Nyt minäkin uskallan tämän tehdä!
Kyseessä on -08 lokakuussa, tiedä häntä mistä, alkuun lähteneen fantasiaromaanin ensimmäisen luvun alkupätkä jolle kaipaisin, oi tältä jalolta, Suomi24:n raatipoppoolta tuomiota. Tämä on romaanin (luultavimmin, olen seonnut laskuissa) kuudes versio ja tulee olemaan se viimeinen versio, joskin kunhan kasaan koko roskan saan niin saa nähdä mitä tapahtuu jälkimuokkaillun yhteydessä. Takana nyt 4 kuukautta verta ja hikeä ja "vasta" vaivaiset 39 000 sanaa.
Alkutekstistä tuskin saa purtavaa pientä välipalaa enempää, (eikä tästä pätkästä vielä saa hölkäsen pöläystä selville, että kyseessä olisi jotain fantasiaan liittyvää...) mutta olisi ihan kiinnostavaa vain noin yleisesti kuulla, että onko luettavaa, rautaa vai roskaa ja niin edespäin. Olenko ollenkaan kielellisesti lahjakas (saanhan olla itsekäs ja sanoa, että olen?) ja jos koko teksti eteesi iskettäisiin, lukisitkö tätä pidemmälle?
Jep jep. Tässä sitä tulee tuutin täydeltä...
-----------------------------------------------------------------------------
Harmaaksi rapattu rakennus seisoi omassa, ylväässä yksinäisyydessään mäenharjun harjalla ympärillään metsäinen valtakuntansa. Kesän korvalla betoniseinät peittyisivät vihreävartisten pirunnuorien ja niiden herkkien vaaleanpunaisten kukkien loistoon, kuten pihamaa rakennuksen ympärillä kukostaisi kuin mitä kaunein keidas asfalttijokien varsilla. Mutta nyt ei ollut toivoakaan yhdestäkään kukkasesta, tai edes vihreästä nurmenpätkästä. Ei, sillä maa oli kylmä ja kova ja kesä kauan sitten unohtunut, syksy sen perässä eikä talvikaan ollut enää entisensä sen käännyttyä kevättä kohti. Oli vain ilmastonmuutoksen aikaansaama vitsaus – Loska.
Rakennuksen pohjoisseinämän kahdet liukuovet avautuivat ja sulkeutuivat verkkaiseen tahtiin, suhisten hiljaa ihmisten kulkiessa sisään ja ulos. Ovien yläpuolelle kiinnitetty suuri, punainen risti ja valkeat kirjaimet loistivat pitkälle yön hämärään kertoen tämän monikerroksisen rakennuksen tehtävän ja tarkoituksen, huusivat sen nimen kaikille äänettömin sanoin.
Pimikkälän keskussairaala, niin ne sanoivat.
Jenna aivasti kahdesti astuessaan avaraan aulaan ja vastaanottaessaan kuivan, ilmastoidun ilman kostean ulkoilman jälkeen. Hän pudisteli muutamat hassut, jo aikoja sitten sulaneet, lumihiutaleet vaalealta villakangastakiltaan ja vilkuilematta ympärilleen siirtyi ovia vastapäätä sijaitsevalle puoliympyrän muotoiselle tiskille. Jenna odotti, että sen takana istuva sihteeri saisi puhelunsa puhuttua. Tämä nyökkäsi Jennalle, mutta näytti samalla kädellään eleen jolla pyysi häntä odottamaan. Muillakin kolmesta vastaanottosihteeristä tuntui olevan kovin kiire. Hänen ikäisensä tyttö taisi pelata pasianssia siinä missä vanhempi nainen tämän polkkatukkaisen kanssa kotkottivat puhelimeen. Sihteerin jatkaessa puheluaan Jenna leikitteli ajatuksella suoraan osastolle menemisestä. Jos hän nyt hivuttautuisi pikku hiljaa sivummalle, ja lähtisi sitten vain kävelemään muina miehinä, sihteeri tuskin huomaisi mitään.
Jo ennen kuin tumma polkkatukka lopetti puhelunsa ja käänsi avoimen kysyvän katseensa Jennaan, hän oli ehtinyt hylkäämään ajatuksenpoikasensa. Edellisellä kerralla astetta paria tiukempi sihteeri oli moittinut hänet maan rakoon ja selittänyt sairaalan turvatoimet ainakin kuuteen kertaan. Sisään ei yksinkertaisesti menty ilman ilmoittautumista.
”Kuinka voin auttaa?”
Sihteerin kysymys keskeytti Jennan harhailevat ajatukset niille sijoilleen ja pakotti hänet keskittymään tähän.
”Ilmoittautuisin vieraaksi.”
Nainen napsautti kätensä alla olevaa tietokoneen hiirtä ja kirjoitti nopeasti jotain, napsautti uudelleen ja katsoi Jennaa taas odottavasti. Kuin lapsi jouluaattona. Työlleen uskollisen katse.
