Mistä tietää, että on masentunut? Milloin pitäisi hakea apua? Olen tehnyt masennustestejä netissä, mutta en luota arvostelukykyyni. Ajattelen, että liioittelen oireitani. Toisaalta niissä testeissä käsketään vertailemaan aikaisempaan elämäntilanteeseen, mutta näin 22-vuotiaana (olen nainen) on vaikeaa arvioida tilannettaan, jos 12-vuotiaana on ensimmäisen kerran ajatellut itsemurhaa (en ole kuitenkaan ikinä yrittänyt sitä tai edes viilellyt itseäni) ja ollut siitä lähtien ajottain enemmän tai vähemmän masentunut. Teini-iässä olin arka ja syrjäänvetäytyvä, ja itsetuntoni oli matalalla, mutta olen reipastunut noista ajoista. Tuskin moni vanhoista luokkakavereistani tunnistaisi minua samaksi henkilöksi. Minun pitäisi olla tyytyväinen elämääni nyt.
Selvisin suht ankeasta teini-iästä omin avuin. En kertonut pahasta olostani kenellekään. Otin itseäni niskasta kiinni ja muutuin. Elämä tuntui joskus jopa todella kivalta. Ja kyllä se tuntuu välillä vieläkin, mutta nyt tuntuu siltä, että kun iskee huonompi jakso, niin vaivun vain entistä syvemmälle masennuksessani. Pahinta on, että kukaan ei huomaa mielialavaihteluitani, sillä nykyisten koulukavereiden seurassa olen pystynyt olemaan iloinen (tosin ihan viime aikoina olen pari kertaa pelännyt, että ärähdän heille, ilman näkyvää syytä). Perheeni seurassa olen paljon ärtyneempi. Äitini onkin aavistanut jotain, ja puoli vuotta sitten yritti puhua jostain masennuslääkkeistä, mutta se keskustelu ei juurikaan edennyt minun yrittäessäni "nukkua" päiväunia.
En ole siis koskaan puhunut alakulostani. En ystäville (eipä niitä kyllä olekaan), en perheelle, en ammattilaiselle. En tiedä, mitä tehdä. Yritänkö selättää yksin tämän masennuksen (jos mulla on ylipäätään masennus) niin kuin ennenkin. Vai pitäisikö hakeutua ammattiauttajalle. Pelkään, että minua ei otettaisi vakavasti terveyskeskuksessa. Ja jos olisin hyvällä tuulella, niin vähettelisin oireitani. Ja en kuitenkaan mainitsisi kauheista pakkoajatuksista, jotka pyörii päässäni.
Puuuuuuuuuuuuuuuuuuuh, sainpahan kerrankin purettua tuntojani. Ja tuntuu siltä, että jäi vielä puolet sanomatta tuossa tekstissä. Ja myös tuntuu siltä, että liioittelen taas ja minulla ei olisi oikeutta tuntea itseäni masentuneeksi...Kyllähän mä jaksan vielä hymyillä...
Olenko masentunut vai kuvittelenko vain?
7
810
Vastaukset
- ounounounou
Ja ymmärrän myös sen, että vaikeaa niitä kaikkia fiiliksiä on sanoiksi pukeakkaan. Tuossa iässä voi tuntea olevansa hyvinkin yksin tuntojensa kanssa, varsinkin suurinpiirtein samanikäisessä kaveriporukassa, jossa kellään ei vielä niin hirveästi sitä elämänkokemusta ole takana.. tai siis voi olla vaikeaa saada ymmärrystä, saatikka minkäänlaista vertaistukea.
Ei se masennus aina tarkoitakkaan sitä, että on täysin lamaantunut. Kyllä masentunut ihminenkin voi ja saa nauraa ja hymyillä. Usein masennukseen kuulukin voimakas mielialojen vaihtelu. Jos omasta lähipiiristä ei löydy sellaista henkilöä, jonka kanssa voisit tai tunnet pystyväsi keskustelemaan, on varmasti ihan hyvä kääntyä ammattilaisen puoleen ja ottaa yhteys sinne terkkariin. Usein pelkkä puhuminen auttaa selvittämään omia tuntojaan. :)
Vasta itse kirjoitin tänne hyvin samantyylisen avausviestin omista fiiliksistäni, ja nyt olen tässä muita neuvomassa. =) Ulkopuolisena asian näkee vain niin eri perspektiivistä, että se on helpompi järkeillä ja hahmottaa.
