Tässä töissä käyvä mummu juttelisi seuraavasta asiasta: Lapsenlapsemme on kehitysvammainen ja tykkää tulla vanhempiensa ja veljensä kanssa meille usein. He asuvat sellaisella etäisyydellä että kun tulevat, siinä menee yleensä päivä ,joskus harvoin ovat yötä. Tilanne on pitkään ollut sellainen että lapsi haluaisi joka lauantai meille kylään. Perjantaina tai lauantaiaamulla he soittavat ja kysyvät suunnitelmiamme sille päivälle. Heillä ei ole juurikaan kyläpaikkoja ja vaikea keksiä tekemistä että lapsi viihtyisi kotona. Kyläpaikoissa on raskasta kun lasta ja hänen touhujaan on vahdittava koko ajan. Olin ajatellut huomisen lauantain omistaa omalle harrastukselleni (jos jaksan). Nyt tyttäreni soitti ja kysyi suunnitelmistamme ja minä sanoin että nyt on kyllä omia suunnitelmia. Hän oli selvästi vähän loukkaantunut ja lopetti puhelun aika lyhyeen. No. nyt minulla on syyllinen ja pahakin olo asiasta. Tästä on tullut minulle jonkinlainen ongelma ja pohtimisen paikka, että millainen mumma minä oikeasti olen!? Koska käyn itse työssä, haluaisin viikonloppuja käyttää lepoon ja omiinkin juttuihin. Toisaalta on mukavaa kun näen että lapsi viihtyy meillä ja saa meillä olla suhteellisen vapaasti kulkien ja tutkien. Tyttäreni sanoo usein että eivät he halua olla vaivaksi ja hän kyllä touhuaa ja tekee ruokaa yms. Kysymys nyt vain ei ole siitäkään, ei heistä nyt niin hirveästi vaivaakaan ole nykyään. Olen sanonut että jahka eläkepäivät koittavat, niin sitten yritän olla"parempi" mumma. Miten te muut töissä käyvät mummat ? Onko teillä vastaavanlaisia pulmia? Olenko minä "outo" kun en aina ole niin kovin avosylinen? Kärsittekö te välillä huonosta omastatunnosta näiden asioiden tiimoilta? Miten osata olla terveesti itsekäskin ja sanoa ei, ilman että loppupäivä menee jahkaillessa ja huokaillessa että voi voi..ja on huono omatunto ja ottaa päähän ja tekee mieli soittaa ja selitellä.. Nyt kun tätä kirjoitan, alkaa tuntua että olenpas tästäkin nyt taas ongelman kehittänyt..
Rakastan lapsiani ja lapsenlapsiani, murehdin ja huolehdin paljon heidän elämäänsä, mutta oikein "essuemo" en ole. En ole kipuillut lasten pesästä lähtöä, mutta yhteyttä heihin haluan pitää, neuvoa ja auttaakin jos voin. Kuitenkin haluan elää omaa elämää ,enkä esim. lomareissuilla välttämättä halua olla joka päivä yhteydessä jos mitään erikoista ei ole. Tyttäreni ei oikein esim.tätä tunnu ymmärtävän. Hän haluaa tietää missäpäin liikumme, mitä teemme jne. Joka päivä hän muutenkin soittelee minulle ja kuulumiset vaihdetaan. Tämä joskus ärsyttää minua ja olen sanonut että tekstariakin voi kyllä lähettää. Kaikki kuulumisensa hän kertoo minulle, vaikka hänellä kavereitakin on ja töissäkin hän on. Hän ei tunnu oikein ymmärtävän että koska minä olen äiti,minä jään miettimään ja mahdollisesti murehtimaankin asioita. Tyttäreni on ihan fiksu ihminen ja ihailen hänen vahvuuttaan vammaisen lapsen äitinä. Ehkä minultakin vaadittaisiin enemmän vammaisen lapsen isoäitinä?! Mitä mieltä olette?
No, lopetan nyt tämän purkaukseni tähän ja jään odottelemaan teidän mielipiteitänne ja kokemuksianne.
