Mitä järkeä minun on olla enää kotiäitinä? Lapseni täyttävät tänä vuonna 2 ja 4, ja olen heidän mielestään sitten vissiin maailman paskin äiti. Joka asiasta kitistään, tapellaan vastaan ja ilmaistaan tyytymättömyyttä. Joinakin päivinä tuntuu siltä, että en osaa tehdä mitään oikein ja vanhempi lapsi vaan raivoaa, vaikka mitä tekisin. Käymme perhekerhossa, jumppakerhossa ja muskarissa sekä esikoisella on kerran viikossa srk-kerho. Meillä käy joskus ystäviä kylässä ja me käymme kylässä. Tämän lisäksi yritän parhaani mukaan olla lasten seurana kotona eli keksin tekemistä, leikkejä jne. Lasten ei siis pitäisi raivota sitä, ettei heillä ole riittävästi virikkeitä ja talossamme on kavereitakin.
Miksi aina mulle kiukutellaan? Miksi minä en saa mennä rauhassa edes vessaan ilman että oven takana on kohta joku komitea? Miksi en saa syödä aamupalaleipääkään, että kakarat roikkuvat vieressä samaa vaatien? Miksi mun elämä on yhtä palvelua vailla mitään arvostusta lapsilta?
Tuntuu siltä, että vaikka kuinka yrittäisin, niin kohta tulee paska palaute naamaan. Mitä jos menisin kylmästi töihin ja veisin lapset tarhaan, niin loppuisiko turha tiuskiminen? Olisivatko illat helpompia ja oppisivatko pennut oikeasti arvostamaan sitä työtä, jota teen. Ettei aina vaan meikäläinen olisi kaiken paskan maalitauluna. En kai mä voi osata tehdä tätä hyvin, kun aina vaan rähistään.... Pitäisikö antaa siis lastenhoito parempiin ja osaavampiin käsiin???
Miksi aina mulle kiukutellaan? Miksi minä en saa mennä rauhassa edes vessaan ilman että oven takana on kohta joku komitea? Miksi en saa syödä aamupalaleipääkään, että kakarat roikkuvat vieressä samaa vaatien? Miksi mun elämä on yhtä palvelua vailla mitään arvostusta lapsilta?
Tuntuu siltä, että vaikka kuinka yrittäisin, niin kohta tulee paska palaute naamaan. Mitä jos menisin kylmästi töihin ja veisin lapset tarhaan, niin loppuisiko turha tiuskiminen? Olisivatko illat helpompia ja oppisivatko pennut oikeasti arvostamaan sitä työtä, jota teen. Ettei aina vaan meikäläinen olisi kaiken paskan maalitauluna. En kai mä voi osata tehdä tätä hyvin, kun aina vaan rähistään.... Pitäisikö antaa siis lastenhoito parempiin ja osaavampiin käsiin???
Vastaukset 17
Vanhimmat
Lapset (2 ja 4) ovat liian pieniä tajuamaan tuollaisia asioita. Eivät tuonikäiset osaa arvostaa äidin työtä. Korkeintaan voit yrittää opettaa heitä käyttäytymään kauniisti äitiä kohtaan. Siinä auttaa tinkimättömyys: älä hyväksy ikävää käytöstä äläkä palkitse sitä. Eli apua saa vain jos osaa pyytää kauniisti jne.
Kirjoitat lapsistasi kuin he olisivat 12 ja 14. Alle kouluikäiset ovat vielä ihan syyntakeettomia. Sinä teet ratkaisut ja sinä määräät. Jos sinusta tuntuu, että et jaksa olla kotona, mene töihin. Mutta älä luule, että lapset siitä kiittävät, jos eivät osaa kiittää nytkään.
Joten neuvoni olisi ehkä että vaihda vähän näkökulmaa. Älä odota noin pieniltä vielä kiitosta, teit sitten mitä tahansa. Tai toisaalta näin: kiittävät, jos opetat heidät kiittämään. Mutta onko se sitten pikkulapsen asia kiittää siitä, että äiti hoitaa häntä?
linjoilla edellisen vastaajan kanssa. Odotatko oikeasti saavasi kiitosta kasvatuksesta ja harrastuksista tuon ikäisiltä pieniltä lapsilta? Kannattaa lykätä noita odotuksia vielä aika pitkälle, ehkä sitten murrosiän jälkeen täysi-ikäisinä ja mahdollisesti pois kotoa muuttaneina osaavat arvostaa tekemääsi työtä..
