”Jumalan valtakunta on Jeesuksen opetuksen mukaan löydettävissä maan päältä. Maan päällä se on armon valtakuntana ja taivaassa kunnian valtakuntana. Jumalan seurakunta on yksimielinen uskossa, opissa ja rakkaudessa.” (SRK)
Jumalan valtakunta maan päällä. Selkeämmin sanottuna vanhoillislestadiolainen yhteisö joka sijaitsee pääosin Pohjanmaalla, jonne Raamattukin Hengen huhupuheiden mukaan oli sijoittava Wink Millainen on Jumalan oma yhteisö tänään? Kuinka yksimielinen uskossa ja opissa, mikä on rakkauden tilanne? Onko Hengen yhteys vielä vahva vai onko julkisivun homogeenisyys lähinnä keskustelemattomuuteen ja pieniin klikkeihin kätkeytyvä harhakuva?
Internetissä tilanne on näyttävän kaksijakoinen – vanhoillislestadiolaiseksi leimautuneiden keskustelufoorumien luonne näyttävät edustavan huomattavasti toisistaan poikkeavaa mentaliteettia. Suhtautuminen oppiin voi olla fundamentalistista, jäykkää ja tuomitsevaa ja konflikteja ja kritiikkiä vältellään mielipuolisella sensuurilla. Toinen lähestymistapa taas on pehmeämpi. Keskustelu sallitaan ja sitä syntyy, eikä edes ”uskottomia” vaienneta. Räikeimmät epäkohdat näyttävät saavan paheksuntaa (hoitokokoukset) ja opistakin ollaan valmiita keskustelemaan. Palstoilla vastakkain näyttävät olevan kovuus ja pehmeys, erehtymätön Jumalan johdatus ja erehtyväinen ihminen.
Siellä missä minä kuljen, on tilanne vielä tätäkin mutkikkaampi. Sukupolvirajat ovat varmasti selkeämmät kuin koskaan lestadiolaisuuden historiassa. Huomattavan suuri osa lestadiolaisnuorista (alle 25-vuotiaat) on verrattain vapaamielistä porukkaa. ”Maailmanmusiikki”, elokuvat ja varsinkin Internetin suomat mediankulutusmahdollisuudet ovat lähes kaikille tuttuja ja suhteellisen harva tyrmää ja tuomitsee niitä ainakaan yksiselitteisesti. Valitettavasti myös alkoholi maistuu suuremmalle osalle kuin mitä vanhempi sukupolvi pystyy edes kuvittelemaan. 70-luvun ehdottomuus ja tiukkuus ovat yhä olemassa, mutta nuoren polven keskinäisessä elämässä se näyttäytyy enää hetkittäin ja vain tietyissä aihepiireissä.
Ns. vanhemmasta polvesta minulla on omasta iästäni johtuen vain rajoitetusti kokemuksia pintaa syvemmältä. Heterogeeniseksi uskallan kuitenkin ”isäni ikäistenkin” verkoston kuvailla. Suhtautuminen tapanormistoon on ymmärrettävästi tiukempi, mutta toisaalta monia asioita joille voidaan julkisesti nyökytellä, on ”unohdettu” opettaa jälkipolville (varsin tyypillinen muutoksenaiheuttaja noin niin kuin historiallisesti). Tällaisina näkisin kaikenlaiset henkiopit, ja 70-luvun tuomiomentaliteetin, jonka nuoriso näyttää ihan oikeasti unohtaneen. 80- ja 90-luvuilla syntyneet kokevat jopa suuria vaikeuksia uskoa 70-luvun kuvausten olevan todellisia ts. ei-keksittyjä.
Vanhoillislestadiolaisuutta on siis monenlaista. Yhteiskunnallinen asema, ikä, paikkakunta, ympäröivän maailman suhtautuminen, pitäjän ”lestadiolaispitoisuus” ja erilaiset alakulttuurit vaikuttavat merkittävällä tavalla yksilöön. Selkeimmät neljä ryhmää ovat mielestäni karkeasti nämä: fundamentalistit, tiukasti opissa pitäytyvät ”avarakatseiset”, opillisesti liberaalit ja yhteisöstä syrjäytyneet, mutta vielä sisällä vaikuttavat.
