Alustukseksi katkelma asiakirjasta Articuli Schmalkaldii:
"Rippi toimitettiin seuraavaan tapaan. Jokaisen oli kerrottava kaikki syntinsä, mikä ei edes ole mahdollista. Se oli kovaa kidutusta. Unohtuneet synnit annettiin anteeksi sillä ehdolla, että ne olisi vielä ripissä tunnustettava, jos ne palautuisivat mieleen. Niinpä ihminen ei voinut koskaan tietää, oliko hän jo kyllin puhtaaksi ripittäytynyt vai tulisiko ripittäytymisestä ikinä loppua. Joka tapauksessa hänet ohjattiin turvautumaan omiin tekoihinsa ja sanottiin, että kuta puhtaammin hän tunnustaisi syntinsä, kuta enemmän häpeäisi ja myös häpäisisi itseään papin silmissä, sitä pikemmin ja paremmin hän hyvittäisi syntinsä. Sellainen nöyryys hankkisi varmasti Jumalan armon."
Moni esikoisuudessa elänyt muistaa kokeneensa tämän saman.
Minulle opetettiin vielä 1980-luvulla, että tekosynnin tehnyt kristitty on varmasti helvetissä - jos
ei ole ennättänyt "korjata asioitaan" - se tarkoittaa menoa toisen kristityn kaulaan ja kuulemaan sanat
"Jeesuksen nimessä ja veressä".
Yksi porsaanreikä oli: JOS lujasti lupasi Jumalalle korjata heti kun pääsee jonkun "elävän kristityn" luo, voi siinäkin tapauksessa pelastua, jos kuolema yksinäisyydessä tulee.
Ihan kiihkoilematta kannattaisi miettiä, mitä uskoa ja tällainen opetus esikoislestadiolaisuudessa oli?
Täällä on monta kirjoittajaa, joka tietää juosseensa tätä samaa tekojen ja jatkuvien korjausvaatimusten
oravanpyörää. Muutamat haluavat sitä vielä jatkaa.
Se on selvää, ettei ansiosidonnaisuuteen ja mystiikkaan uskovaa luterilainen kirkas uskon vanhurskaus
miellytä. Heille me emme voi mitään. Toivoa sopii, että joskus omat eväät loppuvat ja Kristus yksin riittää.
"Rippi toimitettiin seuraavaan tapaan. Jokaisen oli kerrottava kaikki syntinsä, mikä ei edes ole mahdollista. Se oli kovaa kidutusta. Unohtuneet synnit annettiin anteeksi sillä ehdolla, että ne olisi vielä ripissä tunnustettava, jos ne palautuisivat mieleen. Niinpä ihminen ei voinut koskaan tietää, oliko hän jo kyllin puhtaaksi ripittäytynyt vai tulisiko ripittäytymisestä ikinä loppua. Joka tapauksessa hänet ohjattiin turvautumaan omiin tekoihinsa ja sanottiin, että kuta puhtaammin hän tunnustaisi syntinsä, kuta enemmän häpeäisi ja myös häpäisisi itseään papin silmissä, sitä pikemmin ja paremmin hän hyvittäisi syntinsä. Sellainen nöyryys hankkisi varmasti Jumalan armon."
Moni esikoisuudessa elänyt muistaa kokeneensa tämän saman.
Minulle opetettiin vielä 1980-luvulla, että tekosynnin tehnyt kristitty on varmasti helvetissä - jos
ei ole ennättänyt "korjata asioitaan" - se tarkoittaa menoa toisen kristityn kaulaan ja kuulemaan sanat
"Jeesuksen nimessä ja veressä".
Yksi porsaanreikä oli: JOS lujasti lupasi Jumalalle korjata heti kun pääsee jonkun "elävän kristityn" luo, voi siinäkin tapauksessa pelastua, jos kuolema yksinäisyydessä tulee.
Ihan kiihkoilematta kannattaisi miettiä, mitä uskoa ja tällainen opetus esikoislestadiolaisuudessa oli?
Täällä on monta kirjoittajaa, joka tietää juosseensa tätä samaa tekojen ja jatkuvien korjausvaatimusten
oravanpyörää. Muutamat haluavat sitä vielä jatkaa.
Se on selvää, ettei ansiosidonnaisuuteen ja mystiikkaan uskovaa luterilainen kirkas uskon vanhurskaus
miellytä. Heille me emme voi mitään. Toivoa sopii, että joskus omat eväät loppuvat ja Kristus yksin riittää.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kokemusta on tuosta oravanpyörästä. Kirjoittamasi on siis itse koettua kaikin osin. Kiitos Herran Jeesuksen, olen Hänen ja Hän yksin riittää. Tätä samaa toivon jokaiselle ansiosidonnaiselle ja ihmispalvojalle todella sydämestäni.
Omanvanhurskauden rippi ei ole oikein. Eiköhön sitä yksi ja toinen ole itsessään kokenut ? Toinen asia on sitten se rippi, joka auttaa tunnonvaivoista. Siitä voi sanoa että Kristus on itse läsnä ja siinä sovintoveri virtaa puhdistaen ja parantaen.
En ole kuullut tuollaisesta ripistä esikoisissa, en ole kuullut lähipiirissänikään. En ole lainkaan varma, onko tuollaista enää missään käytäntönä. Yhdestä tapauksesta ei voida vetää yleistävää johtopäätöstä, siinä vääristellään totuutta ja rakennetaan todistelu kapean otannan varaan.
Rooman kirkon keskiajalla harjoittamaan rippiin ei es.lest. rippiä voida verrata. Olen kuullut tarpeeksi monta kertaa (saaarnoissa), että rippi ei perustu meidän tunnustuksemme täydellisyyteen, vaan päästösanoihin. On korostettu myös uskon ensisijaisuutta, uskoa tulee aina, ensi tilassa ja kaikesta huolimatta. Usko käy kaiken edellä. Rippi on uskon varjelemiseksi silloin, kun paha omatunto on vaarassa viedä epäuskoon, kun ei muuten jaksa uskoa. Kyllä tässä korostetaan anteeksiantamusta Jeesuksen nimessä ja veressä, ei omaan tunnustukseen. Pääasiassa ero rooman kirkkoon on uskossa ja synninpäästössä, sekä sielua hoitavassa intentiossa, vapauttamisessa.
Vertaaminen es. lest. rippiä roomalaiskatoliseen rippiin on asioiden vääristelyä, se on anakronismi.
Roomalaiskatlisen rippi hyväksyy jopa etukäteen tehtävien syntien tunnustamista , eikö
se ole rankkaa pilkan tekoa "?