Rakastan lapsiani ja lapsenlapsiani, murehdin ja huolehdin paljon heidän elämäänsä, mutta oikein "essuemo" en ole. En ole kipuillut lasten pesästä lähtöä, mutta yhteyttä heihin haluan pitää, neuvoa ja auttaakin jos voin. Kuitenkin haluan elää omaa elämää ,enkä esim. lomareissuilla välttämättä halua olla joka päivä yhteydessä jos mitään erikoista ei ole. Tyttäreni ei oikein esim.tätä tunnu ymmärtävän. Hän haluaa tietää missäpäin liikumme, mitä teemme jne. Joka päivä hän muutenkin soittelee minulle ja kuulumiset vaihdetaan. Tämä joskus ärsyttää minua ja olen sanonut että tekstariakin voi kyllä lähettää. Kaikki kuulumisensa hän kertoo minulle, vaikka hänellä kavereitakin on ja töissäkin hän on. Hän ei tunnu oikein ymmärtävän että koska minä olen äiti,minä jään miettimään ja mahdollisesti murehtimaankin asioita. Tyttäreni on ihan fiksu ihminen ja ihailen hänen vahvuuttaan vammaisen lapsen äitinä. Ehkä minultakin vaadittaisiin enemmän vammaisen lapsen isoäitinä?! Mitä mieltä olette?
No, lopetan nyt tämän purkaukseni tähän ja jään odottelemaan teidän mielipiteitänne ja kokemuksianne.
Vastaukset 7
Vanhimmat
pode huonoa omaatuntoa, täytyyhän sinunkin joskus osata sanoa ei. Pahaltahan se tuntuu sanoa että olisi omia juttuja mutta kyllä tyttäresi sen varmasti käsittää, olet vaan aina ollut valmis ottamaan lapset.
osata sanoa eikin, kun siltä tuntuu ja kyllä varmaa tyttäresikin ymmärtää, että vanhempana, työssäkäyvänä ei enää jaksa niinkuin nuoret ja että tarttee sen viikonlopun omaan lepoonkin joskus.
Varmaan vaatimuksetkin on vammaisen lapsen mummina suuremmat/ en tiedä, joten sekin olisi otettava huomioon, ymmärrän täysin väsymyksesi ja levon tarpeen välillä, eikä sinun pidä tuntea huonoaomaatuntoa kieltäytymisestä, jos tyttäresi todella loukkaantuu asiasta niin ei voi kun panna ymmärtämättömyyden piikkiin, kyllä hänkin joskus tulee vanhemmaksi ja ehkä sitten ymmärtää.
Et mielestäni ole itsekäs, jokaisen pitää kuitenkin ajatella omaakin jaksamistaan, kuka harrastein, kuka kunnostaan huolta pitäen, tai molempia ja se ei kerro iteskkyydestä, vaan siitä että jaksais olla myös hyvä mummikin:)
Olet ihana mummi, kun tyttäresi niin luottavaisesti on yhteydessä sinuun, vaikka hänellä on muitakin ystäviä.
Ymmärrän sinua hyvin, kun yksi perheellinen tyttäristäni soittelee samalla tavalla lastensa ja perheensä kuulumiset minulle ja on tulossa vaikka joka päivä lapsineen kylään (olen jo eläkkeellä). Tottakai pidän tyttärestäni ja hänen perheestään ja lapset ovat aivan suloisia ja haluan heidän tulevan, mutta pidän myös omista harrastuksistani kiinni ja haluan olla joskus koko viikonlopun omissa oloissani. Tyttäreni on oppinut ottamaan asian huomioon ja tietää, että minä tiukan paikan tullen joustan.
Onko tyttäresi muuten ottanut yhteyttä vertaistukiperheisiin ja tiedustellut esim lomamahdollisuuksia vammaisyhdistyksen perhelomille tai muuhun kerho- ja leiritapahtumiin. Virikkeitä ja jaksamisvinkkejä ym oppia ja valistusta tuollaisilta leiriltä saa paljon arjen vastapainoksi ja eväiksi elämälle.
Olen varma, että tyttäresi arvostaa sinua kovasti ja on varmasti onnellinen, kun voi pitää tavallisesti ihmissuhteita. Useinhan vammaisperheet jäävät aika yksin ja heillekin on tärkeää pitää tukiverkostoa kaikkien ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. - Ja meillä vanhemmilla on taas omat elämänpiirimme, johon kuuluu myös muutkin kuin lapsemme ja heidän perheensä. Meidän on myös suhteutettava työt, jos olemme vielä työelämässä sekä vapaa-aikamme ja harrastuksemme.