Jumalan valtakunta maan päällä. Selkeämmin sanottuna vanhoillislestadiolainen yhteisö joka sijaitsee pääosin Pohjanmaalla, jonne Raamattukin Hengen huhupuheiden mukaan oli sijoittava Wink Millainen on Jumalan oma yhteisö tänään? Kuinka yksimielinen uskossa ja opissa, mikä on rakkauden tilanne? Onko Hengen yhteys vielä vahva vai onko julkisivun homogeenisyys lähinnä keskustelemattomuuteen ja pieniin klikkeihin kätkeytyvä harhakuva?
Internetissä tilanne on näyttävän kaksijakoinen – vanhoillislestadiolaiseksi leimautuneiden keskustelufoorumien luonne näyttävät edustavan huomattavasti toisistaan poikkeavaa mentaliteettia. Suhtautuminen oppiin voi olla fundamentalistista, jäykkää ja tuomitsevaa ja konflikteja ja kritiikkiä vältellään mielipuolisella sensuurilla. Toinen lähestymistapa taas on pehmeämpi. Keskustelu sallitaan ja sitä syntyy, eikä edes ”uskottomia” vaienneta. Räikeimmät epäkohdat näyttävät saavan paheksuntaa (hoitokokoukset) ja opistakin ollaan valmiita keskustelemaan. Palstoilla vastakkain näyttävät olevan kovuus ja pehmeys, erehtymätön Jumalan johdatus ja erehtyväinen ihminen.
Siellä missä minä kuljen, on tilanne vielä tätäkin mutkikkaampi. Sukupolvirajat ovat varmasti selkeämmät kuin koskaan lestadiolaisuuden historiassa. Huomattavan suuri osa lestadiolaisnuorista (alle 25-vuotiaat) on verrattain vapaamielistä porukkaa. ”Maailmanmusiikki”, elokuvat ja varsinkin Internetin suomat mediankulutusmahdollisuudet ovat lähes kaikille tuttuja ja suhteellisen harva tyrmää ja tuomitsee niitä ainakaan yksiselitteisesti. Valitettavasti myös alkoholi maistuu suuremmalle osalle kuin mitä vanhempi sukupolvi pystyy edes kuvittelemaan. 70-luvun ehdottomuus ja tiukkuus ovat yhä olemassa, mutta nuoren polven keskinäisessä elämässä se näyttäytyy enää hetkittäin ja vain tietyissä aihepiireissä.
Ns. vanhemmasta polvesta minulla on omasta iästäni johtuen vain rajoitetusti kokemuksia pintaa syvemmältä. Heterogeeniseksi uskallan kuitenkin ”isäni ikäistenkin” verkoston kuvailla. Suhtautuminen tapanormistoon on ymmärrettävästi tiukempi, mutta toisaalta monia asioita joille voidaan julkisesti nyökytellä, on ”unohdettu” opettaa jälkipolville (varsin tyypillinen muutoksenaiheuttaja noin niin kuin historiallisesti). Tällaisina näkisin kaikenlaiset henkiopit, ja 70-luvun tuomiomentaliteetin, jonka nuoriso näyttää ihan oikeasti unohtaneen. 80- ja 90-luvuilla syntyneet kokevat jopa suuria vaikeuksia uskoa 70-luvun kuvausten olevan todellisia ts. ei-keksittyjä.