Ei ne illat varmasti sen helpompia olisi, väsyneet ja vanhemmista päivän erossa olleet lapset vaativat iltaisin huomiota ja kiukkuavat yhtä paljon kuin ennenkin...mutta, jos itse olisit päivät töissä ja saisit muuta ajateltavaa, jaksaisit ehkä iltaisin lasten kiukuttelua paremmin! Suosittelen kokeilemaan, itselläni ainakin pää leviäisi aika äkkiä jos viettäisin päivät lasten kanssa kotona!
...sellaisia millaisiksi heidät kasvatat.
Opeta että äiti saa syödä rauhassa ja sillä aikaa on keksittävä itse jotain kivaa tekemistä.
Sehän se äidin osa on, ettei 24/7 -työstä saa koskaan kiitosta, moitteita ja kiukuttelua sitäkin enemmän. Tuon ikäiset ipanathan eivät tietenkään ole mitenkään kykeneviä vielä arvostamaan äidin työpanosta, pitävät vaan äitiä loppumattoman energian lähteenä ja kaikkivoipana muutenkin. Sitten kun vielä tulee teini-ikä, niin kriittisyys vain pahenee ja alkaa haistattelut ja muut. Mutta kyseenalaistaminen ja itsenäisyyteen kasvaminen kuuluu lapsen kehitykseen. Vasta parikymppisinä lapset ymmärtävät äidin uhrauksia ja varsinkin sitten kun ovat itse samassa tilanteessa. Ennen tuskin on parempaa näkyvissä.
Yllätyksiäkin saattaa tulla, kuten minä koin murkkuikäiseni kanssa. Vaikka meillä oli lähes koko ajan sotatila käynnissä tässä taannoin, totesi lapseni yhtäkkiä, että "Äiti, kyllä sä olet hyvä äiti". Tunnustus tuli siitä, että olin hoitanut lapselle tärkeän asian kuntoon. Niin että kyllä sitä voi olla lapsen silmissä hyvä äiti, vaikkei ole mitään barbileikkejä ja piiritansseja leikkinytkään. Hän itse on keksinyt leikkinsä muiden lasten kanssa ja ammattileikittäjät ovat niitä hänelle opettaneet, minä hoidan muita osa-alueita. Olen itse uraäiti mutta mielestäni jokainen perhe luo oman hyvinvointinsa itse sen mukaan millaisista todellisuuksista, tarpeista ja jäsenistä perhe koostuu, eikä ulkopuolisten neuvojen/painostuksen/syyllistämisen mukaan.
Jos olisin sinä, niin ehdottomasti kokeilisin työhön menoa, jos alat kypsyä toden teolla kotona olemiseen.
Ei turhautunut, ahdistunut ja äkäinen äiti ole mikään hyvä äiti, vaikka olisi kotona loppuikänsä ja muiden mieliksi. Pitkäaikainen ahdistus saattaa johtaa masennukseenkin, ja se on lapsille kaikkein pahin vaihtoehto. Hyvä kun lähdet kyseenalaistamaan kotiäitiyttä omalla kohdallasi, jos se ei tosiaan sovi. Kuten tuossa toinen äiti totesi, pää kyllä täälläkin olisi räjähtänyt kotona ollessa. Lapsilla on harvoin kotona sellaisia virikkeitä, että äiti niitä yksin jaksaa olla järjestämässä kodinhoitotöiden lisäksi. Näin varsinkin jos lapset ovat kovin villejä luonteeltaan. Eikä kaikkea tarvi äidinkään osata ja olla mikään leikin- askartelun- jne touhun täyspäiväinen ohjaaja. Riittää että on äiti ja henkinen ja aineellinen turva. Sinä saisit myönteistä palautetta ja onnistumisen elämyksiä kodin ulkopuolelta ja junnaaviin kotihommiin katkosta. Normaali rumbahan jatkuu iltaisin ja viikonloppuisin ja loma-aikoina kuitenkin. Jostakin niitä voimia on vain saatava, että jaksaisi olla ainaisena antavana osapuolena lapsille. Ja kannattaisi kyllä pitää huolta omasta ammatillisesta kehittymisestäkin saati sosiaalisten suhteiden ylläpitämisestä muidenkin kuin toisten äitien kanssa. Työelämästä pitkään poissaolleen on vaikea enää päästä mistään kärryille ja pitkää kotiäitinä oloa voidaan katsoa työmarkkinoilla kieroon, paitsi ehkä jossain lastenhoitoalalla korkeintaan.
