Olen päiväkoti-ikäisestä asti eristänyt itseäni muista "kausittain", siis välillä on sellainen olo että haluan piiloutua kaikilta ja välillä se menee ohi. Mulla oli kavereita lapsena mutta muutin 11v. toiselle paikkakunnalle mistä jotenkin ihmeellisesti "sekosin" niin että aloin nähdä itseni ihan irrallisena muusta maailmasta. En oikein osaa selittää sitä paremminkaan, rupesin vain suhtautumaan kaikkeen jotenkin ironisen toivottomasti, siis huumorilla mutta silleen ettei minua voi enää laskea ihmiseksi samalla tavalla kuin muut vaan olen joku avaruusolento. Mulla ei kai ollut tarpeeksi sitä yritystä mitä tarvitaan uuteen paikkaan sopeutumiseen joten otin helpoimman ratkaisun ja rupesin vain "sietämään" kaikkea:/ Koulussa mua on kiusattu suunnilleen koko ala- ja yläaste kolmella eri paikkakunnalla joten minussa on ilmeisesti jotain sellaista joka ärsyttää ihmisiä.
Siis, mulla on ollut iät ja ajat tosi negatiivinen asenne ja nyt parikymppisenä olen ruvennut tarkkailemaan itseäni ja tajusin että jos joku suunnilleen ulkona kävellessäni yskäisee parin metrin päässä niin otan sen henkilökohtaisena loukkauksena. Sitten suhtaudun siihen "loukkaukseen" "ymmärtäväisesti" ja tuskailen loppupäivän (muun muassa) sitä miten minä en halua mitään pahaa kenellekään mutta ihmiset vaan suhtautuu nuivasti ja köhii merkitsevästi jatkuvasti...;) Siis olen erittäin yksinäinen ja haluaisin oppia vähän terveempää/realistisempaa suhtautumista asioihin. Muilla vastaavia kokemuksia?
(hähää... ja mistä vetoa että täälläkin mulle vain vittuillaan lisää...nyyh!)
Siis, mulla on ollut iät ja ajat tosi negatiivinen asenne ja nyt parikymppisenä olen ruvennut tarkkailemaan itseäni ja tajusin että jos joku suunnilleen ulkona kävellessäni yskäisee parin metrin päässä niin otan sen henkilökohtaisena loukkauksena. Sitten suhtaudun siihen "loukkaukseen" "ymmärtäväisesti" ja tuskailen loppupäivän (muun muassa) sitä miten minä en halua mitään pahaa kenellekään mutta ihmiset vaan suhtautuu nuivasti ja köhii merkitsevästi jatkuvasti...;) Siis olen erittäin yksinäinen ja haluaisin oppia vähän terveempää/realistisempaa suhtautumista asioihin. Muilla vastaavia kokemuksia?
(hähää... ja mistä vetoa että täälläkin mulle vain vittuillaan lisää...nyyh!)
Vastaukset 11
Vanhimmat
mulle tuli susta fiilis, että sua on jotenkin käytetty hyväksi lapsena. Sä olet silloin kärsinyt siitä, tietoisesti unohtanut sen (niinkuin lapsi tekee suojautuakseen) ja sit on alkanut kiusaaminen muiden lasten taholta, koska nehän vaistosi, että sinussa on jotakin "outoa".
Mun yhdelle ystävälle nimittäin kävi niin. Se ei saanut mistään tukea. Eipä tietenkään, koska hyväksikäyttö tapahtui sen kotona. Se käyttäytyi sitten aikuisena usein tekoystävällisesti monien kanssa, pankissa ym. paikoissa se loukkaantui/raivostui. Tuntemattomalle helpompaa.
Puhu jollekin ulkopuoliselle, jos mahdollista. Yksinäisiä on hirveesti jokapuolella, et ole yksin siinä asiassa ainakaan, jos se helpottaa. Mä itse olen ollut tosi seurallinen aina mutta viime syksynä vetäydyin monien ihmisten parista, kun aloin käsittää miten huonosti ihmiset voi eli puhuvat toisistaan pahaa, valehtelevat, dokaavat, vetävät huumeita ja sekoilevat jne. Alussa oli vaikeeta olla yksin, nyt menee jo ihan jees. Tai no, on helpompaa olla yksin kuin pahojen joukossa.