Kyllä sen itse huomaa, ja mielestäni jo tuosta tekstistäsi huomaa, että olet ainakin vähäsen masentunut.. Tuskin muuten olisit tänne aiheesta kirjoittanutkaan. Rohkeesti vaan puhut asiasta, vaikka jonkun perheenjäsenesi kanssa tai sitten ammatti-auttajan kanssa. Kyllä kaikki vielä hyväksi kääntyy, aivan varmasti! :)- ounounounou
muuten perusasiat? Onko perusasiat, eli työ/koulu, koti, rahatilanne, parisuhde ja terveys muuten kunnossa, tällä hetkellä? Näiden perusasioiden ollessa kunnossa, näitä asioita arvostavalla ja tärkeinä pitävällä ihmisellä, on silloin hyvä pohja sille "perus-onnellisuudelle". Tietysti, jos joku jo näistä pahasti mättää, se vaikuttaa myös mielialaan. Nämä ovat toki vain tällaisia konkreettisia mahdollisia mielialaan vaikuttavia tekijöitä, jotka voi poissulkea niiden ollessa kunnossa.
Mainitsemasi ystävät, tai lähinnä niiden puute, on varmasti suuri tekijä. Toivottavasti löydät tai tapaat sellaisen ihmisen jossain joskus, kenen kanssa näitäkin asioita on helppo jakaa, ja jonka kanssa muutenkin tuntisit olevasi samoilla "taajuuksilla". Yksinäisyys on ikävää ja tuntuu olevan myös valitettavan yleistä monilla, iästä riippumatta. - Maryjane -80
ounounounou kirjoitti:
muuten perusasiat? Onko perusasiat, eli työ/koulu, koti, rahatilanne, parisuhde ja terveys muuten kunnossa, tällä hetkellä? Näiden perusasioiden ollessa kunnossa, näitä asioita arvostavalla ja tärkeinä pitävällä ihmisellä, on silloin hyvä pohja sille "perus-onnellisuudelle". Tietysti, jos joku jo näistä pahasti mättää, se vaikuttaa myös mielialaan. Nämä ovat toki vain tällaisia konkreettisia mahdollisia mielialaan vaikuttavia tekijöitä, jotka voi poissulkea niiden ollessa kunnossa.
Mainitsemasi ystävät, tai lähinnä niiden puute, on varmasti suuri tekijä. Toivottavasti löydät tai tapaat sellaisen ihmisen jossain joskus, kenen kanssa näitäkin asioita on helppo jakaa, ja jonka kanssa muutenkin tuntisit olevasi samoilla "taajuuksilla". Yksinäisyys on ikävää ja tuntuu olevan myös valitettavan yleistä monilla, iästä riippumatta.Minun käsitykseni on se, että ystäviä saa olemalla itse ystävä. Ennen en juuri omistanut ystäviä, mutta silloin olinkin itse niin sulkeutunut, että kukapa sellaista lähestyisi. Ajattelin silloin, ettei kukaan kaipaa seuraani. Jos itse ajattelee noin, niin ei ole ihme, että jää yksin. Kun aloin sitten lukiossa avautua, sain paljon kavereita, ja myös muutaman oikein hyvän ystävän. Itsestä se paljon on kiinni.
