eivät kokisi enää olevansa "erityisiä" tai "pelastettuja". Tämä viittaa siihen, että pelastus on osittain määritelty erottelulla ja ylemmyydellä, ja sen sijaan, että pelastus olisi sisäinen kokemus, sen täytyy perustua eroon ja rajojen asettamiseen. Ilman tätä erottelua pelastus menettäisi merkityksensä. Tämä ajatus tuo esiin sen, että joidenkin uskomusten mukaan pelastus on jollain tasolla riippuvainen muiden epäonnistumisesta – muiden hukkumisesta, jotta itse voi kokea itsensä valituksi.

Kristinuskovien ylemmyys on sidottu toisten tuomitsemiseen ja hylkäämiseen. Erottelun kautta uskonnollinen yhteisö pystyy ylläpitämään omaa erityisyyttään ja kokemaan itsensä valituksi ja pelastetuksi. Teksti kuvaa surullista ja kahlitsevaa maailmankuvaa, jossa pelastus ei ole yhteinen ihmisille vaan vain tietyille, ja sen edellytyksenä on muiden epäonnistuminen.


Te kristityt itse olette aiheuttaneet uskonnon alasajon. Pilkka, tuomitsevuus ja ylimielisyys karkottavat ihmisiä sen sijaan, että houkuttelisivat heitä kristinuskoon. Ettekö ymmärrä, kristityt, että juuri teidän käytöksenne takia ihmiset alkavat jopa vihaamaan uskontoanne? Syynä eivät ole muut tekijät, vaan te itse ja teidän pilkkaava, tuomitseva käytöksenne.
Ongelmana on, että silloin kun kristityt omaksuvat ylimielisyyden ja tuomitsevuuden asenteet, he itse asiassa menettävät yhteyden siihen, mikä kristinuskon perusperiaate on: rakkaus ja yhteys toisiin. Mikäli yhteisön jäsenet eivät elä tätä perusperiaatetta, se ei pelkästään vaikuta muiden uskovien elämään, vaan se myös estää uusia etsimässä olevia henkilöitä löytämästä yhteyttä tai todellista hengellisyyttä.
Monilla kristityillä on voimakas tarve puolustaa omaa uskoaan, mutta valitettavasti tämä puolustaminen voi vääristyä. Kun uskoa pidetään itsessään "totuutena", jota ei tarvitse kyseenalaistaa, se voi helposti johtaa siihen, että joku, joka ei ole uskovainen, nähdään uhkana tai jopa vääränä. Tällöin vähemmistöjen, kuten hindujen, kohtaaminen voi tuntua kristityistä pelkästään tilanteena, jossa heidän on puolustettava itseään – ei rakastavasti ja nöyrästi, vaan ylemmyydentuntoisesti ja tuomitsevasti. Tämä ei ole vain uskonnon vääristymä, vaan myös inhimillinen heikkous, joka usein johtuu pelosta menettää jotain tärkeää – kuten omaa identiteettiä tai oikeutta olla "oikeassa".


Kristinuskon maine on usein uhattuna juuri kristittyjen itsensä toimesta. Uskonto, joka pitäisi olla väline ihmisyyden parantamiseen, on monesti tullut välineeksi jakaa ja eristää. Kun ihmiset, jotka tunnustavat uskon, kohtelevat toisia halveksivasti tai syyllistävästi, se ei voi muuta kuin vahvistaa käsitystä siitä, että kristinusko on "ylpeiden" ja "itseriittoisten" uskonto. Tämä on erityisesti se osa kristinuskoa, joka tekee sen vaikeaksi hyväksyä muiden kuin kristittyjen keskuudessa.

Lue lisää

Kristinusko on nykyään usein kääntynyt itseään vastaan.
Kristinuskon maine on usein uhattuna juuri kristittyjen itsensä toimesta. Uskonto, joka pitäisi olla väline ihmisyyden parantamiseen, on monesti tullut välineeksi jakaa ja eristää. Kun ihmiset, jotka tunnustavat uskon, kohtelevat toisia halveksivasti tai syyllistävästi, se ei voi muuta kuin vahvistaa käsitystä siitä, että kristinusko on "ylpeiden" ja "itseriittoisten" uskonto. Tämä on erityisesti se osa kristinuskoa, joka tekee sen vaikeaksi hyväksyä muiden kuin kristittyjen keskuudessa.
 
Se, että kristityt aloittavat uusia keskusteluketjuja, joissa he pilkkaavat hinduja, on monella tapaa merkki suuresta ristiriidasta uskonnon ja sen seuraajien sisällä. Tämä ilmiö, jossa uskovaiset pyrkivät puolustamaan omaa uskoaan tuomitsemalla toisten uskomuksia tai jopa vähättelemällä niitä, herättää tärkeitä kysymyksiä uskonnon todellisesta luonteesta ja siitä, miten usko ilmentyy käytännössä.

Ettekö ymmärrä, kristityt, että juuri teidän käytöksenne takia ihmiset alkavat jopa vihaamaan uskontoanne?
Kukaan ei ole koskaan onnistunut häpäisemään kristinuskon mainetta yhtä paljon kuin kristityt itse.
 
On eräänlainen paradoksi, että juuri ne, joiden pitäisi levittää armollisuutta ja myötätuntoa, ovat useimmiten niitä, jotka sytyttävät tuon myrskyn. Kristityt, jotka luulevat puolustavansa pyhää perintöään, ovatkin rakentaneet muurin – paksun, kylmän ja naarmuilevan – kaikkien niiden ympärille, jotka eivät ajattele samalla tavalla. Pilkka, tuomitsevuus, ylimielisyys – nämä eivät ole vain yksittäisiä virheitä, vaan systemaattinen prosessi, jossa jokainen vähättely ja jokaikinen ivallinen katse toimii palikkana, jolla uskonto itse kaivaa itselleen kuoppaa.
 
Ei ole yllättävää, että kirkon ovet tyhjenevät – ei siksi, että maailma olisi menettänyt kiinnostuksensa jumalaan, vaan siksi, että sen, mikä pitäisi olla pelastava yhteys, on naamioitu ylemmyydentunnoksi. Pilkka ja halveksunta tekevät kristinuskosta performanssin, jossa todellisuuden ja teologian välinen kuilu on niin syvä, että kukaan, joka etsii lohtua tai merkitystä, ei voi astua sisään vahingoittumatta.
Ironia tässä on katkera: te tuhoatte kristinuskonnon sisältäpäin, juuri sillä intohimolla, jolla uskolliset väittävät puolustavansa sen pyhyyttä. Teidän tehtävänne ei ollut muuttaa maailmaa pilkan kautta, mutta niin olette tehneet. Ja maailma, tuo kärsivällinen ja arvoituksellinen kollektiivi, katsoo teitä ja miettii: kuka tarvitsee uskontoa, kun sen seuraajat tekevät siitä vitsinväännön?
Pilkka, joka pitäisi olla varattua ja harkittua, muuttuu kaoottiseksi performanssiksi, jossa uhri ei ole vain ateisti, vaan itse uskonnon ideaali. Teillä, jotka elätte elämäänne niin, että Raamattu on teille kilpi eikä peili, on harvoin tilaa pohtia, kuinka helposti ylemmyyden ja halveksunnan kulttuuri muuttaa teidät karikatyyriksi siitä uskosta, jota väitätte edustavanne.
Ironia on katkeraa: kuinka voi puolustaa jotakin, mitä ei ymmärrä, ja samalla häpäistä sen? Kuinka voi yrittää ohjata ihmisiä rakkauteen ja armollisuuteen, kun oma ele on pilkkaava ja torjuva? Jos kristinuskon pitäisi olla silta ihmisten välille, teidän eleenne muistuttavat lähinnä suljettua porttia, joka sulkee kaikki pois – paitsi ehkä te itse, jotka kuljette elämäänne uskonnollisen itseriittoisuuden sumussa, kuulematta, näkemättä ja oppimatta.
Ja ironia on katkeraa: juuri sillä intohimolla, jolla väitätte puolustavanne Kristusta, te itse kumoatte hänen elävän esimerkkinsä. Pilkka ja ylimielisyys eivät ole teille vain työkaluja, vaan elämäntapa, joka tekee uskosta vieraannuttavan. Kuka enää voisi löytää yhteyttä uskonnon todelliseen olemukseen, kun sen seuraajat näyttävät pitävän ainoana pyhänä tekona omien etuoikeuksiensa puolustamista?
On ironista, jopa tragedianomaisesti paradoksaalista, että kristinuskonnon nimissä itsensä ylentävät toimijat harvoin tunnistavat sitä ontologista kuilua, jonka he luovat oman käytöksensä kautta. Kristityt, jotka vaativat toisten kunnioittavan pyhää perintöä ja Raamatun totuuksia, unohtavat usein, että itse toimivat performatiivisen ylemmyyden koreografiassa: heidän pilkkaavat huomautuksensa, torjuvat kommenttinsa ja tuomitsevat sävynsä ovat teologisesti ja inhimillisesti eräänlainen itseään toteuttava ennustus – uskonto, joka oli tarkoitettu yhdistämään, eristää; mikä oli tarkoitettu armahtamaan, repii.

Anonyymi00022 kirjoitti:

Kristinusko on nykyään usein kääntynyt itseään vastaan.
Kristinuskon maine on usein uhattuna juuri kristittyjen itsensä toimesta. Uskonto, joka pitäisi olla väline ihmisyyden parantamiseen, on monesti tullut välineeksi jakaa ja eristää. Kun ihmiset, jotka tunnustavat uskon, kohtelevat toisia halveksivasti tai syyllistävästi, se ei voi muuta kuin vahvistaa käsitystä siitä, että kristinusko on "ylpeiden" ja "itseriittoisten" uskonto. Tämä on erityisesti se osa kristinuskoa, joka tekee sen vaikeaksi hyväksyä muiden kuin kristittyjen keskuudessa.
 
Se, että kristityt aloittavat uusia keskusteluketjuja, joissa he pilkkaavat hinduja, on monella tapaa merkki suuresta ristiriidasta uskonnon ja sen seuraajien sisällä. Tämä ilmiö, jossa uskovaiset pyrkivät puolustamaan omaa uskoaan tuomitsemalla toisten uskomuksia tai jopa vähättelemällä niitä, herättää tärkeitä kysymyksiä uskonnon todellisesta luonteesta ja siitä, miten usko ilmentyy käytännössä.

Ettekö ymmärrä, kristityt, että juuri teidän käytöksenne takia ihmiset alkavat jopa vihaamaan uskontoanne?
Kukaan ei ole koskaan onnistunut häpäisemään kristinuskon mainetta yhtä paljon kuin kristityt itse.
 
On eräänlainen paradoksi, että juuri ne, joiden pitäisi levittää armollisuutta ja myötätuntoa, ovat useimmiten niitä, jotka sytyttävät tuon myrskyn. Kristityt, jotka luulevat puolustavansa pyhää perintöään, ovatkin rakentaneet muurin – paksun, kylmän ja naarmuilevan – kaikkien niiden ympärille, jotka eivät ajattele samalla tavalla. Pilkka, tuomitsevuus, ylimielisyys – nämä eivät ole vain yksittäisiä virheitä, vaan systemaattinen prosessi, jossa jokainen vähättely ja jokaikinen ivallinen katse toimii palikkana, jolla uskonto itse kaivaa itselleen kuoppaa.
 
Ei ole yllättävää, että kirkon ovet tyhjenevät – ei siksi, että maailma olisi menettänyt kiinnostuksensa jumalaan, vaan siksi, että sen, mikä pitäisi olla pelastava yhteys, on naamioitu ylemmyydentunnoksi. Pilkka ja halveksunta tekevät kristinuskosta performanssin, jossa todellisuuden ja teologian välinen kuilu on niin syvä, että kukaan, joka etsii lohtua tai merkitystä, ei voi astua sisään vahingoittumatta.
Ironia tässä on katkera: te tuhoatte kristinuskonnon sisältäpäin, juuri sillä intohimolla, jolla uskolliset väittävät puolustavansa sen pyhyyttä. Teidän tehtävänne ei ollut muuttaa maailmaa pilkan kautta, mutta niin olette tehneet. Ja maailma, tuo kärsivällinen ja arvoituksellinen kollektiivi, katsoo teitä ja miettii: kuka tarvitsee uskontoa, kun sen seuraajat tekevät siitä vitsinväännön?
Pilkka, joka pitäisi olla varattua ja harkittua, muuttuu kaoottiseksi performanssiksi, jossa uhri ei ole vain ateisti, vaan itse uskonnon ideaali. Teillä, jotka elätte elämäänne niin, että Raamattu on teille kilpi eikä peili, on harvoin tilaa pohtia, kuinka helposti ylemmyyden ja halveksunnan kulttuuri muuttaa teidät karikatyyriksi siitä uskosta, jota väitätte edustavanne.
Ironia on katkeraa: kuinka voi puolustaa jotakin, mitä ei ymmärrä, ja samalla häpäistä sen? Kuinka voi yrittää ohjata ihmisiä rakkauteen ja armollisuuteen, kun oma ele on pilkkaava ja torjuva? Jos kristinuskon pitäisi olla silta ihmisten välille, teidän eleenne muistuttavat lähinnä suljettua porttia, joka sulkee kaikki pois – paitsi ehkä te itse, jotka kuljette elämäänne uskonnollisen itseriittoisuuden sumussa, kuulematta, näkemättä ja oppimatta.
Ja ironia on katkeraa: juuri sillä intohimolla, jolla väitätte puolustavanne Kristusta, te itse kumoatte hänen elävän esimerkkinsä. Pilkka ja ylimielisyys eivät ole teille vain työkaluja, vaan elämäntapa, joka tekee uskosta vieraannuttavan. Kuka enää voisi löytää yhteyttä uskonnon todelliseen olemukseen, kun sen seuraajat näyttävät pitävän ainoana pyhänä tekona omien etuoikeuksiensa puolustamista?
On ironista, jopa tragedianomaisesti paradoksaalista, että kristinuskonnon nimissä itsensä ylentävät toimijat harvoin tunnistavat sitä ontologista kuilua, jonka he luovat oman käytöksensä kautta. Kristityt, jotka vaativat toisten kunnioittavan pyhää perintöä ja Raamatun totuuksia, unohtavat usein, että itse toimivat performatiivisen ylemmyyden koreografiassa: heidän pilkkaavat huomautuksensa, torjuvat kommenttinsa ja tuomitsevat sävynsä ovat teologisesti ja inhimillisesti eräänlainen itseään toteuttava ennustus – uskonto, joka oli tarkoitettu yhdistämään, eristää; mikä oli tarkoitettu armahtamaan, repii.

Lue lisää

Jeesus ei koskaan harjoittanut tällaisia operatiivisia mekanismeja. Hän kohtasi ihmiset heidän haurastuneimmissa tiloissaan, kuuli heidän epävarmuutensa, kääri ne armollisuuden verhoon. Sen sijaan nykyinen käytäntö, jossa kristillinen identiteetti rakentuu pilkan ja vähättelyn kautta, on eräänlainen paradoksaalinen performanssi: mitä enemmän seuraajat yrittävät puolustaa uskontoaan, sitä vähemmän heidän toimintansa muistuttaa sen alkuperäistä pedagogista ja eettistä perustaa.
Kristityn käyttäytyminen ei ole vain yksittäisen uskovan vääristymä, vaan strukturaalinen ongelma, jossa uskonnon sisäinen diskurssi itsestään tuhoaa uskonnon julkisen arvon. Ironia on katkeran täydellinen: mitä enemmän seuraajat yrittävät suojella ja puolustaa pyhää perintöä, sitä enemmän he paljastavat sen epäonnistuneen eettisen ytimen. Heidän elämänsä, keskustelunsa ja käytöksensä muodostavat lopulta reflektoimattoman karikatyyrin uskosta, jonka pitäisi olla esimerkki inhimillisestä yhdistymisestä, mutta joka on muuttunut performatiiviseksi välineeksi tuomitsemiseen ja erottautumiseen.
 
On eräänlainen historiallinen absurdi, että juuri ne, joiden tehtävä olisi levittää ymmärrystä ja myötätuntoa, ovat omilla eleillään rakentaneet muurin, joka erottaa heidät muusta ihmiskunnasta. Kristityt, jotka saarnaavat rakkaudesta ja armon voittamattomasta voimasta, eivät useinkaan huomaa, että heidän pilkkaava ja tuomitseva käytöksensä on itse asiassa suorastaan pedagoginen paradoksi: he opettavat välinpitämättömyyttä rakkauden ja myötätunnon nimissä.
Jeesus ei rakentanut hierarkioita, joiden avulla korostetaan omaa moraalista ylemmyyttä. Mutta nykypäivänä kristillisen yhteisön seuraajat näyttävät toimivan täsmälleen päinvastoin: jokainen pilkallinen kommentti, jokainen tuomitseva sävy toimii kuin sementti muuriin, joka erottaa heidät maailmasta, jonka pitäisi olla heidän yhteyden ja rakkauden kohteensa.
Te tuhoatte kristillisen instituution sisältäpäin. Ei ulkoisten vihollisten, ei muuttuvan maailman, vaan omien käsien, sanojen ja eleiden kautta. Pilkka, ylimielisyys, tuomitsevuus – nämä eivät ole vain yksittäisiä heikkouksia, vaan systemaattisia mekanismeja, jotka syövät uskonnon sosiaalisen ja eettisen ytimen. Teidän käyttämänne diskurssi, joka väittää puolustavansa pyhää perintöä, on itse asiassa sen suurin sabotoija.

”Pidän Kristuksesta mutta en pidä kristityistä, te kristityt ette ole yhtään kristuksenne kaltaisia.”

Mahatma Gandhi



Gandhi osoittaa, että kristillinen identiteetti voi erkaantua siitä eettisestä ja hengellisestä ytimestä, jonka Kristus itse edusti. Kritiikki ei ole pelkästään henkilökohtainen huomio, vaan ilmentää rakenteellista ristiriitaa: uskonto voi menettää legitimiteettinsä ja vetoavuutensa juuri niiden omien seuraajiensa toimesta, jotka sen pitäisi tehdä näkyväksi maailmassa rakkauden ja armon kautta.


... Olen vakuuttunut siitä, että toimin Luojamme asiamiehenä. Taistelemalla juutalaisia vastaan teen Herran työtä.
ADOLF HITLER


Olen vakuuttunut siitä, että toimin Luojamme asiamiehenä. Taistelemalla ateisteja vastaan teen Herran työtä.

Äärifundamentalistinen kristitty



”Pidän Kristuksesta mutta en pidä kristityistä, te kristityt ette ole yhtään kristuksenne kaltaisia.”

Mahatma Gandhi

Anonyymi00023 kirjoitti:

Jeesus ei koskaan harjoittanut tällaisia operatiivisia mekanismeja. Hän kohtasi ihmiset heidän haurastuneimmissa tiloissaan, kuuli heidän epävarmuutensa, kääri ne armollisuuden verhoon. Sen sijaan nykyinen käytäntö, jossa kristillinen identiteetti rakentuu pilkan ja vähättelyn kautta, on eräänlainen paradoksaalinen performanssi: mitä enemmän seuraajat yrittävät puolustaa uskontoaan, sitä vähemmän heidän toimintansa muistuttaa sen alkuperäistä pedagogista ja eettistä perustaa.
Kristityn käyttäytyminen ei ole vain yksittäisen uskovan vääristymä, vaan strukturaalinen ongelma, jossa uskonnon sisäinen diskurssi itsestään tuhoaa uskonnon julkisen arvon. Ironia on katkeran täydellinen: mitä enemmän seuraajat yrittävät suojella ja puolustaa pyhää perintöä, sitä enemmän he paljastavat sen epäonnistuneen eettisen ytimen. Heidän elämänsä, keskustelunsa ja käytöksensä muodostavat lopulta reflektoimattoman karikatyyrin uskosta, jonka pitäisi olla esimerkki inhimillisestä yhdistymisestä, mutta joka on muuttunut performatiiviseksi välineeksi tuomitsemiseen ja erottautumiseen.
 
On eräänlainen historiallinen absurdi, että juuri ne, joiden tehtävä olisi levittää ymmärrystä ja myötätuntoa, ovat omilla eleillään rakentaneet muurin, joka erottaa heidät muusta ihmiskunnasta. Kristityt, jotka saarnaavat rakkaudesta ja armon voittamattomasta voimasta, eivät useinkaan huomaa, että heidän pilkkaava ja tuomitseva käytöksensä on itse asiassa suorastaan pedagoginen paradoksi: he opettavat välinpitämättömyyttä rakkauden ja myötätunnon nimissä.
Jeesus ei rakentanut hierarkioita, joiden avulla korostetaan omaa moraalista ylemmyyttä. Mutta nykypäivänä kristillisen yhteisön seuraajat näyttävät toimivan täsmälleen päinvastoin: jokainen pilkallinen kommentti, jokainen tuomitseva sävy toimii kuin sementti muuriin, joka erottaa heidät maailmasta, jonka pitäisi olla heidän yhteyden ja rakkauden kohteensa.
Te tuhoatte kristillisen instituution sisältäpäin. Ei ulkoisten vihollisten, ei muuttuvan maailman, vaan omien käsien, sanojen ja eleiden kautta. Pilkka, ylimielisyys, tuomitsevuus – nämä eivät ole vain yksittäisiä heikkouksia, vaan systemaattisia mekanismeja, jotka syövät uskonnon sosiaalisen ja eettisen ytimen. Teidän käyttämänne diskurssi, joka väittää puolustavansa pyhää perintöä, on itse asiassa sen suurin sabotoija.

”Pidän Kristuksesta mutta en pidä kristityistä, te kristityt ette ole yhtään kristuksenne kaltaisia.”