Et kuitenkaan vaikuta ujolta. Rukoile itsellesi hyviä ystäviä, niin mäkin taidan alkaa tekee.
Aivan inhimillisiä, yleisiä tuntemuksiahan aloittaja kuvaili. Ei heti tarvitse olla mistään hyväksikäytöstä on kyse.
Mutta eikö ihmisen pitäisi olla sen verran vahva että hoitaa itseä häiritsevät asiat kuntoon ilman sen kummempaa valittelua yms. nysväämistä? Se nimittäin mua itsessäni ärsyttää että aina sama pöljäily jatkuu vain... Siihen vaan että inhimillistä kai, mutta miten muut inhimilliset nuoret (olen 22) ihmiset sitten tuntuu olevan niin iloisia, kauniita ja hyperfiksuja sosiaalisissa asioissa? Osittain se on varmasti sitä että musta tuntuu siltä mutta on se tottakin.
Uskon siihen että on tärkeempää päästä vaan eteenpäin kuin kaivella mistä tämä johtuu, olen sitäkin nimittäin jankannut yksin mielessäni ja turhauduin koko juttuun noin ikuisuus sitten:)
"jos joku suunnilleen ulkona kävellessäni yskäisee parin metrin päässä niin otan sen henkilökohtaisena loukkauksena."
Tuli tuosta mieleen oma kumma neuroosini... Kun minusta tuntuu, että aina kun kävelen ulkona ja vastaan tulee täysin tuntematon miespuolinen iästä riippumatta, klimppi lentää (ei sentään ihan kohti). Johtuuko se minusta, että pitää alkaa räkiä heti kun näkee? Mitä helvettiä? Onko se jotain miesten maskuliiniusuhoa? Tiedän ettei miehet osoita minua kohtaan mitään positiivista mielenkiintoa, mutta tiedän myös etten ole mikään kaatuneesta rekasta ulos kömpinyt. Miksei tässä maassa ole tapoja? huh.
Mistä tiedät että ne ei osoita positiivista mielenkiintoa? Mulla on kuule yksinoikeus juuri tuohon pessimisminlajiin...;)
Oon itse huomannut myös erityisesti nuorten miesten räkimistä kun tulevat vastaan, otan sen lähinnä "kuvitteletko olevasi jotenkin viehättävä, näytän sulle nyt mitä susta ajattelen" - viestinä. Mutta realismin nimissä, ehkä ne tosiaan räkii ihan muuten vaan, eritteenheittämisen riemusta.
Vihdoinkin kuulen että jotkut muut kokevat samaa kuin minä. Koen myös tuota syljeskelyä miesten osalta ohitustilanteissa, ja asia vaivaa ja inhottaa minua. Toinen juttu, mikä häiritsee (ja vetää itsetuntoa kohti maata, tunnustan, vaikka yritänkin olla häiriintymättä moisesta huonosta liikennekäyttäytymisestä) on se, että aina kun ohitan jonkun pariskunnan jollain kapeahkolla kadulla tms. ahtaassa paikassa, tämä pariskunta ei useinkaan tee mitään väistyäkseen vaan kävelee keskellä tietä ja minä saan loikkia katuojaan. Ajattelevat ilmeisesti, että kun he ovat pari ja minä yksin ja niin ruma etten ikinä kumppania saakaan, niin olen selvästi vähempiarvoinen ja velvoitettu väistymään perheonnen tieltä.
Toi miesten räkiminen on kyllä pirun huvittava ilmiö.
Kysypä räkijältä: Etkös ole vielä nielemään oppinut? Kai sentään pyttyyn jo paskot?
Osa miehistä on käsittämättömiä otuksia. On niin helvetin heikko itsetunto, että kaikki voimat menee sen peittelyyn. Mua on aina naurattanut räkijätyypit. Ne on kuin 13-vuotiaita poikia aikuisen kaljuuntuvan miehen kropassa.
Krööö sttttssssss...