Mitä masennukseen muuten tulee, olen itse pohtinut samaa. Onko tämä nyt masennusta, kun välillä tuntuu, että mikään ei kiinnosta, ja mitään ei jaksa. Toisaalta välillä taas oon hyvälläkin tuulella. Siinä on aika paljon vaihtelua. Usein tuntuu, että päivät vaan kulkee, ja aika liukuu eteenpäin kuin huomaamatta. Pelkään jo vanhenemista ja kuolemaa. Suurin ongelmani onkin asioiden liiallinen pohtiminen. Onhan niitä konkreettisia puutteitakin varmaan jokaisen elämässä, mutta miten jotkut osaa suhtautua niihin oikein, ilman sen suurempaa ahdistusta. Uskon kuitenkin, että vaikka saisinkin ne puuttuvat palat loksahtamaan paikoilleen, kyse on paljolti aivokemiasta, joka ei taida olla ihan normaalilla tasolla, eli en siis silloinkaan olisi täysin onnellinen. Kyllähän minä kärsin myös jännitystiloista, ja nuohan liittyvät kaikki toisiinsa. Sekin johtuu paljolti välittäjäainepuutoksesta aivoissa. - masistäti
Maryjane -80 kirjoitti:
Minun käsitykseni on se, että ystäviä saa olemalla itse ystävä. Ennen en juuri omistanut ystäviä, mutta silloin olinkin itse niin sulkeutunut, että kukapa sellaista lähestyisi. Ajattelin silloin, ettei kukaan kaipaa seuraani. Jos itse ajattelee noin, niin ei ole ihme, että jää yksin. Kun aloin sitten lukiossa avautua, sain paljon kavereita, ja myös muutaman oikein hyvän ystävän. Itsestä se paljon on kiinni.
Mitä masennukseen muuten tulee, olen itse pohtinut samaa. Onko tämä nyt masennusta, kun välillä tuntuu, että mikään ei kiinnosta, ja mitään ei jaksa. Toisaalta välillä taas oon hyvälläkin tuulella. Siinä on aika paljon vaihtelua. Usein tuntuu, että päivät vaan kulkee, ja aika liukuu eteenpäin kuin huomaamatta. Pelkään jo vanhenemista ja kuolemaa. Suurin ongelmani onkin asioiden liiallinen pohtiminen. Onhan niitä konkreettisia puutteitakin varmaan jokaisen elämässä, mutta miten jotkut osaa suhtautua niihin oikein, ilman sen suurempaa ahdistusta. Uskon kuitenkin, että vaikka saisinkin ne puuttuvat palat loksahtamaan paikoilleen, kyse on paljolti aivokemiasta, joka ei taida olla ihan normaalilla tasolla, eli en siis silloinkaan olisi täysin onnellinen. Kyllähän minä kärsin myös jännitystiloista, ja nuohan liittyvät kaikki toisiinsa. Sekin johtuu paljolti välittäjäainepuutoksesta aivoissa.Jos asut isommalla paikkakunnalla, jossa on nuoripsykiatrian poliklinikka, kannattaa hakeutua sinne.
Jos elämä tuntuu pidemmän aikaa, useita kuukausia - vuoden kovin raskaana, eikä syyynä ole vain vaikea elämäntilanne, niin kannattaa hakea apua.
Se asioiden "järkeistäminen" tai niskasta kiinni ottaminen ei auta, jos sinulla on itseäsi painavia raskaita asioita psyykkeen lastina. Ei siihen lääkitys tehoa, vaan keskusteluapu ja/tai psykoterapia. - seroto-non
Maryjane -80 kirjoitti:
Minun käsitykseni on se, että ystäviä saa olemalla itse ystävä. Ennen en juuri omistanut ystäviä, mutta silloin olinkin itse niin sulkeutunut, että kukapa sellaista lähestyisi. Ajattelin silloin, ettei kukaan kaipaa seuraani. Jos itse ajattelee noin, niin ei ole ihme, että jää yksin. Kun aloin sitten lukiossa avautua, sain paljon kavereita, ja myös muutaman oikein hyvän ystävän. Itsestä se paljon on kiinni.