Mahatma Gandhi



Gandhi osoittaa, että kristillinen identiteetti voi erkaantua siitä eettisestä ja hengellisestä ytimestä, jonka Kristus itse edusti. Kritiikki ei ole pelkästään henkilökohtainen huomio, vaan ilmentää rakenteellista ristiriitaa: uskonto voi menettää legitimiteettinsä ja vetoavuutensa juuri niiden omien seuraajiensa toimesta, jotka sen pitäisi tehdä näkyväksi maailmassa rakkauden ja armon kautta.


... Olen vakuuttunut siitä, että toimin Luojamme asiamiehenä. Taistelemalla juutalaisia vastaan teen Herran työtä.
ADOLF HITLER


Olen vakuuttunut siitä, että toimin Luojamme asiamiehenä. Taistelemalla ateisteja vastaan teen Herran työtä.

Äärifundamentalistinen kristitty



”Pidän Kristuksesta mutta en pidä kristityistä, te kristityt ette ole yhtään kristuksenne kaltaisia.”

Mahatma Gandhi

Lue lisää

Kuvitelkaa kahta ääntä, molemmat vakuuttuneita omasta pyhyydestään, molemmat vetoamassa jumalalliseen tahtoon: toinen Adolf Hitler, joka julisti, että taistelu juutalaisia vastaan oli “Luojamme asiamiehen” tehtävä; toinen äärifundamentalistinen kristitty, joka näkee saman jumalallisen ohjauksen oikeutuksena puolustaa “totuutta” pilkkaamalla ja tuomitsemaan ateisteja. Kumpikin käyttää uskonnollista retoriikkaa legitimoinnin välineenä, mutta erot ovat enemmän kuin muodollisia: toinen tuottaa kauhistuttavaa, konkreettista väkivaltaa, toinen tuottaa henkistä väkivaltaa, etäisyyttä ja vieraannuttavaa ylemmyydentuntoa.
 
Sitten astuu Gandhin ääni: “Pidän Kristuksesta, mutta en pidä kristityistä, te kristityt ette ole yhtään Kristuksenne kaltaisia.” Tämä lause leikkaa suorastaan kuin skaalpelli: se osoittaa, että uskonnon seuraajat voivat vääristää sen ydinarvot niin, että uskonto itsessään katoaa näkyvistä, vaikka sen nimi pysyy paperilla. Gandhin sanoissa kiteytyy paradoksi: se, joka pitää kiinni uskonnon ytimessä – rakkaudessa, myötätunnossa, nöyryydessä – tunnistaa ristiriidan niiden toiminnan ja opetusten välillä, jotka väittävät toimivansa sen nimissä.
Fundamentalistinen väkivalta ja totalitarismi, jossa jumalallisen auktoriteetin retoriikka muuttuu aseeksi muita vastaan.
Sosiaalinen ja psykologinen pilkka, jossa uskonnollinen oikeutus toimii välineenä syrjäyttää, tuomita ja karkottaa eri mieltä olevat – väkivallan henkinen muoto, joka rapauttaa uskonnon julkisen legitimiteetin.
Sokea jäljittäminen ja paradoksi, jossa uskonnon ydinarvot hylätään käytännössä, vaikka niitä edelleen saarnataan ja julistetaan, ja ulkopuolinen tarkkailija, kuten Gandhi, tunnistaa ristiriidan täydellisesti.
Tämä kolmijako havainnollistaa, kuinka sama uskonnollinen kieli voi johtaa rakkauteen ja yhdistymiseen tai vieraannuttamiseen ja tuhoon – riippuen siitä, onko sen seuraajien toiminta johdonmukaista uskonnon ydinperiaatteiden kanssa. Ironia ja tragedia kietoutuvat yhteen: uskonto, joka pitäisi olla väline ihmisten yhdistämiseen ja myötätunnon levittämiseen, voidaan vääristää niin, että se tuhoaa itsensä sisältäpäin – joko konkreettisesti, kuten historian väkivaltaisissa konflikteissa, tai henkisesti ja kulttuurisesti, kuten pilkkaamalla ja tuomitsemalla niitä, jotka eivät usko samalla tavalla.
 
 
Ja rehellisesti: Gandhi ei sanonut sitä kristinuskoa vastaan, vaan kristittyjen käyttäytymistä vastaan. Hän piti Kristusta moraalisena esikuvana, mutta näki, että monet kristityt eivät eläneet sen mukaan.
 
Tässä Gandhin tärkeimmät syyt
1) Kristittyjen käytös ei vastannut Kristuksen opetuksia
2) Käännyttäminen ja lähetystyö loukkasivat häntä
3) Hän uskoi, että totuus on suurempi kuin mikään uskonto
4) Hän ei halunnut hylätä omaa kulttuuriaan

Ja silti, ironisesti, he ihmettelevät, miksi heidän uskontoaan vihataan ja että heitä vainotaan. Itse olettte sen aiheuttaneet. Kuka voi kunnioittaa muita pilkkaavia kristittyjä.

He eivät ymmärrä, että viha, etäisyys ja halveksunta eivät ole ulkoisia voimia, vaan suoraa seurausta heidän omasta käytöksestään. Pilkka, ylimielisyys, halveksunta – ne eivät ole vain yksittäisiä tekoja, vaan kulttuurisia instrumentteja, jotka tuhoavat uskonnon legitimiteetin sisältäpäin. Jokainen aloitetuista “keskusteluketjuista”, joissa ateistit ja muut ei-uskovaiset ovat kohteena, vahvistaa käsitystä, että kristinusko on ylemmyyden ja itseriittoisuuden uskonto. Te ette vain puolusta uskontoa; te sabotoitte sen itse

Anonyymi00024 kirjoitti:

Kuvitelkaa kahta ääntä, molemmat vakuuttuneita omasta pyhyydestään, molemmat vetoamassa jumalalliseen tahtoon: toinen Adolf Hitler, joka julisti, että taistelu juutalaisia vastaan oli “Luojamme asiamiehen” tehtävä; toinen äärifundamentalistinen kristitty, joka näkee saman jumalallisen ohjauksen oikeutuksena puolustaa “totuutta” pilkkaamalla ja tuomitsemaan ateisteja. Kumpikin käyttää uskonnollista retoriikkaa legitimoinnin välineenä, mutta erot ovat enemmän kuin muodollisia: toinen tuottaa kauhistuttavaa, konkreettista väkivaltaa, toinen tuottaa henkistä väkivaltaa, etäisyyttä ja vieraannuttavaa ylemmyydentuntoa.
 
Sitten astuu Gandhin ääni: “Pidän Kristuksesta, mutta en pidä kristityistä, te kristityt ette ole yhtään Kristuksenne kaltaisia.” Tämä lause leikkaa suorastaan kuin skaalpelli: se osoittaa, että uskonnon seuraajat voivat vääristää sen ydinarvot niin, että uskonto itsessään katoaa näkyvistä, vaikka sen nimi pysyy paperilla. Gandhin sanoissa kiteytyy paradoksi: se, joka pitää kiinni uskonnon ytimessä – rakkaudessa, myötätunnossa, nöyryydessä – tunnistaa ristiriidan niiden toiminnan ja opetusten välillä, jotka väittävät toimivansa sen nimissä.
Fundamentalistinen väkivalta ja totalitarismi, jossa jumalallisen auktoriteetin retoriikka muuttuu aseeksi muita vastaan.
Sosiaalinen ja psykologinen pilkka, jossa uskonnollinen oikeutus toimii välineenä syrjäyttää, tuomita ja karkottaa eri mieltä olevat – väkivallan henkinen muoto, joka rapauttaa uskonnon julkisen legitimiteetin.
Sokea jäljittäminen ja paradoksi, jossa uskonnon ydinarvot hylätään käytännössä, vaikka niitä edelleen saarnataan ja julistetaan, ja ulkopuolinen tarkkailija, kuten Gandhi, tunnistaa ristiriidan täydellisesti.
Tämä kolmijako havainnollistaa, kuinka sama uskonnollinen kieli voi johtaa rakkauteen ja yhdistymiseen tai vieraannuttamiseen ja tuhoon – riippuen siitä, onko sen seuraajien toiminta johdonmukaista uskonnon ydinperiaatteiden kanssa. Ironia ja tragedia kietoutuvat yhteen: uskonto, joka pitäisi olla väline ihmisten yhdistämiseen ja myötätunnon levittämiseen, voidaan vääristää niin, että se tuhoaa itsensä sisältäpäin – joko konkreettisesti, kuten historian väkivaltaisissa konflikteissa, tai henkisesti ja kulttuurisesti, kuten pilkkaamalla ja tuomitsemalla niitä, jotka eivät usko samalla tavalla.
 
 
Ja rehellisesti: Gandhi ei sanonut sitä kristinuskoa vastaan, vaan kristittyjen käyttäytymistä vastaan. Hän piti Kristusta moraalisena esikuvana, mutta näki, että monet kristityt eivät eläneet sen mukaan.
 
Tässä Gandhin tärkeimmät syyt
1) Kristittyjen käytös ei vastannut Kristuksen opetuksia
2) Käännyttäminen ja lähetystyö loukkasivat häntä
3) Hän uskoi, että totuus on suurempi kuin mikään uskonto
4) Hän ei halunnut hylätä omaa kulttuuriaan

Ja silti, ironisesti, he ihmettelevät, miksi heidän uskontoaan vihataan ja että heitä vainotaan. Itse olettte sen aiheuttaneet. Kuka voi kunnioittaa muita pilkkaavia kristittyjä.

He eivät ymmärrä, että viha, etäisyys ja halveksunta eivät ole ulkoisia voimia, vaan suoraa seurausta heidän omasta käytöksestään. Pilkka, ylimielisyys, halveksunta – ne eivät ole vain yksittäisiä tekoja, vaan kulttuurisia instrumentteja, jotka tuhoavat uskonnon legitimiteetin sisältäpäin. Jokainen aloitetuista “keskusteluketjuista”, joissa ateistit ja muut ei-uskovaiset ovat kohteena, vahvistaa käsitystä, että kristinusko on ylemmyyden ja itseriittoisuuden uskonto. Te ette vain puolusta uskontoa; te sabotoitte sen itse

Lue lisää

Totuus ei ole lukittu yhteen kirjaan, yhteen uskontoon tai yhteen kansakuntaan.

Anonyymi00025 kirjoitti:

Totuus ei ole lukittu yhteen kirjaan, yhteen uskontoon tai yhteen kansakuntaan.

"Rakkaus ajatuksin, sanoin ja teoin, rakkautta on anteeksianto armo, ihminen toimii syyn ja seurauksen lain alla, se on armoton mutta Jumalan armo on yläpuolella Jeesuksen ristin veren sovitus. Uusi liitto."

"kasvuna hedelmiksi kuten rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä."


Sillä sanat “armo”, “rakkaus” ja “anteeksianto” menettävät merkityksensä sillä hetkellä, kun ihminen käyttää niitä kilpenä omalle vihalleen. Ei ole vaikeaa puhua Jeesuksesta, rististä tai uudesta liitosta. Vaikeaa olisi osoittaa edes pieni määrä sitä armoa, jota hän saarnaa muille. Mutta juuri sitä ei näy missään. Näkyy vain loputon kauna, jatkuva päivystäminen ja outo kyvyttömyys irrottautua ihmisistä, joita hän sanoo halveksivansa.



Eikö yhtään ole outoa olla tekopyhä. Sinussa ei ole edes millimetrin vertaa rakkautta, vaikka puhut siitä suureen ääneen tauotta.

Rakkaus ei tarkoita sitä, että puhut siitä paljon, vaan sitä, että toimit sen mukaisesti.

Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."


Puhutaan hengellisestä kasvusta, jonka pitäisi näkyä hedelminä kuten rakkautena, ilona, rauhana, kärsivällisyytenä ja itsehillintänä. Mutta mitä tapahtuu, jos kaiken tämän väitetyn kasvun lopputuloksena onkin ihminen, joka julistaa käyttävänsä koko loppuelämänsä idän oppien vastustamiseen, koska pitää niitä kaiken pahuuden ruumiillistumana? Silloin syntyy kuva maailmasta, jossa kaikki on pahaa ja kaikkialla nähdään helvetin varjo. Idän uskonnot, filosofiat, kulttuurit ja jopa ihmiset sulautuvat yhdeksi viholliskuvaksi, jota vastaan on taisteltava. Japanin kirsikkapuut, Intian riisipellot ja kokonaiset kansat nähdään epäilyttävinä tai hengellisesti turmeltuneina vain siksi, että ne kuuluvat vääräksi koettuun maailmaan. Tällainen ajattelu ei enää etsi ymmärrystä vaan vahvistaa vastakkainasettelua.

Kun huomio keskittyy jatkuvasti harhaoppien, epäuskoisten ja vihollisten etsimiseen, rakkauden sanoma alkaa väistyä tuomion tieltä. Maailma ei enää näyttäydy ihmisinä vaan kohteina, jotka täytyy oikaista, käännyttää tai tuomita. Pelko muuttuu opiksi, epäily synniksi ja erilaisuus uhaksi. Samalla syntyy paradoksi: ihminen, joka uskoo puolustavansa hyvyyttä, alkaa itse puhua vihalla, joka muistuttaa enemmän sitä pahuutta, jota hän väittää vastustavansa. Hänen puheensa täyttyy ikuisesta helvetistä, rangaistuksesta ja vihollisista, vaikka hän samalla vetoaa rakkauteen ja totuuteen.

Fanatismi ja ekstremismi alkaa ajatuksesta, että totuus kuuluu yksin meille ja että kaikki muut ovat väärässä. Kun tämä ajatus juurtuu, maailma jakautuu jyrkästi meihin ja heihin. Silloin ei enää nähdä ihmisiä yksilöinä vaan ryhminä, joiden arvo määräytyy heidän uskomustensa perusteella. Lopulta voidaan päätyä tilanteeseen, jossa suurin huolenaihe ei ole rakastamisen oppiminen vaan vihollisten tunnistaminen.

Anonyymi00026 kirjoitti:

"Rakkaus ajatuksin, sanoin ja teoin, rakkautta on anteeksianto armo, ihminen toimii syyn ja seurauksen lain alla, se on armoton mutta Jumalan armo on yläpuolella Jeesuksen ristin veren sovitus. Uusi liitto."

"kasvuna hedelmiksi kuten rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä."


Sillä sanat “armo”, “rakkaus” ja “anteeksianto” menettävät merkityksensä sillä hetkellä, kun ihminen käyttää niitä kilpenä omalle vihalleen. Ei ole vaikeaa puhua Jeesuksesta, rististä tai uudesta liitosta. Vaikeaa olisi osoittaa edes pieni määrä sitä armoa, jota hän saarnaa muille. Mutta juuri sitä ei näy missään. Näkyy vain loputon kauna, jatkuva päivystäminen ja outo kyvyttömyys irrottautua ihmisistä, joita hän sanoo halveksivansa.



Eikö yhtään ole outoa olla tekopyhä. Sinussa ei ole edes millimetrin vertaa rakkautta, vaikka puhut siitä suureen ääneen tauotta.

Rakkaus ei tarkoita sitä, että puhut siitä paljon, vaan sitä, että toimit sen mukaisesti.

Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."


Puhutaan hengellisestä kasvusta, jonka pitäisi näkyä hedelminä kuten rakkautena, ilona, rauhana, kärsivällisyytenä ja itsehillintänä. Mutta mitä tapahtuu, jos kaiken tämän väitetyn kasvun lopputuloksena onkin ihminen, joka julistaa käyttävänsä koko loppuelämänsä idän oppien vastustamiseen, koska pitää niitä kaiken pahuuden ruumiillistumana? Silloin syntyy kuva maailmasta, jossa kaikki on pahaa ja kaikkialla nähdään helvetin varjo. Idän uskonnot, filosofiat, kulttuurit ja jopa ihmiset sulautuvat yhdeksi viholliskuvaksi, jota vastaan on taisteltava. Japanin kirsikkapuut, Intian riisipellot ja kokonaiset kansat nähdään epäilyttävinä tai hengellisesti turmeltuneina vain siksi, että ne kuuluvat vääräksi koettuun maailmaan. Tällainen ajattelu ei enää etsi ymmärrystä vaan vahvistaa vastakkainasettelua.

Kun huomio keskittyy jatkuvasti harhaoppien, epäuskoisten ja vihollisten etsimiseen, rakkauden sanoma alkaa väistyä tuomion tieltä. Maailma ei enää näyttäydy ihmisinä vaan kohteina, jotka täytyy oikaista, käännyttää tai tuomita. Pelko muuttuu opiksi, epäily synniksi ja erilaisuus uhaksi. Samalla syntyy paradoksi: ihminen, joka uskoo puolustavansa hyvyyttä, alkaa itse puhua vihalla, joka muistuttaa enemmän sitä pahuutta, jota hän väittää vastustavansa. Hänen puheensa täyttyy ikuisesta helvetistä, rangaistuksesta ja vihollisista, vaikka hän samalla vetoaa rakkauteen ja totuuteen.

Fanatismi ja ekstremismi alkaa ajatuksesta, että totuus kuuluu yksin meille ja että kaikki muut ovat väärässä. Kun tämä ajatus juurtuu, maailma jakautuu jyrkästi meihin ja heihin. Silloin ei enää nähdä ihmisiä yksilöinä vaan ryhminä, joiden arvo määräytyy heidän uskomustensa perusteella. Lopulta voidaan päätyä tilanteeseen, jossa suurin huolenaihe ei ole rakastamisen oppiminen vaan vihollisten tunnistaminen.

Lue lisää

Jos hengellisen kasvun hedelmien pitäisi olla rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä, miten niiden kanssa sopii yhteen elämäntehtävä, joka rakentuu kokonaisen ihmisryhmän tai kulttuuriperinteen vihaamiselle? Jos rakkauden sanoma päättyy jatkuvaan vihollisten etsimiseen, on aiheellista kysyä, onko alkuperäinen sanoma säilynyt vai onko sen tilalle tullut jotakin aivan muuta.


"Rakkaus ajatuksin, sanoin ja teoin, rakkautta on anteeksianto armo, ihminen toimii syyn ja seurauksen lain alla, se on armoton mutta Jumalan armo on yläpuolella Jeesuksen ristin veren sovitus. Uusi liitto."

"kasvuna hedelmiksi kuten rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä."



Vastaus:

Eikö yhtään ole outoa olla tekopyhä. Sinussa ei ole edes millimetrin vertaa rakkautta, vaikka puhut siitä suureen ääneen tauotta.

Rakkaus ei tarkoita sitä, että puhut siitä paljon, vaan sitä, että toimit sen mukaisesti.

Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."


Ja mikä on kaiken sen tulos, mitä kutsutaan hengelliseksi kasvuksi, jonka pitäisi näkyä hedelminä kuten rakkautena, ilona, rauhana, kärsivällisyytenä ja itsehillintänä? Tulos näyttää joskus olevan ihminen, joka julistaa käyttävänsä koko loppuelämänsä idän oppien kumoamiseen, koska pitää niitä kaiken pahuuden ruumiillistumana. Tässä kohtaa voisi kuvitella allegorisen Saatanan pitävän kiitospuheen. Saatana astuu lavalle, ei sarvet päässä vaan kravatti kaulassa kuin toimitusjohtaja vuosikokouksessa, ja kiittää. Hänen ei tarvinnut tehdä juuri mitään. Ei tarvinnut kuiskia synnistä eikä vietellä ketään. Riitti, että ihmiset vakuuttuivat omasta erehtymättömyydestään. Loput he tekivät itse.

He julistivat rakkautta, mutta lisäsivät siihen ehtoja. He puhuivat totuudesta, mutta sulkivat korvansa kysymyksiltä. He puolustivat Jumalaa kuin Jumala tarvitsisi asianajajaa. Samaan aikaan he muuttivat pelon opiksi, epäilyn synniksi ja erilaisuuden uhaksi. He näkivät vihollisia kaikkialla. He rakensivat helvetin kommenttikenttiin, teologisiin riitoihin ja tuomitseviin katseisiin. He vakuuttivat, että vain heillä on valo, ja sammuttivat kaiken muun ympäriltään.

Allegorinen Saatana vain katseli sivusta ja teki muistiinpanoja. Hänen ei tarvinnut kylvää vihaa, koska ihmiset tekivät sen itse ja kutsuivat sitä pyhäksi. Hänen ei tarvinnut rakentaa vastakkainasettelua, koska sitä ekstremisten toimeesta se rakennettiin hänen puolestaan. Hän saattoi vain hymyillä nähdessään, kuinka rakkauden nimissä alettiin etsiä vihollisia, kuinka armon sijalle tuli tuomio ja kuinka maailmaa alettiin jakaa pelastettaviin ja tuomittaviin. Hänen suurin voittonsa ei ollut se, että ihmiset olisivat lakanneet uskomasta, vaan se, että he lakkasivat rakastamasta.

Siksi väite "aion käyttää koko loppuelämäni idän oppien kumoamiseen, koska ne ovat kaiken pahuuden ruumiillistuma" kuulostaa siltä, mitä Saatana kaikkein mieluiten kuulisi. Ei siksi, että joku olisi eri mieltä jostakin opista, vaan siksi, että rakkauden, ilon, rauhan, kärsivällisyyden ja itsehillinnän tilalle on tullut viha, pelko ja loputon vihollisten etsiminen. Juuri siitä kiitospuhe kertoo.

"Rakkaus ajatuksin, sanoin ja teoin, rakkautta on anteeksianto armo, ihminen toimii syyn ja seurauksen lain alla, se on armoton mutta Jumalan armo on yläpuolella Jeesuksen ristin veren sovitus. Uusi liitto."

"kasvuna hedelmiksi kuten rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä."

Anonyymi00027 kirjoitti:

Jos hengellisen kasvun hedelmien pitäisi olla rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä, miten niiden kanssa sopii yhteen elämäntehtävä, joka rakentuu kokonaisen ihmisryhmän tai kulttuuriperinteen vihaamiselle? Jos rakkauden sanoma päättyy jatkuvaan vihollisten etsimiseen, on aiheellista kysyä, onko alkuperäinen sanoma säilynyt vai onko sen tilalle tullut jotakin aivan muuta.