Vanhoillislestadiolaisuutta on siis monenlaista. Yhteiskunnallinen asema, ikä, paikkakunta, ympäröivän maailman suhtautuminen, pitäjän ”lestadiolaispitoisuus” ja erilaiset alakulttuurit vaikuttavat merkittävällä tavalla yksilöön. Selkeimmät neljä ryhmää ovat mielestäni karkeasti nämä: fundamentalistit, tiukasti opissa pitäytyvät ”avarakatseiset”, opillisesti liberaalit ja yhteisöstä syrjäytyneet, mutta vielä sisällä vaikuttavat.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Ensimmäinen ryhmä – fundamentalistit – edustaa ”vl-foorumi-linjaa”. Kriittinen keskustelu on täysin bannissa ja jopa 70-luvun tuomiohenki saattaa yhä olla voimissaan. Monesti tämä sama porukka myös arvioi hanakasti kanssasisarten- ja veljien uskontilaa. Näkemykseni mukaan OV:n ns. uskon ydin koostuu valitettavasti suurimmalti osalti juurikin fundamentalisteista.
Tiukasti opissa pitäytyvät avarakatseiset (enkö mitään lyhyempää keksinyt?) ovat ulkoisesti edellisten kaltaisia: tapanormeja noudatetaan vähintään kohtalaisen tunnollisesti ja muutenkin uskonasiat näyttäytyvät sinänsä kirkkaina. Tämä ryhmä ei kuitenkaan ole kovinkaan tuomitseva – erilaisten mielipiteiden olemassaolo tiedostetaan, eikä erilaisen mielipiteen omaava ihminen väistämättä ole paistinpannukamaa. Tämän ryhmän kanssa voisi periaatteessa olla mahdollista käydä ainakin jossain määrin kriittistäkin opillista jutustelua, mutta asemat tuskin sen johdosta juurikaan liikkuisivat.
Liberaaleiksi katson suurimmaksi osaksi nuoreen sukupolveen kuuluvat henkilöt, jotka ovat käytännössä hylänneet tai olisivat valmiita hylkäämään suuren osan olemassaolevasta tapanormistosta. Näille ihmisille esimerkiksi rytmimusiikki ja elokuvien katselu ovat uskon kannalta täydellisen yhdentekeviä asioita. Myöskin absolutismi tiedostetaan ihmissäädökseksi, mutta alkoholia käytetään silti kohtalaisen harvoin. Tässä ryhmässä kytee myös tietynlainen kapinahenki. Pienissä porukoissa saatetaan keskustella vanhoillislestadiolaisuuden nykytilanteesta hyvin kriittiseen sävyyn ja muutosta tapanormistossa haluttaisiin saada aikaan (esim. ehkäisy, suhtautuminen kulttuuriin). ”Liberaaleja” on myös enemmän kuin mikään toinen ryhmä edes arvaa - ”toiminta” vain on niin undergroundia, että vain lähipiiri ”tuntee” tavat. Lisättäköön tähän, että mielestäni on jo lähtökohtaisesti jotain pielessä, jos näinkin suuressa mittakaavassa itsenäinen toiminta pitää pitää salassa – aikuisten ihmisten kesken! Kohtalaisen suurista mielipide-eroista huolimatta sosiaaliset siteet pitävät liberaalit useimmiten yhteisön sisällä.
Yhteisöstä syrjäytyneet on varsin merkillinen ja monenkirjava joukko, johon itsekin siis kuulun. Kuolleet kalat eivät nimittäin sovi yhteen muottiin alkuunkaan. Ehkä yleisin syrjäytynyt on kapinallinen, joka käyttää alkoholia (yleensä liian paljon) ja hylkää tapanormit täysin. Moraalinen toiminta on rehellisesti sanottuna aika minimaalista. Tällaista ihmistä uhkaa myös yhteiskunnasta syrjäytyminen, alkoholismi ja katkeruuteen ja masennukseen vaipuminen. Näitäkin on yllättävän paljon yllättävän nuorissa ihmisissä.