kuvittele pikkulasten kiittelevän sinua siitä, että hoidat heitä? Odotahan parikymmentä vuotta. Minä olen jo lapsiltani saanut kiitokset siitä, että hoidin heitä kotona, mutta he ovat jo yli kahdenkymmenen. 1- ja 3-vuotiaina he raivosivat melko paljon. Sehän kuuluu normaaliin kehitykseen.
Minusta teillä on aika paljon harrastuksia ja kerhoja. Johan sinä ja lapset väsytte moisesta roudauksesta ja aikataulutuksesta. Pikkulapset viihtyvät parhaiten kotona ja kotipihalla. Oletteko muuten tarpeeksi ulkona? Isompi ainakin kaipaa ulkoilua, pienempi saattaa nukkua vaunuissa vaikka päiväunet isomman leikkiessä. Nythän on hieno talvi, opeta isompi hiihtämään ja luistelemaan!
Kun ihmisellä on lapsia, hän ei voi olla varma yhdestäkään rauhallisesta hetkestä. Anna lapsille leipää, niin heidän ei tarvitse vaatia sinun leipääsi. Ja tietenkin selität ja näytät, että tässä on leipä ja nyt leikataan jokaiselle pala, sinä saat tuon, sinä tuon ja äiti tuon. Voit kehitellä erityisen lelulaatikon, joka otetaan esille vain silloin, kun äiti menee vessaan.
Saattaa olla niinkin, että lapset vaistoavat pahan olosi ja reagoivat siihen kiukuttelemalla. Huumoria nyt kehiin! Ei aina tarvitse olla virikkeitä ja tekemistä metsästämässä, kun yhtä hyvin voi ryömiä lattialla ja piiloutua pahvilaatikkoon ja peuhata lumihangessa.
Kuulostaapas tutulta :)
Liiankin tutulta...
Itselläni vielä tuon 4v ja 2v lisäksi yksi 1v :)
4v.on varmaan uhma ja 2v se alkaa kans puskea päälle. Meillä kans väliin oli yhtä tappelua ja välillä vieläkin.
On päiviä jolloin kaikki menee päin persettä ja sit päiviä jolloin kaikki on suht kiltisti...
Mitään ei saa koskaan tehdä rauhassa ja välillä pinna palaa kaikilla,mutta eiköhän se tästä,ainakin kovasti toivon niin :)
Itse olen kotona hoitovapaalla. Tunsin tämän helpommaksi vaihtoehdoksi,vaikka kävi mielessäni tuokin mitä sinäkin mietit. :)
Et ole huono äiti,enkä minäkään,en ainakaan usko,uskon että kaikilla äideillä jossain vaiheessa tulee jonkin sortin uupuminen äitiyteen,niin sanotusti,varsinkin kun on monta pientä lasta.
Mutta se ei tarkoita sitä ettemmekö lapsiemme rakastaisi jne... mutta sinun täytyy miettiä miten haluat tehdä :)
Melkein huvittaa...jos olisin itse kirjoittanut olisi teksti ollut melkein prikulleen kuin sinun... :)
niinpä, aivan turhaa odottaa lapsilta kiitosta arjessa, tai että pääsis rauhassa vessaan tai suihkuun. Kotiäidin elämä vaan on sellaista. Jos saat kuitenkin lapsiin rakennettua hyvän suhteen, niin huomaat siinä n 10 v kohdalla, että elämä alkaa helpottua. Että sun kasvatustyöstä on ollu hyötyä. Toki tilanne helpottuu pikkuhiljaa kun lapset kasvaa. Toi ikä on just pahinta aikaa, kun lapset tappelee keskenäänkin ja muuten. En ymmärrä, miksi se on niin huono homma et on paljon menoja. Mulla ainakin esikoinen kävi kerhoa 3-5v ja kuopuksen kanssa käytiin muskarit ja perhekerhot. Oli kiva nähdä muita äitejä ja joka päivälle oli joku juttu. Lisäksi pidin kerhoa lapsille joskus ja käytiin metsässä. Lapset on vaan kerran pieniä. Esim. Baletti kannaattaa aloitaa 3-4v. Sitä en ymmärrä, kuinka jaksoin opiskella, kun esikko oli pieni. Se huusi ihan älyttömän paljon...
