Olen ollut vaikeasti masentunut jo 13 vuotta. Masennus-psykoosinesto ja unilääkkeet on käytössä.
Minulla on kaiken muun lisäksi sellainen oire,etten jaksaisi ihmisiä. Haluan olla neljän seinän sisällä ja mieluiten puhumatta ja yksin. Asumme miehen kanssa kahdestaan. Minä olen työkyvyttömyyseläkkeellä.Jos joudun olemaan ihmisten kanssa alan ahdistumaan parin tunnin jälkeen. Meille ei saisi tulla kukaan käymään. Ahdistun siitäkin.
Puhelimessa jaksan puhua parin ihmisen kanssa pitkäänkin,koska tiedän,että voin lopettaa,kun en enää jaksa.
Mistään kotitöistä ei tule mitään,mies tekee kaikki,paitsi minä pyykkään ja viikkaan.
Siis onko muilla tätä,että ahdistuu ihmisten kassa olemisesta?
Sairastan vaikeaa masennusta.
Minulla on kaiken muun lisäksi sellainen oire,etten jaksaisi ihmisiä. Haluan olla neljän seinän sisällä ja mieluiten puhumatta ja yksin. Asumme miehen kanssa kahdestaan. Minä olen työkyvyttömyyseläkkeellä.Jos joudun olemaan ihmisten kanssa alan ahdistumaan parin tunnin jälkeen. Meille ei saisi tulla kukaan käymään. Ahdistun siitäkin.
Puhelimessa jaksan puhua parin ihmisen kanssa pitkäänkin,koska tiedän,että voin lopettaa,kun en enää jaksa.
Mistään kotitöistä ei tule mitään,mies tekee kaikki,paitsi minä pyykkään ja viikkaan.
Siis onko muilla tätä,että ahdistuu ihmisten kassa olemisesta?
Sairastan vaikeaa masennusta.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Olen ollut nyt 5kk vakavasti masennuntunut ja olen täysin eristäytyt ystävistäni ja sukulaisistani. Kaikki paikat missä on paljon ihmisä ahdistavat suunnattomasti. Ei vaan jaksa nähdä onnellisia ja iloisia ihmisiä, saati kuunnella kenenkään onnea.. Ennen olin itse sosiaalinen ja iloinen, nyt vaan miettii että tälläiseksikö jäänkin.. erakoidun täysin.. Pikku hiljaa pitäisi vaan uskaltauta ihmisten ilmoille ja alkaa pitää ystävyyssuhteita yllä.
Tervehdys.
Omakohtaista kokemusta ei ole, mutta eräs lähisukulaiseni on kohtalotoverisi , yli 30 vuoden kokemuksella.
Hän muutti nuorena Australiaan ,jossa masennus alkoi kenties kuumuuden ja rankan työn yms. aiheuttaman niin fyysisen kuin henkisen uupumuksen seurauksena. Lähisukulaiseni tapauksessa hoidon aloittamisen pitkittyminen kärjisti masennuksen hyvin pitkälle ja hän palasi takaisin pohjolaan monisairaana,myös paniikkihäiriö,ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalistentilanteiden pelko tykönään,perussairauksiensa lisänä. Useiden psykoosien ja sairaalareissujen jälkeen asuu palvelutalossa, kovia kokeneena ihmisenä. ter. R.R.
Kofeiinin päivittäiskäytön tiedetään aiheuttavan masennusta, jos käytät, kokeile luopua kokonaan puoleksi vuodeksi.
Minulla oli myös tuollainen eristäytymisvaihe ja vuorovaikutusahdistus, mutta psykoterapian avulla pääsin siitä häpeästä, joka sitä ahdistusta aiheutti.
Moikka. Kertoisitko vähän tarkemmin? Millaisessa terapiassa kävit ja muuta? Siis mikä terapiatyyppi? Kiinnostaa, kun itselläni ollut mainitunlaista vuorovaikutusahdistusta myös pitkään jo. Se pilaa käytännössä ihan kaiken kanssakäymisen, olen vain ihan sekaisin tilanteissa, kaikenlaisissa, enkä voi iloita enkä muutenkaan kokea niitä oikein mitenkään. Normaalisti olen sosiaalisesti aktiivinen ja lahjakas, ehkä hitaasti mennyt parempaan päin tämän ongelman kanssa nyt, mutta paluu omaksi itseksi sosiaalisissa tilanteissa tuntuu silti vielä epätoivoa herättävän etäiseltä ja elämä valuu hukkaan...