Olen itse vammaisen lapsen (nyt 18-vuotias) äiti, ja meillä on 3 tervettä lasta, kaikki ovat jo aikuisia. En ole koskaan pyytänyt apua, esim. mummoilta, tai muilta sukulaisiltani vammaisen tyttäreni hoitoon. Mieheni ei kasvatustyöhön yms. ole osallistunut liiemmälti myöskään, työnsä lisäksi ovat omat harrasteet.
Tottakai sinä saat tehdä, niinkuin itse parhaaksi näet. Juttele tyttäresi kanssa, ja kerro näitä samoja asioita, kuin kommentissasikin. Kyllä aikuisen tyttäresi pitäisi ymmärtää, että haluat tehdä omiakin suunnitelmiasi. Haluaako ymmärtää, se onkin sitten jo toinen juttu? Se nyt vain on niin, että "mitä enemmän annat, sitä enemmän vaaditaan".
Monet nykyajan nuorista vanhemmista ovat kuitenkin aivan liian itsekkäitä. Se on tullut huomattua omassakin elämässä. Kun omista lapsista (vaikkakin aikuisia) asuu kaksi vielä kotona, todella usein ovat hoidossa 3 lastenlasta, vilkkaita pieniä poikia. Yleensä ovat mummolassa joka viikonloppu (joskus yötä, yksi kerrallaan) lauantaina ja sunnuntaina. Teemme ruokaa koko perheelle, oman perheen lisäksi.
Yleensä, kun minulle soittavat, aina pyydetään jotakin. Joskus se tympii toden teolla. Huolehdin (oman vammaisen lapseni lisäksi) monista sairaista omaisistani, on mielenterveysongelmaisia, on vanhuksia, jotka tarvitsevat "aina jotakin". Olen itse pitkäaikaissairas, ja haluaisin myöskin jo vähitellen suunnitella omiakin juttujani, enkä olla vuodet, toisensa jälkeen avustajana, sairaanhoitajana, taksinkuljettajana jne..
Mielestäni oman jälkikasvun olisi jo syytä ottaa vastuuta, vaan taitaa olla turha toivo? Meni nyt asiasta yhdeksänteenkin, mutta ei kai haittaa?
Olen iloinen että sain kommentteja asiaani. Eilen olin aika ahdistunut kun kirjoittelin tänne. Nyt koen että osaksi ahdistukseni oli nimenomaan sitä väsymystä. Sitä joka tulee työviikon jälkeen kun on väsynyt ja haluaisi vain aikaa itselleen, levolle,kotitöille, harrastuksille jne. Sitten soitetaan ja saa haudata taas omat suunnitelmansa ja mikä pakko on edes olla mitään suunnitelmia, voihan sitä olla "suunnitelma olla vaan" .
No, joka tapauksessa oma tilanteeni ei ole ollenkaan noin "paha" kuin sinulla. Ymmärrän hyvin jos olet tympääntynyt. Jotenkin tuntuu että nuoret eivät ymmärrä että "aika aikaa kutakin". Että nyt on se aika että lapset ovat siinä, heidät hoidetaan itse ja heidän kanssaan ollaan. Aika menee nopeasti ja sitten on sitä omaa aikaakin enemmän. Meiltä isovanhemmilta se aika on mennyt, niin on luonto sen järjestänyt kun ei enää kaikkea jaksa. Yöt ovat tässä iässä välillä mitä sattuu ja voin ainakin itse vain olla kiitollinen lääketieteelle että on keksitty esim. unilääkkeet.Tuskin jaksaisin töissä jos en välillä nappaisi pilleriä että saan nukutuksi.