"Rakkaus ajatuksin, sanoin ja teoin, rakkautta on anteeksianto armo, ihminen toimii syyn ja seurauksen lain alla, se on armoton mutta Jumalan armo on yläpuolella Jeesuksen ristin veren sovitus. Uusi liitto."

"kasvuna hedelmiksi kuten rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä."



Vastaus:

Eikö yhtään ole outoa olla tekopyhä. Sinussa ei ole edes millimetrin vertaa rakkautta, vaikka puhut siitä suureen ääneen tauotta.

Rakkaus ei tarkoita sitä, että puhut siitä paljon, vaan sitä, että toimit sen mukaisesti.

Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."


Ja mikä on kaiken sen tulos, mitä kutsutaan hengelliseksi kasvuksi, jonka pitäisi näkyä hedelminä kuten rakkautena, ilona, rauhana, kärsivällisyytenä ja itsehillintänä? Tulos näyttää joskus olevan ihminen, joka julistaa käyttävänsä koko loppuelämänsä idän oppien kumoamiseen, koska pitää niitä kaiken pahuuden ruumiillistumana. Tässä kohtaa voisi kuvitella allegorisen Saatanan pitävän kiitospuheen. Saatana astuu lavalle, ei sarvet päässä vaan kravatti kaulassa kuin toimitusjohtaja vuosikokouksessa, ja kiittää. Hänen ei tarvinnut tehdä juuri mitään. Ei tarvinnut kuiskia synnistä eikä vietellä ketään. Riitti, että ihmiset vakuuttuivat omasta erehtymättömyydestään. Loput he tekivät itse.

He julistivat rakkautta, mutta lisäsivät siihen ehtoja. He puhuivat totuudesta, mutta sulkivat korvansa kysymyksiltä. He puolustivat Jumalaa kuin Jumala tarvitsisi asianajajaa. Samaan aikaan he muuttivat pelon opiksi, epäilyn synniksi ja erilaisuuden uhaksi. He näkivät vihollisia kaikkialla. He rakensivat helvetin kommenttikenttiin, teologisiin riitoihin ja tuomitseviin katseisiin. He vakuuttivat, että vain heillä on valo, ja sammuttivat kaiken muun ympäriltään.

Allegorinen Saatana vain katseli sivusta ja teki muistiinpanoja. Hänen ei tarvinnut kylvää vihaa, koska ihmiset tekivät sen itse ja kutsuivat sitä pyhäksi. Hänen ei tarvinnut rakentaa vastakkainasettelua, koska sitä ekstremisten toimeesta se rakennettiin hänen puolestaan. Hän saattoi vain hymyillä nähdessään, kuinka rakkauden nimissä alettiin etsiä vihollisia, kuinka armon sijalle tuli tuomio ja kuinka maailmaa alettiin jakaa pelastettaviin ja tuomittaviin. Hänen suurin voittonsa ei ollut se, että ihmiset olisivat lakanneet uskomasta, vaan se, että he lakkasivat rakastamasta.

Siksi väite "aion käyttää koko loppuelämäni idän oppien kumoamiseen, koska ne ovat kaiken pahuuden ruumiillistuma" kuulostaa siltä, mitä Saatana kaikkein mieluiten kuulisi. Ei siksi, että joku olisi eri mieltä jostakin opista, vaan siksi, että rakkauden, ilon, rauhan, kärsivällisyyden ja itsehillinnän tilalle on tullut viha, pelko ja loputon vihollisten etsiminen. Juuri siitä kiitospuhe kertoo.

"Rakkaus ajatuksin, sanoin ja teoin, rakkautta on anteeksianto armo, ihminen toimii syyn ja seurauksen lain alla, se on armoton mutta Jumalan armo on yläpuolella Jeesuksen ristin veren sovitus. Uusi liitto."

"kasvuna hedelmiksi kuten rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä."

Lue lisää

"Rakkaus ajatuksin, sanoin ja teoin, rakkautta on anteeksianto armo, ihminen toimii syyn ja seurauksen lain alla, se on armoton mutta Jumalan armo on yläpuolella Jeesuksen ristin veren sovitus. Uusi liitto."

"kasvuna hedelmiksi kuten rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä."



Vastaus:

Eikö yhtään ole outoa olla tekopyhä. Sinussa ei ole edes millimetrin vertaa rakkautta, vaikka puhut siitä suureen ääneen tauotta.

Rakkaus ei tarkoita sitä, että puhut siitä paljon, vaan sitä, että toimit sen mukaisesti.

Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."


Kaikki on pahaa, kaikki on helvettiä. Näin maailma alkaa näyttäytyä ihmiselle, joka on vakuuttunut siitä, että idän opit ovat noituutta ja saatanaa. Saarnastuolista julistettuna hänen vihansa saa lähes pyhän sävyn, ja vähitellen kaikki, mikä liittyy itään, muuttuu hänen silmissään epäilyttäväksi. Ei ainoastaan uskonnot tai filosofiat, vaan myös ihmiset, kulttuurit, maisemat ja jopa luonnon kauneus. Japanin kirsikkapuut, Intian riisipellot ja kokonaiset kansat sulautuvat yhdeksi ainoaksi kategoriaksi, jonka hän nimeää pahuudeksi. Hän ei näe eroja eikä yksilöitä, sillä yksi leima riittää: Itä merkitsee hänelle pahaa.

Hänen puheensa täyttyy helvetistä, tuomiosta ja rangaistuksesta. Hän palaa aiheeseen yhä uudelleen, etsii harhaoppisia, mittaa ihmisiä uskon tunnusmerkeillä ja pohtii, kuka kuuluu pelastettuihin ja kuka tuomittuihin. Hän uskoo puolustavansa totuutta ja pelastavansa maailmaa, mutta samalla hänen oma mielensä alkaa pyöriä vihollisten, vaarojen ja rangaistusten ympärillä. Hän ei huomaa, kuinka hänen julistamansa viha alkaa muistuttaa juuri sitä pahuutta, jota hän väittää vastustavansa. Hänen ympärilleen kertyy pelkoa, epäluuloa ja vastakkainasettelua kuin kuumuutta säteilevän tulivuoren ympärille.

Lopulta mikään ei enää näyttäydy neutraalina tai hyvänä. Kasvit, eläimet, tuuli ja vesi ovat hänen mielessään saastuneita, jos ne liittyvät vääräksi koettuun maailmaan. Hän näkee myrkkyä kaikkialla muualla, mutta ei huomaa oman katseensa muuttuneen myrkylliseksi. Hänen pyhäksi kutsumansa viha alkaa elää omaa elämäänsä, ruokkien itse itseään. Hän varoittaa muita siitä, että saatana on kaikkialla, ja ympärillä olevat nyökkäävät. Mutta kun huuto lopulta vaimenee ja kirkko tyhjenee, jäljelle jää vain hänen oma raivonsa kaikuna seinien sisään.

Samaan aikaan maailma jatkaa kulkuaan itäisen auringon alla. Ihmiset elävät, rakastavat, tekevät työtä, kasvattavat lapsiaan ja etsivät merkitystä elämäänsä tietämättä mitään siitä viholliskuvasta, johon heidät on asetettu. Ja kertomuksen ironia on siinä, että paha ei ehkä ollutkaan siellä, missä hän sitä taukoamatta etsi. Ehkä se oli siinä tavassa, jolla hän oli oppinut katsomaan maailmaa — sydämessä, joka oli täyttynyt tuomiolla enemmän kuin rakkaudella.

Anonyymi00028 kirjoitti:

"Rakkaus ajatuksin, sanoin ja teoin, rakkautta on anteeksianto armo, ihminen toimii syyn ja seurauksen lain alla, se on armoton mutta Jumalan armo on yläpuolella Jeesuksen ristin veren sovitus. Uusi liitto."

"kasvuna hedelmiksi kuten rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä."



Vastaus:

Eikö yhtään ole outoa olla tekopyhä. Sinussa ei ole edes millimetrin vertaa rakkautta, vaikka puhut siitä suureen ääneen tauotta.

Rakkaus ei tarkoita sitä, että puhut siitä paljon, vaan sitä, että toimit sen mukaisesti.

Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."


Kaikki on pahaa, kaikki on helvettiä. Näin maailma alkaa näyttäytyä ihmiselle, joka on vakuuttunut siitä, että idän opit ovat noituutta ja saatanaa. Saarnastuolista julistettuna hänen vihansa saa lähes pyhän sävyn, ja vähitellen kaikki, mikä liittyy itään, muuttuu hänen silmissään epäilyttäväksi. Ei ainoastaan uskonnot tai filosofiat, vaan myös ihmiset, kulttuurit, maisemat ja jopa luonnon kauneus. Japanin kirsikkapuut, Intian riisipellot ja kokonaiset kansat sulautuvat yhdeksi ainoaksi kategoriaksi, jonka hän nimeää pahuudeksi. Hän ei näe eroja eikä yksilöitä, sillä yksi leima riittää: Itä merkitsee hänelle pahaa.

Hänen puheensa täyttyy helvetistä, tuomiosta ja rangaistuksesta. Hän palaa aiheeseen yhä uudelleen, etsii harhaoppisia, mittaa ihmisiä uskon tunnusmerkeillä ja pohtii, kuka kuuluu pelastettuihin ja kuka tuomittuihin. Hän uskoo puolustavansa totuutta ja pelastavansa maailmaa, mutta samalla hänen oma mielensä alkaa pyöriä vihollisten, vaarojen ja rangaistusten ympärillä. Hän ei huomaa, kuinka hänen julistamansa viha alkaa muistuttaa juuri sitä pahuutta, jota hän väittää vastustavansa. Hänen ympärilleen kertyy pelkoa, epäluuloa ja vastakkainasettelua kuin kuumuutta säteilevän tulivuoren ympärille.

Lopulta mikään ei enää näyttäydy neutraalina tai hyvänä. Kasvit, eläimet, tuuli ja vesi ovat hänen mielessään saastuneita, jos ne liittyvät vääräksi koettuun maailmaan. Hän näkee myrkkyä kaikkialla muualla, mutta ei huomaa oman katseensa muuttuneen myrkylliseksi. Hänen pyhäksi kutsumansa viha alkaa elää omaa elämäänsä, ruokkien itse itseään. Hän varoittaa muita siitä, että saatana on kaikkialla, ja ympärillä olevat nyökkäävät. Mutta kun huuto lopulta vaimenee ja kirkko tyhjenee, jäljelle jää vain hänen oma raivonsa kaikuna seinien sisään.

Samaan aikaan maailma jatkaa kulkuaan itäisen auringon alla. Ihmiset elävät, rakastavat, tekevät työtä, kasvattavat lapsiaan ja etsivät merkitystä elämäänsä tietämättä mitään siitä viholliskuvasta, johon heidät on asetettu. Ja kertomuksen ironia on siinä, että paha ei ehkä ollutkaan siellä, missä hän sitä taukoamatta etsi. Ehkä se oli siinä tavassa, jolla hän oli oppinut katsomaan maailmaa — sydämessä, joka oli täyttynyt tuomiolla enemmän kuin rakkaudella.

Lue lisää

Kaikkein groteskinta tässä ilmiössä on se, että ihmiset, jotka esiintyvät uskon ja moraalin puolustajina, puhuvat lakkaamatta Jeesuksen rakkaudesta samalla kun heidän viestinsä rohkaisee väkivaltaan niitä kohtaan, joita he pitävät vääräuskoisina. Mitä äänekkäämmin he julistavat lähimmäisenrakkautta, sitä selvemmin heidän toimintansa näyttää kulkevan päinvastaiseen suuntaan. He vetoavat hahmoon, jonka opetusten ytimeen kuuluvat armo, anteeksianto ja vihollisenkin rakastaminen, mutta onnistuvat muuttamaan tämän sanoman työkaluksi, jolla oikeutetaan ulossulkemista, ja väkivallan ihannointia. Ironia on absurdi.


Erityisen hämmästyttävää on se, kuinka vaivattomasti nämä ihmiset näyttävät elävän tämän ristiriidan kanssa. Yhtenä hetkenä he saarnaavat rakkaudesta ja samana hetkenä he maalaavat kokonaisia ihmisryhmiä uhkiksi ja tuhottaviksi. He eivät huomaa itse mitään ongelmaa siinä, että heidän suustaan virtaavat samassa lauseessa sekä armon että hävityksen sanat. Ikään kuin rakkaus olisi tarkoitettu vain omalle piirille ja hävitys kaikille muille. Tällainen rakkaus muistuttaa kuitenkin enemmän kerhojäsenyyttä kuin moraalista periaatetta.

Ivallisinta on ehkä se, että he usein kuvittelevat edustavansa puhdasta ja alkuperäistä uskoa samalla kun heidän toimintansa paljastaa jotakin aivan muuta. He julistavat taistelevansa pahuuden voimia vastaan, mutta näyttävät käyttävän täsmälleen niitä keinoja, joita väittävät vastustavansa: pelottelua, demonisointia ja viholliskuvien rakentamista. Jokainen eri tavalla ajatteleva muuttuu heidän kertomuksessaan uhaksi, jota vastaan on noustava. Näin rakkauden sanoma kutistuu tunnussanaksi, jonka tehtävä ei ole ohjata toimintaa vaan peittää sen todellinen luonne.

Ja ehkä juuri siksi ilmiö tuntuu niin vastenmieliseltä. Avoin viha on ainakin rehellistä omalla synkällä tavallaan; se ei teeskentele olevansa mitään muuta. Mutta kun viha puetaan rakkauden kieleen, syntyy jotakin paljon kierompaa. Silloin väkivaltaa ei enää esitetä väkivaltana vaan moraalisena velvollisuutena, ja suvaitsemattomuutta markkinoidaan hyveenä. Lopputulos on nurinkurinen näytelmä, jossa rakkaudesta puhutaan lakkaamatta, mutta sitä näkyy kaikkein vähiten juuri niiden toiminnassa, jotka siitä pitävät suurinta ääntä. Juuri siinä piilee koko ilmiön groteski ja lähes tragikoominen ydin.

Anonyymi00029 kirjoitti:

Kaikkein groteskinta tässä ilmiössä on se, että ihmiset, jotka esiintyvät uskon ja moraalin puolustajina, puhuvat lakkaamatta Jeesuksen rakkaudesta samalla kun heidän viestinsä rohkaisee väkivaltaan niitä kohtaan, joita he pitävät vääräuskoisina. Mitä äänekkäämmin he julistavat lähimmäisenrakkautta, sitä selvemmin heidän toimintansa näyttää kulkevan päinvastaiseen suuntaan. He vetoavat hahmoon, jonka opetusten ytimeen kuuluvat armo, anteeksianto ja vihollisenkin rakastaminen, mutta onnistuvat muuttamaan tämän sanoman työkaluksi, jolla oikeutetaan ulossulkemista, ja väkivallan ihannointia. Ironia on absurdi.


Erityisen hämmästyttävää on se, kuinka vaivattomasti nämä ihmiset näyttävät elävän tämän ristiriidan kanssa. Yhtenä hetkenä he saarnaavat rakkaudesta ja samana hetkenä he maalaavat kokonaisia ihmisryhmiä uhkiksi ja tuhottaviksi. He eivät huomaa itse mitään ongelmaa siinä, että heidän suustaan virtaavat samassa lauseessa sekä armon että hävityksen sanat. Ikään kuin rakkaus olisi tarkoitettu vain omalle piirille ja hävitys kaikille muille. Tällainen rakkaus muistuttaa kuitenkin enemmän kerhojäsenyyttä kuin moraalista periaatetta.

Ivallisinta on ehkä se, että he usein kuvittelevat edustavansa puhdasta ja alkuperäistä uskoa samalla kun heidän toimintansa paljastaa jotakin aivan muuta. He julistavat taistelevansa pahuuden voimia vastaan, mutta näyttävät käyttävän täsmälleen niitä keinoja, joita väittävät vastustavansa: pelottelua, demonisointia ja viholliskuvien rakentamista. Jokainen eri tavalla ajatteleva muuttuu heidän kertomuksessaan uhaksi, jota vastaan on noustava. Näin rakkauden sanoma kutistuu tunnussanaksi, jonka tehtävä ei ole ohjata toimintaa vaan peittää sen todellinen luonne.

Ja ehkä juuri siksi ilmiö tuntuu niin vastenmieliseltä. Avoin viha on ainakin rehellistä omalla synkällä tavallaan; se ei teeskentele olevansa mitään muuta. Mutta kun viha puetaan rakkauden kieleen, syntyy jotakin paljon kierompaa. Silloin väkivaltaa ei enää esitetä väkivaltana vaan moraalisena velvollisuutena, ja suvaitsemattomuutta markkinoidaan hyveenä. Lopputulos on nurinkurinen näytelmä, jossa rakkaudesta puhutaan lakkaamatta, mutta sitä näkyy kaikkein vähiten juuri niiden toiminnassa, jotka siitä pitävät suurinta ääntä. Juuri siinä piilee koko ilmiön groteski ja lähes tragikoominen ydin.

Lue lisää

Ekstremisti saattaa puhua rakkaudesta, armosta ja anteeksiannosta, kirjoittaa Jeesuksen rististä ja uudesta liitosta, mutta sanat menettävät merkityksensä, kun ne muuttuvat pelkäksi kilveksi hänen vihalleen. Rakkauden ja armon käsitteitä käytetään oikeutuksena itselle ja vihollisten tuomitsemiselle, ei konkreettisena ohjenuorana teoille. Puhe on yltäkylläistä, mutta tekoja ei näy; näkyy vain loputon kauna, jatkuva valppaana oleminen ja kyvyttömyys irrottautua ihmisistä, joita hän pitää halveksittavina.

Anonyymi00030 kirjoitti:

Ekstremisti saattaa puhua rakkaudesta, armosta ja anteeksiannosta, kirjoittaa Jeesuksen rististä ja uudesta liitosta, mutta sanat menettävät merkityksensä, kun ne muuttuvat pelkäksi kilveksi hänen vihalleen. Rakkauden ja armon käsitteitä käytetään oikeutuksena itselle ja vihollisten tuomitsemiselle, ei konkreettisena ohjenuorana teoille. Puhe on yltäkylläistä, mutta tekoja ei näy; näkyy vain loputon kauna, jatkuva valppaana oleminen ja kyvyttömyys irrottautua ihmisistä, joita hän pitää halveksittavina.

Lue lisää

Tämä on äärimmäisen tekopyhää. Rakkaus ei ilmene sanoissa, vaan teoissa. Sillä hetkellä, kun puheesta tulee väline vihalle, hengellinen sanoma kääntyy itseään vastaan. Se, mitä pitäisi kasvattaa hedelminä — ilo, rauha, kärsivällisyys, itsehillintä — muuttuu välineeksi, jolla maailmaa ja ihmisiä arvioidaan vihollisina. Idän opit, kulttuurit ja ihmiset muuttuvat automaattisesti pahaksi, jonka olemassaolo täytyy kitkeä. Lopputulos ei ole kasvua, vaan rajoittuneisuutta, pelkoa ja jatkuvaa vastakkainasettelua.

Anonyymi00031 kirjoitti:

Tämä on äärimmäisen tekopyhää. Rakkaus ei ilmene sanoissa, vaan teoissa. Sillä hetkellä, kun puheesta tulee väline vihalle, hengellinen sanoma kääntyy itseään vastaan. Se, mitä pitäisi kasvattaa hedelminä — ilo, rauha, kärsivällisyys, itsehillintä — muuttuu välineeksi, jolla maailmaa ja ihmisiä arvioidaan vihollisina. Idän opit, kulttuurit ja ihmiset muuttuvat automaattisesti pahaksi, jonka olemassaolo täytyy kitkeä. Lopputulos ei ole kasvua, vaan rajoittuneisuutta, pelkoa ja jatkuvaa vastakkainasettelua.

Lue lisää

Āmmān toiminta on tässä vertailussa täysin päinvastaista. Hän ei julista rakkautta pelkästään sanoin, vaan toteuttaa sitä teoissa. Hänen hengellinen voimansa ilmenee auttamisessa, kärsivien tukemisessa ja väkivallattomuudessa. Ei ole tarvetta tuomita, määritellä vihollisia tai pelotella ihmisiä pelastuksella. Hänen maailmankuvansa perustuu siihen, että kaikki ihmiset ovat arvokkaita, ja että rakkaus näkyy käytännön teoissa.

Anonyymi00032 kirjoitti:

Āmmān toiminta on tässä vertailussa täysin päinvastaista. Hän ei julista rakkautta pelkästään sanoin, vaan toteuttaa sitä teoissa. Hänen hengellinen voimansa ilmenee auttamisessa, kärsivien tukemisessa ja väkivallattomuudessa. Ei ole tarvetta tuomita, määritellä vihollisia tai pelotella ihmisiä pelastuksella. Hänen maailmankuvansa perustuu siihen, että kaikki ihmiset ovat arvokkaita, ja että rakkaus näkyy käytännön teoissa.

Lue lisää

Kun kontrastia tarkastellaan, ero on radikaali. Ekstremisti kääntää uskonnon vihan ja tuomion työkaluksi, Āmmā käyttää sitä myötätunnon ja auttamisen välineeksi. Tämän perusteella voidaan todeta, että moraali ei määrity sanomisista tai uskonnollisista retoriikoista, vaan teoista ja niiden vaikutuksesta maailmaan. Sanat voivat olla kauniita, mutta jos niiden takana on vain vihaa, ne ovat tyhjiä; toisin kuin teot, jotka tuottavat todellista hyvää ja osoittavat rakkauden olemuksen.

Lopulta ekstremisti rakentaa itselleen maailmaa, jossa kaikki on vihollista ja kaikki on väärin, kun taas Āmmā rakentaa maailmaa, jossa hyvyyttä voidaan havaita, vaalia ja jakaa. Tämä vertailu paljastaa, että todellinen hengellinen kypsyys ja moraalinen arvo eivät riipu siitä, kuka puhuu korkeasta uskonnollisesta totuudesta, vaan siitä, mitä ihminen todella tekee toisten hyväksi.