Kävin psykoanalyyttisessä psykoterapiassa ja sain siihen Kelan psykoterapiatukea.
Psykoterapiatyyppi voi olla ihan henkilökohtainen asia toisille psykoanalyyttinen/psykodynaaminen terapia sopii ja toisille ei. Tärkein on on pidempiaikainen asioiden käsittely ammattitaitoisen ja sopivan psykoterapeutin kanssa. Ns. henkilökemia on usein tärkeämpi kuin psykoterapeuttinen terapeuttinen suuntaus.
Pääsuuntauksista kognitiivinen sopii, jos haluaa saada enemmän ohjausta ja psykoanalyyttinen/psykodynaaminen, jos haluaa olla omaehtoisempi.
Traumaattinen häpeä väheni ja sen myötä olen pystynyt kohtaamaan myös minulle hankalia ihmisiä.
Kysy tarkemmin, jos haluat tietää jotain erityistä.
Kiitos vastauksesta. Olen itse käynyt pitkään analyyttisessa terapiassa, kärsin pahoista ahdistuksista ja "lamautumisista" vuorovaikutuksessa, ja niihin liittyy keskeisenä tietenkin paljon häpeää. Toivon pääseväni niistä, mutta en tiedä, miten se on mahdollista; usein epäilen myös terapian hyödyllisyyttä sekä ylipäätään mahdollisuuksiani päästä yli, läpi ja ulos näiden asioiden muodostamasta vankilasta. Tilanne on kohdallani jatkunut pitkään (vuosia), edennyt toki jonkun verran parempaan, mutta toivottoman hitaasti. Tältä pohjalta häpeästä ja terapiasta kertomasi kiinnosti paljon.
Omalla kohdallani mietin myös usein, edesauttaisiko analyyttisen terapian sijaan jokin muunlainen lähestymistapa ongelmiini kiinni pääsemistä ja niiden aitoa ja kokonaisvaltaista kohtaamista ja läpikäyntiä paremmin. Enempää "ohjausta" en kaipaa, siitä ei ole kyse, vaan jostain muusta (olen myös luonteeltani itsenäinen ja kriittinen, en kaipaa liikoja "neuvomisia"...). Mielestäni analyyttinen terapia ei ehkä aina ja kaikilla kohdin rohkaise todellista ja kokonaisvaltaista omaehtoisuutta, silläkin on painotuksensa ja samalla myös rajoituksensa. Joka tapauksessa, varmasti olet oikeassa sanoessasi, että "henkilökemiat" ovat lopulta tärkeämpiä kuin menetelmät; niin minäkin uskon. Toivon, että löytäisin oikeat suunnat ja keinot omien kipujeni avaamiseen ja läpikäymiseen. Hienoa kuulla, että joku on onnistunut sellaisessa omalla kohdallaan.
Ei näihin usein pitkään jatkuneilla psyykkisiin ongelmiin ole mitään poppakonstia.
Elämäntilanteellla on vaikutusta. Minulla on sen pitkän psykoterapian aikana sekä todella stressaavia että myönteisiä tapahtumia. Sain elämäni johonkin järjestykseen ja eläkkeelle pääseminen on tässä tilanteessa paras vaihtoehto, vaikka haaveilen vieläkin työhönpaluusta. Teen hieman osa-aikaisesti töitä eläkkeen ohessa.
Koetko että sinulla on hyvä suhde nykyisen psykoterapeutin kanssa? Jos siltä ei pitkän terapiankaan jälkeen tunnu, kannattaisi ehkä kokeillla muita vaihtoehtoja. Taideterapia voisi olal hyvä vaihtoehto, jos sinun on vaikeaa puhua. Tai psykodraama, jossa pääsee testaamaan vuorovaikutustaitojaan.