Miksi noin pienten lasten kanssa pitää juosta niin paljon kerhoissa? Tämä ei varsinaisesti ole sinulle, aloittaja, suunnattu kysymys vaan ihan yleinen ihmetyksen aiha minulla. Täällä keskusteluja luettuani tuntuu, että monet äidit juoksevat pikkulasten kanssa jos missäkin kerhossa. Minun neiti aikoinaan vihasi muskaria joten lopetimme sen. Nyt hän on esikoululainen ja pitää voimistelusta ja siellä saa sitten käydä. Musiikkikouluun hän ei halua, enkä pakota. Harkitsee myös sin moo hapkidoa, koska itsepuolustustaito on mielestäni hyvä taito. En kumminkaan pakota. Luistelua mahdollisesti aloittelee kouluiässä. PIenempi neiti ei vielä käy missään. En siis ymmärrä, miksi ihan pikkulasten kanssa pitää mennä sinne ja tänne. Eikö heille ole rauhallinen kotielämä parempaa kuin ympäri mantuja juokseminen. Myöhemmin he itse sitten tietävät, mistä tykkäävät ja mistä ei...
Tai ehkä en vaan itse tykkää niistä kerhoista, jotka ovat täynnänsä kotiäitejä lapsikatraineen...ne ovat paikkoja, joissa naiset kilpailevat siitä, kenellä on isoin lapsiluku ja kuka on antaumuksellisin äiti...no thank you. Mieluummin elelen hiljaa itsekseni. Jotenkin vaan karsastan niitä kerhojen superäitejä.
näitä kerho ja muskari-ihmisiä ja ihmettelen kyllä vähän kommenttiasi äitien vertailusta ja kilpailuista. Olen vuosien varrella käynyt about kymmenessä kerhossa paikkakunnilla, ja lähes poikkeuksetta olen törmännyt aivan ihaniin ja sympaattisiin mammoihin, ei todellakaan mitään vertailua, vaan todellakin tasavertaista keskustelua, kokemusten vaihtoa, neuvoa ja tukea, sydänystäviäkin olen saanut- ja lapset tykkää leikkiä toisten kanssa ja osallistua kerho-ohjelmaan ja ovat hekin saaneet kavereita. Tuo mukavaa rytmiä arkeen pari kertaa viikossa käydä jossain, itsekin jaksan paremmin. Retkeillä ja kotona puuhasteluun ja leppoisaan yhdessäoloon kyllä jää monta tuntia vuorokaudessa aikaa.Kotona seinät kaatuis helpommin päälle, en tiedä miten olisin selvinnyt ilman em.rientoja (toki olisin selvinnyt, mutta ihanaakerhoillen). Kukin siis tyylillään...
Hei, hehän ovat vasta pieniä lapsia, eikä mitään aikuisten maailmasta olevia työkavereita, joiden pitää antaa sinulle palautetta työsuorituksistasi!!!
Lapset oppivat huutamaan takaisn, jos heille huudetaan. Jos lapselle on aina puhuttu "nätisti", lapsikin puhuu niin muille. Lapselle ei tarvitse järjestää virikkeitä, heillä on mielikuvitus, jolla keksivät itse. Liian virikkeellinen ympäristö ahdistaa lasta ja tekee hänet levottomaksi, eli lapsi stressaantuu.
Pienten lasten äitien ei "kuulu" viettää omaa aikaa: ei käydä rauhassa vessassa, ei nukkua öitä, ei syödä rauhassa, ei tehdä mitään rauhassa. Lapset oppivat matkimalla, ja ne lapset, jotka on hätistelty pois "häiritsemästä", ovat oppimattomia ja ns. uusavuttomia myös myöhemmin elämässä.