”Jenna Jokinen, osasto viisi, huone viisikolmekahdeksan.” Jenna luetteli ulkoa hyvin tutuksi käyneen lauseen. Nainen kirjoitti taas jotain tietokoneelle.
Hetken kuluttua tämä nyökkäsi myöntävästi ja sanoi vielä jotain, mutta Jenna ei kuunnellut enää. Hän lähti tiskiltä ja asteli muovisten penkkirivistöjen ohi kohti hissejä välittämättä vaivojaan valittavien ihmisten puheensorinasta.
ja jatkuu--->
Kyseessä on -08 lokakuussa, tiedä häntä mistä, alkuun lähteneen fantasiaromaanin ensimmäisen luvun alkupätkä jolle kaipaisin, oi tältä jalolta, Suomi24:n raatipoppoolta tuomiota. Tämä on romaanin (luultavimmin, olen seonnut laskuissa) kuudes versio ja tulee olemaan se viimeinen versio, joskin kunhan kasaan koko roskan saan niin saa nähdä mitä tapahtuu jälkimuokkaillun yhteydessä. Takana nyt 4 kuukautta verta ja hikeä ja "vasta" vaivaiset 39 000 sanaa.
Alkutekstistä tuskin saa purtavaa pientä välipalaa enempää, (eikä tästä pätkästä vielä saa hölkäsen pöläystä selville, että kyseessä olisi jotain fantasiaan liittyvää...) mutta olisi ihan kiinnostavaa vain noin yleisesti kuulla, että onko luettavaa, rautaa vai roskaa ja niin edespäin. Olenko ollenkaan kielellisesti lahjakas (saanhan olla itsekäs ja sanoa, että olen?) ja jos koko teksti eteesi iskettäisiin, lukisitkö tätä pidemmälle?
Jep jep. Tässä sitä tulee tuutin täydeltä...
-----------------------------------------------------------------------------
Harmaaksi rapattu rakennus seisoi omassa, ylväässä yksinäisyydessään mäenharjun harjalla ympärillään metsäinen valtakuntansa. Kesän korvalla betoniseinät peittyisivät vihreävartisten pirunnuorien ja niiden herkkien vaaleanpunaisten kukkien loistoon, kuten pihamaa rakennuksen ympärillä kukostaisi kuin mitä kaunein keidas asfalttijokien varsilla. Mutta nyt ei ollut toivoakaan yhdestäkään kukkasesta, tai edes vihreästä nurmenpätkästä. Ei, sillä maa oli kylmä ja kova ja kesä kauan sitten unohtunut, syksy sen perässä eikä talvikaan ollut enää entisensä sen käännyttyä kevättä kohti. Oli vain ilmastonmuutoksen aikaansaama vitsaus – Loska.
Rakennuksen pohjoisseinämän kahdet liukuovet avautuivat ja sulkeutuivat verkkaiseen tahtiin, suhisten hiljaa ihmisten kulkiessa sisään ja ulos. Ovien yläpuolelle kiinnitetty suuri, punainen risti ja valkeat kirjaimet loistivat pitkälle yön hämärään kertoen tämän monikerroksisen rakennuksen tehtävän ja tarkoituksen, huusivat sen nimen kaikille äänettömin sanoin.
Pimikkälän keskussairaala, niin ne sanoivat.
Jenna aivasti kahdesti astuessaan avaraan aulaan ja vastaanottaessaan kuivan, ilmastoidun ilman kostean ulkoilman jälkeen. Hän pudisteli muutamat hassut, jo aikoja sitten sulaneet, lumihiutaleet vaalealta villakangastakiltaan ja vilkuilematta ympärilleen siirtyi ovia vastapäätä sijaitsevalle puoliympyrän muotoiselle tiskille. Jenna odotti, että sen takana istuva sihteeri saisi puhelunsa puhuttua. Tämä nyökkäsi Jennalle, mutta näytti samalla kädellään eleen jolla pyysi häntä odottamaan. Muillakin kolmesta vastaanottosihteeristä tuntui olevan kovin kiire. Hänen ikäisensä tyttö taisi pelata pasianssia siinä missä vanhempi nainen tämän polkkatukkaisen kanssa kotkottivat puhelimeen. Sihteerin jatkaessa puheluaan Jenna leikitteli ajatuksella suoraan osastolle menemisestä. Jos hän nyt hivuttautuisi pikku hiljaa sivummalle, ja lähtisi sitten vain kävelemään muina miehinä, sihteeri tuskin huomaisi mitään.
