Olen 48v kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava mies. Sairauteni diagnosoitiin -2003 kesällä, ensimmäisen itsetuhoyrityksen jälkeen. Sitä ennen sitä oli hoidettu masenuksena ja hoito keskeytettiin ilman jatkohoitoja kotikunnassani. Seurasi tuo itsetuhoisuus. Siitä alkoi 3,5v kestänyt helvetti..tänä aikana yhteensä 14krt sairaalahoitoja, lukemattomia lääkeitten ylianoksia. Minua varmaan on kyydittänyt tuona aikana kaikki paikalliset ambulanssit. Vieläkään en pysty laittamaan tapahtumia aikajärjestykseen tuolta ajalta. 2007 helmikuussa alkoi todellinen kuntoutuminen. Tapahtui monta hyvää asiaa. Muutin maalta korvesta ihmisten pariin kaupunkiin. Pääsin eläkkeelle, toistaiseksi. Pääsin velkasaneeraukseen, sotkin myös raha-asiani tuona kolmena vuotena. Ratkaisevinta oli kuitenkin se että pääsin asumispalvelu ASPA:n tuen piiriin. Sieltä alkoivat käymään minun luonani kotona kolmesti viikossa alussa. Toipumisen myötä käyntikertoja vähennettiin. Tätä hoitosuhdetta kesti kaksivuotta. Se oli ratkaisu minua suuresti vaivanneeseen yksinäisyyteen.
Nyt monta vuotta ja monta kokemusta rikkaampana, olen alkanut miettiä että, vaikka sairaus karsii ihmisiä ympäriltä ja on vaikeaa saada uusia tuttavuuksia. Vaikka yksinäisyys rassaa mieltä. Siitä huolimatta ja juuri sen takia, koen että tämä sairaus voi olla myös voimavara. Olen aikaisemmin työskennellyt vapaaehtoisena kriisityön parissa. Olen käynyt opiskelemassa vertaistukihenkilö ryhmänohjaaja kursit, mielenterveys ensiapu kurssit 1 ja 2 ja ollut mukana erinlaisissa sairauteen liityvissä ryhmissä. Eli hiukan on jo kokemusta muitten auttamisesta. Nyt olen kuitenkin tajunut sen että kukaan ei tule luoksesi kotiin sinua hakemaan. On lähdettävä itse ulos maailmaan. Olen hiljalleen miettinyt ratkaisua siihen että kuinka näistä kokemuksista voi hyötyä. Löysin ratkaisun siihen omalla kohdallani. Sattuneesta syystä mielenterveysasiat on lähellä sydäntäni. Tuumasin että paras ratkaisu on ryhtyä jälleen vapaaehtoisena työskentelemään. Uskon että nykyään olen oppinut olemaan empaatisempi, minun on huomattavasti helpompi asettua autettavan asemaan kun on tuo omakokemus. Nyt olenkin kartoittamassa kotiseurakuntani kanssa tarvetta perustaa kuntoutujien vertaistukiryhmä. Samallainen projekti on menossa myös erääseen mielenterveyskuntoujien keskuksen kanssa. Myös yksilö auttamista tuumaillaan. Ryhdyin tähän hommaan paristakin eri syystä. Tärkein on auttamisen halu. Toinen on se että saan tästä pariksi, kolmeksi päiväksi tekemistä, muutamaksi tunniksi kerrallaan. (enempää en edes halua.On huolehdittava myös omasta jaksamisesta). Saan tätä kautta uusia tuttavuuksia ja yksinäisyys sitä kautta helpottaa. Eli..toisin sanoen...jos autan muita, minua heikomassa kunnossa olevia, se antaa myös minulle paljon ja tuo sisältöä elämääni. Sanomattakin lienee selvä että ennenkuin ryhtyy tähän hommaan on itse oltava hyvässä kunnossa. Ei voi auttaa muita jos omat palikat on sekaisin. Mielessä on pidettävä myös se että näissä hommissa ei voi lähteä siihen että puhuu omista ongelmistaan. Autettavan asiat on päälimäisenä. Toiminta voi olla niinkin yksinkertaisia että käymme kävelyllä tai vaikka kahvilla jossain..tarjoaa seuraa kenties yksinäisyydestä kärsivälle. Sekin on pidettävä mielessä ja hyvä muistaa että vertaistukihenkilö EI OLE terapeutti eikä lääkäri. Siihen on ammattilaiset sitä varten. Ei kannata lähteä leikkimään besser wisseriä...koska opintoina on kuitenki viimekädessä vain oma kokemus. Joka tapauksessa olen huomannut että tämä sairaus voi olla voimavara. Joskus sitä miettii sitä että kun sanotaan että kaikella on tarkoituksensa. Aina silloin tällöin sitä epäilee. Minun kohdallani se tarkoitus tässä on kenties se, että se ohjasi minut niiden ihmisten pariin joita todella haluan auttaa...ja voin auttaa. Jotain hyvää tästäkin kokemuksesta elämässä.