Anonyymi00033 kirjoitti:

Kun kontrastia tarkastellaan, ero on radikaali. Ekstremisti kääntää uskonnon vihan ja tuomion työkaluksi, Āmmā käyttää sitä myötätunnon ja auttamisen välineeksi. Tämän perusteella voidaan todeta, että moraali ei määrity sanomisista tai uskonnollisista retoriikoista, vaan teoista ja niiden vaikutuksesta maailmaan. Sanat voivat olla kauniita, mutta jos niiden takana on vain vihaa, ne ovat tyhjiä; toisin kuin teot, jotka tuottavat todellista hyvää ja osoittavat rakkauden olemuksen.

Lopulta ekstremisti rakentaa itselleen maailmaa, jossa kaikki on vihollista ja kaikki on väärin, kun taas Āmmā rakentaa maailmaa, jossa hyvyyttä voidaan havaita, vaalia ja jakaa. Tämä vertailu paljastaa, että todellinen hengellinen kypsyys ja moraalinen arvo eivät riipu siitä, kuka puhuu korkeasta uskonnollisesta totuudesta, vaan siitä, mitä ihminen todella tekee toisten hyväksi.

Lue lisää

Kovin hyvin sanottu!

Anonyymi00037 kirjoitti:

Kovin hyvin sanottu!

Siis eräänlainen Intian äiti Teresa?

Anonyymi00038 kirjoitti:

Siis eräänlainen Intian äiti Teresa?

En tiedä, ilmeisesti. Hän ei ainakaan aiheuta vihaa eri uskontojen kesken, toisin kuin ekstremisti, ehkä juuri sen pitäisi olla kriteeri, että kenen polku ei ole vahingollinen ihmisille.

Anonyymi00039 kirjoitti:

En tiedä, ilmeisesti. Hän ei ainakaan aiheuta vihaa eri uskontojen kesken, toisin kuin ekstremisti, ehkä juuri sen pitäisi olla kriteeri, että kenen polku ei ole vahingollinen ihmisille.

Lue lisää

On myös totta, että historian aikana jotkut kristityt ryhmät ovat käyttäneet yksittäisiä raamatunkohtia perustellakseen vihamielisyyttä muita uskontoja tai kirkkokuntia kohtaan. Samalla monet muut kristityt ovat tulkinneet samoja tekstejä niin, että väärinä pidettyjä oppeja ei pidä vihata.

Anonyymi00040 kirjoitti:

On myös totta, että historian aikana jotkut kristityt ryhmät ovat käyttäneet yksittäisiä raamatunkohtia perustellakseen vihamielisyyttä muita uskontoja tai kirkkokuntia kohtaan. Samalla monet muut kristityt ovat tulkinneet samoja tekstejä niin, että väärinä pidettyjä oppeja ei pidä vihata.

Lue lisää

Jeesus ei opettanut vihamielisyyttä niitä kohtaan, jotka eivät jaa hänen uskoaan. Päinvastoin hän korosti armoa ja myötätuntoa kaikkia kohtaan.

Anonyymi00041 kirjoitti:

Jeesus ei opettanut vihamielisyyttä niitä kohtaan, jotka eivät jaa hänen uskoaan. Päinvastoin hän korosti armoa ja myötätuntoa kaikkia kohtaan.

Jeesus ei vihannut ihmisiä, jotka eivät olleet kristittyjä.

Anonyymi00042 kirjoitti:

Jeesus ei vihannut ihmisiä, jotka eivät olleet kristittyjä.

Kun ihmiset keskittyvät vain tuomiin eikä rakkauden opetuksiin, syntyy helposti "me vastaan he" -asenne.
Historian aikana tämä on johtanut ristiretkiin, inkvisitioon ja moniin uskonnollisiin konflikteihin.

Anonyymi00043 kirjoitti:

Kun ihmiset keskittyvät vain tuomiin eikä rakkauden opetuksiin, syntyy helposti "me vastaan he" -asenne.
Historian aikana tämä on johtanut ristiretkiin, inkvisitioon ja moniin uskonnollisiin konflikteihin.

Lue lisää

Jeesus-armo, rakkaus, myötätunto, myös epäoikeudenmukaisia kohtaan.
Jeesuksen seuraajat- virheelliset tulkinnat, pelot, kateus ja vallanhimo, terrori, väkivalta -historia todistaa sen.

Anonyymi00044 kirjoitti:

Jeesus-armo, rakkaus, myötätunto, myös epäoikeudenmukaisia kohtaan.
Jeesuksen seuraajat- virheelliset tulkinnat, pelot, kateus ja vallanhimo, terrori, väkivalta -historia todistaa sen.

Lue lisää

Myös hindupalsta todistaa sen.

Anonyymi00043 kirjoitti:

Kun ihmiset keskittyvät vain tuomiin eikä rakkauden opetuksiin, syntyy helposti "me vastaan he" -asenne.
Historian aikana tämä on johtanut ristiretkiin, inkvisitioon ja moniin uskonnollisiin konflikteihin.

Lue lisää

"Jos joku ei ota teitä vastaan eikä kuuntele teidän sanojanne, lähtekää pois siitä talosta tai kaupungista ja pudistakaa tomu jaloistanne."
— Matteuksen evankeliumi 10:14

Samankaltainen kohta löytyy myös Markuksen evankeliumi 6:11 ja Luukkaan evankeliumi 9:5.

Ajatus ei ole uskon pakottaminen, vaan päinvastoin: jos ihmiset eivät halua kuunnella, opetuslasten tuli jatkaa matkaa eikä yrittää väkisin käännyttää heitä. "Tomun pudistaminen jaloista" oli symbolinen ele, joka tarkoitti vastuun jättämistä kuulijoille ja eteenpäin siirtymistä.

Anonyymi00046 kirjoitti:

"Jos joku ei ota teitä vastaan eikä kuuntele teidän sanojanne, lähtekää pois siitä talosta tai kaupungista ja pudistakaa tomu jaloistanne."
— Matteuksen evankeliumi 10:14

Samankaltainen kohta löytyy myös Markuksen evankeliumi 6:11 ja Luukkaan evankeliumi 9:5.

Ajatus ei ole uskon pakottaminen, vaan päinvastoin: jos ihmiset eivät halua kuunnella, opetuslasten tuli jatkaa matkaa eikä yrittää väkisin käännyttää heitä. "Tomun pudistaminen jaloista" oli symbolinen ele, joka tarkoitti vastuun jättämistä kuulijoille ja eteenpäin siirtymistä.

Lue lisää

Jeesuksen opetus ei koskaan tue pakottamista. Hän ei käskenyt ketään pakottaa uskoon, vaan korosti, että sanoma annetaan ihmisille, mutta sen vastaanottaminen on vapaaehtoista.
Silti jotkut kristityt pakottavat toisia uskoon, se on vääristynyttä tulkintaa, ja he ajattelevat, että kaikkien täytyy uskoa samalla tavalla “pelastuksen” takia. Toisissa tapauksissa kyse on sosiaalisesta tai poliittisesta vallankäytöstä; historian aikana uskonto on usein ollut väline valta-asemien vahvistamiseen, mikä on johtanut pakottamiseen ja jopa väkivaltaan. Lisäksi jotkut ryhmät painottavat totuutta niin voimakkaasti, että kokevat pakottamisen oikeutetuksi.

Anonyymi00047 kirjoitti:

Jeesuksen opetus ei koskaan tue pakottamista. Hän ei käskenyt ketään pakottaa uskoon, vaan korosti, että sanoma annetaan ihmisille, mutta sen vastaanottaminen on vapaaehtoista.
Silti jotkut kristityt pakottavat toisia uskoon, se on vääristynyttä tulkintaa, ja he ajattelevat, että kaikkien täytyy uskoa samalla tavalla “pelastuksen” takia. Toisissa tapauksissa kyse on sosiaalisesta tai poliittisesta vallankäytöstä; historian aikana uskonto on usein ollut väline valta-asemien vahvistamiseen, mikä on johtanut pakottamiseen ja jopa väkivaltaan. Lisäksi jotkut ryhmät painottavat totuutta niin voimakkaasti, että kokevat pakottamisen oikeutetuksi.

Lue lisää

Väkivalta ja pakottaminen eivät ole kristinuskoa – ne ovat kristinuskon nimissä tehtyjä vääristymiä; kuka tahansa, joka tekee sellaista, ei ole kristitty, vaikka hän itse niin luulisi.

Anonyymi00048 kirjoitti:

Väkivalta ja pakottaminen eivät ole kristinuskoa – ne ovat kristinuskon nimissä tehtyjä vääristymiä; kuka tahansa, joka tekee sellaista, ei ole kristitty, vaikka hän itse niin luulisi.

Lue lisää

Ei ole mitään hyötyä puhua suurin sanoin rakkaudesta, kun käyttäytyy väkivaltaisesti

Anonyymi00049 kirjoitti:

Ei ole mitään hyötyä puhua suurin sanoin rakkaudesta, kun käyttäytyy väkivaltaisesti

Ei ole mitään hyötyä puhua suurin sanoin rakkaudesta, kun käyttäytyy väkivaltaisesti
____________________

Kysymys:
Mikä on uskonnollisten ääriliikkeiden, radikalismin ja terrorismin syy?

Prabhu vastaa. Muutamia katkelmia hänen vastauksestaan, suomenkielisessä käännöksessä on paljon käänösvirheitä

Mutta kuten kaikki tässä maailmassa, myös usko voi olla eri gunoissa.

Toisin sanoen tietämättömyyden energia vaikuttaa ihmiseen. Tällaisessa tilassa olevat ihmiset eivät kykene ymmärtämään muita, he eivät kykene arvostamaan jumalallista monimuotoisuutta, he eivät kykene ymmärtämään, että Jumala on kuin kallisarvoinen timantti, Hänellä on monia eri puolia. Ja Hän paljastaa Itsensä eri ihmisille eri tavalla.

Se ei ole heitä varten. Eli nämä uskonnolliset fanaatikot, fundamentalistit, he päättelevät hyvin yksinkertaisesti: ”Joka ei ole meidän kanssamme, on meitä vastaan. Kaiken pitäisi olla näin, näin, näin. Eikä millään muulla tavalla.”

Kuten armeijassa. ...Samalla tavalla, oletetaan, että henkilö, joka on osoittanut jonkinlaista uskonnollista,...vapaa-ajattelua tai vapaata tahtoa, se siitä, hän on jo, sanotaanko, sirpale, hänet pitäisi tuhota jne.

Eli tällä ilmiöllä on yksi yhteinen alusta - tietämättömyys. Ja tietämättömyys liittyy aina tuhoamisen ajatukseen.

Siksi tämä suvaitsemattomuus, tämä hyvyyden puute, tämä kyvyttömyys sietää toisia, tämä kyvyttömyys ymmärtää toisia, että ihmiset kokevat saman Jumalan eri tavoin riippuen heidän tietoisuutensa asteesta, tämä on tämän radikalismin perusta.

Vedoissa annetaan esimerkki, että, sanotaan vaikka taivas, se on hyvin laaja, mutta jokainen lintu lentää eri korkeudella riippuen sen kyvystä lentää tähän tai tuohon korkeuteen. Sanotaan, että kana voi lentää viisi metriä, siellä jossain metrin tai kahden korkeudessa, se ei voi lentää enempää. Jotkut kyyhkyset, varpuset lentävät korkeammalla. Kotkat vielä korkeammalla. Vaikka taivas on sama. Ja vastaavasti niillä on täysin erilainen kuva, joka avautuu niille, riippuen niiden lentokorkeudesta.

Samalla tavoin henkinen elämä voi olla eritasoista. Kuten valo voi olla eri kirkkaustasoilla. Hehkulamppu on 20 watin, 40 watin, 60 watin, 150 watin jnw. Samoin on olemassa eriasteisia jumalallisia ilmestyksiä ja erilaisia ihmisiä. Jokaisella on jonkinlainen usko.

Mutta riippuen siitä, minkälainen guna on ehdollistanut heitä, heidän uskoonsa liittyy enemmän tai vähemmän tietoa.

Ja mitä enemmän tietoa, sitä enemmän suvaitsevaisuutta. Mitä vähemmän tietoa, sitä vähemmän suvaitsevaisuutta. Siksi kaikilla näillä kielteisillä ilmiöillä on vain yksi juuri - tietämättömyyden guna.

Ei ole väliä, mitä kauniita uskonnollisia postulaatteja, ei ole väliä, miten se on kätketty.

.... vitsaileva laulu: ”Lopeta puhuminen, valttikorttimme on terrori”. Se on tavallaan vitsi. Valitettavasti siitä on tullut todellisuutta. Monille ihmisille terrori on valttikortti. ...

Tämä on tietysti kauhea ilmiö, joka syntyy täysin tästä tietämättömyydestä. Ja tähän ei ole muuta keinoa kuin valaistuminen.

Eli vain tietoisuuden lisäämisen kautta on mahdollista auttaa ihmisiä olemaan joutumatta tällaisten taipumusten vaikutuksen alaisiksi.
...
No, ne, jotka ovat tällaisten ajatusten kantajia, he ovat varmasti niin sanotusti tuhon alaisia, koska nämä ihmiset, jotka ovat jo niin sanotusti imeneet kaikki nämä asiat, he eivät ole niin sanotusti enää täysin järjissään.

Eli tietämättömyyden guna, se on näin.

...
Nämä ihmiset, jotka ovat uskonnollisia fanaatikkoja, saattavat ajatella, että heille on taattu paratiisi, että he ovat tehneet kaiken tämän Jumalan vuoksi. Mutta onneksi asia ei ole näin. Ja ne ihmiset, jotka käyttäytyvät näin, Jumalan nimissä järjestävät tällaisia kauheita asioita, heidän määränpäänsä ei tietenkään ole huipulla vaan pohjalla.

Anonyymi00050 kirjoitti:

Ei ole mitään hyötyä puhua suurin sanoin rakkaudesta, kun käyttäytyy väkivaltaisesti
____________________

Kysymys:
Mikä on uskonnollisten ääriliikkeiden, radikalismin ja terrorismin syy?

Prabhu vastaa. Muutamia katkelmia hänen vastauksestaan, suomenkielisessä käännöksessä on paljon käänösvirheitä

Mutta kuten kaikki tässä maailmassa, myös usko voi olla eri gunoissa.

Toisin sanoen tietämättömyyden energia vaikuttaa ihmiseen. Tällaisessa tilassa olevat ihmiset eivät kykene ymmärtämään muita, he eivät kykene arvostamaan jumalallista monimuotoisuutta, he eivät kykene ymmärtämään, että Jumala on kuin kallisarvoinen timantti, Hänellä on monia eri puolia. Ja Hän paljastaa Itsensä eri ihmisille eri tavalla.

Se ei ole heitä varten. Eli nämä uskonnolliset fanaatikot, fundamentalistit, he päättelevät hyvin yksinkertaisesti: ”Joka ei ole meidän kanssamme, on meitä vastaan. Kaiken pitäisi olla näin, näin, näin. Eikä millään muulla tavalla.”

Kuten armeijassa. ...Samalla tavalla, oletetaan, että henkilö, joka on osoittanut jonkinlaista uskonnollista,...vapaa-ajattelua tai vapaata tahtoa, se siitä, hän on jo, sanotaanko, sirpale, hänet pitäisi tuhota jne.

Eli tällä ilmiöllä on yksi yhteinen alusta - tietämättömyys. Ja tietämättömyys liittyy aina tuhoamisen ajatukseen.

Siksi tämä suvaitsemattomuus, tämä hyvyyden puute, tämä kyvyttömyys sietää toisia, tämä kyvyttömyys ymmärtää toisia, että ihmiset kokevat saman Jumalan eri tavoin riippuen heidän tietoisuutensa asteesta, tämä on tämän radikalismin perusta.

Vedoissa annetaan esimerkki, että, sanotaan vaikka taivas, se on hyvin laaja, mutta jokainen lintu lentää eri korkeudella riippuen sen kyvystä lentää tähän tai tuohon korkeuteen. Sanotaan, että kana voi lentää viisi metriä, siellä jossain metrin tai kahden korkeudessa, se ei voi lentää enempää. Jotkut kyyhkyset, varpuset lentävät korkeammalla. Kotkat vielä korkeammalla. Vaikka taivas on sama. Ja vastaavasti niillä on täysin erilainen kuva, joka avautuu niille, riippuen niiden lentokorkeudesta.

Samalla tavoin henkinen elämä voi olla eritasoista. Kuten valo voi olla eri kirkkaustasoilla. Hehkulamppu on 20 watin, 40 watin, 60 watin, 150 watin jnw. Samoin on olemassa eriasteisia jumalallisia ilmestyksiä ja erilaisia ihmisiä. Jokaisella on jonkinlainen usko.

Mutta riippuen siitä, minkälainen guna on ehdollistanut heitä, heidän uskoonsa liittyy enemmän tai vähemmän tietoa.

Ja mitä enemmän tietoa, sitä enemmän suvaitsevaisuutta. Mitä vähemmän tietoa, sitä vähemmän suvaitsevaisuutta. Siksi kaikilla näillä kielteisillä ilmiöillä on vain yksi juuri - tietämättömyyden guna.

Ei ole väliä, mitä kauniita uskonnollisia postulaatteja, ei ole väliä, miten se on kätketty.

.... vitsaileva laulu: ”Lopeta puhuminen, valttikorttimme on terrori”. Se on tavallaan vitsi. Valitettavasti siitä on tullut todellisuutta. Monille ihmisille terrori on valttikortti. ...

Tämä on tietysti kauhea ilmiö, joka syntyy täysin tästä tietämättömyydestä. Ja tähän ei ole muuta keinoa kuin valaistuminen.

Eli vain tietoisuuden lisäämisen kautta on mahdollista auttaa ihmisiä olemaan joutumatta tällaisten taipumusten vaikutuksen alaisiksi.
...
No, ne, jotka ovat tällaisten ajatusten kantajia, he ovat varmasti niin sanotusti tuhon alaisia, koska nämä ihmiset, jotka ovat jo niin sanotusti imeneet kaikki nämä asiat, he eivät ole niin sanotusti enää täysin järjissään.

Eli tietämättömyyden guna, se on näin.

...
Nämä ihmiset, jotka ovat uskonnollisia fanaatikkoja, saattavat ajatella, että heille on taattu paratiisi, että he ovat tehneet kaiken tämän Jumalan vuoksi. Mutta onneksi asia ei ole näin. Ja ne ihmiset, jotka käyttäytyvät näin, Jumalan nimissä järjestävät tällaisia kauheita asioita, heidän määränpäänsä ei tietenkään ole huipulla vaan pohjalla.

Lue lisää

.... vitsaileva laulu: ”Lopeta puhuminen, valttikorttimme on terrori”. Se on tavallaan vitsi. Valitettavasti siitä on tullut todellisuutta. Monille ihmisille terrori on valttikortti. ...

Anonyymi00051 kirjoitti:

.... vitsaileva laulu: ”Lopeta puhuminen, valttikorttimme on terrori”. Se on tavallaan vitsi. Valitettavasti siitä on tullut todellisuutta. Monille ihmisille terrori on valttikortti. ...

Lue lisää

...
Nämä ihmiset, jotka ovat uskonnollisia fanaatikkoja, saattavat ajatella, että heille on taattu paratiisi, että he ovat tehneet kaiken tämän Jumalan vuoksi. Mutta onneksi asia ei ole näin. Ja ne ihmiset, jotka käyttäytyvät näin, Jumalan nimissä järjestävät tällaisia kauheita asioita, heidän määränpäänsä ei tietenkään ole huipulla vaan pohjalla.

Anonyymi00046 kirjoitti:

"Jos joku ei ota teitä vastaan eikä kuuntele teidän sanojanne, lähtekää pois siitä talosta tai kaupungista ja pudistakaa tomu jaloistanne."
— Matteuksen evankeliumi 10:14

Samankaltainen kohta löytyy myös Markuksen evankeliumi 6:11 ja Luukkaan evankeliumi 9:5.

Ajatus ei ole uskon pakottaminen, vaan päinvastoin: jos ihmiset eivät halua kuunnella, opetuslasten tuli jatkaa matkaa eikä yrittää väkisin käännyttää heitä. "Tomun pudistaminen jaloista" oli symbolinen ele, joka tarkoitti vastuun jättämistä kuulijoille ja eteenpäin siirtymistä.

Lue lisää

"Jos joku ei ota teitä vastaan eikä kuuntele teidän sanojanne, lähtekää pois siitä talosta tai kaupungista ja pudistakaa tomu jaloistanne."
— Matteuksen evankeliumi 10:14

Jeesus ei sanonut, että terroristin pitäisi toistaa samaa asiaa yhä uudelleen miljoonia kertoja saadakseen (takaisin) kääntymään; ja kun otetaan huomioon, että terroristin "yleisö" on entisiä kristittyjä, jotka ovat saaneet kristillisen kasvatuksen, tällainen pakottaminen on sitäkin groteskimpaa

Anonyymi00053 kirjoitti:

"Jos joku ei ota teitä vastaan eikä kuuntele teidän sanojanne, lähtekää pois siitä talosta tai kaupungista ja pudistakaa tomu jaloistanne."
— Matteuksen evankeliumi 10:14

Jeesus ei sanonut, että terroristin pitäisi toistaa samaa asiaa yhä uudelleen miljoonia kertoja saadakseen (takaisin) kääntymään; ja kun otetaan huomioon, että terroristin "yleisö" on entisiä kristittyjä, jotka ovat saaneet kristillisen kasvatuksen, tällainen pakottaminen on sitäkin groteskimpaa

Lue lisää

Ihmiskuntaa vihaavien ääriainesten käyttäytyminen on makaaberi, luo vastenmielisen tunnelman, mikä saa jotkut kristitytkin irtautumaan kokonaan kristillisestä yhteisöstä.

