Edessä random tekstiä randomista tilanteestani.
Kotona kehotetaan vain "olemaan oma itsensä", minkä kuulemma pitäisi johtaa hyviin tuloksiin. Ristiriitaista tässä on se, että kun lapsena vielä olin oma itseni, jouduin ongelmiin (i.e., ihmiset loukkaantuivat henkisesti, ja lapsena istuskelin puhutteluissa ja kuraattorilla). Ongelmani on, että en tiedä, mikä ihmisiä loukkaa ja mikä ei. Saatan sanoa huomaamattani jotain, mikä on muiden mielestä kauhistuttavaa ja loukkaavaa. En osaa edes analysoida ihmisten äänensävyjä, ilmeitä yms.; lähinnä käsitän kaiken negatiivisesti. Alakoululaisena sitten opin, että fiksumpaa on vain olla hiljaa. Nykyisin on kanssaopiskelijoille ihme, jos kuulevat minun puhuvan mitään (ja silloinkin menee aina jokin pahasti mönkään). Perusteltua tuo on, sillä olen koko ikäni saanut kielteistä palautetta siitä, kun olen "ollut oma itseni". Olen kielteinen ja kyyninen persoona. Elämä sellaiseksi on koulinut, toisaalta sekin että pakostakin tarkkailen ihmisiä ja maailmaa ulkopuolisesti (ihan jo siitäkin pienestä syystä että en edes kuulu kumpaankaan valtasukupuoleen). En löydä ihmisistä minkäänlaisia yhteisöjä, mihin voisin tuntea kuuluvani. Siispä, jos innostun aatteitani muille puhumaan, saan vastaukseksi hämmästyneitä katseita. Hah, itsekin vihaan minua. Jos lukisin tämän tekstin ulkopuolisena, ajattelisin että "vittu mikä idiootti, mitähän sekin luulee olevansa, lol angst".
Elän rutiineilla. Jos ne muuttuvat tai elämässä asiat muuttuvat, ahdistus lisääntyy. Koiran kuolema joulun alla ei ole helpottanut asiaa (hän oli sellainen harvinaislaatuinen olento, joka hyväksyi minut juuri tällaisena, ja jolle sain avautua rauhassa, vaikka hän ei siitä paljoa juuri ymmärtänyt). Viimeisen vuoden aikana aivan liian moni asia on muuttunut, mikä on tehnyt tilastani vieläkin epävakaamman.
Ahdistusta sosiaalisista tilanteista on ollut alakoulusta asti. Yläkoulussa se paheni, koska silloin koin ensimmäistä kertaa organisoitua kiusaamista. Lukiossa sain olla "rauhassa" jossain määrin ja oli muutenkin helpompaa, mutta sekin johtui siitä, että rutiinit olivat paikoillaan: sain itse kontrolloida lukujärjestykset, koulunkäynnin, opiskelun. Sosiaalisten tilanteiden pelko ei kuitenkaan ollut hävinnyt mihinkään. Olen aina kulkenut julkisilla paikoilla varautuneesti, vaatekerrosten ja hiusten alle naamioituneena. Jos kuulen ihmisten nauravan jossain, mieleeni juolahtaa heti, että he nauravat minulle. Jos kuulen nimeni mainittavan jossain, olen varma, että minusta puhutaan pahaa.
Eloa helpottaa se, kun sulkeudun kokonaan pois ulkomaailmalta, ja kun en ajattele itseäni ihmisenä. En siis käy lääkäreissä tai tee mitään, mikä parantaisi terveyttäni, koska en "näe" itseäni ihmisenä. Olen vain jokin olento jonkinlaisen koneen sisällä, joka elää "oikeaa elämäänsä" mielen sisällä. Tällainen on siis välttämätöntä, koska se pitää minut toistaiseksi "selväjärkisenä". Luulisin.
