Hei!
Meillä on vajaan vuoden ikäinen ihana lapsi. Olen haaveillut hänelle kaveria jo kuukausien ajan, vaikka miehen työn ja asenteen vuoksi olenkin ollut lähes yksinhuoltaja jo ensimmäisestä raskaudestani lähtien. Mies tulee ja menee miten sattuu eikä osallistu kotiasioihin tai vauvanhoitoon juuri lainkaan. Olen kuitenkin sopeutunut tilanteeseen hyvin, rakastan lastani ja olen siis toivonut toistakin. Toki välillä väsyttää ja apua voisin ottaa vastaan, mutta kun ei sitä ole saatavilla, niin pärjään kyllä. Olen vanhahko ensisynnyttäjä, 3kymppinen, ja tiedän, että tällä hetkellä lapsi/lapset ovat minulle tärkeintä elämässä ja haluan omistautua lapselle/lapsilleni. Koti meillä on ja minulla hyvä ammatti...
Ja nyt olen siis raskaana jälleen. Mies toki lupasi, että jos tärppäisi, niin hän muuttaisi elämäänsä perheystävällisempään suuntaan, mutta mitään ei ole tapahtunut (enkä uskonutkaan tapahtuvan). Toisaalta olen hurjan onnellinen, mutta toisaalta vähän pelottaa. Yhden lapsen kanssa olen pärjännyt mainiosti yksin, mutta miten mahtaa käydä kahden kanssa...Uskon kyllä, että oikealla asenteella pärjätään pitkälle...
Onko kenelläkään kokemuksia lyhyestä ikäerosta ja arjessa pärjäämisestä?
Älkää sanoko, että mitäs hankkiuduit raskaaksi, jos pelottaa, sillä tämä on todellakin toivottu ja harkittu raskaus! Raskaana vain ovat tunteet pinnassa ja öisin valvoessa miettii kaikenlaista...
Meillä on vajaan vuoden ikäinen ihana lapsi. Olen haaveillut hänelle kaveria jo kuukausien ajan, vaikka miehen työn ja asenteen vuoksi olenkin ollut lähes yksinhuoltaja jo ensimmäisestä raskaudestani lähtien. Mies tulee ja menee miten sattuu eikä osallistu kotiasioihin tai vauvanhoitoon juuri lainkaan. Olen kuitenkin sopeutunut tilanteeseen hyvin, rakastan lastani ja olen siis toivonut toistakin. Toki välillä väsyttää ja apua voisin ottaa vastaan, mutta kun ei sitä ole saatavilla, niin pärjään kyllä. Olen vanhahko ensisynnyttäjä, 3kymppinen, ja tiedän, että tällä hetkellä lapsi/lapset ovat minulle tärkeintä elämässä ja haluan omistautua lapselle/lapsilleni. Koti meillä on ja minulla hyvä ammatti...
Ja nyt olen siis raskaana jälleen. Mies toki lupasi, että jos tärppäisi, niin hän muuttaisi elämäänsä perheystävällisempään suuntaan, mutta mitään ei ole tapahtunut (enkä uskonutkaan tapahtuvan). Toisaalta olen hurjan onnellinen, mutta toisaalta vähän pelottaa. Yhden lapsen kanssa olen pärjännyt mainiosti yksin, mutta miten mahtaa käydä kahden kanssa...Uskon kyllä, että oikealla asenteella pärjätään pitkälle...
Onko kenelläkään kokemuksia lyhyestä ikäerosta ja arjessa pärjäämisestä?
Älkää sanoko, että mitäs hankkiuduit raskaaksi, jos pelottaa, sillä tämä on todellakin toivottu ja harkittu raskaus! Raskaana vain ovat tunteet pinnassa ja öisin valvoessa miettii kaikenlaista...
Vastaukset 5
Vanhimmat
ihminen osaa mukautua helposti uusiin tilanteisiin.Aluksihan se voi olla rankkaa kahden pienen lapsen kanssa,mutta kyllä se siitä kuhan oikeet rytmit löytää.Itse olen vähän samassa tilanteessa.Vauva on 3kk ja seuraava saa tulla heti kun tärppää.
on neljä lasta 9-vuotias 5-vuotias 4-vuotias ja 1vuotias.vanhin oli neljä kun seuraava syntyi ja oli kamalan mustis...
pojilla jotka ovat nyt 5 ja 4 on ikäeroa vajaa 1v2kk. ja heistä isompi vauva tykkäsi kamalan paljon pienestä vauvasta,ei ollut siinä ongelmia ja isoinkin oli jo tottunut.
Kyllä se sujuu hyvin kahden "vauvan" kanssa kun opettaa isomman jo nukkumaan ilman nukutuksia ym... ja isommalle riittää hyvin aikaa kun pieni nukkuu ja pienempikin oppii ihan huomaamatta jäämään yksin sängyyn jne...
Nyt tätä meidän pienintä rakastaa kaikki isommat ihan suunnattomasti itse olen nyt 33 vuotias.
mieheni on paljon saman tyylinen kuin sulla..ja hyvin olen pärjännyt!!!!!!
Kotityöt jää pitkälti mulle,mutta onneks hoitaa lapsia,että pääsen välillä hengähtämään.
Joo..TAAS NE MIEHET LUPAILEE..just joo..kannttais hankkii semmonen mies joka välittäis vähän enemmän sust ja lapsest!Taidat olla sille vaan panonainen..sorge vaan..kokemust on..'
Ja ekan lapsen pitäis olla ainakin 2 vuotta et toinen sais syntyy..Niin luin kerran.
Tietenkin pärjäät, siitä ei ole epäilystäkään, jos vain rakastat lapsiasi. Meillä on lapsilla ikäeroa 1v 3kk ja he ovat jo pitkälti toisellakymmenellä ja hyvin on mennyt.