Anonyymi00054 kirjoitti:

Ihmiskuntaa vihaavien ääriainesten käyttäytyminen on makaaberi, luo vastenmielisen tunnelman, mikä saa jotkut kristitytkin irtautumaan kokonaan kristillisestä yhteisöstä.

Pelon ja epävarmuuden vuoksi ekstremisti ei uskalla mennä moskeijaan saarnaamaan; monet siellä he eivät edes tunne Raamattua, mutta samalla ekstremisti saanaaa Raamattua niille, jotka tuntevat sen paljon, paljon paremmin kuin terroristi. No, terroristilla ei ole uskallusta mennä moskeijaan.

hindulaisuudesta kirjoitti:

Tuolla Vikipediassa lukee mm:

"Amma on syntynyt alueelle jossa enemmistö kansasta on hindulaisia, ja hänen opetuksensa pohjautuu useimmiten hindulaiseen mytologiaan. Amma ei kuitenkaan kehota ketään vaihtamaan uskontoaan vaan menemään syvemmälle omaan uskontoonsa ja pyrkimään sen todellisen sanoman ymmärtämiseen. Amman näkemyksen mukaan kaikkien uskontojen päämäärä on kuitenkin aina sama - saada ihminen oivaltamaan olevansa yhtä Jumalan, kaikkeuden kanssa ja antaa ohjeita siitä miten tämä oivallus saavutetaan."

Tuo on nimenomaan hindulaisuutta. Hindulaisten mielestä hinduksi synnytään, siksi siihen ei voi kääntyä, ja olisi hindulaisen opin vastaista kehottaa toisia vaihtaman uskontoaan. Hindut uskoo, että kaikilla uskonnoilla on sama yhteinen Jumala. Ei ole siis vääräuskoisia, joita pitäisi käännyttää.

Lue lisää

>>Amma on syntynyt alueelle jossa enemmistö kansasta on hindulaisia, ja hänen opetuksensa pohjautuu useimmiten hindulaiseen mytologiaan. Amma ei kuitenkaan kehota ketään vaihtamaan uskontoaan vaan menemään syvemmälle omaan uskontoonsa ja pyrkimään sen todellisen sanoman ymmärtämiseen.>>
Ihan oikea asenne.

Anonyymi00056 kirjoitti:

>>Amma on syntynyt alueelle jossa enemmistö kansasta on hindulaisia, ja hänen opetuksensa pohjautuu useimmiten hindulaiseen mytologiaan. Amma ei kuitenkaan kehota ketään vaihtamaan uskontoaan vaan menemään syvemmälle omaan uskontoonsa ja pyrkimään sen todellisen sanoman ymmärtämiseen.>>
Ihan oikea asenne.

Lue lisää

Siinä mielssä äiti Amma ja äiti Teresa ovat samanlaisia. , äiti Teresa antoi usein lausuntoja, jotka korostivat oman uskonnon syvällistä harjoittamista ja lähimmäisenrakkautta yli uskonnollisten rajojen. Hän ei missään vaiheessa kannustanut ihmisiä vaihtamaan uskontoaan, vaan keskittyi siihen, että jokainen voisi elää rakkaudessa ja palvelussa muiden hyväksi omasta uskonnostaan käsin.

Esimerkiksi hän usein sanoi, että tärkeintä on rakkaus ja palvelu ihmisiä kohtaan, ei se, mihin kirkkoon tai uskontoon kuulut. Hänen näkemyksensä mukaan Jumala hyväksyy ihmiset, jotka elävät vilpittömästi omien vakaumustensa mukaan ja rakastavat lähimmäistään.

Anonyymi00057 kirjoitti:

Siinä mielssä äiti Amma ja äiti Teresa ovat samanlaisia. , äiti Teresa antoi usein lausuntoja, jotka korostivat oman uskonnon syvällistä harjoittamista ja lähimmäisenrakkautta yli uskonnollisten rajojen. Hän ei missään vaiheessa kannustanut ihmisiä vaihtamaan uskontoaan, vaan keskittyi siihen, että jokainen voisi elää rakkaudessa ja palvelussa muiden hyväksi omasta uskonnostaan käsin.

Esimerkiksi hän usein sanoi, että tärkeintä on rakkaus ja palvelu ihmisiä kohtaan, ei se, mihin kirkkoon tai uskontoon kuulut. Hänen näkemyksensä mukaan Jumala hyväksyy ihmiset, jotka elävät vilpittömästi omien vakaumustensa mukaan ja rakastavat lähimmäistään.

Lue lisää

Äiti Teresalta on dokumentoitu useita lausuntoja, jotka ovat hyvin lähellä sitä ajatusta.

Tunnetuin on tämä:

"I've always said we should help a Hindu become a better Hindu, a Muslim become a better Muslim, a Catholic become a better Catholic."

("Olen aina sanonut, että meidän pitäisi auttaa hindua tulemaan paremmaksi hinduksi, muslimia paremmaksi muslimiksi ja katolilaista paremmaksi katolilaiseksi.")

Hän sanoi myös:

"We become a better Hindu, a better Muslim, a better Catholic, a better whatever we are."

("Meistä tulee parempia hinduja, parempia muslimeja, parempia katolilaisia – parempia siinä, mitä olemme.")

Anonyymi00058 kirjoitti:

Äiti Teresalta on dokumentoitu useita lausuntoja, jotka ovat hyvin lähellä sitä ajatusta.

Tunnetuin on tämä:

"I've always said we should help a Hindu become a better Hindu, a Muslim become a better Muslim, a Catholic become a better Catholic."

("Olen aina sanonut, että meidän pitäisi auttaa hindua tulemaan paremmaksi hinduksi, muslimia paremmaksi muslimiksi ja katolilaista paremmaksi katolilaiseksi.")

Hän sanoi myös:

"We become a better Hindu, a better Muslim, a better Catholic, a better whatever we are."

("Meistä tulee parempia hinduja, parempia muslimeja, parempia katolilaisia – parempia siinä, mitä olemme.")

Lue lisää

"Our work ... is not intended for conversions, but to bring people ... closer to God."

("Työmme ei tähtää käännyttämiseen, vaan ihmisten tuomiseen lähemmäksi Jumalaa.")


Äiti Amma ei kuitenkaan kehota ketään vaihtamaan uskontoaan vaan menemään syvemmälle omaan uskontoonsa" - niin Äiti Teresan ajattelusta löytyy hyvin samansuuntainen rinnastus.

Anonyymi00059 kirjoitti:

"Our work ... is not intended for conversions, but to bring people ... closer to God."

("Työmme ei tähtää käännyttämiseen, vaan ihmisten tuomiseen lähemmäksi Jumalaa.")


Äiti Amma ei kuitenkaan kehota ketään vaihtamaan uskontoaan vaan menemään syvemmälle omaan uskontoonsa" - niin Äiti Teresan ajattelusta löytyy hyvin samansuuntainen rinnastus.

Lue lisää

Amma (Mata Amritanandamayi) on sanonut hyvin samanhenkisiä asioita kuin äiti Teresa: hän ei rohkaise ihmisiä vaihtamaan uskontoaan, vaan menemään syvemmälle omaan uskontoonsa ja ymmärtämään sen ydinsanoman.

Amman opetuksissa korostuu usein se, että:

Jokainen uskonto sisältää totuuden ja tien Jumalan tai sisäisen hengen lähestymiseen.
Tärkeintä on harjoittaa uskontoa aidosti, kehittyä henkisesti ja elää rakkaudessa ja myötätunnossa muita kohtaan.
Uskontojen välinen dialogi ja ymmärrys perustuvat syvälliseen oman perinteen ymmärtämiseen, ei käännyttämiseen.

Esimerkki hänen opetuksistaan (vapaasti suomennettuna):

“Älä vaihda uskontoasi. Syvenny siihen, mitä harjoitat, ja pyri löytämään sen todellinen ydin. Kun ymmärrät sen syvällisesti, voit elää rakkaudessa ja auttaa muita riippumatta heidän uskonnostaan.”

Anonyymi00060 kirjoitti:

Amma (Mata Amritanandamayi) on sanonut hyvin samanhenkisiä asioita kuin äiti Teresa: hän ei rohkaise ihmisiä vaihtamaan uskontoaan, vaan menemään syvemmälle omaan uskontoonsa ja ymmärtämään sen ydinsanoman.

Amman opetuksissa korostuu usein se, että:

Jokainen uskonto sisältää totuuden ja tien Jumalan tai sisäisen hengen lähestymiseen.
Tärkeintä on harjoittaa uskontoa aidosti, kehittyä henkisesti ja elää rakkaudessa ja myötätunnossa muita kohtaan.
Uskontojen välinen dialogi ja ymmärrys perustuvat syvälliseen oman perinteen ymmärtämiseen, ei käännyttämiseen.

Esimerkki hänen opetuksistaan (vapaasti suomennettuna):

“Älä vaihda uskontoasi. Syvenny siihen, mitä harjoitat, ja pyri löytämään sen todellinen ydin. Kun ymmärrät sen syvällisesti, voit elää rakkaudessa ja auttaa muita riippumatta heidän uskonnostaan.”

Lue lisää

Amman ja äiti Teresan ajattelussa on selkeästi sama linja: uskontoa ei vaihdeta, vaan syvennetään ja elävöitetään.

"Äiti Amma opettaa universaalia rakkautta, altruistisessa hengessä; "

Aivan,tässä ei ole mitään pahaa.

Anonyymi00013 kirjoitti:

"Äiti Amma opettaa universaalia rakkautta, altruistisessa hengessä; "

Aivan,tässä ei ole mitään pahaa.

Lopulta ekstremisti rakentaa itselleen maailmaa, jossa kaikki on vihollista ja kaikki on väärin, kun taas Āmmā rakentaa maailmaa, jossa hyvyyttä voidaan havaita, vaalia ja jakaa.

Anonyymi00034 kirjoitti:

Lopulta ekstremisti rakentaa itselleen maailmaa, jossa kaikki on vihollista ja kaikki on väärin, kun taas Āmmā rakentaa maailmaa, jossa hyvyyttä voidaan havaita, vaalia ja jakaa.

Lue lisää

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen ja merkityksellinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä ja on siten tulevien sukupolvien saavutettavissa.

"Tässä tietoa hänestä."
Äiti Amma paljastuksia.

En edes lue noiden fanaatikkojen viestejä, eikä kukaan muukaan. Luin vain tämän tekstin ensimmäiset 2-3 rivi pintapuolisesti, ja tuli selväksi, että jälleen kerran tällainen voi johtaa hulluuteen – kun uskonto muuttuu fanaattiseksi. Ei kauan sitten joku sekopää kirjoitti saman ”ennustuksen” Sanna Marinista. Entä mitä tulee Baabaelliin ja Babyloniaan, eikö sRaamatun teksti olekin kopioitu juuri sieltä.

Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Dogmaattisen ihmisen elämä on helppoa. Hänellä on yksi vastaus kaikkiin kysymyksiin. Jos joku halaa ihmisiä – eksytystä. Jos joku tekee hyväntekeväisyyttä – naamioitua eksytystä. Jos joku puhuu rakkaudesta – ovela ansa. Jos joku hengittää liian rauhallisesti, sekin on luultavasti Babylonin salajuoni.
Todisteita ei oikeastaan tarvita. Riittää, että löytää yhden jakeen, irrottaa sen historiallisesta yhteydestään ja liimaa sen mihin tahansa ilmiöön. Tänään se on hindulainen hengellinen opettaja. Huomenna entinen pääministeri. Ylihuomenna ehkä naapurin kissa. Kaava on aina sama: ensin päätös, sitten perustelut.
Tässä logiikassa maailma muuttuu valtavaksi aarteenetsinnäksi, jossa etsitään Antikristusta jokaisen kiven alta. Jos joku käyttää punaista vaatetta, muistetaan Ilmestyskirja. Jos joku ottaa vastaan kukkia, muistetaan Babylon. Jos joku puhuu rauhasta, muistetaan Saatana valkeuden enkelinä. Lopputuloksena kaikki todistaa kaikkea – ja samalla mikään ei todista enää mitään.
Ironisinta on, että tällainen ajattelu muistuttaa juuri sitä, mitä se väittää vastustavansa. Jokainen ele saa ennalta määrätyn merkityksen. Jokainen ihminen muuttuu symboliksi. Jokainen erilainen vakaumus muuttuu paholaisen työkaluksi. Todellisuudesta ei enää etsitä sitä, mitä siinä on, vaan sitä, mitä oma oppijärjestelmä vaatii sieltä löytyvän.
Silloin ihminen ei enää tutki maailmaa. Hän metsästää vahvistuksia omille ennakkokäsityksilleen.
Karman oppia voidaan arvostella vakavasti ilman, että jokainen siihen liittyvä ihminen julistetaan pahuuden agentiksi. Samoin kristinuskoa voidaan arvostella ilman, että jokainen kristitty julistetaan inkvisition jatkajaksi. Sivistynyt keskustelu erottaa ajatukset ihmisistä.
Kun kaikki vastustajat muuttuvat Antikristukseksi, sana "Antikristus" menettää merkityksensä. Jos jokainen eri tavalla ajatteleva on Babylonin portto, Babylonia on lopulta kaikkialla. Ja jos kaikkialla on eksytystä, sana "eksytys" ei enää erota mitään mistään.
Dogmaattisuuden suurin paradoksi onkin tämä: se vakuuttaa puolustavansa totuutta, mutta lakkaa kuuntelemasta todellisuutta. Jokainen uusi havainto on vain uusi tilaisuus todistaa vanha johtopäätös oikeaksi.
Silloin ei enää etsitä totuutta. Etsitään ainoastaan lisää syitä olla muuttamatta mieltään.
Ehkä todellinen eksytys ei alakaan siitä, että joku halaa ihmisiä tai puhuu rakkaudesta. Ehkä se alkaa siitä hetkestä, kun ihminen kuvittelee olevansa niin varma omasta tulkinnastaan, ettei yksikään tosiasia voi enää horjuttaa sitä. Siinä vaiheessa ei enää lueta maailmaa – maailmaa pakotetaan lukemaan omaa ennakkoluuloa.

Anonyymi00064 kirjoitti:

"Tässä tietoa hänestä."
Äiti Amma paljastuksia.

En edes lue noiden fanaatikkojen viestejä, eikä kukaan muukaan. Luin vain tämän tekstin ensimmäiset 2-3 rivi pintapuolisesti, ja tuli selväksi, että jälleen kerran tällainen voi johtaa hulluuteen – kun uskonto muuttuu fanaattiseksi. Ei kauan sitten joku sekopää kirjoitti saman ”ennustuksen” Sanna Marinista. Entä mitä tulee Baabaelliin ja Babyloniaan, eikö sRaamatun teksti olekin kopioitu juuri sieltä.

Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Dogmaattisen ihmisen elämä on helppoa. Hänellä on yksi vastaus kaikkiin kysymyksiin. Jos joku halaa ihmisiä – eksytystä. Jos joku tekee hyväntekeväisyyttä – naamioitua eksytystä. Jos joku puhuu rakkaudesta – ovela ansa. Jos joku hengittää liian rauhallisesti, sekin on luultavasti Babylonin salajuoni.
Todisteita ei oikeastaan tarvita. Riittää, että löytää yhden jakeen, irrottaa sen historiallisesta yhteydestään ja liimaa sen mihin tahansa ilmiöön. Tänään se on hindulainen hengellinen opettaja. Huomenna entinen pääministeri. Ylihuomenna ehkä naapurin kissa. Kaava on aina sama: ensin päätös, sitten perustelut.
Tässä logiikassa maailma muuttuu valtavaksi aarteenetsinnäksi, jossa etsitään Antikristusta jokaisen kiven alta. Jos joku käyttää punaista vaatetta, muistetaan Ilmestyskirja. Jos joku ottaa vastaan kukkia, muistetaan Babylon. Jos joku puhuu rauhasta, muistetaan Saatana valkeuden enkelinä. Lopputuloksena kaikki todistaa kaikkea – ja samalla mikään ei todista enää mitään.
Ironisinta on, että tällainen ajattelu muistuttaa juuri sitä, mitä se väittää vastustavansa. Jokainen ele saa ennalta määrätyn merkityksen. Jokainen ihminen muuttuu symboliksi. Jokainen erilainen vakaumus muuttuu paholaisen työkaluksi. Todellisuudesta ei enää etsitä sitä, mitä siinä on, vaan sitä, mitä oma oppijärjestelmä vaatii sieltä löytyvän.
Silloin ihminen ei enää tutki maailmaa. Hän metsästää vahvistuksia omille ennakkokäsityksilleen.
Karman oppia voidaan arvostella vakavasti ilman, että jokainen siihen liittyvä ihminen julistetaan pahuuden agentiksi. Samoin kristinuskoa voidaan arvostella ilman, että jokainen kristitty julistetaan inkvisition jatkajaksi. Sivistynyt keskustelu erottaa ajatukset ihmisistä.
Kun kaikki vastustajat muuttuvat Antikristukseksi, sana "Antikristus" menettää merkityksensä. Jos jokainen eri tavalla ajatteleva on Babylonin portto, Babylonia on lopulta kaikkialla. Ja jos kaikkialla on eksytystä, sana "eksytys" ei enää erota mitään mistään.
Dogmaattisuuden suurin paradoksi onkin tämä: se vakuuttaa puolustavansa totuutta, mutta lakkaa kuuntelemasta todellisuutta. Jokainen uusi havainto on vain uusi tilaisuus todistaa vanha johtopäätös oikeaksi.
Silloin ei enää etsitä totuutta. Etsitään ainoastaan lisää syitä olla muuttamatta mieltään.
Ehkä todellinen eksytys ei alakaan siitä, että joku halaa ihmisiä tai puhuu rakkaudesta. Ehkä se alkaa siitä hetkestä, kun ihminen kuvittelee olevansa niin varma omasta tulkinnastaan, ettei yksikään tosiasia voi enää horjuttaa sitä. Siinä vaiheessa ei enää lueta maailmaa – maailmaa pakotetaan lukemaan omaa ennakkoluuloa.

Lue lisää

Myös pakanallisilla jumalilla oli maagisia syntymiä, ja jotkut syntyivät neitsyelle. Jumalat hedelmöittivät usein nuoria ihmisneitoja.

Pakanallisilla jumalilla oli usein nimityksiä, kuten "maailman valo", "tie", "hyvä paimen" jne. Näitä nimiä on käytetty Jeesuksesta Kristuksesta.

Pakanalliset jumalat viettivät joskus "viimeisen ehtoollisen" seuraajiensa kanssa ennen kuolemaansa.

Pakanalliset jumalat herätettiin usein henkiin kuoleman jälkeen.

Kaste oli yleinen rituaali mysteerikulttien seuraajien keskuudessa. Johannes Kastaja saattoi jäljitellä tätä rituaalia ja tuoda sen juutalaisuuteen.

Anonyymi00065 kirjoitti:

Myös pakanallisilla jumalilla oli maagisia syntymiä, ja jotkut syntyivät neitsyelle. Jumalat hedelmöittivät usein nuoria ihmisneitoja.

Pakanallisilla jumalilla oli usein nimityksiä, kuten "maailman valo", "tie", "hyvä paimen" jne. Näitä nimiä on käytetty Jeesuksesta Kristuksesta.

Pakanalliset jumalat viettivät joskus "viimeisen ehtoollisen" seuraajiensa kanssa ennen kuolemaansa.

Pakanalliset jumalat herätettiin usein henkiin kuoleman jälkeen.

Kaste oli yleinen rituaali mysteerikulttien seuraajien keskuudessa. Johannes Kastaja saattoi jäljitellä tätä rituaalia ja tuoda sen juutalaisuuteen.

Lue lisää

On olemassa ihmisiä, joille maailma on kuin valtava "Missä on Wally?" -kirja. Erona on vain se, että Wallyn paikalla on Saatana.

Hän on joogassa. Hän on halauksessa. Hän on meditaatiossa. Hän on rokotteessa. Hän on internetissä. Hän on musiikissa. Hän on entisessä pääministerissä. Hän on naapurin koirassa, jos se katsoo vähän liian viisaasti.

Jos mitään ei löydy, ei hätää. Etsitään lisää.

Dogmaattisuudella on ihmeellinen ominaisuus: se pystyy muuttamaan jokaisen sattuman todisteeksi. Punainen vaate? Babylon! Hymy? Eksytystä! Hyväntekeväisyys? Ovela ansa! Hiljaisuus? Epäilyttävää. Puhe? Vielä epäilyttävämpää.

Kun vasarana on yksi ainoa oppi, koko maailma alkaa näyttää naulalta.

Kaikkein huvittavinta on, ettei teoria voi koskaan hävitä. Jos todisteita löytyy, teoria voittaa. Jos niitä ei löydy, se todistaa vain, kuinka taitavasti paholainen piiloutuu. Tällainen ajattelu on kuin shakkiottelu, jossa toinen osapuoli siirtelee myös vastustajan nappuloita.

Lopulta Saatana löytyy kaikkialta – paitsi peilistä, jossa voisi näkyä omien ennakkoluulojen heijastus.

Ehkä maailmassa onkin vähemmän demoneita kuin epäluuloisia mielikuvia. Ehkä suurin eksytys ei ole joogamatto tai halaus, vaan varmuus siitä, että oma tulkinta on niin erehtymätön, että jokainen eri tavalla ajatteleva on osa kosmista salaliittoa.

Silloin todellisuus lakkaa olemasta opettaja ja muuttuu pelkäksi rekvisiitaksi omalle käsikirjoitukselle.

Ja mitä useammin huudetaan "Saatana!", sitä harvemmin tarvitsee perustella mitään. Sana muuttuu yleisavaimeksi, joka avaa kaikki ovet – vaikka niiden takana olisi vain tavallisia ihmisiä elämässä tavallista elämäänsä.

