Kärsitkö jonkinlaisista pakko-oireista, jotka häiritsevät elämääsi? Miten hallitset niitä? Minkälaisia pakko-oireita sinulla on?
Minulla diagnosoitiin pakko-oireinen häiriö ja tiedän, että muitakin on...
Minulla diagnosoitiin pakko-oireinen häiriö ja tiedän, että muitakin on...
Vastaukset 10
Vanhimmat
..avopuolisollani on ollut pakko-oireita noin 11-vuotiaasta saakka (ikä nyt 26-vuotta).
Hänellä on ajatusneurooseja eli hän pelkää pahojen ajatusten toteutumista, jos hän ei neutraloi niitä.
Hänen täytyy herätä aamuisin jo viideltä, vaikka meneekin kymmeneksi töihin. Ajatusten kurissapitäminen on aikaavievää eikä lääkkeistä ole enää ollut mainittavaa apua.
Avopuoliskoni on vaikeata ja raskasta näistä asioista puhua tai kirjoittaa, mutta varmasti hän itsekin tänne koneen ääreen joskus tulee.
On hyvin rohkaisevaa, että joku haluaa keskustella pakko-oireista.
Kerro omista oireistasi?
Minulla on suurimpana neuroosina paperilaput ja niiden käsittely. Pitää kirjoittaa kaikki ylös ja käsitellä niitä lappuja välillä/usein älyttömän kauan. Joku pelko, että unohdan jonkun tärkeän asian tai vaikka olisi vähemmän tärkeäkin, siksi pitää kirjoittaa asiat ylös. Lappuja on sit kaappi täynnä :(
on ajatus ja laskemisneuroosejakin jonnin verran, mutta tuo yllä oleva on pahin.
Miten vaikeaksi sinä koet parisuhteessanne kumppanisi pakko-oireet? millä tavalla hän neutraloi ajatuksensa? kiitos paljon kun avauduit, ajattelinkin jo olevani ainoa.
On tietysti usein hankalaa nähdä kun toinen kärsii ja taistelee oireitaan vastaan. Järkipuheet kun eivät näihin asioihin auta. Olen kuitenkin tiennyt kumppanini pakko-oireista suhteen melko alusta saakka, joten minään yhtenä shokkina ne eivät ole minulle tulleet.
Ulkopuoliselta ympäristöltä hän pystyy peittämään oireet todella hyvin, vaikka tiedänkin että se on hirvittävän työn takana.
Oireitten neutralointi on muuttunut jonkin verran vuosien varrella. Aluksi hän nyökkäili neutraloidakseen oireet tai teki käsillään jonkun tietyn liikkeen tai kosketti jotain esinettä. Nykyään hän saattaa hokea esim.Ei toteudu- lausetta neutraloidakseen oireensa.
Hän on käynyt psykoteriapiassa (käy edelleen) neuroosien vuoksi muutamia vuosia.
Hän on usein töidenkin jälkeen hyvin väsynyt koska oireisiin ja niiden neutralointiin menee niin paljon voimia.
Onko itselläsi ollut pakko-oireita kauan ja miten muistat niiden aluksi ilmenneen?
Miten hankalaa on neuroosien poissa pitäminen normaalista elämästä tai miten hankalaa on yleensä elää normaalia elämää?
Kuinka monia ystävistäsi/muista ihmisistä tietää asiasta?
Puolisoni lisäksi ainoastaan hänen terapeuttinsa, äitinsä ja minä tiedämme sairaudesta.
Minäkin pystyn mielestäni peittämään oireet ulkopuolisilta hyvin, vaikka kyllä joskus vanhempani sanovat jotain tyyliin: "mitä sä nyt taas kirjoitat?" Loppujen lopuksi tästä tietää vain mieheni ja minä sekä kaksi ammatti-ihmistä.