”Minujakin” on kuitenkin enemmän kuin itse aluksi luulin. Teologisella lähestymisellä ja sittemmin järkeilemällä olen kehittynyt täydeksi kerettiläiseksi, enkä ole enää edes kristitty. Järkeilijöiden ryhmään kuuluu siis ateisteja, agnostikkoja ja kristittyjä, jotka eivät koe lestadiolaisuutta omakseen missään määrin. Voisi kuvitella, että kyseessä on marginaalinen ilmiö ja niin varmasti jossain mielessä onkin. Tällainenkin on kuitenkin tullut koettua: Useamman tunnin syvällinen keskustelu neljän lähes satunnaisesti yhteen kokoontuneen ”lestadiolaisnuoren” välillä päättyy hiljaiseen huomioon – kaikki osallistujat ovat vain vähän tai ei ollenkaan uskonnollisia agnostikkoja. Melkoista, eikö totta?
Kukaan tuskin kieltää sitä, etteikö moderni vanhoillislestadiolaisuus olisi tietyllä tavalla hajanaista ulkokuorensa alla. Jopa siinä määrin, ettei ydin välttämättä edes pidä laiteita oikeina uskovaisina. Vaikeneminen, yksipuolinen tiedotuspolitiikka ja hymistelypiirit kuitenkin estävät ”salaisuutta” paljastumasta. Mihin suuntaan kehitys lähtee? Jos liberalisoituminen tapahtuu samalla lailla ja samaan tahtiin kuin nykyään, asia on jossain vaiheessa pakko ottaa esille ja käsittelyyn. Myönnetäänkö, etteivät mielivaltaisesti määritellyt tapanormit ehkä sittenkään ole kristillisyydessä Se Juttu? Tästä seuraisi tietysti lähentyminen ”tavalliseen” kansankirkkoon ja kenties pelastusopin uudelleentarkastelu. Linjaa voidaan myös vetää kireämmälle vanhaan tapaan, mutta siitä aiheutuvat riskit eivät ole yhtään sen vähempää pienempiä kuin tämä: Vanhoillislestadiolaisuus hajoaa yhä edelleen ja uudestaan pienemmiksi osasiksi.
Tiedän, että tämä kirjoitus on lähinnä subjektiivinen katsaus vanhoillislestadiolaisuuteen uuden vuosikymmenen alussa. Mielestäni nämä ovat kuitenkin ihan oikeita asioita, jotka tulevat ennen pitkää nousemaan pinnalle. Siinä vaiheessa olisi parempi olla olemassa edes jonkinlainen keskustelukulttuuri (nykyinen olematon) konfliktienkin varalle tai seuraukset eivät välttämättä ole mitenkään hyvät.
Onnittelut kaikille loppuun asti lukeneille, toivottavasti edes jonkinlaista keskustelua saataisiin aikaan
on Mopin palstalta, nimim. Sidottu kirjoittama. Linkki tässä:
http://p2.foorumi.info/keskusteluavanhoillislestadiolaisuudesta/viewtopic.php?t=2544
Siellä on keskustelua asiasta.
Itse olen miettinyt tapanormiston syntymistä ja olenpa puhunutkin siitä erinäisten "vanhempien veljien ja sisarten kanssa". Minua on kiinnostanut, että miten ihmeensä tuollainen normisto on edes voinut päästä syntymään liikkeeseemme.
Olen tullut jokseenkin vakuuttuneksi siitä, että tapanormiston synty on perustunut vilpittömiin ja hyvää tarkoittaviin näkemyksiin. On haluttu ottaa kantaa asioihin, jotka on koettu uskoa uhkaaviksi. Varmasti osansa on ollut siinä, että on oltu hädissään maailman nopeasta muuttumisesta, kristillisten arvojen yleisestä löyhtymisestä, sosialismin noususta jne. Ja varmasti esim pappishajaannuksen trauma näkyy tässä.