Jo ennen kuin tumma polkkatukka lopetti puhelunsa ja käänsi avoimen kysyvän katseensa Jennaan, hän oli ehtinyt hylkäämään ajatuksenpoikasensa. Edellisellä kerralla astetta paria tiukempi sihteeri oli moittinut hänet maan rakoon ja selittänyt sairaalan turvatoimet ainakin kuuteen kertaan. Sisään ei yksinkertaisesti menty ilman ilmoittautumista.
”Kuinka voin auttaa?”
Sihteerin kysymys keskeytti Jennan harhailevat ajatukset niille sijoilleen ja pakotti hänet keskittymään tähän.
”Ilmoittautuisin vieraaksi.”
Nainen napsautti kätensä alla olevaa tietokoneen hiirtä ja kirjoitti nopeasti jotain, napsautti uudelleen ja katsoi Jennaa taas odottavasti. Kuin lapsi jouluaattona. Työlleen uskollisen katse.
”Jenna Jokinen, osasto viisi, huone viisikolmekahdeksan.” Jenna luetteli ulkoa hyvin tutuksi käyneen lauseen. Nainen kirjoitti taas jotain tietokoneelle.
Hetken kuluttua tämä nyökkäsi myöntävästi ja sanoi vielä jotain, mutta Jenna ei kuunnellut enää. Hän lähti tiskiltä ja asteli muovisten penkkirivistöjen ohi kohti hissejä välittämättä vaivojaan valittavien ihmisten puheensorinasta.
ja jatkuu--->
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hissi oli tupaten täynnä ja Jennalla oli täysi työ päästä omassa kerroksessaan ulos. Onnistuttuaan hän seisahtui hetkeksi ja katseli ympärilleen hämmästyneenä. Käytävä oli niin hiljainen. Yleensä täällä kulki ainakin yksi tai kaksi sairaanhoitajaa ja hänen tavoin myöhään käyviä vieraita. Jenna kääntyi vasemmalle ja lähti kävelemään leveää käytävää eteenpäin. Korolliset saappaat kopisivat vaaleaa muovimattoa vasten.
Yksi. Kaksi. Kolme...
Hisseiltä oli tasan viisikymmentäkaksi askelta leveälle, seinien tapaan kellertävälle ovelle.
Jenna seisahtui ja painoi kätensä kylmää metalliovea vasten. Onneksi käytävä oli tyhjä. Kukaan ei näkisi hänen epäröintiään. Hänen kätensä hentoista tärinää. Mielialojen vaihtelua kasvoilla. Nieleskelemistä.
Jälleen se sama tunne.
Se valtasi Jennan aina kun hän oli tässä. Epätietoisuutta, pelkoa, pettymystä.
Lopulta hän työnsi oven auki itselleen jälleen kerran vihaisena ja oli törmätä ulos pyrkivään sairaanhoitajaan. Tuttu hoitaja ensin säpsähti ja hymyili sitten hänelle lämpimästi. Tämäkin sanoi jotain, mutta Jenna ei kuunnellut. Hymyili vain valjusti vastaukseksi. Hänen katseensa oli kohdistunut yksityishuoneen ainoaaseen vuoteeseen. Hoitaja lähti vähin äänin ja jätti Jennan kahden potilaan kanssa. Hän asteli vuoteen vierelle ja riisui takkinsa yltään taitellen sen siististi muovituolin selkänojalle. Lopuksi Jenna kumartui potilaan puoleen ja suukotti tämän otsaa hymyillen kankeasti.
”Hei äiti.”
Ei vastausta, mutta ei Jenna ollut sitä odottanutkaan.
Hän istuutui ja otti äidin käden omiensa väliin. Se oli mukavan lämmin kylmästä kankeita sormia vasten, mutta lämmön lisäksi Jenna kykeni tuntemaan käsien luut selvästi. Hän irvisti.
Äiti oli taas laihtunut.
Kello tikitti äänekkäästi seinällä. Jenna puri huultaan ja katseli ympärilleen tutuksi käyneessä huoneessa. Keltaisenväriset seinät, vaalea nojatuoli nurkassa ja siinä istuva vanha nallekarhu jolta koira oli joskus syönyt korvan. Ikkunan sälekaihtimet oltiin jätetty puoliksi auki ja sisäpihan pienten polkujen lamput loistivat hohkaavan valkoisina. Kellon vierelle oltiin ripustettu muutama pikkulapsen taiteilema piirrustus. Jenna oli piirtänyt ne ollessaan seitsemän vanha.
”Petra, Aleksi ja Miia pitivät eilen synttärijuhlat.” Jenna puhkesi puhumaan ja hellä hymy kohosi hänen huulilleen.