Ehkä kaikkein vaarallisin epäjumala ei olekaan se, jota etsitään kaikkialta. Ehkä se on oma erehtymättömyyden tunne, jota ei etsitä koskaan.

Anonyymi00066 kirjoitti:

On olemassa ihmisiä, joille maailma on kuin valtava "Missä on Wally?" -kirja. Erona on vain se, että Wallyn paikalla on Saatana.

Hän on joogassa. Hän on halauksessa. Hän on meditaatiossa. Hän on rokotteessa. Hän on internetissä. Hän on musiikissa. Hän on entisessä pääministerissä. Hän on naapurin koirassa, jos se katsoo vähän liian viisaasti.

Jos mitään ei löydy, ei hätää. Etsitään lisää.

Dogmaattisuudella on ihmeellinen ominaisuus: se pystyy muuttamaan jokaisen sattuman todisteeksi. Punainen vaate? Babylon! Hymy? Eksytystä! Hyväntekeväisyys? Ovela ansa! Hiljaisuus? Epäilyttävää. Puhe? Vielä epäilyttävämpää.

Kun vasarana on yksi ainoa oppi, koko maailma alkaa näyttää naulalta.

Kaikkein huvittavinta on, ettei teoria voi koskaan hävitä. Jos todisteita löytyy, teoria voittaa. Jos niitä ei löydy, se todistaa vain, kuinka taitavasti paholainen piiloutuu. Tällainen ajattelu on kuin shakkiottelu, jossa toinen osapuoli siirtelee myös vastustajan nappuloita.

Lopulta Saatana löytyy kaikkialta – paitsi peilistä, jossa voisi näkyä omien ennakkoluulojen heijastus.

Ehkä maailmassa onkin vähemmän demoneita kuin epäluuloisia mielikuvia. Ehkä suurin eksytys ei ole joogamatto tai halaus, vaan varmuus siitä, että oma tulkinta on niin erehtymätön, että jokainen eri tavalla ajatteleva on osa kosmista salaliittoa.

Silloin todellisuus lakkaa olemasta opettaja ja muuttuu pelkäksi rekvisiitaksi omalle käsikirjoitukselle.

Ja mitä useammin huudetaan "Saatana!", sitä harvemmin tarvitsee perustella mitään. Sana muuttuu yleisavaimeksi, joka avaa kaikki ovet – vaikka niiden takana olisi vain tavallisia ihmisiä elämässä tavallista elämäänsä.

Ehkä kaikkein vaarallisin epäjumala ei olekaan se, jota etsitään kaikkialta. Ehkä se on oma erehtymättömyyden tunne, jota ei etsitä koskaan.

Lue lisää

Joillekin ihmisille maailma näyttää muuttuneen loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Missä tahansa joku tekee jotakin hieman tavanomaisesta poikkeavaa, sieltä löytyy heti paholaisen sormenjälki.

Tällaisessa ajattelussa ei oikeastaan enää etsitä totuutta, vaan vahvistusta omalle ennakkokäsitykselle. Jokainen havainto tulkitaan niin, että se sopii valmiiseen kertomukseen. Jos jokin näyttää viattomalta, se vain todistaa, kuinka taitavasti paha osaa naamioitua. Jos jokin näyttää epäilyttävältä, se vahvistaa epäilyn. Teoria voittaa aina, koska mikään mahdollinen havainto ei voisi koskaan kumota sitä. Silloin kyse ei enää ole tutkimisesta vaan uskomusjärjestelmästä, joka on immuuni todellisuudelle.

Ironisinta on, että tällainen ajattelu alkaa muistuttaa juuri niitä salaliittoteorioita, joita sen kannattajat usein arvostelevat. Kaiken taustalla oletetaan olevan yksi näkymätön voima, joka selittää jokaisen ilmiön. Mitä monimutkaisempi maailma on, sitä yksinkertaisempi selitys tarjotaan. Historia, kulttuuri, psykologia ja ihmisten erilaiset motiivit kutistuvat yhdeksi sanaksi. Saatana. Se on älyllinen oikotie, joka vapauttaa vaikeasta ajattelusta.

Kun kaikki voidaan selittää samalla käsitteellä, mitään ei enää tarvitse todella ymmärtää. Ei tarvitse perehtyä hindulaisuuteen, buddhalaisuuteen, islamiin tai edes omaan uskonnolliseen perinteeseen. Riittää, että liimaa ilmiön päälle oikean leiman. Keskustelu päättyy ennen kuin se ehtii alkaa.

Samalla käsitteet menettävät merkityksensä. Jos jokainen erilainen ihminen on Antikristus, sana "Antikristus" ei enää tarkoita mitään. Jos jokainen uusi hengellinen liike on Babylon, Babylon on lopulta kaikkialla. Jos jokaisen ilmiön taustalla on Saatana, sana "Saatana" lakkaa selittämästä maailmaa ja alkaa vain peittää sitä.

Ehkä suurin ongelma ei olekaan se, että pahuutta nähtäisiin liikaa, vaan se, että omaa tulkintaa pidetään niin ehdottoman oikeana, ettei sitä tarvitse enää koskaan koetella. Siinä vaiheessa todellisuus ei enää opeta ihmiselle mitään. Sen tehtäväksi jää vain vahvistaa se, minkä hän oli päättänyt uskoa jo etukäteen.

Ehkä todellinen eksytys alkaa juuri siitä hetkestä, kun ihminen lakkaa kysymästä, voisiko hän itse erehtyä. Silloin hän ei enää etsi totuutta. Hän etsii vain uusia paikkoja, joihin sijoittaa vanhan pelkonsa. Ja kun pelkoa etsii riittävän kauan, sitä alkaa nähdä kaikkialla – ei siksi, että maailma olisi täynnä demoneita, vaan siksi, että oma mieli on oppinut tulkitsemaan kaiken niiden kautta.

Anonyymi00067 kirjoitti:

Joillekin ihmisille maailma näyttää muuttuneen loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Missä tahansa joku tekee jotakin hieman tavanomaisesta poikkeavaa, sieltä löytyy heti paholaisen sormenjälki.

Tällaisessa ajattelussa ei oikeastaan enää etsitä totuutta, vaan vahvistusta omalle ennakkokäsitykselle. Jokainen havainto tulkitaan niin, että se sopii valmiiseen kertomukseen. Jos jokin näyttää viattomalta, se vain todistaa, kuinka taitavasti paha osaa naamioitua. Jos jokin näyttää epäilyttävältä, se vahvistaa epäilyn. Teoria voittaa aina, koska mikään mahdollinen havainto ei voisi koskaan kumota sitä. Silloin kyse ei enää ole tutkimisesta vaan uskomusjärjestelmästä, joka on immuuni todellisuudelle.

Ironisinta on, että tällainen ajattelu alkaa muistuttaa juuri niitä salaliittoteorioita, joita sen kannattajat usein arvostelevat. Kaiken taustalla oletetaan olevan yksi näkymätön voima, joka selittää jokaisen ilmiön. Mitä monimutkaisempi maailma on, sitä yksinkertaisempi selitys tarjotaan. Historia, kulttuuri, psykologia ja ihmisten erilaiset motiivit kutistuvat yhdeksi sanaksi. Saatana. Se on älyllinen oikotie, joka vapauttaa vaikeasta ajattelusta.

Kun kaikki voidaan selittää samalla käsitteellä, mitään ei enää tarvitse todella ymmärtää. Ei tarvitse perehtyä hindulaisuuteen, buddhalaisuuteen, islamiin tai edes omaan uskonnolliseen perinteeseen. Riittää, että liimaa ilmiön päälle oikean leiman. Keskustelu päättyy ennen kuin se ehtii alkaa.

Samalla käsitteet menettävät merkityksensä. Jos jokainen erilainen ihminen on Antikristus, sana "Antikristus" ei enää tarkoita mitään. Jos jokainen uusi hengellinen liike on Babylon, Babylon on lopulta kaikkialla. Jos jokaisen ilmiön taustalla on Saatana, sana "Saatana" lakkaa selittämästä maailmaa ja alkaa vain peittää sitä.

Ehkä suurin ongelma ei olekaan se, että pahuutta nähtäisiin liikaa, vaan se, että omaa tulkintaa pidetään niin ehdottoman oikeana, ettei sitä tarvitse enää koskaan koetella. Siinä vaiheessa todellisuus ei enää opeta ihmiselle mitään. Sen tehtäväksi jää vain vahvistaa se, minkä hän oli päättänyt uskoa jo etukäteen.

Ehkä todellinen eksytys alkaa juuri siitä hetkestä, kun ihminen lakkaa kysymästä, voisiko hän itse erehtyä. Silloin hän ei enää etsi totuutta. Hän etsii vain uusia paikkoja, joihin sijoittaa vanhan pelkonsa. Ja kun pelkoa etsii riittävän kauan, sitä alkaa nähdä kaikkialla – ei siksi, että maailma olisi täynnä demoneita, vaan siksi, että oma mieli on oppinut tulkitsemaan kaiken niiden kautta.

Lue lisää

On ironista, että mitä enemmän ihminen etsii Saatanaa maailmasta, sitä vähemmän hän huomaa omat pelkonsa, ennakkoluulonsa ja vihansa. Hän osoittelee joogaa, halauksia, uskontoja, poliitikkoja ja naapureitaan, mutta ei koskaan pysähdy kysymään, miksi hänen mielensä tarvitsee vihollisen jokaisen ilmiön taakse.

Kun jokainen uusi asia muuttuu Saatanan juoneksi, kyse ei enää ole hengellisestä tarkkanäköisyydestä vaan mielikuvituksen itseään ruokkivasta kehästä. Todellisuus ei enää määrää johtopäätöksiä, vaan johtopäätökset määräävät todellisuuden. Kaikki muuttuu todisteeksi, koska mitään ei enää arvioida avoimesti.

Ehkä suurin harha ei olekaan se, että joku halaa ihmisiä tai meditoi. Ehkä suurin harha on usko siihen, että paha löytyy aina jostakin ulkopuolelta. Silloin oma viha näyttää pyhältä kiivaudelta, oma pelko hengelliseltä valveutuneisuudelta ja oma epäluulo totuuden puolustamiselta.

Jos paholainen olisi olemassa ja haluaisi eksyttää ihmisen, hänen ei ehkä tarvitsisi ilmestyä sarvineen eikä kirjoittaa otsaansa numeroa 666. Riittäisi, että hän saisi ihmisen etsimään pahaa kaikkialta muualta paitsi itsestään.

Silloin ihminen käyttäisi koko elämänsä taistellen kuvittelemiaan vihollisia vastaan ja unohtaisi sen ainoan taistelun, joka todella ratkaisee jotakin: kamppailun omaa ylpeyttä, ahneutta, vihaa, itsekkyyttä ja pelkoa vastaan.

Ehkä todellinen Harmageddon ei tapahdu maailman näyttämöllä vaan ihmisen omassatunnossa. Ja ehkä kaikkein äänekkäimmin Saatanasta puhuvat eivät aina huomaa, että heidän oma pelkonsa on alkanut sanella heidän koko maailmankuvansa.

Vihollinen ei välttämättä ole ulkopuolella. Se voi olla mieli, joka on lakannut tutkimasta ja alkanut vain etsiä vahvistusta omille peloilleen.




Vain vähän aikaa sitten joku vakuutti täysin vakavissaan, että ne tuntomerkit, joita nyt sanotaan äiri Ammasta, sopivat Sanna Mariniin. Nyt aivan samaa kaavaa sovelletaan Mata Amritanandamayian. Huomenna vuorossa voi olla joku toinen. Kohde vaihtuu, mutta käsikirjoitus pysyy täsmälleen samana.

Kaava on yksinkertainen. Ensin päätetään, että henkilö on eksyttäjä. Sen jälkeen aletaan kerätä irrallisia yksityiskohtia, jotka näyttävät tukevan johtopäätöstä. Kaikki muu jätetään huomiotta. Jos jokin ei sovi teoriaan, sitä ei pidetä vastatodisteena vaan merkkinä siitä, kuinka ovelasti paha osaa peittää jälkensä.

Näin maailma muuttuu loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Jokaisesta ihmisestä voidaan rakentaa Antikristus, kunhan mielikuvitusta riittää. Punainen vaate, halaus, meditaatio, poliittinen puhe, hyväntekeväisyys tai jokin yksittäinen symboli muuttuu ratkaisevaksi "todisteeksi". Kun kaikki on merkki, mikään ei enää oikeastaan ole merkki.

Tällainen ajattelu ei enää etsi totuutta vaan vahvistaa omaa uskomustaan. Se muistuttaa enemmän salaliittoteoriaa kuin kriittistä ajattelua. Johtopäätös on valmis ennen tutkimista, ja tutkimisen tehtäväksi jää vain koristella se raamatunjakeilla, irrallisilla lainauksilla tai symbolisilla yhteyksillä.

Ehkä todellinen ongelma ei olekaan se, että Antikristuksia olisi kaikkialla. Ehkä ongelma on siinä, että joillekin ihmisille niitä täytyy löytyä jatkuvasti. Kun yksi nimi menettää uskottavuutensa, tilalle tarvitaan uusi. Näin pelko ruokkii itse itseään, ja vanha käsikirjoitus saa aina uuden päähenkilön.

Silloin kyse ei enää ole hengellisestä viisaudesta vaan psykologisesta ilmiöstä: mieli näkee sen, mitä se on jo ennalta päättänyt nähdä. Ja juuri siinä dogmaattisuus on vaarallisimmillaan – se lakkaa tutkimasta todellisuutta ja alkaa käyttää todellisuutta pelkkänä rekvisiittana omille ennakkoluuloilleen.

Anonyymi00068 kirjoitti:

On ironista, että mitä enemmän ihminen etsii Saatanaa maailmasta, sitä vähemmän hän huomaa omat pelkonsa, ennakkoluulonsa ja vihansa. Hän osoittelee joogaa, halauksia, uskontoja, poliitikkoja ja naapureitaan, mutta ei koskaan pysähdy kysymään, miksi hänen mielensä tarvitsee vihollisen jokaisen ilmiön taakse.

Kun jokainen uusi asia muuttuu Saatanan juoneksi, kyse ei enää ole hengellisestä tarkkanäköisyydestä vaan mielikuvituksen itseään ruokkivasta kehästä. Todellisuus ei enää määrää johtopäätöksiä, vaan johtopäätökset määräävät todellisuuden. Kaikki muuttuu todisteeksi, koska mitään ei enää arvioida avoimesti.

Ehkä suurin harha ei olekaan se, että joku halaa ihmisiä tai meditoi. Ehkä suurin harha on usko siihen, että paha löytyy aina jostakin ulkopuolelta. Silloin oma viha näyttää pyhältä kiivaudelta, oma pelko hengelliseltä valveutuneisuudelta ja oma epäluulo totuuden puolustamiselta.

Jos paholainen olisi olemassa ja haluaisi eksyttää ihmisen, hänen ei ehkä tarvitsisi ilmestyä sarvineen eikä kirjoittaa otsaansa numeroa 666. Riittäisi, että hän saisi ihmisen etsimään pahaa kaikkialta muualta paitsi itsestään.

Silloin ihminen käyttäisi koko elämänsä taistellen kuvittelemiaan vihollisia vastaan ja unohtaisi sen ainoan taistelun, joka todella ratkaisee jotakin: kamppailun omaa ylpeyttä, ahneutta, vihaa, itsekkyyttä ja pelkoa vastaan.

Ehkä todellinen Harmageddon ei tapahdu maailman näyttämöllä vaan ihmisen omassatunnossa. Ja ehkä kaikkein äänekkäimmin Saatanasta puhuvat eivät aina huomaa, että heidän oma pelkonsa on alkanut sanella heidän koko maailmankuvansa.

Vihollinen ei välttämättä ole ulkopuolella. Se voi olla mieli, joka on lakannut tutkimasta ja alkanut vain etsiä vahvistusta omille peloilleen.




Vain vähän aikaa sitten joku vakuutti täysin vakavissaan, että ne tuntomerkit, joita nyt sanotaan äiri Ammasta, sopivat Sanna Mariniin. Nyt aivan samaa kaavaa sovelletaan Mata Amritanandamayian. Huomenna vuorossa voi olla joku toinen. Kohde vaihtuu, mutta käsikirjoitus pysyy täsmälleen samana.

Kaava on yksinkertainen. Ensin päätetään, että henkilö on eksyttäjä. Sen jälkeen aletaan kerätä irrallisia yksityiskohtia, jotka näyttävät tukevan johtopäätöstä. Kaikki muu jätetään huomiotta. Jos jokin ei sovi teoriaan, sitä ei pidetä vastatodisteena vaan merkkinä siitä, kuinka ovelasti paha osaa peittää jälkensä.

Näin maailma muuttuu loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Jokaisesta ihmisestä voidaan rakentaa Antikristus, kunhan mielikuvitusta riittää. Punainen vaate, halaus, meditaatio, poliittinen puhe, hyväntekeväisyys tai jokin yksittäinen symboli muuttuu ratkaisevaksi "todisteeksi". Kun kaikki on merkki, mikään ei enää oikeastaan ole merkki.

Tällainen ajattelu ei enää etsi totuutta vaan vahvistaa omaa uskomustaan. Se muistuttaa enemmän salaliittoteoriaa kuin kriittistä ajattelua. Johtopäätös on valmis ennen tutkimista, ja tutkimisen tehtäväksi jää vain koristella se raamatunjakeilla, irrallisilla lainauksilla tai symbolisilla yhteyksillä.

Ehkä todellinen ongelma ei olekaan se, että Antikristuksia olisi kaikkialla. Ehkä ongelma on siinä, että joillekin ihmisille niitä täytyy löytyä jatkuvasti. Kun yksi nimi menettää uskottavuutensa, tilalle tarvitaan uusi. Näin pelko ruokkii itse itseään, ja vanha käsikirjoitus saa aina uuden päähenkilön.

Silloin kyse ei enää ole hengellisestä viisaudesta vaan psykologisesta ilmiöstä: mieli näkee sen, mitä se on jo ennalta päättänyt nähdä. Ja juuri siinä dogmaattisuus on vaarallisimmillaan – se lakkaa tutkimasta todellisuutta ja alkaa käyttää todellisuutta pelkkänä rekvisiittana omille ennakkoluuloilleen.

Lue lisää

Hyvä esimerkki siitä, mitä fanatismi voi tehdä ihmiselle, on tapa, jolla profetioita luetaan. Kun oma oppi on jo valmiiksi päätetty, profetioita ei enää tulkita niiden omasta asiayhteydestä käsin, vaan ne pakotetaan sopimaan omiin uskomuksiin. Lopputulos on ennalta määrätty: profetian täytyy tarkoittaa juuri sitä, mitä itse halutaan sen tarkoittavan.

Tällöin jokaisesta ihmisestä voidaan tehdä profetian täyttymys.
Kun oma lehmä on ojassa, kaikki alkaa näyttää todisteelta. Jokainen sattuma muuttuu merkiksi, jokainen symboli ennustukseksi ja jokainen eri tavalla ajatteleva mahdolliseksi eksyttäjäksi. Silloin ei enää etsitä totuutta vaan vahvistusta omalle vakaumukselle.

Juuri tästä syystä dogmaattinen ajattelu on vaarallista. Se ei opeta ihmistä ajattelemaan, vaan opettaa hänet löytämään kaikkialta sen, minkä hän on jo etukäteen päättänyt löytää.


Teidän pitäisi hävetä. Miten aikuiset ihmiset voivat rakentaa lapsilleen maailmankuvan, jossa jokaisen nurkan takana väijyy Antikristus, Saatana tai jokin uusi eksytys? Miten pelosta tehdään kasvatusmenetelmä ja epäluulosta hyve?

Tunnen myötähäpeää. En siksi, että ihmisillä on uskonnollinen vakaumus, vaan siksi, että fanatismi näyttää sammuttavan terveen harkinnan. Aikuisilta odottaisi kykyä erottaa vertauskuva todellisuudesta, symboli ihmisestä ja pelko tosiasioista.

Ette ole enää hiekkalaatikolla, jossa hirviöt piileskelevät jokaisen pensaan takana. Olette aikuisia. Juuri siksi olisi syytä kantaa vastuu siitä, millaista maailmankuvaa siirrätte seuraavalle sukupolvelle – sellaista, joka perustuu pelkoon, vai sellaista, joka rohkaisee ajattelemaan itse.

Saatana on vertauskuva, kristityt taistelevat tuulimyllyjä vastaan tietämättä, että paha on itse ihmisessä.
Mistä tulee sanonta ”taistella tuulimyllyjä vastaan”? Tarkoittaa turhaa toimintaa. Tulee Miguel de Cervantesin romaanista Don Quijote. Kirjan höperö päähenkilö luulee tuulimyllyjä jättiläisiksi ja alkaa taistella niitä vastaan.
Tietämättömien fanaattisten saarnamiesten vian vuoksi ihmisestä tulee taikauskoinen ja henkisesti sairas. Hän näkee yötä päivää unia numerosta 666.
Sanotaan, että kaikki paha maailmassa on peräisin paholaisesta. Jotta lapset saataisiin käyttäytymään hyvin, heitä pelotellaan joskus: "Täällä on mörkö, joka vie sinut pois!". Lapsi kasvaa aikuiseksi, "mörköstä" tulee paholainen, ja pelko säilyy. Paholaiset ovat niin todellisia kuin haluat niiden olevan.

Anonyymi00069 kirjoitti:

Hyvä esimerkki siitä, mitä fanatismi voi tehdä ihmiselle, on tapa, jolla profetioita luetaan. Kun oma oppi on jo valmiiksi päätetty, profetioita ei enää tulkita niiden omasta asiayhteydestä käsin, vaan ne pakotetaan sopimaan omiin uskomuksiin. Lopputulos on ennalta määrätty: profetian täytyy tarkoittaa juuri sitä, mitä itse halutaan sen tarkoittavan.