Kun luin kertomustasi ajattelin että sinun jos kenen nyt pitäisi olla terveesti itsekäs ja sanoa ne "suorat sanat" lapsillesi. Uskon kylläkin että jos osa aikuisten lasten "ymmärtämättömyyttä" on sitä itsekkyyttä, niin osa on myös tietämättömyyttä siitä mitä me mummat ja paapat oikeasti haluamme. Me vaan olemme niin oppineet elämässämme että ei sana on melkeinpä kielletty jos meiltä jotain pyydetään. Osaksi lapsemme voivat ehkä ajatella että koska me heitä ja heidän jälkeläisiään rakastamme, olemme aina "avosylisiä". Oma tyttäreni on jopa minulle sanonut että pitää osata äiti sanoa ei..vaan jos minä sen sitten sanon ,niin sepä jo sitten näyttääkin vaativan häneltä itseltään aika paljon ymmärrystä.
Tämä on varmaan asia joka vaatii sitä avointa ja suoraa keskustelua myös. Lapsemme tajuavat varmaan mistä me puhumme, viimeistään silloin kun itse ovat tässä iässä. He tulevat luoksemme asenteella että ei heistä pidä ottaa mitään vaivaa, kyllä he itse sitä ja tätä.. vaan kun se ei ole ihan niin. Pelkkä jatkuva hälinäkin voi olla väsyneenä liikaa joskus.
Ei meistä kukaan halua vanhana kuikkia vanhainkodin ikkunasta,että eikö kukaan tule käymään, sitäkö me pelkäämme kun emme saa sanotuksi että aina en ole valmis vastaanottoon..?! Ei, ei se sitäkään ole..eihän?!
Jatketaanko juttua ihmiset?? Ja lapset, jos luette näitä, muistakaa että emme tänne vaivautuisi jos emme teitä rakastaisi. Että meidän kaikkien olisi hyvä, yhdessä ja erikseen, teidän ja meidän , siksi me täällä pohdiskelemme.
Jospa yhdessä tyttäresi kanssa pohtisitte, miten jaksatte kumpikin . Sinä voit kysyä , miten tyttäresi jaksaa ja samalla kerrot miltä sinusta tuntuu.
Me ihmiset olemme niin erilaisilla voimilla varustetut. Onko tämä vammainen lapsi missään muussa hoidossa , vai kotona. Olisiko sillä puolen tehtävää, väsynyt vanhempi ei ole hyvä sekään.
Toiset eivät kerro mitään ja mitään ei saisi kysyä : ) , no sinulla on toistapäin.
Avoin keskustelu ja toisen väsymyksen kunnioittaminen, ei ole helppoa olla vammaisen lapsen äiti, eikä mummukaan , siihen jaksamisen avaimia.
Keskustelkaa vaikka jonkun vammaisasiaa tuntevan ihmisen kanssa.
On oikein tuntea väsymyksensä .
Minulla on tuttava, hänen kaksi lastaan on kuollut tapaturmaisesti, hänellä on taas yksinäisyys.
Voimia teille
Itse olen työkyvyttömyyseläkkeellä, joten työ ei rasita ja aikaa on rajattomasti.
Lapsia on neljä, joista yhdellä kaksi aivan ihanaa tyttöstä. Asuvat 100 km:n päässä, joten kylään tullessaan viipyvät pari päivää kerrallaan. Kun joku lapsista tulee luokseni, kerääntyvät toisetkin samaan sakkiin ja tupa on täynnä. Hei hulinaa ja vauhtia piisaa, yhdessä viihdytään, mutta aina ei jaksa. Jos tuntuu siltä, ettei nyt juuri kunto kestä tai ei muuten vaan huvita, niin pyydän tulemaan toiste.
Eivät nuo ole siitä huonoa tykänneet, vaikka pikkuset on protestoineet, kun ei mummulaan päästykään.
Yhtään ei tunnu syylliseltä. On se oma elämä mummullakin ja omat rajoitteensa. Lasten ollessa pieniä oli pakko revetä joka asiaan ja välillä pinnistellä oikein tosissaan, yksinhuoltaja kun olin. Sen vaivannäön he ovat kokeneet rakkautena ja nyt aikuisina osaavat arvostaa, eivät odota mahdottomia vaan ymmärtävät antaa tilaa.
Jos tämä ymmärrys ei ole syttynyt itestään, niin mummu voi sitä ystävällisesti jälkeläisilleen selittää. Ei se ole laiskuutta eikä välinpitämättömyyttä eikä varsinkaan ilkeyttä, aina vain ei voi olla käytettävissä.