Petra olisi ehdottomasti halunnut pitää kunnon bileet, mutta Jenna oli kieltänyt sen jyrkästi. Hän oli tahtonut pitää rauhalliset juhlat parhaimpien ystäviensä kanssa eikä mitään viinanhuuruisia remuamisia jollaisten järjestämisessä villi, mutta rakastettava ystävä oli haka. He olivat menneet syömään tuttuun ravintolaan ja Jenna oli ollut aika nolona kun keittiöväki oli äkkiä ilmestynyt paikalle laulaen onnittelulaulua ja kantaen pientä kakkua. Jenna oli puhaltanut kynttilät sammuksiin kuuliaisesti, vaikka ei ollutkaan toivonut mitään.
Oli turha toivoa mitään, sillä mikään ei koskaan toteutunut.
Ei ainakaan hänelle.
”Olen nyt täysi-ikäinen...” Jenna totesi hiljaisuuden jälkeen ja naurahti kuivasti.
Äiti makasi silmät kiinni ja levollisena vuoteellaan kaikkien niiden laitteiden ja kojeiden keskellä joiden tarkoitus oli pitää tämä elävien kirjoilla. Sydänkäyrä kulki tasaisesti neonvihreänä viivana siksakkia. Hengityskone hurisi hiljaa nurkassa. Rauhoittavia ja ahdistavia ääniä huone täynnä.
Ja vieläkin se vain jatkuu--->
”Äiti...”
Jenna puhe keskeytyi huoneen oven auetessa ja sisälle astui lääkäri. Jenna ei olisi muussa tapauksessa välittänyt tästä ellei mies olisi ollut hänelle täysin vieras. Lääkärin kulmat kohosivat hämmästyksestä tämän huomattua Jennan, mutta lämmin ammattilaisen hymy levisi pian huulille. Huolimatta siitä, kuinka näytelty tuo hymy oli, Jenna vastasi siihen.
”Missä tohtori Huittinen on?” Jenna tiedusteli.
Huittinen oli ollut äidin lääkäri jo monen vuoden ajan ja vanhempi mies oli ainut joka kävi katsomassa tätä, ainut jonka hän itse tunnisti ja ainut josta hän piti. Tämä uusi lääkäri oli huomattavasti nuorempi ja jotenkin teennäinen. Mies noukki sängyn päädystä potilastiedot ja selasi niitä hetken. Jenna odotti.
”Tohtori Huittinen on sairaslomalla.” Mies kuittasi ja tuli tutkimaan äidin elintoimintoja.
Jenna laski tämän käden käsistään huolellisesti vuoteelle. Kului hetki jos toinenkin vieraan lääkärin kirjoittaessa muistiinpanoja. Hiljaisuus oli epämiellyttävä, mutta ei sietämätön joten Jenna pysytteli hiljaa. Lopulta mies lähti sanomatta enää sanaakaan. Ei edes hyvästejä.
Kello tikitti liian äänekkäästi. Hänen olisi pian mentävä, Jenna totesi hiljaa itsekseen ja nousi.
”Äiti, minä menen nyt. Tulen taas viikonloppuna käymään.” Jenna lupasi.
Hän veti takin ylleen ja kääntyi katsomaan äitiään vielä kerran. Tämä makasi niin rauhallisesti paikoillaan, harmaita jouhia tummanruskeissa hiuksissaan. Hänellä oli samanväriset hiukset, joskin ilman sitä harmaata. Silmänsä, turkoosin vivahtavat siniset sielunpeilit, hän oli perinyt isältään.
Jenna lähti huoneesta jättäen taakseen naisen jota ei ollut koskaan oppinut tuntemaan. Naisen, jonka kasvoja kirjoi vanhat palovammat ja jonka seurana olisi ikuisesti loskaakin suurempi vitsaus.
Kooma.
---------------------------------------
Ja se oli vika pätkä, kärsikää!
Ihan kuin olisin lukenut valmista kirjaa. Taitavasti kirjoitettu.
Ihan kiinnostava alku, mutta joihinkin tyyliseikkoihin kiinnittäisin huomiota. Esim. parempi on sanoa "yksinäisyydessään" kuin "ylväässä yksinäisyydessään", samoin "hellä hymy" on kliseinen ilmaisu, niitä oli muitakin, eli kannattaa miettiä sitä sitten kun viimeistelet.
Pätkän ansio oli minusta siinä, että se herätti mielenkiinnon päähenkilöä ja hänen elämäntilannettaan kohtaan, sairaalassa oleva äiti sai tuntemaan myötätuntoa. Fantasiaksi tätä ei kyllä tajunnutkaan, mutta sehän on vain hyvä, ettei heti räväytetä kaikkea silmien eteen.
... lukea. Nimittäin jos menee tätä samaa tavistyyliä.
Joten ihan riippuisi nyt sitten lopputuloksesta.
Ja tiedät, että olen harrastajakirjoittaja ja erittäin vaativa lukija.
Kirjoitat sujuvasti ja tästä saa kyllä kehitettyä taidettakin, joten aivan kirjoittajan taidoista nyt sitten on kiinni lopputulos.
Kirjoita kirjoita kirjoita!