Tällöin jokaisesta ihmisestä voidaan tehdä profetian täyttymys.
Kun oma lehmä on ojassa, kaikki alkaa näyttää todisteelta. Jokainen sattuma muuttuu merkiksi, jokainen symboli ennustukseksi ja jokainen eri tavalla ajatteleva mahdolliseksi eksyttäjäksi. Silloin ei enää etsitä totuutta vaan vahvistusta omalle vakaumukselle.

Juuri tästä syystä dogmaattinen ajattelu on vaarallista. Se ei opeta ihmistä ajattelemaan, vaan opettaa hänet löytämään kaikkialta sen, minkä hän on jo etukäteen päättänyt löytää.


Teidän pitäisi hävetä. Miten aikuiset ihmiset voivat rakentaa lapsilleen maailmankuvan, jossa jokaisen nurkan takana väijyy Antikristus, Saatana tai jokin uusi eksytys? Miten pelosta tehdään kasvatusmenetelmä ja epäluulosta hyve?

Tunnen myötähäpeää. En siksi, että ihmisillä on uskonnollinen vakaumus, vaan siksi, että fanatismi näyttää sammuttavan terveen harkinnan. Aikuisilta odottaisi kykyä erottaa vertauskuva todellisuudesta, symboli ihmisestä ja pelko tosiasioista.

Ette ole enää hiekkalaatikolla, jossa hirviöt piileskelevät jokaisen pensaan takana. Olette aikuisia. Juuri siksi olisi syytä kantaa vastuu siitä, millaista maailmankuvaa siirrätte seuraavalle sukupolvelle – sellaista, joka perustuu pelkoon, vai sellaista, joka rohkaisee ajattelemaan itse.

Saatana on vertauskuva, kristityt taistelevat tuulimyllyjä vastaan tietämättä, että paha on itse ihmisessä.
Mistä tulee sanonta ”taistella tuulimyllyjä vastaan”? Tarkoittaa turhaa toimintaa. Tulee Miguel de Cervantesin romaanista Don Quijote. Kirjan höperö päähenkilö luulee tuulimyllyjä jättiläisiksi ja alkaa taistella niitä vastaan.
Tietämättömien fanaattisten saarnamiesten vian vuoksi ihmisestä tulee taikauskoinen ja henkisesti sairas. Hän näkee yötä päivää unia numerosta 666.
Sanotaan, että kaikki paha maailmassa on peräisin paholaisesta. Jotta lapset saataisiin käyttäytymään hyvin, heitä pelotellaan joskus: "Täällä on mörkö, joka vie sinut pois!". Lapsi kasvaa aikuiseksi, "mörköstä" tulee paholainen, ja pelko säilyy. Paholaiset ovat niin todellisia kuin haluat niiden olevan.

Lue lisää

Sanonta "taistella tuulimyllyjä vastaan" tulee Don Quijotesta. Teoksen päähenkilö näkee tavalliset tuulimyllyt valtavina jättiläisinä ja ryntää niitä vastaan miekka kädessä. Hän käy taistelua vihollista vastaan, jota ei todellisuudessa ole olemassa sellaisena kuin hän sen kuvittelee.

Vertaus sopii hyvin tilanteisiin, joissa ihminen käyttää valtavasti energiaa kuviteltujen vihollisten torjumiseen samalla, kun todelliset ongelmat jäävät huomaamatta.

Jos Saatana ymmärretään vertauskuvana ihmisen sisäiselle pahuudelle – vihalle, ylpeydelle, ahneudelle, julmuudelle ja itsekkyydelle – silloin suurin taistelu ei tapahdu ulkopuolista vihollista vastaan, vaan ihmisen omassa sydämessä. On helppoa nähdä paha jossakin kaukana: toisessa ihmisessä, toisessa uskonnossa, toisessa ajattelutavassa tai yhteiskunnallisessa ilmiössä. Paljon vaikeampaa on katsoa itseään ja kysyä: missä minä itse kannan vihaa, ylimielisyyttä tai halua tuomita?

Pelkoon perustuva uskonnollisuus voi joskus tehdä ihmisestä jatkuvan uhkien etsijän. Hän alkaa nähdä merkkejä kaikkialla: symboleissa, numeroissa, nimissä ja tavallisissa arkisissa asioissa. Sama mieli, joka lapsena pelkäsi pimeän kaapin takana olevaa mörköä, voi aikuisena siirtää saman pelon suurempaan kertomukseen.

Lapselle voidaan sanoa: "Ole varovainen, siellä on hirviö." Aikuistuessaan ihminen ei enää pelkää kaapin alla olevaa hahmoa, mutta pelon rakenne voi jäädä elämään. Mörkö vaihtaa vain nimeä. Se muuttuu näkymättömäksi viholliseksi, jonka uskotaan selittävän kaiken pahan maailmassa.

Mutta jos kaikki paha sijoitetaan ulkopuoliseen viholliseen, ihminen voi unohtaa oman vastuunsa. Hän taistelee kuvitteellisia vihollisia vastaan ja samalla jättää kohtaamatta todelliset ongelmat: välinpitämättömyyden, julmuuden, vallanhimon ja kyvyttömyyden rakastaa lähimmäistään.

Suurin vaara ei ehkä olekaan se, että ihminen uskoo pahuuden olemassaoloon. Suurempi vaara on, että hän uskoo pahuuden löytyvän aina jostakin muualta kuin itsestään.

Silloin ihminen nostaa miekan tuulimyllyä vastaan ja kuvittelee pelastavansa maailman, vaikka todellinen taistelu olisi ollut hänen omassa mielessään koko ajan.


Miksi jonkin toisen uskonnon rituaali tulkitaan helposti epäjumalanpalvelukseksi, mutta omaa uskonnollista toimintaa ei nähdä samalla tavalla? Tähän ei ole yhtä vastausta, koska eri uskonnot määrittelevät epäjumalanpalveluksen eri tavoin.

Kristillisestä näkökulmasta esimerkiksi Raamattun epäjumalanpalvelusta koskevissa kohdissa keskeinen ajatus on, että luodulle asialle annetaan se asema, joka kuuluu vain Jumalalle. Siksi monet kristityt tulkitsevat jonkin ihmisen palvomisen, jumalallistamisen tai jumalallisena välikappaleena pitämisen epäjumalanpalvelukseksi.

Mutta tästä seuraa myös vaikea peiliin katsomisen kysymys: mikä erottaa aidon jumalanpalveluksen epäjumalanpalveluksesta?

Anonyymi00070 kirjoitti:

Sanonta "taistella tuulimyllyjä vastaan" tulee Don Quijotesta. Teoksen päähenkilö näkee tavalliset tuulimyllyt valtavina jättiläisinä ja ryntää niitä vastaan miekka kädessä. Hän käy taistelua vihollista vastaan, jota ei todellisuudessa ole olemassa sellaisena kuin hän sen kuvittelee.

Vertaus sopii hyvin tilanteisiin, joissa ihminen käyttää valtavasti energiaa kuviteltujen vihollisten torjumiseen samalla, kun todelliset ongelmat jäävät huomaamatta.

Jos Saatana ymmärretään vertauskuvana ihmisen sisäiselle pahuudelle – vihalle, ylpeydelle, ahneudelle, julmuudelle ja itsekkyydelle – silloin suurin taistelu ei tapahdu ulkopuolista vihollista vastaan, vaan ihmisen omassa sydämessä. On helppoa nähdä paha jossakin kaukana: toisessa ihmisessä, toisessa uskonnossa, toisessa ajattelutavassa tai yhteiskunnallisessa ilmiössä. Paljon vaikeampaa on katsoa itseään ja kysyä: missä minä itse kannan vihaa, ylimielisyyttä tai halua tuomita?

Pelkoon perustuva uskonnollisuus voi joskus tehdä ihmisestä jatkuvan uhkien etsijän. Hän alkaa nähdä merkkejä kaikkialla: symboleissa, numeroissa, nimissä ja tavallisissa arkisissa asioissa. Sama mieli, joka lapsena pelkäsi pimeän kaapin takana olevaa mörköä, voi aikuisena siirtää saman pelon suurempaan kertomukseen.

Lapselle voidaan sanoa: "Ole varovainen, siellä on hirviö." Aikuistuessaan ihminen ei enää pelkää kaapin alla olevaa hahmoa, mutta pelon rakenne voi jäädä elämään. Mörkö vaihtaa vain nimeä. Se muuttuu näkymättömäksi viholliseksi, jonka uskotaan selittävän kaiken pahan maailmassa.

Mutta jos kaikki paha sijoitetaan ulkopuoliseen viholliseen, ihminen voi unohtaa oman vastuunsa. Hän taistelee kuvitteellisia vihollisia vastaan ja samalla jättää kohtaamatta todelliset ongelmat: välinpitämättömyyden, julmuuden, vallanhimon ja kyvyttömyyden rakastaa lähimmäistään.

Suurin vaara ei ehkä olekaan se, että ihminen uskoo pahuuden olemassaoloon. Suurempi vaara on, että hän uskoo pahuuden löytyvän aina jostakin muualta kuin itsestään.

Silloin ihminen nostaa miekan tuulimyllyä vastaan ja kuvittelee pelastavansa maailman, vaikka todellinen taistelu olisi ollut hänen omassa mielessään koko ajan.


Miksi jonkin toisen uskonnon rituaali tulkitaan helposti epäjumalanpalvelukseksi, mutta omaa uskonnollista toimintaa ei nähdä samalla tavalla? Tähän ei ole yhtä vastausta, koska eri uskonnot määrittelevät epäjumalanpalveluksen eri tavoin.

Kristillisestä näkökulmasta esimerkiksi Raamattun epäjumalanpalvelusta koskevissa kohdissa keskeinen ajatus on, että luodulle asialle annetaan se asema, joka kuuluu vain Jumalalle. Siksi monet kristityt tulkitsevat jonkin ihmisen palvomisen, jumalallistamisen tai jumalallisena välikappaleena pitämisen epäjumalanpalvelukseksi.

Mutta tästä seuraa myös vaikea peiliin katsomisen kysymys: mikä erottaa aidon jumalanpalveluksen epäjumalanpalveluksesta?

Lue lisää

Jos määritelmä on: "Epäjumalanpalvelusta on antaa ehdoton hengellinen auktoriteetti jollekin luodulle asialle", silloin kriittinen kysymys voidaan esittää myös kristinuskon sisällä:

Voiko ihminen tehdä uskonnollisesta johtajasta erehtymättömän?
Voiko oma oppijärjestelmä muuttua niin pyhäksi, ettei sitä enää saa kyseenalaistaa?
Voiko uskonnollinen identiteetti tulla tärkeämmäksi kuin rakkaus, nöyryys ja lähimmäisen kunnioitus?

Tällöin epäjumala ei välttämättä ole patsas tai henkilö. Se voi olla myös oma varmuus siitä, että minun tulkintani on täydellinen ja kaikki muut ovat eksyneitä.

Tällöin epäjumala ei välttämättä ole patsas tai henkilö. Se voi olla myös oma varmuus siitä, että minun tulkintani on täydellinen ja kaikki muut ovat eksyneitä.


Mitä tulee Mata Amritanandamayian, hänen seuraajansa eivät yleensä kuvaa halausta yksinkertaisesti niin, että "ihminen palvoo jumalaa ihmisen muodossa", vaan heidän omassa hengellisessä kehyksessään halaus (darshan) liittyy pyhän läsnäolon kokemukseen ja siunauksen vastaanottamiseen. Kriitikot taas voivat tulkita saman rituaalin jumalallistamiseksi. Kiista syntyy siis osittain siitä, minkä uskonnollisen kehyksen kautta tapahtumaa katsotaan.

Sama ilmiö näkyy usein uskontojen välisissä kiistoissa: oma rituaali nähdään helposti pyhänä ja toisen rituaali epäjumalanpalveluksena. Ulkopuolinen tarkkailija voi kuitenkin huomata, että molemmissa tapauksissa ihminen käyttää symboleja, esineitä, henkilöitä ja rituaaleja välittääkseen suhdetta johonkin itseään suurempaan.

Ehkä syvin kysymys ei olekaan vain:
"Palvooko joku väärää kohdetta?"

Vaan myös:
"Onko ihminen kykenevä tekemään mistä tahansa asiasta epäjumalan – jopa omasta uskonnostaan, omasta ryhmästään ja omasta varmuudestaan?"

Tämä kysymys on ollut läsnä myös monissa uskonnollisissa perinteissä: suurin vaara ei aina ole vieraan jumalan palvominen, vaan se, että ihminen alkaa rakastaa omaa kuvaansa totuudesta enemmän kuin itse totuutta.

Anonyymi00071 kirjoitti:

Jos määritelmä on: "Epäjumalanpalvelusta on antaa ehdoton hengellinen auktoriteetti jollekin luodulle asialle", silloin kriittinen kysymys voidaan esittää myös kristinuskon sisällä:

Voiko ihminen tehdä uskonnollisesta johtajasta erehtymättömän?
Voiko oma oppijärjestelmä muuttua niin pyhäksi, ettei sitä enää saa kyseenalaistaa?
Voiko uskonnollinen identiteetti tulla tärkeämmäksi kuin rakkaus, nöyryys ja lähimmäisen kunnioitus?

Tällöin epäjumala ei välttämättä ole patsas tai henkilö. Se voi olla myös oma varmuus siitä, että minun tulkintani on täydellinen ja kaikki muut ovat eksyneitä.

Tällöin epäjumala ei välttämättä ole patsas tai henkilö. Se voi olla myös oma varmuus siitä, että minun tulkintani on täydellinen ja kaikki muut ovat eksyneitä.


Mitä tulee Mata Amritanandamayian, hänen seuraajansa eivät yleensä kuvaa halausta yksinkertaisesti niin, että "ihminen palvoo jumalaa ihmisen muodossa", vaan heidän omassa hengellisessä kehyksessään halaus (darshan) liittyy pyhän läsnäolon kokemukseen ja siunauksen vastaanottamiseen. Kriitikot taas voivat tulkita saman rituaalin jumalallistamiseksi. Kiista syntyy siis osittain siitä, minkä uskonnollisen kehyksen kautta tapahtumaa katsotaan.

Sama ilmiö näkyy usein uskontojen välisissä kiistoissa: oma rituaali nähdään helposti pyhänä ja toisen rituaali epäjumalanpalveluksena. Ulkopuolinen tarkkailija voi kuitenkin huomata, että molemmissa tapauksissa ihminen käyttää symboleja, esineitä, henkilöitä ja rituaaleja välittääkseen suhdetta johonkin itseään suurempaan.

Ehkä syvin kysymys ei olekaan vain:
"Palvooko joku väärää kohdetta?"

Vaan myös:
"Onko ihminen kykenevä tekemään mistä tahansa asiasta epäjumalan – jopa omasta uskonnostaan, omasta ryhmästään ja omasta varmuudestaan?"

Tämä kysymys on ollut läsnä myös monissa uskonnollisissa perinteissä: suurin vaara ei aina ole vieraan jumalan palvominen, vaan se, että ihminen alkaa rakastaa omaa kuvaansa totuudesta enemmän kuin itse totuutta.

Lue lisää

Voiko omasta kristillisfanaattisesta varmuudesta tulla epäjumala? Monissa perinteissä on pohdittu sitä, että ihminen voi tehdä epäjumalan paitsi kivestä tai patsaasta myös omista käsityksistään.

Ehkä kaikkein vaikein epäjumala tunnistaa ei ole vieraan uskonnon jumalakuva, vaan oma varmuus siitä, että vain minä omistan täydellisen totuuden.

Ihminen voi katsoa toisen uskontoa ja sanoa: "Tuo on epäjumalanpalvelusta." Mutta samalla hän voi olla huomaamatta, että hänen oma mielensä on rakentanut toisenlaisen epäjumalan: ehdottoman varmuuden omasta tulkinnastaan.

Jos epäjumalanpalvelus tarkoittaa sitä, että jokin luotu asia asetetaan Jumalan paikalle, silloin on aiheellista kysyä: voiko myös oma oppi, oma ryhmä, oma tulkinta tai oma tunne erehtymättömyydestä nousta Jumalan paikalle?

Kun ihminen uskoo, että kaikki muut ovat väärässä ja vain hänen oma yhteisönsä omistaa totuuden, hän ei enää kohtaa muita ihmisiä ihmisinä. Hän näkee heidät symboleina, vihollisina tai eksytyksinä. Silloin totuuden etsiminen voi muuttua oman identiteetin puolustamiseksi.

Ironista on, että ihminen voi taistella epäjumalia vastaan niin kiihkeästi, että hän alkaa palvella omaa käsitystään Jumalasta enemmän kuin sitä Jumalaa, jota väittää puolustavansa.

Ehkä suurin testi ei olekaan siinä, kuinka hyvin ihminen tunnistaa muiden virheet, vaan siinä, kykeneekö hän katsomaan itseään nöyryydellä. Pystyykö hän kysymään: "Entä jos minäkin voin erehtyä?"

Sillä joskus kaikkein vaikeimmin havaittava epäjumala ei seiso temppelissä. Se istuu ihmisen omassa mielessä ja kuiskaa: "Sinä yksin tiedät varmasti."

Ironisinta epäjumalien vastaisessa taistelussa on se, että ihminen voi käyttää koko elämänsä niiden etsimiseen – ja samalla rakentaa itselleen kaikkein huomaamattomimman epäjumalan: oman erehtymättömyytensä.


Hän polttaa kuvitteellisia epäjumalia, mutta sytyttää samalla alttarin omalle tulkinnalleen. Hän varoittaa muita harhasta, mutta ei huomaa, että hänen suurin harhansa voi olla ajatus siitä, ettei hän itse voisi koskaan eksyä.


Hän sanoo puolustavansa Jumalaa, mutta joskus todellisuudessa hän puolustaa omaa kuvaansa Jumalasta. Hän ei enää rakasta totuutta, vaan sitä tunnetta, jonka antaa varmuus siitä, että on oikeassa. Jumalasta tulee silloin kuin peili, josta ihminen näkee vain oman mielipiteensä heijastuksen.

Mitä enemmän hän julistaa muiden olevan eksyksissä, sitä vähemmän hän tarvitsee itsetutkiskelua. Jokainen eriävä mielipide muuttuu todisteeksi siitä, että hän on oikeassa. Jokainen kysymys muuttuu epäilyksi. Jokainen keskustelu muuttuu taisteluksi.
Ja siinä on ehkä kaikkein hienovaraisin ironia: ihminen, joka pelkää muiden palvovan epäjumalia, voi itse alkaa polvistua oman varmuutensa eteen.
Hän ei sano: "Minun ajatukseni on Jumala." Hän sanoo: "Minun ajatukseni on Jumalan totuus." Mutta lopputulos voi olla sama. Hänen oma tulkintansa on saavuttanut aseman, jota ei saa kyseenalaistaa.
Ehkä todellinen hengellinen testi ei olekaan siinä, kuinka monta väärää oppia ihminen pystyy tunnistamaan muissa. Se on liian helppoa. Todellinen testi on siinä, pystyykö ihminen katsomaan omaa sydäntään ja kysymään vaikeimman mahdollisen kysymyksen:
"Entä jos olenkin väärässä?"

Anonyymi00072 kirjoitti:

Voiko omasta kristillisfanaattisesta varmuudesta tulla epäjumala? Monissa perinteissä on pohdittu sitä, että ihminen voi tehdä epäjumalan paitsi kivestä tai patsaasta myös omista käsityksistään.

Ehkä kaikkein vaikein epäjumala tunnistaa ei ole vieraan uskonnon jumalakuva, vaan oma varmuus siitä, että vain minä omistan täydellisen totuuden.

Ihminen voi katsoa toisen uskontoa ja sanoa: "Tuo on epäjumalanpalvelusta." Mutta samalla hän voi olla huomaamatta, että hänen oma mielensä on rakentanut toisenlaisen epäjumalan: ehdottoman varmuuden omasta tulkinnastaan.

Jos epäjumalanpalvelus tarkoittaa sitä, että jokin luotu asia asetetaan Jumalan paikalle, silloin on aiheellista kysyä: voiko myös oma oppi, oma ryhmä, oma tulkinta tai oma tunne erehtymättömyydestä nousta Jumalan paikalle?

Kun ihminen uskoo, että kaikki muut ovat väärässä ja vain hänen oma yhteisönsä omistaa totuuden, hän ei enää kohtaa muita ihmisiä ihmisinä. Hän näkee heidät symboleina, vihollisina tai eksytyksinä. Silloin totuuden etsiminen voi muuttua oman identiteetin puolustamiseksi.

Ironista on, että ihminen voi taistella epäjumalia vastaan niin kiihkeästi, että hän alkaa palvella omaa käsitystään Jumalasta enemmän kuin sitä Jumalaa, jota väittää puolustavansa.

Ehkä suurin testi ei olekaan siinä, kuinka hyvin ihminen tunnistaa muiden virheet, vaan siinä, kykeneekö hän katsomaan itseään nöyryydellä. Pystyykö hän kysymään: "Entä jos minäkin voin erehtyä?"

Sillä joskus kaikkein vaikeimmin havaittava epäjumala ei seiso temppelissä. Se istuu ihmisen omassa mielessä ja kuiskaa: "Sinä yksin tiedät varmasti."

Ironisinta epäjumalien vastaisessa taistelussa on se, että ihminen voi käyttää koko elämänsä niiden etsimiseen – ja samalla rakentaa itselleen kaikkein huomaamattomimman epäjumalan: oman erehtymättömyytensä.


Hän polttaa kuvitteellisia epäjumalia, mutta sytyttää samalla alttarin omalle tulkinnalleen. Hän varoittaa muita harhasta, mutta ei huomaa, että hänen suurin harhansa voi olla ajatus siitä, ettei hän itse voisi koskaan eksyä.