Lapsesi toimivat juuri niin kuin tuon ikäiset toimivat. Neljä ja kaksivuotiaskin osaa jo vaikka mitä ihan itse, joten antaa pikkuisten osallistua äidin mukana, vaikka jollain pikkuhommalla siinä rinnakkain, niin rauha palaa taloon, ja kaikki ovat tyytyväisiä ja nauttivat toistensa seurasta. Ei tuo äidissä roikkuminen kauaakaan kestä, kohta viipottavat omissa jutuissaan. Alle kouluikäisten lasten äitien elämä ON yhtä palvelua! Kun näytät omalla esimerkilläsi miten palvelet ja teet hyvää, lapset tekävät sen saman sinulle, koska oppivat siitä mallista. Jos marmatat, että miksi minun pitää täällä palvella ja tehdä kaikki, niin lapsesi tekevät ihan saman tempun takaisin.
Sinulla on vielä vuosikymmeniä aikaa viettää omaa elämää, kyse on nyt vain muutamasta lapsillesi arvokkaasta vuodesta. Ehkä itsekin opit siinä samalla arvostamaan lapsiesi tuomaa rikkautta elämääsi..
Tunnistan tunteesi. Minun ongelmani on se, että töihinmeno ei ole mikään helppo vaihtoehto: olen palvelualalla, jossa saa haistattelua jatkuvasti päin naamaa. Minä en siis voi mennä töihin "lepäämään" tai "lataamaan akkuja" tai "saamaan kiitosta": minulla työpaikalla on pahempaakin ryöpytystä kuin kotona ja persoona pelissä koko ajan. Päätin siis, että paras olla kotona ja koettaa kestää. Jos työpaikalla saisi olla rauhassa, menisin jo sinne.
Elämä on aika kovaa välillä. Itse yritän vain jankuttaa itselleni, etten ole huono äiti enkä huono ihminen. Teen parhaani ja yritän selviytyä kunnialla päivän kerrallaan. Välillä on ihan rikki. Onneksi minulla on mies, joka tukee. Joskus (hyvin harvoin) hankkiudumme lapsista yhdeksi yöksi eroon ja nautimme rauhasta ja toisistamme. Vaikkä välillä tuntuu, että se ei lohduta, niin tämäkin aika on oikeasti lyhyt: kohta lapset jo kulkevat omia teitään ja leipänsä saa todellakin syödä rauhassa.
Tuon ikäiset lapset eivät vertaile äitejä toisiinsa tai edes ajattele, että on olemassa muuta elämää kuin heidän omansa. He eivät osaa ajatella, että asiat voisivat mennä toisin kuin ne menevät. He eivät tiedä paremmasta tai huonommasta mitään. He eivät myöskään arvostela tai arvosta mitään. He vain elävät. He eivät ajattele, että olet paska äiti, koska he eivät tiedä, millainen äidin pitäisi olla.
Ehkä ongelmanne on, että teillä on liikaa aktiviteetteja. Se stressaa lapsia. Ja toinen ongelma on, ettei heille jää tarpeeksi aikaa vapaaseen leikkiin. Sinä keksit heille kaikkea tekemistä ja ohjaat heidän leikkejään niin, etteivät he osaa leikkiä yksin tai keskenään. Lapset eivät raivoa siitä, ettei ole tarpeeksi virikkeitä vaan siitä, että niitä on liikaa.
Siinä asiassa olen monien muiden kanssa eri mieltä, että lapsia ei ole pakko opettaa siihen, että he eivät anna sinulle yhtään rauhaa. Kun menet vessaan, teet selväksi, että sinne menet yksin ja olet siellä rauhassa. Sano vaikka, että et tule ulos ennen kuin lapset ovat poissa oven takaa ja huutamatta. Ja sitten et myöskään tule (se on sikälikin helppoa, että tiedät, mitä lapset tekee, kun huutavat oven takaa). Voit myös ilmoittaa lapsille, että nyt sinä syöt aamupalavoileivän ja silloin he eivät saa sinua häiritä. Tietysti lapsille se kannattaa antaa ensin, heillä on todennäköisesti kovempi nälkä kuin sinulla.
