Tuntuu että olisin ollut 6 vuotta masentunut. Pari kertaa menny paremmin mutta tullut sitten entistäki raskaammin takaisin pohjalle. Nuorempana jakso vielä ajatella, että tässähän voi vielä tapahtua vaikka mitä kuten saada ystäviä, jaksaa opiskella ahkerammin ja nähdä valosampi tulevaisuus, ajatella positiivisemmin, oppia pitämään itsestään jne.. Mutta asiat eivät ole muuttuneet, päinvastoin. Nyt ikää on jo hieman karttunut ( olen 19 vuotias ) ja nyt se itsenäinen elämä pitäisi jo aloittaa, tähdätä unelmiinsa ja tietää mitä haluaisi elämältä. Olen kuitenkin yksinäinen ja epäonnistunut kaikessa. En tiedä mitä haluan, kuka olen ja miksi olen ylipäätään olemassa. En muista milloin olen viimeksi tuntenut edes haluavani elää. Tunnen itseni ulkopuoliseksi koko yhteiskunnasta ja maailmasta, kuin minun ei edes olisi tarkoitus kuulua tänne. Niin kauan kuin muistan, olen miettinyt vakavasti itsemurhaa ja inhonnut itseäni kaikin tavoin. Entiset ystävänikin halveksuvat minua ja annan heidän käyttää itseäni hyväkseen vain jotta en joutuisi olemaan kaiken aikaa yksin kotona. Tuntuu, että itsemurha olisi oikea ratkaisu minulle, mutta en ole halunnut tehdä sitä perheeni takia. Terapiasta ym. ei ole ollut apua minulle. En tiedä olenko masentunut vai onko elämäni vain niin perseestä että mikään ei auta tähän.
Muita samassa tilanteessa?
-N19-
6306
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Älä huoli kyllä se aurinko vielä sinullekkin paistaa.
Samassa tilanteessa ollaan.
Olen ollut masentunut 14 vuotiaasta lähtien, nyt olen 23 vuotias. Tähän 9 vuoteen mahtuu mm. 13 vuotta vanhemman miehen hyväksikäyttö kun olin 14 vuotias, epäluotettavia seurustelukumppaneita, yksi vakava melkein 4 vuotta kestänyt parisuhde joka päättyi 3 vuotta sitten ja tuntuu kun en olisi päässyt vieläkään siitä yli, yksinäisyyttä, kavereiden häviämistä, koulukiusausta, huonoa itsetuntoa, sukulaismiehen lähentelyä, omien vanhempien ero-puheet jotka ei toteutuneetkaan, epäonnistuminen koulussa, epäonnistuminen työssä, jatkuvaa väsymystä, itsensä vihaamista, pelkotiloja ja niin edelleen.
Tällä hetkellä tunnen olevani täysin turha tähän maailmaan. Olen arvoton ja en tiedä ensimmäistäkään syytä miksi elää. Mutta niinkuin sinäkin sanoit, perheen takia en ole henkeäni vielä riistänyt. Toivon vain, että joku aamu en vaan heräisi, tai joutuisin onnettomuuteen josta en selviäisi.
Ollaan siis aika samassa tilanteessa.
Minulla myös takana rankkoja suhteita ja huono ilmapiiri perheessä. Anoreksia, bulimia sekä viiltely myös ollut itseni rankaisemisen keinoina aikoinaan. Onnettomuus yms. kuulostaisivat kyllä aika ihanteelta. Ehkä jos lavastaisin itsemurhan auto-onnettomuudeksi, en aiheuttaisi perheelleni syyllisyydentunteita. En kuitenkaan haluaisi aiheuttaa heille yhtään tuskaa varsinkin kun tiedän ettei heilläkään ole helppoa. On se vaikeeta...
Siis joka päivä 3 miestä tekee itsemurhan vakavan yksinäisyyden ja masennuksen takia.
Te olette 19 ja 23v naisia, elämää tuskin nähneitä!!
Ei helvetti!!
Tehkää vaan itsemurha, ei voisi vähempää kiinnostaa. Omapahan on tyhmyys.
Siis joka päivä on armo uus. Maailma on täynnä hyviä miehiä jotka haluaa teitä ja ihmisiä jotka haluaa jakaa aikaa kanssanne. Elämä on tuskin edes alkanut, miksi se pitäisi lopettaa??????
Menkää näytille sinne maailmaan, olkaa siellä, vaikuttakaa, mikä mättää?
Te kelpaatte kyllä. Älkää valehdelko itsellenne.
Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on.
Ei saa olla pelkuri. Olkaa rohkeita ja tehkää joku ihminen edes onnelliSEKSI
valo....
valoa,....
se saapuu,...se valo,...
kevät koittaa kahden kuukauden kuluttua,...
ja silloin
saapuu se valokin.
Mulla on ollu kans samanlaista jo lapsena oireiluja perheen pahoinvoinnintakia,ja sit 14vtilanteet paheni jaen enään jaksanu tuli Anoreksia,Bulimia,Masennus..kaikenlaist enkä vielläkään oo päässy masennuksesta,ulkopuolisetkin näkee musta jo kaukaa kuinka surullinen mä olen vaikka koitan esittää muuta,ei vaan oo voimia enään,toivon kans et kuolisin ja elänkin sen mukaan,toisaalta haluisin olla taas normaali ja omata normaalit tunteet ja elämänhalun mut ne on kadonnu jo aikoja sitten.
Kaiken oon pannu paskaks myllänny oikeen kunnolla mun säälittävän elämäalun,häpeen tekojani,vihaan itteäni eihän mulla ole enään ees persoonaa oon vaan tällänen puolikuollut.