Kirjoitan tässä oman tarinani. Synnyin vl-perheeseen ja kasvoin uskoon, kunnes noin 10 vuotiaana aloin epäilemään ja julkisesti koulussakin kielsin uskoni. Tämä johtui koulukiusaamisesta perheen uskon vuoksi ja vl-luokkatovereideni hylkimisestä. Kotona saarnattiin aika ajoin "Jeesuksen nimessä ja veressä" synnit anteeksi ja uskoin. Kuitenkaan ei paljon muuten Jumalasta ja Jeesuksesta ja uskon tarpeellisuudesta puhuttu. Toisella puolella oli siis painostamassa maailma ja sen viettelykset ja kunnioituksen ostaminen ihmisiltä jo yläasteiässä. Luisuin siis vähitellen pois lapsuuteni uskosta ja vl-riparin käytyäni kävin enää pari kertaa seuroissa ja sitten ryyppääminen ym. sosiaaliset menot kavereideni kanssa veivät viimeisenkin herätyksen kipinän minusta.
Tällä tavalla jatkoin noin 5-6 vuotta.. juominen tosin jäi, elämä vakiintui, opiskelupaikka tuli saatua ja myös poikaystävä.. elin ns. normaalin suomalaisen elämää. Vuosi sitten kuitenkin tapahtui ihmeitä, kun Jumala sanallaan herätti uskoa ja antoi herätyksen minulle. Aloin miettimään iankaikkisuutta ja kodin uskoa ja ahdistuin totaalisesti siitä ajatuksesta, että olen tuomittu kadotukseen syntieni tähden. Laihduin monta kiloa ja menetin yöuneni... Mietin pitkään ja hartaasti, pitääkö minun kertoa tilastani perheelleni ja pyytää synninpäästöä.
En kuitenkaan jostain syystä pystynyt tekemään tätä, vaikka sieluntilani oli hirveä. Pikkuisen kun kerroin herätyksestäni perheelleni, minut otettiin melko viileästi vastaan...kun nimittäin siinä yhteydessä mainitsin uskovani, että uskoa on muuallakin kuin vl-piireissä ja kerroin käyneeni ev-lut jumalanpalveluksessa... (tämä usko oli osasyy eroamiseen liikkeestä sääntöviidakon ahdistaessa ja rajoittaessa nuoruudessani). He eivät saarnanneet ylösnousseesta Kristuksesta ja uskon välttämättömyydestä ja tärkeydestä... jotenkin vaan kontaktia ei syntynyt. Ilmeisesti aattelivat että oon jo mennyt harhaan käydessäni kirkossa ja eivät yrittäneetkään rakkaudellisesti puhua mulle, ainoastaan teoreettisesti selittivät, miten vl on se ainoa oikea. En oikeen vakuuttunut. Sieluani silti vaivasi asiat.
Aloin enemmän käymään ev.lut-jumiksissa ja sain ystäviä. Tutustuin heidän uskoonsa, joka oli täysin samantyyppinen kuin vl-uskokin..uskoa Vapahtajaan, syntien sovittajaan jne. Tutustuin piireihin enemmän ja havaitsin heidät ihan uskoviksi ihmisiksi, ei omavanhurskaiksi.. ite vaahtosin useasti, kuinka hirveää se SRK-vanhoillisuus on ja mitä traumoja ne on mulle aiheuttaneet. Eräs rukoilevainen ystäväni aina kuunteli rauhassa, ei parjannut vl:aa, löysi hyvät puolet.. hänestä tuli turva minulle. Hänellä oli hyvin vahva usko sovitukseen omalle kohdalle.. Uskoa todella on vl:n ulkopuolella..Pyhä Henki vaikuttaa. Mitä enemmän tutustuin ihmisiin, sen vakuuttuneemmaksi tästä asianlaidasta tulin..vaikka epäilin aina välillä itseni ja heidän uskoa, en voinut sitä enää kieltää: olin nähnyt ns. LIIKAA.