Tiuskiminen ei lopu, vaikka menisit töihin. He eivät osaa arvostaa sinua yhtään enempää. Pahimmassa tapauksessa illat olisivat kahta kauheampia, koska hoitopaikan paineet purkautuisivat sitten illalla kotona. "Pennut" oppivat arvostamaan sinun palveluksiasi vasta sitten kun heillä on omia lapsia. Lastenhoito ei ole sen osaavammissa käsissä missään päivähoidossakaan. Toisaalta, jos siltä tuntuu, niin ehkä sinun olisi aika kohta jo palata töihin. Ehkä itse oppisit arvostamaan taas sitä omien lastensa kanssa kotona olemista. Se työnteko ei nimittäin myöskään ole kovinkaan helppoa, kun illalla on kotona toinen työmaa lasten ja kodinhoidon parissa.
Meillä on 2v lapsi ja vessassa saan olla rauhassa nykyään. Meilläkin oli sitä huutoa aikoinaan jos vessaan meni. Aloin pitää ovea lukitsemattomana ja lapsi sai tulla sinne jos halusi. Siinähän haisteli ja katseli mitä vessassa tein. Siitä pidin kiinni, että vessassa ei viihdytetä ja ovessa ei rampata. Joko tullaan ja ollaan tai odotetaan suht nätisti että äiti tulee pois. Lapsi tietää mitä vessassa tapahtuu, eikä epäile että siellä olisi menossa jotain kivaa mistä jää paitsi. Kannattaa kokeilla.
Vessa-asiasta: Minäkin pidän aina oven aukii vessaan ja olen aina pitänyt. Kun isompi lapseni oli pieni niin hän tuli aina mukaan ja istui siinä pallilla odottamassa tai sitten leikki oven luona jollain mukanaan tuomallaan lelulla. Kun hän hiukan kasvoi, niin hän alkoi jättää minut käymään rauhassa erityisesti jos sanon että nyt haluan olla rauhassa (syynkin usein sanon ja hän ymmärtää kyllä). Toisinaan hänellä on jotain asiaa mutta ei haittaa kun ovi on auki. Vauvan otan mukaan aina koska häntä ei voi jättää vahtimatta, hän on sen verran touhukas.
heh heh, samat murheet näköjään kaikilla kotiäideillä. Onkohan ne siellä päiväkodissakin vessan oven takana huutamassa kun tädit käy tarpeillaan..?
Uskon, että lapset sitten myöhemmällä iällä osaavat arvostaa kun muistelevat, että saivat olla äidin kanssa kotona.
"Tuon ikäiset lapset eivät vertaile äitejä toisiinsa tai edes ajattele, että on olemassa muuta elämää kuin heidän omansa. He eivät osaa ajatella, että asiat voisivat mennä toisin kuin ne menevät. He eivät tiedä paremmasta tai huonommasta mitään. He eivät myöskään arvostela tai arvosta mitään. He vain elävät. He eivät ajattele, että olet paska äiti, koska he eivät tiedä, millainen äidin pitäisi olla."
Lapset oikeasti eivät tule kiittämään asiasta, mistä heillä ei ole vertailukohtaa. Lapsen taito on elää sitä elämää, mikä on kohdalla. He eivät muusta tiedä. Näin on kaikissa suurkaupungin slummeissakin, suunnattomassa kurjuudessa. He eivät tiedä paremmasta tai huonommasta. Lapsi löytää jokaisesta ympäristöstä leikin aiheet. Eräässä kehitysmaassa muistan että lapset valmistivat itse peltipurkista ja muista jätemateriaaleista leluja itselleen. Eivät he ole valittamassa huonoja olojaan.
Minulla itselläni oli kotiäiti. Hän ei kuitenkaan työtaakkansa alla jaksanut ollla henkiseseti äiti tai läsnä. HÄn oli katkera ja kylmä, koska olisi halunnut olla työelämässä ja itseään kehittämässä, mikä ei tuolloin ollut mahdollista. Nyt aikuisena ymmärrän, että hän oli masentunut ja ahdistunut. Olisin varmaan saanut enemmän kannustusta ja virikkeitä päiväkodissa, kuin kotona missä ei mitään ollut. Vertailukohteena on oma lapsi, joka oli päiväkodissa. Hyvä on nyttemmin, että äiti saa valinnanmahdollisuuksia, eikä tarvitse katkeroitua kotona.