Hän sanoo puolustavansa Jumalaa, mutta joskus todellisuudessa hän puolustaa omaa kuvaansa Jumalasta. Hän ei enää rakasta totuutta, vaan sitä tunnetta, jonka antaa varmuus siitä, että on oikeassa. Jumalasta tulee silloin kuin peili, josta ihminen näkee vain oman mielipiteensä heijastuksen.

Mitä enemmän hän julistaa muiden olevan eksyksissä, sitä vähemmän hän tarvitsee itsetutkiskelua. Jokainen eriävä mielipide muuttuu todisteeksi siitä, että hän on oikeassa. Jokainen kysymys muuttuu epäilyksi. Jokainen keskustelu muuttuu taisteluksi.
Ja siinä on ehkä kaikkein hienovaraisin ironia: ihminen, joka pelkää muiden palvovan epäjumalia, voi itse alkaa polvistua oman varmuutensa eteen.
Hän ei sano: "Minun ajatukseni on Jumala." Hän sanoo: "Minun ajatukseni on Jumalan totuus." Mutta lopputulos voi olla sama. Hänen oma tulkintansa on saavuttanut aseman, jota ei saa kyseenalaistaa.
Ehkä todellinen hengellinen testi ei olekaan siinä, kuinka monta väärää oppia ihminen pystyy tunnistamaan muissa. Se on liian helppoa. Todellinen testi on siinä, pystyykö ihminen katsomaan omaa sydäntään ja kysymään vaikeimman mahdollisen kysymyksen:
"Entä jos olenkin väärässä?"

Lue lisää

Sillä kaikkein vaarallisin epäjumala ei välttämättä seiso temppelissä, patsaan muodossa tai vieraan uskonnon alttarilla. Se voi olla näkymätön ja paljon lähempänä.
Se istuu ihmisen omassa mielessä.
Se ei käske häntä palvomaan kiveä tai kuvaa.
Se kuiskaa paljon hienovaraisemmin:
"Sinä tiedät jo kaiken. Sinun ei tarvitse enää kuunnella."
Ja juuri siinä hetkessä totuuden etsijä voi lakata etsimästä totuutta ja alkaa puolustaa vain itseään.

Kun ihminen sanoo löytäneensä ainoan tien totuuteen, hän kohtaa heti vaikean kysymyksen: miksi niin monet muut ihmiset eri puolilla maailmaa ovat päätyneet samanlaiseen kokemukseen oman uskonsa kautta?

Ajatus Jumalan etsimisestä, oikeasta elämästä, moraalista ja ihmisen suhteesta korkeimpaan todellisuuteen ei kuulu vain yhdelle perinteelle. Samat suuret kysymykset toistuvat eri kulttuureissa: Mikä on elämän tarkoitus? Mitä on hyvä elämä? Miten ihmisen pitäisi kohdella toisiaan? Miten ihminen voi lähestyä Jumalaa tai pyhää?

Myös abrahamilaisissa uskonnoissa – juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa – on vahva ajatus totuudesta, Jumalan tahdosta ja oikeasta elämäntiestä. Islamissa esimerkiksi Koraani korostaa Jumalan ykseyttä, oikeudenmukaisuutta, laupeutta ja ihmisen vastuuta teoistaan. Samankaltaisia moraalisia ja hengellisiä teemoja löytyy myös muista suurista uskonnoista.

Tästä syntyy kiinnostava paradoksi: ihminen voi nähdä oman uskontonsa totuuden merkkinä sen, että se puhuu Jumalasta, rakkaudesta, moraalista ja pelastuksesta – mutta juuri nämä teemat löytyvät myös monista muista perinteistä.

Siksi vaikea kysymys ei ehkä ole vain: "Kenellä on totuus?" Vaan myös: "Miten ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen, joka etsii totuutta eri polkua pitkin?"

Jos totuus todella tulee Jumalasta, voisiko siihen kuulua myös nöyryys? Voisiko todellinen usko sisältää ajatuksen, että ihminen ymmärtää aina vain osan suuremmasta todellisuudesta?

Ehkä suurin hengellinen haaste ei ole löytää vihollisia muiden uskontojen joukosta, vaan löytää viisautta siinä, miten ihminen suhtautuu omaan rajalliseen ymmärrykseensä.



Mutta historia on paljon monimutkaisempi kuin tällainen löytöretki, jossa etsitään samanlaisia sanoja ja julistetaan asia ratkaistuksi.

Ihmiskunta on vuosituhansien ajan kertonut samoja suuria tarinoita eri muodoissa. Ihmiset ovat pohtineet syntymää, kuolemaa, uudestisyntymistä, jumalallista läsnäoloa, hyvän ja pahan taistelua sekä ihmisen pelastumista. Ei ole yllättävää, että eri kulttuureissa syntyy samankaltaisia symboleja.

Ihminen katsoo taivasta ja etsii valoa. Hän kohtaa kuoleman ja kaipaa elämää sen jälkeen. Hän kokee syyllisyyttä ja etsii anteeksiantoa. Hän näkee kärsimystä ja toivoo pelastusta. Näistä kokemuksista syntyy helposti samanlaisia uskonnollisia kielikuvia.




Ehkä todellinen hämmästyttävä asia ei ole se, että eri uskonnoissa on yhtäläisyyksiä. Ehkä hämmästyttävää on se, kuinka samanlaisia ihmiset ovat kaikkialla maailmassa etsiessään merkitystä.

Itse asiassa ei voisi olla voimakkaampaa epäjumalanpalvontaa kuin ajatus, että kaikki muut maailmanuskonnot ovat vääriä ja että vain meillä – tai tarkemmin sanottuna vain meidän lahkoillamme – on totuus, ja että jopa muut kristilliset kirkkokunnat leimataan epäjumalanpalvojiksi.

Anonyymi00073 kirjoitti:

Sillä kaikkein vaarallisin epäjumala ei välttämättä seiso temppelissä, patsaan muodossa tai vieraan uskonnon alttarilla. Se voi olla näkymätön ja paljon lähempänä.
Se istuu ihmisen omassa mielessä.
Se ei käske häntä palvomaan kiveä tai kuvaa.
Se kuiskaa paljon hienovaraisemmin:
"Sinä tiedät jo kaiken. Sinun ei tarvitse enää kuunnella."
Ja juuri siinä hetkessä totuuden etsijä voi lakata etsimästä totuutta ja alkaa puolustaa vain itseään.

Kun ihminen sanoo löytäneensä ainoan tien totuuteen, hän kohtaa heti vaikean kysymyksen: miksi niin monet muut ihmiset eri puolilla maailmaa ovat päätyneet samanlaiseen kokemukseen oman uskonsa kautta?

Ajatus Jumalan etsimisestä, oikeasta elämästä, moraalista ja ihmisen suhteesta korkeimpaan todellisuuteen ei kuulu vain yhdelle perinteelle. Samat suuret kysymykset toistuvat eri kulttuureissa: Mikä on elämän tarkoitus? Mitä on hyvä elämä? Miten ihmisen pitäisi kohdella toisiaan? Miten ihminen voi lähestyä Jumalaa tai pyhää?

Myös abrahamilaisissa uskonnoissa – juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa – on vahva ajatus totuudesta, Jumalan tahdosta ja oikeasta elämäntiestä. Islamissa esimerkiksi Koraani korostaa Jumalan ykseyttä, oikeudenmukaisuutta, laupeutta ja ihmisen vastuuta teoistaan. Samankaltaisia moraalisia ja hengellisiä teemoja löytyy myös muista suurista uskonnoista.

Tästä syntyy kiinnostava paradoksi: ihminen voi nähdä oman uskontonsa totuuden merkkinä sen, että se puhuu Jumalasta, rakkaudesta, moraalista ja pelastuksesta – mutta juuri nämä teemat löytyvät myös monista muista perinteistä.

Siksi vaikea kysymys ei ehkä ole vain: "Kenellä on totuus?" Vaan myös: "Miten ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen, joka etsii totuutta eri polkua pitkin?"

Jos totuus todella tulee Jumalasta, voisiko siihen kuulua myös nöyryys? Voisiko todellinen usko sisältää ajatuksen, että ihminen ymmärtää aina vain osan suuremmasta todellisuudesta?

Ehkä suurin hengellinen haaste ei ole löytää vihollisia muiden uskontojen joukosta, vaan löytää viisautta siinä, miten ihminen suhtautuu omaan rajalliseen ymmärrykseensä.



Mutta historia on paljon monimutkaisempi kuin tällainen löytöretki, jossa etsitään samanlaisia sanoja ja julistetaan asia ratkaistuksi.

Ihmiskunta on vuosituhansien ajan kertonut samoja suuria tarinoita eri muodoissa. Ihmiset ovat pohtineet syntymää, kuolemaa, uudestisyntymistä, jumalallista läsnäoloa, hyvän ja pahan taistelua sekä ihmisen pelastumista. Ei ole yllättävää, että eri kulttuureissa syntyy samankaltaisia symboleja.

Ihminen katsoo taivasta ja etsii valoa. Hän kohtaa kuoleman ja kaipaa elämää sen jälkeen. Hän kokee syyllisyyttä ja etsii anteeksiantoa. Hän näkee kärsimystä ja toivoo pelastusta. Näistä kokemuksista syntyy helposti samanlaisia uskonnollisia kielikuvia.




Ehkä todellinen hämmästyttävä asia ei ole se, että eri uskonnoissa on yhtäläisyyksiä. Ehkä hämmästyttävää on se, kuinka samanlaisia ihmiset ovat kaikkialla maailmassa etsiessään merkitystä.

Itse asiassa ei voisi olla voimakkaampaa epäjumalanpalvontaa kuin ajatus, että kaikki muut maailmanuskonnot ovat vääriä ja että vain meillä – tai tarkemmin sanottuna vain meidän lahkoillamme – on totuus, ja että jopa muut kristilliset kirkkokunnat leimataan epäjumalanpalvojiksi.

Lue lisää

Ehkä kaikkein syvin ironia on siinä, että epäjumalanpalvonnaksi tuomitaan muiden usko samalla, kun oma oppijärjestelmä korotetaan erehtymättömäksi totuudeksi. Vaikea kuvitella voimakkaampaa epäjumalanpalvonnan muotoa kuin usko siihen, että kaikki maailman uskonnot ovat vääriä ja että vain meillä – tai tarkemmin sanottuna vain omalla lahkollamme – on totuus. Ironia huipentuu siihen, että jopa muut kristilliset kirkkokunnat julistetaan epäjumalanpalvojiksi. Tällöin palvonnan kohteeksi ei enää nouse Jumala vaan oma tulkinta Jumalasta.

Vaikea kuvitella voimakkaampaa epäjumalanpalvonnan muotoa kuin usko siihen, että kaikki maailman uskonnot ovat vääriä ja että vain meillä on totuus.

Siinä hetkessä epäjumalaksi ei enää aseteta puusta tai kivestä tehtyä kuvaa, vaan oma oppi, oma tulkinta ja oma varmuus. Juuri silloin epäjumalanpalvonta saavuttaa hienostuneimman muotonsa: ihminen ei enää kumarra Jumalaa, vaan omaa käsitystään Jumalasta.



Siinä on todellakin suuri ero kristinuskoon verrattuna, sillä me, pahat hindut, entiset kristityt, emme välitä lainkaan siitä, mihin muita uskovat – tai uskovatko he mihinkään lainkaan.

Emme pidä siitä, kun yritätte jatkuvasti tyrkyttää meille uudelleen psykoterrorilla sellaista, joista olemme luopuneet jo kauan sitten.

Anonyymi00074 kirjoitti:

Ehkä kaikkein syvin ironia on siinä, että epäjumalanpalvonnaksi tuomitaan muiden usko samalla, kun oma oppijärjestelmä korotetaan erehtymättömäksi totuudeksi. Vaikea kuvitella voimakkaampaa epäjumalanpalvonnan muotoa kuin usko siihen, että kaikki maailman uskonnot ovat vääriä ja että vain meillä – tai tarkemmin sanottuna vain omalla lahkollamme – on totuus. Ironia huipentuu siihen, että jopa muut kristilliset kirkkokunnat julistetaan epäjumalanpalvojiksi. Tällöin palvonnan kohteeksi ei enää nouse Jumala vaan oma tulkinta Jumalasta.

Vaikea kuvitella voimakkaampaa epäjumalanpalvonnan muotoa kuin usko siihen, että kaikki maailman uskonnot ovat vääriä ja että vain meillä on totuus.

Siinä hetkessä epäjumalaksi ei enää aseteta puusta tai kivestä tehtyä kuvaa, vaan oma oppi, oma tulkinta ja oma varmuus. Juuri silloin epäjumalanpalvonta saavuttaa hienostuneimman muotonsa: ihminen ei enää kumarra Jumalaa, vaan omaa käsitystään Jumalasta.



Siinä on todellakin suuri ero kristinuskoon verrattuna, sillä me, pahat hindut, entiset kristityt, emme välitä lainkaan siitä, mihin muita uskovat – tai uskovatko he mihinkään lainkaan.

Emme pidä siitä, kun yritätte jatkuvasti tyrkyttää meille uudelleen psykoterrorilla sellaista, joista olemme luopuneet jo kauan sitten.

Lue lisää

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/

En edes lue noiden fanaatikkojen viestejä, eikä kukaan muukaan. Luin vain tämän tekstin ensimmäiset 2-3 rivi pintapuolisesti, ja tuli selväksi, että jälleen kerran tällainen voi johtaa hulluuteen – kun uskonto muuttuu fanaattiseksi. Ei kauan sitten joku sekopää kirjoitti saman ”ennustuksen” Sanna Marinista. Entä mitä tulee Baabaelliin ja Babyloniaan, eikö sRaamatun teksti olekin kopioitu juuri sieltä.

Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Dogmaattisen ihmisen elämä on helppoa. Hänellä on yksi vastaus kaikkiin kysymyksiin. Jos joku halaa ihmisiä – eksytystä. Jos joku tekee hyväntekeväisyyttä – naamioitua eksytystä. Jos joku puhuu rakkaudesta – ovela ansa. Jos joku hengittää liian rauhallisesti, sekin on luultavasti Babylonin salajuoni.
Todisteita ei oikeastaan tarvita. Riittää, että löytää yhden jakeen, irrottaa sen historiallisesta yhteydestään ja liimaa sen mihin tahansa ilmiöön. Tänään se on hindulainen hengellinen opettaja. Huomenna entinen pääministeri. Ylihuomenna ehkä naapurin kissa. Kaava on aina sama: ensin päätös, sitten perustelut.
Tässä logiikassa maailma muuttuu valtavaksi aarteenetsinnäksi, jossa etsitään Antikristusta jokaisen kiven alta. Jos joku käyttää punaista vaatetta, muistetaan Ilmestyskirja. Jos joku ottaa vastaan kukkia, muistetaan Babylon. Jos joku puhuu rauhasta, muistetaan Saatana valkeuden enkelinä. Lopputuloksena kaikki todistaa kaikkea – ja samalla mikään ei todista enää mitään.
Ironisinta on, että tällainen ajattelu muistuttaa juuri sitä, mitä se väittää vastustavansa. Jokainen ele saa ennalta määrätyn merkityksen. Jokainen ihminen muuttuu symboliksi. Jokainen erilainen vakaumus muuttuu paholaisen työkaluksi. Todellisuudesta ei enää etsitä sitä, mitä siinä on, vaan sitä, mitä oma oppijärjestelmä vaatii sieltä löytyvän.

Anonyymi00075 kirjoitti:

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/

En edes lue noiden fanaatikkojen viestejä, eikä kukaan muukaan. Luin vain tämän tekstin ensimmäiset 2-3 rivi pintapuolisesti, ja tuli selväksi, että jälleen kerran tällainen voi johtaa hulluuteen – kun uskonto muuttuu fanaattiseksi. Ei kauan sitten joku sekopää kirjoitti saman ”ennustuksen” Sanna Marinista. Entä mitä tulee Baabaelliin ja Babyloniaan, eikö sRaamatun teksti olekin kopioitu juuri sieltä.

Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Dogmaattisen ihmisen elämä on helppoa. Hänellä on yksi vastaus kaikkiin kysymyksiin. Jos joku halaa ihmisiä – eksytystä. Jos joku tekee hyväntekeväisyyttä – naamioitua eksytystä. Jos joku puhuu rakkaudesta – ovela ansa. Jos joku hengittää liian rauhallisesti, sekin on luultavasti Babylonin salajuoni.
Todisteita ei oikeastaan tarvita. Riittää, että löytää yhden jakeen, irrottaa sen historiallisesta yhteydestään ja liimaa sen mihin tahansa ilmiöön. Tänään se on hindulainen hengellinen opettaja. Huomenna entinen pääministeri. Ylihuomenna ehkä naapurin kissa. Kaava on aina sama: ensin päätös, sitten perustelut.
Tässä logiikassa maailma muuttuu valtavaksi aarteenetsinnäksi, jossa etsitään Antikristusta jokaisen kiven alta. Jos joku käyttää punaista vaatetta, muistetaan Ilmestyskirja. Jos joku ottaa vastaan kukkia, muistetaan Babylon. Jos joku puhuu rauhasta, muistetaan Saatana valkeuden enkelinä. Lopputuloksena kaikki todistaa kaikkea – ja samalla mikään ei todista enää mitään.
Ironisinta on, että tällainen ajattelu muistuttaa juuri sitä, mitä se väittää vastustavansa. Jokainen ele saa ennalta määrätyn merkityksen. Jokainen ihminen muuttuu symboliksi. Jokainen erilainen vakaumus muuttuu paholaisen työkaluksi. Todellisuudesta ei enää etsitä sitä, mitä siinä on, vaan sitä, mitä oma oppijärjestelmä vaatii sieltä löytyvän.

Lue lisää

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Ironisinta on, että tällainen ajattelu muistuttaa juuri sitä, mitä se väittää vastustavansa. Jokainen ele saa ennalta määrätyn merkityksen. Jokainen ihminen muuttuu symboliksi. Jokainen erilainen vakaumus muuttuu paholaisen työkaluksi. Todellisuudesta ei enää etsitä sitä, mitä siinä on, vaan sitä, mitä oma oppijärjestelmä vaatii sieltä löytyvän.
Silloin ihminen ei enää tutki maailmaa. Hän metsästää vahvistuksia omille ennakkokäsityksilleen.
Karman oppia voidaan arvostella vakavasti ilman, että jokainen siihen liittyvä ihminen julistetaan pahuuden agentiksi. Samoin kristinuskoa voidaan arvostella ilman, että jokainen kristitty julistetaan inkvisition jatkajaksi. Sivistynyt keskustelu erottaa ajatukset ihmisistä.
Kun kaikki vastustajat muuttuvat Antikristukseksi, sana "Antikristus" menettää merkityksensä. Jos jokainen eri tavalla ajatteleva on Babylonin portto, Babylonia on lopulta kaikkialla. Ja jos kaikkialla on eksytystä, sana "eksytys" ei enää erota mitään mistään.
Dogmaattisuuden suurin paradoksi onkin tämä: se vakuuttaa puolustavansa totuutta, mutta lakkaa kuuntelemasta todellisuutta. Jokainen uusi havainto on vain uusi tilaisuus todistaa vanha johtopäätös oikeaksi.
Silloin ei enää etsitä totuutta. Etsitään ainoastaan lisää syitä olla muuttamatta mieltään.
Ehkä todellinen eksytys ei alakaan siitä, että joku halaa ihmisiä tai puhuu rakkaudesta. Ehkä se alkaa siitä hetkestä, kun ihminen kuvittelee olevansa niin varma omasta tulkinnastaan, ettei yksikään tosiasia voi enää horjuttaa sitä. Siinä vaiheessa ei enää lueta maailmaa – maailmaa pakotetaan lukemaan omaa ennakkoluuloa.

Anonyymi00076 kirjoitti:

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Ironisinta on, että tällainen ajattelu muistuttaa juuri sitä, mitä se väittää vastustavansa. Jokainen ele saa ennalta määrätyn merkityksen. Jokainen ihminen muuttuu symboliksi. Jokainen erilainen vakaumus muuttuu paholaisen työkaluksi. Todellisuudesta ei enää etsitä sitä, mitä siinä on, vaan sitä, mitä oma oppijärjestelmä vaatii sieltä löytyvän.
Silloin ihminen ei enää tutki maailmaa. Hän metsästää vahvistuksia omille ennakkokäsityksilleen.
Karman oppia voidaan arvostella vakavasti ilman, että jokainen siihen liittyvä ihminen julistetaan pahuuden agentiksi. Samoin kristinuskoa voidaan arvostella ilman, että jokainen kristitty julistetaan inkvisition jatkajaksi. Sivistynyt keskustelu erottaa ajatukset ihmisistä.
Kun kaikki vastustajat muuttuvat Antikristukseksi, sana "Antikristus" menettää merkityksensä. Jos jokainen eri tavalla ajatteleva on Babylonin portto, Babylonia on lopulta kaikkialla. Ja jos kaikkialla on eksytystä, sana "eksytys" ei enää erota mitään mistään.
Dogmaattisuuden suurin paradoksi onkin tämä: se vakuuttaa puolustavansa totuutta, mutta lakkaa kuuntelemasta todellisuutta. Jokainen uusi havainto on vain uusi tilaisuus todistaa vanha johtopäätös oikeaksi.
Silloin ei enää etsitä totuutta. Etsitään ainoastaan lisää syitä olla muuttamatta mieltään.
Ehkä todellinen eksytys ei alakaan siitä, että joku halaa ihmisiä tai puhuu rakkaudesta. Ehkä se alkaa siitä hetkestä, kun ihminen kuvittelee olevansa niin varma omasta tulkinnastaan, ettei yksikään tosiasia voi enää horjuttaa sitä. Siinä vaiheessa ei enää lueta maailmaa – maailmaa pakotetaan lukemaan omaa ennakkoluuloa.

Lue lisää

"Tässä tietoa hänestä."

Miksi luulet, että kukaan täällä ottaisi dogmaattisen henkilön ”tietotulvan” vakavasti?