Nyt vuosi heräämisestäni olen lähentynyt uudestaan lestadiolaisuutta kokonaisuudessaan ja oppinut ymmärtämään... kuuntelin suviseurapuheitakin radiosta. Minulla on myös vl-ystävä, jolta olen muutaman kerran saanut synninpäästönkin. Saan uskoa. Silti en edelleenkään voi kiistää uskoa vl:n ulkopuolella luterilaisissa herätysliikkeissä ja vaikka kirkossakin (meininki epämääräsempää johtuen liberalisoitumisesta...). Uskon elämässä selviytyminen on aina rukousaiheenani.. :)
Lestadiolaisuus on minulle rakasta, joten lukeudun nykyisin Rauhan Sanan ryhmään. Siellä olen saanut kuulla juuri sitä tuttua syntien anteeksi antamisen saarnaa ja tutustua lämpimiin, rakkaudellisiin uskovaisiin. Puhujatkin tervehtii oikei kädestä pitäen. Tällaista en kuitenkaan koskaan kokenut vl-piireissä... :( Btw.. poikaystävänikin tuli parannuksen armoon mun jälkeen!!! Nyt suunnitellaan avioliittoa.
Tiedän olevani todella erikoinen, kun olen vl:sta lähdettyäni mennyt toiseen liikkeeseen. Siksi kysyisinkin, onko muita minunlaisia?
Vl-piireihin oon vastaisuudessakín kontakteissa...suvareissa ja kirkkoseuroissa käyn vl-ystäväni ja poikaystäväni kanssa..käyn myös siis vanhaluterilaisissa jumiksissa ja Rauhan Sanalla... Mitähän mieltä vl-uskovat tästä on..?
Tällä tavalla jatkoin noin 5-6 vuotta.. juominen tosin jäi, elämä vakiintui, opiskelupaikka tuli saatua ja myös poikaystävä.. elin ns. normaalin suomalaisen elämää. Vuosi sitten kuitenkin tapahtui ihmeitä, kun Jumala sanallaan herätti uskoa ja antoi herätyksen minulle. Aloin miettimään iankaikkisuutta ja kodin uskoa ja ahdistuin totaalisesti siitä ajatuksesta, että olen tuomittu kadotukseen syntieni tähden. Laihduin monta kiloa ja menetin yöuneni... Mietin pitkään ja hartaasti, pitääkö minun kertoa tilastani perheelleni ja pyytää synninpäästöä.
En kuitenkaan jostain syystä pystynyt tekemään tätä, vaikka sieluntilani oli hirveä. Pikkuisen kun kerroin herätyksestäni perheelleni, minut otettiin melko viileästi vastaan...kun nimittäin siinä yhteydessä mainitsin uskovani, että uskoa on muuallakin kuin vl-piireissä ja kerroin käyneeni ev-lut jumalanpalveluksessa... (tämä usko oli osasyy eroamiseen liikkeestä sääntöviidakon ahdistaessa ja rajoittaessa nuoruudessani). He eivät saarnanneet ylösnousseesta Kristuksesta ja uskon välttämättömyydestä ja tärkeydestä... jotenkin vaan kontaktia ei syntynyt. Ilmeisesti aattelivat että oon jo mennyt harhaan käydessäni kirkossa ja eivät yrittäneetkään rakkaudellisesti puhua mulle, ainoastaan teoreettisesti selittivät, miten vl on se ainoa oikea. En oikeen vakuuttunut. Sieluani silti vaivasi asiat.