Kun olen haastatellut ihmisiä, jotka ovat viettäneet nuoruuttaan esim -40, -50 tai -60-luvuilla, niin eivät heistä monet ole kokeneet nuoruutensa meikäläistä normistoa mitenkään ahdistavaksi. Pikemminkin se on kai ollut kohtalaisen lähellä sen ajan yleiskristillistä konservatiivista normistoa. (Jottei tulisi liian karkeaa yleistystäm niin alla pari "disclaimeria". Joku sanoo, että aika kultaa muistot, mutta luulen, että ei se ole pelkästään sitä. Olen myös keskustellut eräiden pappishajaannuksen kokeneiden kanssa, ja heidän 60-luvun muistonsa ovat kyllä erittäin traumaattisia, niin että ei kaikki paha tullut 70-luvun ylilyöntien mukana liikkeeseemme. Todennäköisesti myös aikaisemmat hajaannukset ovat olleet vähintään yhtä traumaattisia).
Mutta täysin kiistatonta on, että 70-luvulta eteenpäin (josta myös omat muistikuvani alkavat) on runsaasti ihmisiä, jotka ovat kokeneet meikäläisyydessä ahdistusta.
Esitänkin nyt hypoteesin, että meikäläisyydessä on tapahtunut ilmiö, joka uskonnollisissa yhteisöissä helposti tapahtuu. Eli alkujaan järkisyillä muodostettu ja alunperin ehkä joustavakin elämäntapanormisto on saanut nopeasti uskonnollista sisältöä ja siitä on muodostunut ellei suorastaan opillinen kysymys niin silti uskovaisuutta käytännössä määrittävä kysymys. Kun näin on käynyt, ei normistoa voikaan enää arvioida järkiargumentein vaan siitä on tullut uskonnollinen "kuuliaisuuskysymys".
Osansa on varmasti siinäkin, että meikäläisyys on 150-vuotisen historiansa aikana siirtynyt melko nopeasti radikaalista hihhuliliikkeestä kristilliseen (ääri)konservatismiin. Kuten silläkin, että meikäläisyydessä on edelleen vallalla myytti voimakkaasta ulkoisesta uhasta ja sen edellyttämästä suuresta homogeenisyydestä mm elämäntapanormien suhteen.
Näin juuri. Lisäksi asiaan liittyy läheisesti suunnaton oikeassa olemisen vimma. Kerta kaikkiaan tuntuu mahdottomalta myöntää, että ihmiset, jopa uskovaisetkin, voivat erehtyä määritellessään oikeaa ja väärää sekä hyvää ja pahaa. Tuntuu jopa olevan niin, että väärässä olemisen pelko on niin suuri, että asioiden analyyttinen tarkastelukin on mahdotonta. Lähtökohta on aina se, että näin on hyvä ja jos joku muuta väittää, on hän automaattisesti väärässä. Miksi näin? Pelkäävätkö ihmiset sitä, että joutuvat järjestelemään maailmankuvansa uudelleen, mikäli myöntävät, että ovatkin olleet väärässä esimerkiksi jossakin elämäntapa-asiassa?
Olenko minä hieman kummallinen kun minusta tuntuu, että tämä maailmankuvan uudelleenjärjestely on minulle eräs elämän suola ja se pitää liikkeessä ja virkeänä? Oppia ikä kaikki =)
Tämä sidotun ajankohtaisraportti olisi hyvä kääntää kaanankieliseen puhujaformaattiin ja toimittaa SRK:n johtokunnalle, josta se edelleen kulkeutuisi puhujakokouksen asialistalle samaan tapaan kuin vuonna 1974 levinnyt nimettömän puhujan kirje.
Olisi mielenkiintoista nähdä, saisiko kirje aikaan minkäänlaista keskustelua, vai kävisikö sille samalla tavalla kuin 1974 kävi. Tällaisen kirjeen käsittelymuistio puhujakokokouksesta olisi joka tapauksessa kiinnostavaa luettavaa ja antaisi selkeän kuvan siitä, kuinka kaukana SRK:n johdon käsitykset ovat käytännön vl-elämästä vuonna 2010 ja mihin suuntaan muutosta on tapahtunut 35 vuoden aikana.