Ammattikorkeakoulun aloitus on tehnyt ahdistuksesta voimakkaampaa, ja se on puolisen vuotta nyt hallinnut elämääni enemmän. Ei ole motivaatiota mihinkään. Ei ole hyviä tulevaisuuden näkymiä. En voisi kuvitellakaan koskaan olevani työelämässä tai edes valmistuvani ammattiin. Jokainen hetki ihmisten ilmoilla on sitä, että odotan pääseväni kotiin omiin oloihini. Ihmiset ympärilläni ahdistavat. Jos joku minulle jotain sanoo, ihmettelen vain että "miksi ihmeessä sinä minulle puhut?". Jos minut pakotetaan kommunikoimaan, en saa suustani ulos selkeitä sanoja, eikä äänikään tarpeeksi kova ole (pelkkää tasaista mössöä). Ahdistan peräti nimenhuutoja. En halua kenenkään tietävän nimeäni, koska vihaan sitäkin. En halua tietää ihmisistä, etenkään opettajista, mitään henkilökohtaista; toisin sanoen, en halua nähdä heitä ihmisinä. Minua kuvottaa ajatus siitä, että joku ihminen on lisääntyvä olento, joka harrastaa seksiä, ryyppää ja sosialisoi. Minulla on patoutuneet kielteiset ensivaikutelmat parista tietystä henkilöstä, joiden kanssa tietenkin joudun asioimaan kaikista eniten. Suorastaan vihaan heitä, koska heidän näkeminen ja ajatteleminenkin saa minut ahdistumaan. Jos he ovat paikalla samassa huoneessa, olen jäykkä kuin kivi enkä kykene tekemään mitään. Tähän ei ole mitään järjellistä syytä; ahdistun ihmisistä ja yleensä joukossa on yksi tai pari henkilöä, jotka jostain syystä ahdistavat tällä tavalla enemmän. Asiaan myös vaikuttaa se, että jännitän ylipäätänsä auktoriteetti-henkilöitä. Ai niin, tämän lisäksi koulupäivät kuluvat nälästä kärsiessä, mikäli en ole löytänyt autiota paikkaa, jossa voisin ravintoni ottaa. En voi syödä missään, missä on muita ihmisiä. Joskus fantasioin koulun polttamisesta maan tasalle, ja hyvin graafiset gore-fantasiat joidenkin ihmisten tappamisesta helpottavat ainaista raivoani (jotain, mikä saa minut hymyilemään yleisillä paikoilla).
Kotona kehotetaan vain "olemaan oma itsensä", minkä kuulemma pitäisi johtaa hyviin tuloksiin. Ristiriitaista tässä on se, että kun lapsena vielä olin oma itseni, jouduin ongelmiin (i.e., ihmiset loukkaantuivat henkisesti, ja lapsena istuskelin puhutteluissa ja kuraattorilla). Ongelmani on, että en tiedä, mikä ihmisiä loukkaa ja mikä ei. Saatan sanoa huomaamattani jotain, mikä on muiden mielestä kauhistuttavaa ja loukkaavaa. En osaa edes analysoida ihmisten äänensävyjä, ilmeitä yms.; lähinnä käsitän kaiken negatiivisesti. Alakoululaisena sitten opin, että fiksumpaa on vain olla hiljaa. Nykyisin on kanssaopiskelijoille ihme, jos kuulevat minun puhuvan mitään (ja silloinkin menee aina jokin pahasti mönkään). Perusteltua tuo on, sillä olen koko ikäni saanut kielteistä palautetta siitä, kun olen "ollut oma itseni". Olen kielteinen ja kyyninen persoona. Elämä sellaiseksi on koulinut, toisaalta sekin että pakostakin tarkkailen ihmisiä ja maailmaa ulkopuolisesti (ihan jo siitäkin pienestä syystä että en edes kuulu kumpaankaan valtasukupuoleen). En löydä ihmisistä minkäänlaisia yhteisöjä, mihin voisin tuntea kuuluvani. Siispä, jos innostun aatteitani muille puhumaan, saan vastaukseksi hämmästyneitä katseita. Hah, itsekin vihaan minua. Jos lukisin tämän tekstin ulkopuolisena, ajattelisin että "vittu mikä idiootti, mitähän sekin luulee olevansa, lol angst".