Olipa tosi jännä kuulla, että kumppanisi neutraloi tunteensa jollain sanalla tms. Nyt vasta itsekin huomasin tekeväni sen saman, hoen välillä yhtä sanaa. Aluksi se auttoi, mutta ei aina enää.
Pakko-oireet ovat olleet aika pitkään, ne alkoivat aika viattomina esim. asioiden keräilyinä (lääkäri kysyi tuota ja sanoi sen jotnkin liittyvän asiaan..), sanojen väärinpäin lukemisena ala-asteelta, yläasteella/lukiossa ne pahenivat ja laskeskelin numeroita yhteen sekä tulin oikein mestariksi sanojen väärinpäin luvussa, paperit ovat tulleet parin vuoden kuluessa mukaan näihin nykyisiin mittoihin.
Kysyit, että miten hankalaa on elää normaalia elämää? Ja miten hankalaa on neuroosien poissapitäminen. Poissapitäminen tapahtuu puuskissa, jolloin päätän että ei enää. Tai sitten toteutan vain osaa pakkomielteestä, jolloin pakkomielle pysyy yllä, mutta se ei merkittävästi haittaa elämää. Ja kun tulee putki päälle, niin silloin kärsii perhe-elämä (en ehdi olemaan mieheni kanssa niin paljoa, enkä tekemään niitä asioita mitä todella haluaisin), silloin mä istun keittiön pöydän ääressä lappujeni kanssa.
Neuroosien poissapitäminen saattaa sujua fyysisesti, mutta kyllä ne henkisellä tasolla kulkevat mielessä.
Miten tuet kumppaniasi pakko-oireissa, voiko niissä tukea? Miten parisuhteenne jaksaa pakko-oireiden valossa? Häpeääkö kumppanisi sinulle pakko-oireita, ts. tekeekö hän niitä sinulta salaa? Mä teen mieluiten yksin näitä asioita, sillä mä häpeän niitä.
Aluksi kysymyksiisi.Tukemisesta..Pyrin keskustelemaan mahdollisimman paljon oireista, yritän vakuuttaa kumppanille ettei hänen ´väärät ajatukset´, kuten hän itse asian ilmaisee, toteudu. Olen oppinut joustamaan esim. kun olemme lähdössä jonnekin, koska hänellä kaikki asiat kestävät aikaa. Nopeasti minnekään lähtö on mahdottomuus. Vaikka hän meikkaakin kevyesti niin meikin laittoon saattaa vierähtää oireiden kanssa pitkä aika. Epävarmuus ulkonäöstä ja käyttäytymisestä on myös yksi hänen perusoireistaan.
Kumppanini häpeää oireitaan, alussa varsinkin. Olen sanonut ettei oireita tarvitse hävetä, kyllä minä ymmärrän. Silti hän pyytelee anteeksi ja häpeää niitä.
Tietysti pakko-oireet vievät paljon yhteisestä ajasta pois eikä se voi olla vaikuttamatta parisuhteeseen. Haluan kuitenkin tähdentää, että mitään kriisejä suhteessamme ei pakko-oireiden vuoksi ole ollut, vaikka ne rajoittavatkin elämäämme.
Olen huomannut että kumppanini pakko-oireet pahenevat aina kun jotain tärkeää tai stressaavaa tapahtuu/on tapahtumassa. Mikä tietysti on varmasti ihan luonnollistakin.
Jännä piirre on se, että kun hän on humalassa (harvoin) niin hänellä on oireita hyvin vähän tai ei ollenkaan. Taas krapulassa kahta kauheammin.
Onko sinulla lääkitystä oireisiin?
Kumppanini käytti aluksi fevarin-nimistä valmistetta, joka auttoikin hyvin jonkun aikaa kunnes teho hiipui täysin. Sen jälkeen hän on käyttänyt seronil-nimistä lääkettä. Ensin annokset olivat melko suuria, nyt hyvin pieniä. Lääkehoito lopetetaan varmaan pian, koska sillä ei tunnu enää olevan mitään vaikutusta.