Nyt monta vuotta ja monta kokemusta rikkaampana, olen alkanut miettiä että, vaikka sairaus karsii ihmisiä ympäriltä ja on vaikeaa saada uusia tuttavuuksia. Vaikka yksinäisyys rassaa mieltä. Siitä huolimatta ja juuri sen takia, koen että tämä sairaus voi olla myös voimavara. Olen aikaisemmin työskennellyt vapaaehtoisena kriisityön parissa. Olen käynyt opiskelemassa vertaistukihenkilö ryhmänohjaaja kursit, mielenterveys ensiapu kurssit 1 ja 2 ja ollut mukana erinlaisissa sairauteen liityvissä ryhmissä. Eli hiukan on jo kokemusta muitten auttamisesta. Nyt olen kuitenkin tajunut sen että kukaan ei tule luoksesi kotiin sinua hakemaan. On lähdettävä itse ulos maailmaan. Olen hiljalleen miettinyt ratkaisua siihen että kuinka näistä kokemuksista voi hyötyä. Löysin ratkaisun siihen omalla kohdallani. Sattuneesta syystä mielenterveysasiat on lähellä sydäntäni. Tuumasin että paras ratkaisu on ryhtyä jälleen vapaaehtoisena työskentelemään. Uskon että nykyään olen oppinut olemaan empaatisempi, minun on huomattavasti helpompi asettua autettavan asemaan kun on tuo omakokemus. Nyt olenkin kartoittamassa kotiseurakuntani kanssa tarvetta perustaa kuntoutujien vertaistukiryhmä. Samallainen projekti on menossa myös erääseen mielenterveyskuntoujien keskuksen kanssa. Myös yksilö auttamista tuumaillaan. Ryhdyin tähän hommaan paristakin eri syystä. Tärkein on auttamisen halu. Toinen on se että saan tästä pariksi, kolmeksi päiväksi tekemistä, muutamaksi tunniksi kerrallaan. (enempää en edes halua.On huolehdittava myös omasta jaksamisesta). Saan tätä kautta uusia tuttavuuksia ja yksinäisyys sitä kautta helpottaa. Eli..toisin sanoen...jos autan muita, minua heikomassa kunnossa olevia, se antaa myös minulle paljon ja tuo sisältöä elämääni. Sanomattakin lienee selvä että ennenkuin ryhtyy tähän hommaan on itse oltava hyvässä kunnossa. Ei voi auttaa muita jos omat palikat on sekaisin. Mielessä on pidettävä myös se että näissä hommissa ei voi lähteä siihen että puhuu omista ongelmistaan. Autettavan asiat on päälimäisenä. Toiminta voi olla niinkin yksinkertaisia että käymme kävelyllä tai vaikka kahvilla jossain..tarjoaa seuraa kenties yksinäisyydestä kärsivälle. Sekin on pidettävä mielessä ja hyvä muistaa että vertaistukihenkilö EI OLE terapeutti eikä lääkäri. Siihen on ammattilaiset sitä varten. Ei kannata lähteä leikkimään besser wisseriä...koska opintoina on kuitenki viimekädessä vain oma kokemus. Joka tapauksessa olen huomannut että tämä sairaus voi olla voimavara. Joskus sitä miettii sitä että kun sanotaan että kaikella on tarkoituksensa. Aina silloin tällöin sitä epäilee. Minun kohdallani se tarkoitus tässä on kenties se, että se ohjasi minut niiden ihmisten pariin joita todella haluan auttaa...ja voin auttaa. Jotain hyvää tästäkin kokemuksesta elämässä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Hyvä kirjoitus.
Uskon, että sinulla on voimavaroja ymmärtää enemmän kuin normi-ihmisellä.
Hyviä vointeja sinulle ja jaksamista :)
hieno kirjoitus ja hieno asenne elämään :) kirjoituksesi antaa toivoa muille että tämän sairauden kanssa voi elää ja löytää uuden suunnan!
jaksamista sinulle
Talvisia terveisiä täältä Turun suunnalta :).
Mullakin tämä sairaus tuhonnut elämäni, avioliitot, vanhemmuuteni, opiskelu ja työpaikat, talouden, itsetuho-yrityksiä, sairaalajaksoja takana.
Nyt "selvinneenä", mielessä käynyt monesti, laajentunut ymmärrykseni, maailmankuvani, erilaisten näkemysten ja tapahtumien kokonaisvaltaisempi hahmottaminen, johon monet ihmiset eivät millään kykene. Näkevät kaiken vain tämän yhteiskunnan ahdaskantaisella rattaalla pyörivänä, yhteen suuntaan, yhdellä tavalla.