Mitä masennukseen muuten tulee, olen itse pohtinut samaa. Onko tämä nyt masennusta, kun välillä tuntuu, että mikään ei kiinnosta, ja mitään ei jaksa. Toisaalta välillä taas oon hyvälläkin tuulella. Siinä on aika paljon vaihtelua. Usein tuntuu, että päivät vaan kulkee, ja aika liukuu eteenpäin kuin huomaamatta. Pelkään jo vanhenemista ja kuolemaa. Suurin ongelmani onkin asioiden liiallinen pohtiminen. Onhan niitä konkreettisia puutteitakin varmaan jokaisen elämässä, mutta miten jotkut osaa suhtautua niihin oikein, ilman sen suurempaa ahdistusta. Uskon kuitenkin, että vaikka saisinkin ne puuttuvat palat loksahtamaan paikoilleen, kyse on paljolti aivokemiasta, joka ei taida olla ihan normaalilla tasolla, eli en siis silloinkaan olisi täysin onnellinen. Kyllähän minä kärsin myös jännitystiloista, ja nuohan liittyvät kaikki toisiinsa. Sekin johtuu paljolti välittäjäainepuutoksesta aivoissa.Ei ne yksinäisyyttä lisäävät, synkät ajattelutavat itsestä ole välttämättä omasta valinnasta kiinni tai vain valinnoilla muutettavissa; ne voi olla ja usein onkin muiden ihmisten aiheuttamia ja elämän aikana syvään juurtuneita. Avautuminen sulkeutuneisuudesta ei ole mikään pelkkä ratkaisukysymys, eikä se ole välttämättä ihmisen oma syy, jos ei pysty avautumaan. Kyllä jokainen silti ansaitsisi ystävän, vaikka on sulkeutunutkin. Maailma on vain niin paska paikka, että onnettomimmat jäävät täällä yksin.
Maryjane, ei kannata murehtia liikaa niitä aivokemioita, ei niiden yhteyksistä ihmisen kokemusmaailmaan ole todellisuudessa läheskään niin tarkkoja tietoja, että voitaisiin oikeasti sanoa välittäjäainetasoista aiheutuvan vääjäämättä jotain tiettyjä, tarkkoja seurauksia mielentiloille. Tuollaisten yhteyksien esittäminen on jo periaatesyistäkin niin ongelmallista, että on mahdotonta puhua suorista yhtäpitävyyksistä aivofysiologisten ilmiöiden ja psykologisten ilmiöiden välillä. Näitä neurotieteellisiä syitä ihmisten psyykkisille ongelmille korostetaan sattuneista syistä meidän kulttuurissamme aivan liikaa ja enemmän kuin on tieteellisestikään perusteltua.
- ketjun aloittaja
Kiitos kovasti vastauksista. Tuntuu kivalta, että olette jaksanut lukea viestini ja vastailla niihin. :>
Tosin mulla kesti kauan käydä tarkistamassa vastaukset. Kirjoitin viestin, tunsin itseni ruikuttajaksi, jolla ei ole oikeus valittaa, ja kesti kauan ennen kuin sain kerättyä rohkeutta palaamaan tänne. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta mun on vaikeaa pyytää apua tai kertoa fiiliksistäni - jopa ihan näin anonyymisti internetissä. En tiedä oikein itsekään, miksi.
Mulla on asiat hyvin elämässä päällisin puolin. Ei rahahuolia, suhde vanhempiin ihan hyvä ja opiskelukin sujuu hyvin (vaikkakaan ei aina innosta) ja terveydentilassakaan ei ole valittamista. Uni- ja ruokarytmit ovat tosin menneet sekaisin tässä parin, kolmen viikon aikana, minkä myönnän olevan ainakin osasyy voimakkaisiin mielialavaihteluihin viime aikoina.
Ystävien puute on ehkä suurin ongelmani tällä hetkellä. Kun siirryin aikoinaan yläasteelle, kääntyi tämä uusi luokka jostain syystä minua ja erästä kaveriani vastaan ja eivätkä entiset ala-asteen luokkakaverini olleet tuntevinaan minua. Minusta ja kaveristani puhuttiin selän takana pahaa ja uusi luokka (jotka eivät edes koskaan vaivautuneet tutustumaan minuun tai kaveriin) eristi meidät tavallaan ulkopuolelle heti ensimmäisistä viikoista lähtien. Jo ennestään arkana tyttönä tämä vaikutti itsetuntooni vahvasti. En poistunut kotoa juuri minnekään, sillä häpesin itseäni niin paljon. Tuntui, että jokaisella vastaantulijalla oli minua vastaan jotain. Erityisen pahalta tuntui oman ikäisteni näkeminen, sillä olin varma, että he nauroivat minulle selän takana tai vähintään ajattelivat minusta pahaa. Vapaa-aikani vietin kotona ja joskus se ainoa kaverini saattoi pyytää johonkin (itse en juuri koskaan ehdottanut mitään yhteistä menoa kaverilleni). Lukiossa saatoin puhua välitunneilla uusien naamojen kanssa, mutta vapaa-aikani kului edelleen suurimmaksi osaksi yksin, kotona.