Elän rutiineilla. Jos ne muuttuvat tai elämässä asiat muuttuvat, ahdistus lisääntyy. Koiran kuolema joulun alla ei ole helpottanut asiaa (hän oli sellainen harvinaislaatuinen olento, joka hyväksyi minut juuri tällaisena, ja jolle sain avautua rauhassa, vaikka hän ei siitä paljoa juuri ymmärtänyt). Viimeisen vuoden aikana aivan liian moni asia on muuttunut, mikä on tehnyt tilastani vieläkin epävakaamman.
Ahdistusta sosiaalisista tilanteista on ollut alakoulusta asti. Yläkoulussa se paheni, koska silloin koin ensimmäistä kertaa organisoitua kiusaamista. Lukiossa sain olla "rauhassa" jossain määrin ja oli muutenkin helpompaa, mutta sekin johtui siitä, että rutiinit olivat paikoillaan: sain itse kontrolloida lukujärjestykset, koulunkäynnin, opiskelun. Sosiaalisten tilanteiden pelko ei kuitenkaan ollut hävinnyt mihinkään. Olen aina kulkenut julkisilla paikoilla varautuneesti, vaatekerrosten ja hiusten alle naamioituneena. Jos kuulen ihmisten nauravan jossain, mieleeni juolahtaa heti, että he nauravat minulle. Jos kuulen nimeni mainittavan jossain, olen varma, että minusta puhutaan pahaa.
Eloa helpottaa se, kun sulkeudun kokonaan pois ulkomaailmalta, ja kun en ajattele itseäni ihmisenä. En siis käy lääkäreissä tai tee mitään, mikä parantaisi terveyttäni, koska en "näe" itseäni ihmisenä. Olen vain jokin olento jonkinlaisen koneen sisällä, joka elää "oikeaa elämäänsä" mielen sisällä. Tällainen on siis välttämätöntä, koska se pitää minut toistaiseksi "selväjärkisenä". Luulisin.
Ammattikorkeakoulun aloitus on tehnyt ahdistuksesta voimakkaampaa, ja se on puolisen vuotta nyt hallinnut elämääni enemmän. Ei ole motivaatiota mihinkään. Ei ole hyviä tulevaisuuden näkymiä. En voisi kuvitellakaan koskaan olevani työelämässä tai edes valmistuvani ammattiin. Jokainen hetki ihmisten ilmoilla on sitä, että odotan pääseväni kotiin omiin oloihini. Ihmiset ympärilläni ahdistavat. Jos joku minulle jotain sanoo, ihmettelen vain että "miksi ihmeessä sinä minulle puhut?". Jos minut pakotetaan kommunikoimaan, en saa suustani ulos selkeitä sanoja, eikä äänikään tarpeeksi kova ole (pelkkää tasaista mössöä). Ahdistan peräti nimenhuutoja. En halua kenenkään tietävän nimeäni, koska vihaan sitäkin. En halua tietää ihmisistä, etenkään opettajista, mitään henkilökohtaista; toisin sanoen, en halua nähdä heitä ihmisinä. Minua kuvottaa ajatus siitä, että joku ihminen on lisääntyvä olento, joka harrastaa seksiä, ryyppää ja sosialisoi. Minulla on patoutuneet kielteiset ensivaikutelmat parista tietystä henkilöstä, joiden kanssa tietenkin joudun asioimaan kaikista eniten. Suorastaan vihaan heitä, koska heidän näkeminen ja ajatteleminenkin saa minut ahdistumaan. Jos he ovat paikalla samassa huoneessa, olen jäykkä kuin kivi enkä kykene tekemään mitään. Tähän ei ole mitään järjellistä syytä; ahdistun ihmisistä ja yleensä joukossa on yksi tai pari henkilöä, jotka jostain syystä ahdistavat tällä tavalla enemmän. Asiaan myös vaikuttaa se, että jännitän ylipäätänsä auktoriteetti-henkilöitä. Ai niin, tämän lisäksi koulupäivät kuluvat nälästä kärsiessä, mikäli en ole löytänyt autiota paikkaa, jossa voisin ravintoni ottaa. En voi syödä missään, missä on muita ihmisiä. Joskus fantasioin koulun polttamisesta maan tasalle, ja hyvin graafiset gore-fantasiat joidenkin ihmisten tappamisesta helpottavat ainaista raivoani (jotain, mikä saa minut hymyilemään yleisillä paikoilla).