Minua ei kukaan auttanut, tai en osannut ottaa apua vastaan. Ennemminkin tunnen itseni kaltoin kohdelluksi, pudotetuksi verkosta yhteiskunnan ja avun, hoidon piiristä. Kun sieltä kotoa ei kukaan tule hakemaan, sohvalle mätänet. Omalla jääräpäisyydelläni olen selviytynyt, kun viimeisen sairaalakeikan jälkeen 2003 päätin, että tänne en enää palaa.
Juuri tuo minussakin herättää halun auttaa, vastaavassa tilanteessa olevia mielenterveyskuntoutujia.
Itselleni ainoa toimiva tapa kuntoutua, on ollut hevosten ja luonnon parissa oleminen ja toimiminen, yllättävä muutto maalle ja eläinten hankkiminen pelasti elämäni. Ehkä siinä olisi joku idea jota voisi jakaa eteenpäin. Onhan hevosterapia tunnustettu hoitomuodoksi jo monenlaisista sairauksista kärsiville.
Talvisia heppaterveisiä!
Hienoa että on muitakin joilla on samansuuntaisia ajatuksia. Näin äkikseltään tuo ajatus hevosterapiasta kuulostaa todella hyvältä idealta. Olisi varmasti hyvä ja voimaannutava kokemus kuntoutujille. Luulenpa että sinullakin on todella hyvät edellytykset tehdä sitä. Siitä vaan jatkat ja ryhdyt kehittelemään ideaa eteenpäin. Lämmin kiitos myös muille vastanneille.....tuli mukava ja hyvä fiilis kun vastasitte. Itselläni toiminta pyörähtää kunnolla käyntiin nyt lauantaina jolloin menen kuntoutujien toimtakeskukseen, kokeneeman vetäjän kaverina, vetämään kuntoutujien ruuanlaitto ryhmää. Tästä se alkaa. Pakko myöntää, olen hiukka innoissani. Yksi taho johon aion ottaa vielä yhteyttä on ESP:rän ystäväpalvelu..tiedän että siellä on huutava pula tukihenkilöistä.
VOIMAVARA. ON SITTEN SAIRAS TAI EI, NIIN IHMINEN TEKE AINA JOTAKIN. SINUN TILANTEESSASI AUTAT LÄHINNÄ ITSEÄSI JA SAMALLA VOIT TUKEA TOISIA, MUTTA PIDÄ MIELESSÄSI, NIIN SINÄ ITSE TYÖSKENTELET OMIA ONGELMIASI MUIDEN KAUTTA. SAMALLA TAVALLA TEKEVÄT PSYKIATRITKIN. HE OVAT VALINNEET ALANSA TIETÄMÄTTÄÄN, JOTTA VOIVAT RATKOA OMIA MIELENSÄ KIEROUMIA POTILAIDENSA KAUTTA.
no onpas. itsekin olen bipo, ja voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa et tää sairaus ON voimavara. tällä hetkellä mulla on meneillään lievä mania, ja kaikki menee hienosti!
Ahaa, viitsisitkö esittää jotain näyttöä tuolle väitteellesi? Muuten, näppäimmistössä on vasemmalla sellainen nappi kun Caps Lock, kannattaa painaa sitä ja katsoa mitä tapahtuu!
Bipo mies, hienoa että koet sairastumisen kokemuksen voimavaraksi. Luin jostain että vaikeatkin kokemuksen omassa elämässään voi kääntää voimavaraksi. Kyky tehdä tämä ei tule ulkoa vaan ihmisen sisältä. Salaisuus piilee omassa asennoitumisessa asioihin. Sairaus voi olla kriisi jonka kautta ihminen tulee terveeksi.
Itsekin koen että psykoosikokemukset ovat antaneet minulle paljon. Voin nykyisin paljon paremmin ja olen tasapainoisempi kuin ennen psykoosejani. Ymmärrän maailmaa ja itseäni paremmin ja teen myös vapaaehtoistyötä auttaakseni muita. Uskon että ihminen joka on kokenut psyykkisiä ongelmia on paras ymmärtäjä ja auttaja ja voi antaa positiivisen esimerkin muille, toivoa ja uskoa huomiseen.
Se mikä askarruttaa tässä jelppimisessä on kysymys ns. pahoista päivistä. Kun m-d räjähtää melko helposti ja polttaa sillat mieluusti takanaan, miten sellaista jaksaa toinen ymmärtää? Eri asia on, jos lääkitys on tod. tasannut kaikki mielenliikkeet. Minä ainakin epäilen suuresti tätä kun tunnen ja tiedän hermostuvani sekunnissa.