Ja ihmisten pariin kannattaa mennä pikku hiljaa, ettei eristäydy lopullisesti. Mutta ei ihan väkisin. Johonkin itselle mukavaan harrastukseen kun menee vaikka kerran viikossa, ja siellä edes näkee muita ihmisiä, niin se on hyvä alku. Vaikka elokuvakerho, siellä ei tarvitse puhua kenenkään kanssa, jos ei tule tuttuja ja elokuvat ovat hyvä tapa myös käsitellä omia tunteitaan (siis muut elokuvat kuin Hollywooodin pahin soopa).
Kokeile jotain itselle sopivaa.
Eipä asioistani puhuminen ei ole vaikeaa, mutta vaikeaa on niiden todellinen läpikäynti, tunteminen puheeseen yhdistyen. Tähän minun on löydettävä jokin konsti, jota tästä kaikesta tulisi vielä jotain... Terapiassa koen valitettavan harvoin pääseväni asioihin kiinni tuolla tavoin. Suhde terapeuttiin on "ok", kuten yleensäkin ollut - en vain ole oikein koskaan kokenut, että kohtaisimme erityisen hyvin ihmisinä ylipäätään, luonteiden ja ajattelutapojen jne. kohdilla. Olen miettinyt paljon tätä ja mahdollisia ratkaisuja, myöskin toki hakenut apua muiltakin suunnilta (mm. ryhmistä) terapian ohella. Koen kyllä hyvin tärkeäksi kaikessa kokonaisvaltaisen kohtaamisen ja suhteen sen nimenomaisen ihmisen kanssa, joka toimii kuuntelijana/auttajana. Varmasti harkitsen erilaisia ratkaisuja jatkossa. Ehkä nyt ensi tilassa yritän vielä päästä tuntuvampiin tuloksiin terapiassa jonkun aikaa, ja katson sitten, missä mennään.
En ole masennukseni kanssa ihan eristäytynyt, liikun kyllä ja kohtaan ihmisiä, mutta olen usein hyvin ahdistunut enkä oma itseni kohtaamisissa ja tekemisissä, mikä estää saamasta aitoja elämyksiä ja iloa niistä. Joskus aiemmin oli vaikeampaa, en jaksanut tai voinut kohdata ihmisiä juuri ollenkaan, mutta siitä on tultu ajan myötä kohti parempaa. Edelleen sosiaalinen elämäni on kuitenkin hyvin rajoittunutta, yritän sitä vähitellen laajennella, mikä ei vain ole ihan helppoa.
Totta on, että elämäntilanteilla on vaikutusta; ja kaiken läpi kuitenkin joka tapauksessa mennään ja kaikkea tulisi rakentaa omista voinneista riippumatta tai paremminkin niiden kanssa. Omassakin elämässäni on tapahtunut oman sairastelun aikana monenlaisia raskaitakin asioita kuten läheisten ihmisen poismenoja. Kaiken kanssa kuitenkin sitten kuljetaan ja yritetään käsitellä tapahtuneita, vaikka se voi tuntua joskus melkein mahdottomalta. Monenlaiset tapahtumat voivat toisaalta tietysti myös edesauttaa toipumista eri tavoin.
Myöskin voimattomuutta ja kaikkea muuta kurjaa. Joten siis tuskinpa jos masennus on lääkkeillä hoidossa sinun vässymyksesi ja voimattomuutesi masisksesta johtuu, vaan haittavaikutuksista. Sinulla on useampi lääke päällä, niin koettaisit vähän lopetella niitä ja tunnustella, mille alkaa olo tuntua, kun lääkepitoisuudet veressäsi laskevat.
on tuollaista hieman ollut. Mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja masennusta on ollut. Voin melko hyvin lääkekombolla Deprakine Lamotrigine, koska Deprakine tasaa hypomaniaa ja lamotrigine myös, mutta se auttaa myös masennukseen paremmin. Tämän lisäksi syön c-vitamiinia depottikapseleina (Cevi-tabs 500mg) ja kahvia käytän päivän mittaan. C-vitamiini ja kahvi stimulantteina auttavat ad/hd-oireisiin suht hyvin. Näitä esiintyy mulla masennuksessa tai sitten mulla on myös ad/hd. C-vitamiinia vaan pitää ottaa isoja annoksia. Kahvi kannattaa juoda pienissä määrin koko päivän aikana esim. termospullosta tai termosmukista.