Onhan se todellakin niin, ettei yksittäisen ns. rivijäsenenkään kirje vielä aiheuttaisi minkäänlaista liikahdusta norsunluutornissa, saatika sitten uskosta osattoman. Tästähän on osoituksena Jemiman tässä taannoin lähettämä hoitokokouksia käsitellyt kirje, vaikka kirje oli lähetetty autenttisen allekirjoituksen kera. Ei taidettu edes korvaa lotkauttaa sille, vaikka kirje sai muutakin julkisuutta.
Tästäpä tulikin mieleeni ehdottaa, että Jemmu ja sanis olisivat erinomainen pari laatimaan kaanaankielisen kirjeen vaikkapa tuon 1974 kirjeen puhujaformaattiin. Ankkahan on jo itseasiassa aivan äsken tuolla vintin sivukamarissa jo verrytellytkin aiheen parissa. Ehdottomasti kirje pitäisi jonkun puhvelin tai useammankin nimissä kirjoittaa ja lähettää.
Minä olen päinvastoin hyvin optimistinen muutoksen suhteen. Enkä edes odota sitä tapahtuvaksi joskus tulevaisuudessa, vaan nähdäkseni se on käynnissä mitä voimakkaimpana. Joskus käytiin täällä keskustelua siitä, onko meikäläisyys jonkinlainen staattinen monoliitti. Mielestäni ei todellakaan. On tietty opillinen ydin, jonka suhteen liikkeemme varmasti onkin staattinen (kuten on myös mm luterilainen kirkko), mutta sen ytimen ulkopuolella ovat kaikenlaiset elämäntapaan, puheenparteen ja itse asiassa mm eksklusiivisuuteen ja syntikäsityksiin liittyvät asiat, joissa liikkeemme historiassa on ollut melkoista ´varianssia´.
En pidä oikeana myöskään sitä tulkintaa, että elämäntapakapinat ja keskustelut pitäisi käydä jotenkin suljettujen ovien takana ja salassa. Kyllä nähdäkseni jo varsin monet käyvät keskusteluja ja poikkeavat ´standardinormeista´ aivan avoimesti ja omalla nimellään, eikä heitä ole liikkeestä ulos hoidettu. Näitä tapauksia on dokumentoitu mm nettipalstoilla melko runsaastikin.
Vastaesimerkkejäkin on, enkä sitä yritäkään kiistää. Sillä on tietenkin selvää, että liikkeemme on erittäin konservatiivinen ja konsensushakuinen. Mutta nähdäkseni sellaista väkivaltaista konsensukseen pakottamista, kuin mitä vaikkapa 60- ja erityisesti 70-luvuilta on dokumentoitu, ei esiinny ainakaan laajalti.
Minusta on olemassa "oikean ja vasemman laidan vaaroja" kun arvioidaan uskonnollista normatiivista yhteisöä, vaikkapa vanhoillislestadiolaisuutta. On suuri kiusaus erityisesti liikkeen sisällä selitellä parhain päin erilaisia liikkeessä tapahtuvia asioita, sellaisiakin, jotka ovat vanhentuneita, tarpeettomia, hassuja ja pahimmillaan vahingollisia tai jopa sairaita. Ulkoa päin ja miksei liikkeen sisäisten kriitikkojenkin parista taas on kiusaus demonisoida sellaisiakin asioita, jotka ovat osa mitä tahansa ihmisyhteisöä tai vaatia epärealistisia asioita. Suuren ja näkyvän uskonpuhdistuksen, totuuskomissioiden jne vaatiminen kuuluu minusta tähän kategoriaan.
Selvyyden vuoksi voi olla paikallaan todeta, että ehdottomasti edellytän että täysi mielipiteen ja sen ilmaisun vapaus ilman henkisen tai hengellisen väkivallan pelkoa täytyy olla kaikilla liikkeemme sisällä, ulkopuolella ja laiteilla. Ja sekin on hyvä todeta, että näin ei liikkeessämme ola aina ollut eikä välttämättä ole täysimääräisesti tälläkään hetkellä.