Siksi en oikein handlaa ystävystymistä. Nykyisellä opiskelupaikkakunnallani olen kuitenkin saanut kavereita, ja ehkä yhden hyvänkin. Olen paljon avoimempi persoona kuin ennen. Mutta samalla olen välillä aika herkkä sosiaalisessa kanssakäymisessä ja päivän aikana fiilikset saattavat heitellä laidasta laitaan ihan sen mukaan, kyseleekö joku kuulumisiani tai käveleekö joku mun ohi sanomatta sanaakaan.
Vähän sekavalta ovat etenkin nämä viime viikot tuntuneet. Uupunut olo ja mielihyvää vaikeaa saada muualta kuin opiskelijakavereiden seurasta...Mulla on asiat oikeastaan paremmin kuin pitkään aikaan, ja siksi tunnen syyllisyyttä masentuneesta olotilasta...
Tällainen avautuminen tällä kertaa. Taidan yrittää rohkaistua ja etsiä jonkun läheisen, jolle kertoa huolistani. Olen kyllästynyt pohtimaan näitä samoja asioita yksin päässäni.- Onnistut kyllä
Vastaan sinulle vanhempana tätinä, joka on saanut alan koulutusta. Kuulostaa hyvältä, että viime aikoina olet voinut paremmin. Masennus ei ole mikään joko-tai-asia vaan asia, joka on jokaiselle enemmän tai vähemmän tuttu. On parempia ja huonompia päiviä ja aika lailla sellainen kuuluu elämään. Nykyaika on vain tehnyt luonnollisesta masennuksen tunteesta jotain, joka olisi heti saatava pois. Pitkälti tämä liittyy tähän meidän pärjäämisen kulttuuriin, mitä omakin tunteesi siitä, ettet voi puhua asiasta kenellekään, kertonee.
Itse ajattelen, että masennuksentunteilla on meille aina jokin viesti, jota kannattaa kuulla ennemmin kuin töniä sitä poispäin pakkoiloisuudella. Mikä olisi elämässäsi ihannetilanne ? Mitä vielä toivoisit, jotta asiat olisivat hyvin ? Unelmiin kannattaa uskoa. Tekemällä hyviä, mukavia ja arvojesi mukaisia asioita saat enemmän iloa elämään. Toinen asia on tuo puhuminen. Toivon, että tosiaan uskallat ottaa askeleen siihen suuntaan. Luultavasti yllätyt siitä, kuinka tuttuja samat fiilikset ovat muillekin. Emme saa kontaktia muihin vahvuutemme vaan heikkoutemme kautta, niin se vain on.
Näen kertomuksessasi rohkean ihmisen, joka on selviytynyt tosi vaikeasta kouluajasta mukavaan opiskeluaikaan. On luonnollista, että tässä vaiheessa tarvitset harjoittelua toisiin luottamisessa, kun kokemuksesi ovat noin kurjia. Anna itsellesi aikaa ! On tärkeätä suhtautua muihin ihmisiin lämpimästi ja arvostavasti, mutta kaikkein tärkeintä on suhtautua niin itseensä. Ei ole mitään normia, millainen sinun pitäisi olla. Sinä olet sinä ja sellaisena riittävän hyvä !
Onnea elämään !
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 1077726
Siekkilässä ajettu ihmisten yli- mitä tapahtui? Länsi-Savo ei ole uutisoinut asiata
Manneja, vaiko matuja?1085921- 835157
- 1394526
Alavuden sairaala
Säästääkö Alavuden sairaala sähkössä. Kävin Sunnuntaina vast. otolla. Odotushuone ja käytävä jolla lääkäri otti vastaan113210- 552957
- 582918
Törkeää toimintaa
Todella törkeitä kaheleita niitä on Ylivieskassakin. https://www.ess.fi/uutissuomalainen/8570818102434- 612427
Hei........
Pelkkä sun näkeminen saa mut hymyilemään pitkin iltaa. Oot niin 🤩😘 Edellinen poistettiin.562046