Uskon, että psykoterapialla on pitkällä aikavälillä enemmän vaikutusta. Käytkö muuten itse psykoterapiassa?
Olen seuraavan kerran koneen ääressä maanantai iltana. Lähdemme paikkaan missä ei ole mahdollisuutta nettiä käyttää. Kumppani lupaili, että kirjoittaa myös itse sinulle. Hän halusi vielä toivottaa voimia ja jaksamista. Ja käski sanoa, että yritetään kaikesta huolimatta ajatella positiivisesti :)
Olet kyllä kertakaikkiaan ihanasti kumppanisi tukena, ei voi kyllä muuta sanoa! Suhtaudut todella hienosti asiaan.
Minä olen juuri aloittanut lääkityksen oireisiin, en osaa vielä sanoa, että auttaako vai ei sillä on niin tuore asia.
Nyt käyn psykiatrin juttusilla sekä sielunhoitajalla, joissa asiaa käsitellään ensimmäistä kertaa. Vielä niistäkään ei ole ollut minulle apua kovin paljoa, mutta on todella helpottavaa käydä puhumassa ammatti-ihmisten kanssa tästä asiasta. Siellä voi olla aivan rehellinen, eikä tarvitse hävetä (vaikka kyllä silti hävettää). Puhuminenkin auttaa kyllä paljon, ei välttämättä oireisiin vaan keventäen taakkaa.
Olisi hienoa vaihtaa kumppanisi kanssa ajatuksia, sillä en ole koskaan keskustellut pakko-oireista kärsivän kanssa. Ehkä voimme vaihtaa e-mail osoitteita sitten, niin voin keskustella hänen kanssaan ei niin julkisesti?
Lähetän tässä vain nopeasti kumppanini e-mail osoitteen: [email protected]
Voit lähetttää sinne postia niin varmasti kumppaninikin kirjoittaa mielummin suoraan sinulle. Tiedän, että nämä ovat arkoja ja aika henkilökohtaisiakin asioita.
Kirjoittelemisiin ja hyvää alkuviikkoa
Saisinko minäkin lähettää sähköpostia?
Oli mielenkiintoista lukea keskustelunne,
ja voin sanoa että minulla on melkein pilkulleen
samat oireet kuin kumppanillasi,ja oli todella häkellyttävää lukea että jollain toisella olisi samat oireet!Olisi todella mukava kirjoitella
asiasta,luottamuksella tietenkin.
Tottakai. Lähetä ihmeessä postia. Uskon, että mitä enemmän ihmiset pystyy tästä toistensa kanssa keskustelemaan, sitä enemmän siitä on kaikille hyötyä.
Minäkin kärsin kovasti pakko-oireista.Joudun koskettelemaan esineitä,tekemään samat asiat moneen kertaan,lukiessani laskemaan mielessäni kirjaimia.Jos jätän nämä tekemättä,minusta tuntuu,että jotakin hirveätä tapahtuu.Mutta se ei kuitenkaan lievitä pahaa oloa.Vaan tunnen oloni erittäin ahdistuneeksi.Mutta en voi olla tekemättäkään. Yritän salata oireeni,Joten ihmiset eivät juuri huomaa niitä.Vanhempani tietävät jonkinverran.Mutta vain mieheni ja psykiatrini tietävät miten kauhea tilanteeni on.Mieheni ei aluksi oikein ymmärtänyt mistä on kysymys.Nykyisin hän yrittää tukea minua.Mutta tiedän, että se tekee hänenkin elämästään raskasta. Lääkkeetkään eivät ole juuri auttaneet.On kokeiltu Seromexia ja Anafranilia.Tällähet hkellä syön Optiparia.Lisäksi joudun syömään Alproxia,jotta ahdistus pysyisi edes jotenkuten kurissa. Mutta vaikelta tuntuu vieläkin elämä.