Ydin asettautuu puolustusasemiin
Nuortenilta Oulussa, paikalla sankoin joukoin nuoria. Alustus oli kuin vastaus tilannekatsaukseeni, mutta millainen: Moppilaisiin viitattiin enemmän tai vähemmän luopioina, uskosta osattomina. Nuoren puhujaveljen puhe oli eräänlaista arkkityyppistä lestadiolaisjargonia, jopa siinä määrin, että sivullinen olisi voinut aivan hyvin ajatella kyseessä olevan jonkinlaisen hämmentävän parodian.
Kaikki tapanormistoa leimaavat asiat mainittiin. Meikkaaminen, alkoholi, baareissa käyminen, urheilutapahtumissa istuminen, lihan synnit ja maailmallisen musiikin kuunteleminen mainittiin, jopa itsetyydytyksen syntiin viitattiin ensimmäistä kertaa minun muistini aikana! Hyökkäys oli tulikivenkatkuinen ja viesti selvä:
YTIMELTÄ LAITEILLE: ETTE OLE USKOMASSA. TEHKÄÄ PARANNUS SYNTIELÄMÄSTÄNNE JA LIITTYKÄÄ TAKAISIN JUMALAN LASTEN JOUKKOON.
Yhtään selvemmin ei olisi voinut sanoa, että erimielisyydet tapanormistoa koskevista asioista ovat epäuskon syntiä. Viitattiin hoitamiseen ja siihen, kuinka Pyhä Henki vaikuttaa seurakunnassa ja sille on oltava kuuliainen. En haluaisi sanoa tätä, mutta yhä hieman kiihdyksissäni sanon (ja huomenna kenties kadun): Kyseessä oli kenties vastenmielisin puheenvuoro, jonka muistan koskaan kuulleeni.
Vastaako henkeen? "Keskustelu" on avattu näemmä tällä tavoin. Valitettavasti en puheenvuoroja voinut jäädä kuuntelemaan, mutta olisin positiivisesti yllättynyt jos olen tässä arviossani väärässä:
Yhtäkään kriittistä puhetta alustusta kohtaan ei illan aikana esitetty.
Minun kanssani samaa mieltä olevat olisi liian helppo yhdistää "maailmaan". Mistäänhän mitään en voi tietää, koska minulla ei ole Pyhää Henkeä tulkintaa avittamassa Rolling Eyes En toistaiseksi ole saanut kuulla, pidettiinkö mitään kriittiseen päin vivahtavia puheenvuoroja tuon alustuksen jälkeen, mutta tuskinpa.
Vähän raskaaksihan tämä alkaa käymään. En missään nimessä halua itseäni liitettävän ylläkuvatun kaltaisia teesejä viljelevään yhteisöön. Jos kylmä, kova, armoton ja äärimmäistä tapakulttuuria kaiken ehdolla vaaliva puhe on "Jumalan sanaa", niin Jumala todella on ihmisen (ainakin minun) ymmärryksen ulottumattomissa. Aatehistoriallisessa mielessä yhteisen kollektiivisen mielipiteen vaatiminen muistuttaa paitsi keskiajan läntistä kirkkoa, mutta myös esim. kommunismin kaltaisia ääriliikkeitä.
Siis onko tämä aivan tuore juttu Oulun rauhanyhdistykseltä ja onko tällainen alustus pidetty. Sen verran hyvin tunnen Oulun alueen porukoita että ei ole mitään mahdollisuutta puhdistaa sitä aluetta, jos toimenpiteisiin ryhdytään oikeasti niin aivan varmasti syntyy vastavoima joka saa aivan nimimiehiä ja naisia taakseen. Jos kyseisen kaltaisia alustuksia alkaa kuulua voi sanoa että piru on jo merrassa ja seurauksista ei tiedä kukaan.