Aloin enemmän käymään ev.lut-jumiksissa ja sain ystäviä. Tutustuin heidän uskoonsa, joka oli täysin samantyyppinen kuin vl-uskokin..uskoa Vapahtajaan, syntien sovittajaan jne. Tutustuin piireihin enemmän ja havaitsin heidät ihan uskoviksi ihmisiksi, ei omavanhurskaiksi.. ite vaahtosin useasti, kuinka hirveää se SRK-vanhoillisuus on ja mitä traumoja ne on mulle aiheuttaneet. Eräs rukoilevainen ystäväni aina kuunteli rauhassa, ei parjannut vl:aa, löysi hyvät puolet.. hänestä tuli turva minulle. Hänellä oli hyvin vahva usko sovitukseen omalle kohdalle.. Uskoa todella on vl:n ulkopuolella..Pyhä Henki vaikuttaa. Mitä enemmän tutustuin ihmisiin, sen vakuuttuneemmaksi tästä asianlaidasta tulin..vaikka epäilin aina välillä itseni ja heidän uskoa, en voinut sitä enää kieltää: olin nähnyt ns. LIIKAA.
Nyt vuosi heräämisestäni olen lähentynyt uudestaan lestadiolaisuutta kokonaisuudessaan ja oppinut ymmärtämään... kuuntelin suviseurapuheitakin radiosta. Minulla on myös vl-ystävä, jolta olen muutaman kerran saanut synninpäästönkin. Saan uskoa. Silti en edelleenkään voi kiistää uskoa vl:n ulkopuolella luterilaisissa herätysliikkeissä ja vaikka kirkossakin (meininki epämääräsempää johtuen liberalisoitumisesta...). Uskon elämässä selviytyminen on aina rukousaiheenani.. :)
Lestadiolaisuus on minulle rakasta, joten lukeudun nykyisin Rauhan Sanan ryhmään. Siellä olen saanut kuulla juuri sitä tuttua syntien anteeksi antamisen saarnaa ja tutustua lämpimiin, rakkaudellisiin uskovaisiin. Puhujatkin tervehtii oikei kädestä pitäen. Tällaista en kuitenkaan koskaan kokenut vl-piireissä... :( Btw.. poikaystävänikin tuli parannuksen armoon mun jälkeen!!! Nyt suunnitellaan avioliittoa.
Tiedän olevani todella erikoinen, kun olen vl:sta lähdettyäni mennyt toiseen liikkeeseen. Siksi kysyisinkin, onko muita minunlaisia?
Vl-piireihin oon vastaisuudessakín kontakteissa...suvareissa ja kirkkoseuroissa käyn vl-ystäväni ja poikaystäväni kanssa..käyn myös siis vanhaluterilaisissa jumiksissa ja Rauhan Sanalla... Mitähän mieltä vl-uskovat tästä on..?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minä ainakin olen onnellinen sinun puolestasi, koska löytäessään Kristuksen ja pelastuksen Hänessä, ei tien , tarkoitan taivastien kohdalla ole väliä. missä kohtaa Kristuksen kohtasi. Paavali kohtasi aika myöhään Kristuksen taivastiellä, toiset aikaisemmin. Tärkeintä ei ole missä, vaan kenet aidosti kohtasit. Jos olet kohdannut Kristuksen ja omistat Hänet sydämessäsi Herraksesi ja tunnustat Hänet elämäsi Herraksi, niin saat olla varma Raamatun sanan mukaan, että jos sinä tunnustat Jeesuksen Herraksesi, niin Jeesus itse on tunnustava sinut Jumalan edessä omakseen ja se on jotain se. Eikö vain? Jumalan siunausta SINULLE!
vaan yhteys korkeanpaan mitä sydämmessään tuntee..
Hyvää jatkoa sinulle
Ei ole tainnut tulla moniakaan vastauksia vl-uskovaisilta tällä palstalla.
Minäkin vasta nyt lueskelin tätä.
Jotenkin tuntuu sille, että eivät taida ymmärtää kaikilta osin oikein sinua siellä. onko vääriä olettamuksia kenties? Olisiko aiheellista keskustella enempi asiasta sen vl ystävän kanssa.
Onneksi hän pääsi tuosta juomisesta kuiville, se oli mielestäni kiireellisin asia, mikä piti korjata.