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kasvojen kuumotusta, sydämen tykytystä, tärinää, ahdistusta, ja normaalikoulutehtävistä ja muiden kanssa asioimisesta murehteminen - tätä on opiskeluelämäni. En myöskään välitä opiskelutuloksistani enää ollenkaan, koska en osaa yhtään mitään. Kaikki tyssää siihen, että pitäisi uskaltaa avata suunsa ja olla aktiivinen.
Vittumaisinta on se, että millään elämäni osa-alueella ei ole mitään selkeää suuntausta. En osaa mitään - en siis tiedä, mihin voisin keskittyä. Osaan kaikenlaisia asioita "vähän", mutta en mitään erityisen hyvin. Täten jos yritän jotain, petyn ja kyllästyn. Ei ole enää motivaatiota. Elämääni rajoittaa monet asiat - en siis tiedä, mikä minussa on "vikana", jos mikään edes on. En tiedä, miten tämän saa loppumaan. En tiedä, miten voin hakea apua. Terveydenhoitajalleko pitäisi soittaa? Ei tule kuuloonkaan - muistinko mainita, että en osaa puhua puhelimessa kenellekään (paitsi perheenjäsenille)? Saattaisin silti olla valmis tekemään jotain, jotta tämä ainainen paska olo loppuisi. Toisaalta murhedin siitä, että minua ei uskota, jos yritän avautua. Kotona ei ainakaan mitään ole vakavasti otettu, tosin en tiedä sitten miten paljon olen avautunut (jälleen, en tiedä miten muut käsittävät asioita). Ehkä vaikutan erilaiselta ihmiseltä perheenjäsenilleni.
Kirjoitettuani tämän tekstin kasvojani kuumottaa. En osaa sanoa, onko mikään hahmottunut järkevämmäksi. En edes tiedä, mille osa-alueelle tämä viesti kuuluu. Voinen kehittää jonkinlaisen pointinkin tälle postaukselle: miten ihmeessä voin saada apua ahdistukseen? Onko avun saaminen helpompaa koulun terveydenhoitajien kautta?
Kuulostat ihan Aspergerin oireyhtymästä kärsivältä. Juuri tuo että saatat sanoa jotain mikä loukkaa tahtomattasi ympäristöä on erittäin tyypillistä Aspergereille. Sekä tuo säännöllisyyden ja elämän kontrolloimisen tarve. Mitäpä jos alat ottaa selvää oireyhtymästä ja yrittäisit päästä asiantuntijan juttusille. Olet kerännyt ihmissuhteiden saralla epäonnistumisia ja se on aiheuttanut huonon käsityksen vuorovaikutuksesta sekä ehkä huonoa itsetuntoa. Onhan se totta että maailmaan mahtuu melkoisia pissapäitä mutta myös ihan tututusmisen arvoisia ihmisiä. Koulumaailman perusteella ei kannata leimata koko maailmaa. Otan osaa koiran menetyksestä. Tiedän itsekkin miten tärkeä ystävä koira voi olla. Vaikka kirjoituksesi on paikoin angstinen saan susta kuitenkin ihan pohjimmiltaan sosiaalisen, älykkään (ehdottomasti), ja herkästi tuntevan vaikutelman. Tää nyt on vain mun höpinöitä enkä ole mikään asiantuntija mutta tälläistä tuli mieleen kirjoituksestasi.