Yhdestä nuortenillasta saatiin taas paljon palstantäytettä. Tyhjää jauhamista. Nuortenillassa oli mukavaa ja satoja nuoria paikalla. Se puhuu puolestaan.
"Järkeilijöiden ryhmään kuuluu siis ateisteja, agnostikkoja ja kristittyjä, jotka eivät koe lestadiolaisuutta omakseen missään määrin."
Miksi nämä järkeilijät sitten ovat yhä mukana vl-liikkeessä, jos eivät tunne sitä omakseen?
Sosiaalisista syistäkö, pelosta että menettävät sukunsa ja ystävänsä ja leimautuvat luopioiksi?
Omaa sukuaan ei voi valita mutta jokainen voi valita sen kenen kanssa elää. Minkä arvoisia ovat ihmissuhteet, joissa rakkaus, ystävyys ja lojaalisuus ovat ehdollisia? Joko elät vl-normien mukaan tai olet teoillasi kieltänyt uskosi. Jumalan valtakunnassa ei tunneta lojaalisuutta ja empaattisuutta liikkeen ulkopuolisia kohtaan.
On turhaa odottaa, että fundamentalistit luopuisivat vallastaan tai edes lieventäisivät käsityksiään elämäntapanormeista. Fundamentalistien mielestä vain heidän omat käsityksensä ovat Jumalan sanaa. Ilmoittaako Jumala sanansa puhtaammin fundamentalisteille ja vl-liikkeessä johtoasemassa oleville? Koko seurakunnan mielipiteiden konsensus vl-liikkeen uskonoppi ei ainakaan ole.
Järkeilijöiden kannattaa miettiä tarkkaan, kannattaako elää oma ainokainen elämä jonkin vastenmielisen lahkon sääntöjen mukaan vai irtautuuko liikkeestä ja hankkii sellaisen elämän mikä tuo itselle hyvää mieltä.
kavaa? Missä? Kerro lisää!
kin, saattaa olla toisinkin.
..Taivaan valtakunta tai Kuningasten kunta on enkeilinkaltaisissa(=lapsenkaltainen) ihmissä. Ja nämä eivät tässä maailmanajassa nai. Ylösnousemus on sama kuin uudestisyntyminen. Siihen on arvollinen vain hyvin harva kunakin aikana, mutta kukin aikanaa.
jotta, miten lienee.
Lestadiolaisuudessa on noussut keskustelua ns. elämäntapanormeista ja niiden uskonnollissävytteisestä luonteesta. Mutta kuinka moni on tullut ajatelleeksi, että raamatussa kielletään aika harvoja asioita. Esimerkiksi huumekieltoa ei ole. Eikö siis huumeiden käyttö ole syntiä? Normeissa on enemmän kyse raamatun tulkinnasta ja rajan vedosta mikä on sopivaa raamatun sanan valossa. Mutta koska ihminen on erehtyväinen, niin myös normit voivat olla väärin tulkittuja ja tämän takia niistä tulisi saada käydä vapaata keskustelua. Mutta edellä mainitun perusteella kaikki ihmisten luomat normit eivät suinkaan ole huonoja tai väärää kristillisyyttä.
kotiinsa, se voisi olla pala taivasta maanpäällä, jossa vallitsee rakkaus ja rauha kaikkien kesken, jossa arvostetan toisiaan ja kohdellaan kauniisti, se on OIKEASTI JUMALAN VALTAKUNTA.
Kotona voisi harjoitella SIIONIIN MENOA, Siion on Puhdassydämiset, Jumalan kaupunki.
Raamatussa sanotaan, että Siioniin mennään karkeloiden ja ilolauluja laulellen.
Osaako Vl uskovaiset ollenkaan karkeloida ja ilolauluja laulella?
ja veressä" nuoren naisen lempilaulu oli:
Kohta mustaan hautaan
lasketaan
mun ruumisraukkani...
Jotenka meillä kyllä taidetaan iloita iloisten laulujen kera. Selkis?
telemisen aihetta.