Rauhan sana on eräs vanhoillisista eronnut ryhmä. Onhan se helpompaa olla jonkin luterilaisen kirkon uskova tai vaikkapa rauhan sanan. Helpommallahan siellä pääsee
Itsekkin kamppailen perimmäisten kysymysten äärellä, mutta sen voi sanoa, ettei seurakunnan vaihtaminen onnistu noin vain. Aivan alusta ei yksinkertaisesti jaksa enää alkaa.
Neuvoksi voi sanoa, jolla on vaikeaa, että älä ota niin tosissaan.
Kun poika menee armeijaan, niin isä tapaa rohkaista sanomalla; älä ota kovin tosissaan, niin pärjäät siellä
Onko usko leikki, jota leikitään. Asia joka perustuu siihen että salataan, peitetään totuus, ei koskaan kerrota mikä tekee kipeää, ei koskaan puhuta edes kaikkein luotetuimmalle ihmiselle mitään uskon epäilyistä, ei oman elämän kipupiteistä. Paljon hyviä asiota sisältyy näihin ajatuksiin. Eikö niitä tarvita kaikissa uskovien yhteisöissä ylipäätään.
Luterilainen kirkko toteaa sielunhoidosta näin.
Papin kanssa voit keskustella luottamuksellisesti kaikesta: elämästä ja kuolemasta, uskosta ja epäuskosta, rakkaudesta ja vihasta, surusta, ilosta ja masennuksesta. Papeilla on pitkä ja perusteellinen koulutus ihmisten kuuntelemisessa ja auttamisessa. Monilla on myös melkoisesti kokemusta kohtaamisesta ja siitä, minkälaisten asioiden kanssa ihmiset usein painiskelevat.
Älä siis arastele kääntyä papin puoleen: soittaa, laittaa sähköpostia, mennä päivystysaikana tapaamaan tai nykäistä hihasta jonkin kirkollisen tilaisuuden yhteydessä. Oman paikallisseurakunnan pappi on lähellä, mutta pappeja toimii myös muun muassa työpaikoilla, sairaaloissa, oppilaitoksissa ja armeijassa.
Sanoja, jotka kantavat
”Ihmisillä on sydämellään paljon sellaista, mitä he eivät halua kuuluttaa kaiken kansan kuullen, eivätkä puhua edes omien läheistensä kanssa. Papille voi kertoa ne kaikkein kipeimmät asiansa ja luottaa siihen, että hän jaksaa kuunnella, ja pitää omana tietonaan. Tärkeintä on juuri luottamus ja sen tuoma turva.
Keskustelu papin kanssa on sillan rakentamista menneen ja nykyisen välillä, yritystä ymmärtää sitä, miten tähän nykyiseen elämäntilanteeseen on tultu.
Papin puoleen käännytään usein silloin, kun suru tai kriisi on herkistänyt mielen. On vaikeaa sanoa, millaisissa asioissa voi tai kannattaa kääntyä papin puoleen. Niin voi tehdä kaikenlaisissa asioissa, usein ihmisillä itsellään on sellainen tunne, että heidän asiansa olisi sen luontoinen, että tekee mieli puhua papille.
Meillä papeilla on muihin auttamistyötä tekeviin verrattuna yksi valtava etuoikeus: Jumalan sanan ja uskon ulottuvuus sekä rukous. Kun me puhumme ja kuuntelemme, emme tee sitä omissa nimissämme. Vaikka meille kerrottaisiin kuinka raskaita asioita, emme joudu niitä itse kantamaan, koska Kristus on kantanut ne jo puolestamme.
Tämä myös toimii, aivan merkillisellä tavalla. Olen monta kertaa saanut kokea, kuinka jokin tilanteeseen sopiva Raamatun kohta tai rukous on aukaissut ihmisen mielen solmun ja antanut toivoa. On löytynyt sanoja, joiden turvin on voinut jättää ihmisen Jumalan huomaan.”
Sirkku Eho
pappi, sairaalasielunhoidon koulutussihteeri
"älä ota kovin tosissaan"