Minäkin lapsena en oikein osannut ajatella itseäni kuuluvaksi joukkoon, kuvittelin jotenkin pikkupäässäni tuolloin että en varmaan kuulu samaan lajiinkaan. Aina kiusattiin koulussa. Onneksi sentään oli muutama laikkikaveri ja ala-asteen loppua kohden niitä tuli jo vähän lisää koulussakin ja en tiedä, itse en huomannut mitään mutta kaipa sain rohkeutta lisää tai jotain mutta kiusaamiset loppui ja oli ihan hauskaakin. Ylä-aste alkoi täynnä intoa mutta sitten se vajoaminen taas alkoi ensimmäisen vuoden jälkeen ja siitä 7-luokan jälkeen olen nyt ollut yksin..aboout... yli 7 vuotta nyt. (njäh, 20 v nyt sitten). Välillä minullekin tulee kausia jolloin vetäydyn aivan täysin lukkoon ja haluan olla piilossa näkymättömänä koska inhoan ja häpeän itseäni niinkuin joku klonkku, mutta on myös hyviä aikoja, kuten tänään oli :) Oli mahtikaunis ilma ulkona joka piristi kun ei pitkiin aikoihin ole nauttinut ulko-ilmasta, koululla ihmiset vaikuttivat mukavalta ja yksi jopa rupesi juttelemaan joka kohotti itsetuntoa rutkasti ;o en muista milloin kukaan olisi minulle viimeksi tuntematon tullut vaan ja alkanut rupatella, vaikka olikin vain opiskelujuttuja enkä uskaltanut oikein puhua mitään ja annoin varmaan itsestäni typerän kuvan kun ujostelin. Noh silti päivä oli mahtava sinänsä :) Se ei kuitenkaan piristä kuin sen lyhyen hetken kunnes taas vihaa kaikkea ja tuntee olevansa epäonnistunut vamppi.
Muutama vuosi takaperin ja vielä nykyäänkin välillä kun kuljen jossain niin päässäni kehittelen vaikka minkälaisia juttuja enkä usko että kenelläkään vastaantulevalla voisi olla mitään hyvää mielessä :p kuvittelen että kaikki vain katsovat vihaliemisesti kuin villipedot haaskaa tai kapista kärsivää lajitoveria :p
Ärh jäsenet ihan jumissa kun jännitän aina useimmiten niin paljon ihmiseten joukossa
:) Kun aurinko paistaa kaikki on varmaan paremmalla tuulella, mulla kanssa sama juttu. Jotenkin tuntuu että se millä tuulella olen riippuu jotenkin ihmeen hienovaraisista jutuista ja se (mieliala) taas vaikuttaa todella paljon siihen miten mulla menee sosiaalisissa tilanteissa.
Mutta joskus kun olen ns. masentuneella tuulella osaan olla rauhallinen ja mulla on aikaa reagoida ja osaan paremmin. Pirteänä olen hyperpirteä ja suunnilleen hyppelehdin ympäriinsä ja kiljun. Sekin porukkaa vähän epäilyttää.
Muuten, mun on paljon helpompi tulla toimeen uusien ihmisten kanssa kuin sellaisten jotka olen tavannut muutaman kerran. Ekan kerran jälkeen rupeaa aina jotenkin ns. "musertavasti" hävettämään ja saatan vain mulkaista vihaisesti ja häipyä ennen kuin toisella mahdollisuus sanoa mitään...
Karkkihammas...et ole yksin ajatuksinesi...täällä yksi samanlainen
ariel, et viitsisi yhtään täsmentää? Yksi mun isoimmista ajatusjunttautumistani on just nimittäin se ettei kukaan muu voi jakaa näitä juttuja.
Näissä keskusteluissa tuntuu olevan se taipumus että ihminen kirjottaa kerran eikä sen jälkeen kehtaa enää edes käydä koko palstalla--- tekee eleen ulospäin ja vetäytyy taas. Itsekin olen muutaman kerran tehnyt niin käsitän kyllä n.100% mistä se johtuu, mutta Hyvät Ihmiset (ja tämä meni myös itselleni), jos haluatte päästä eteenpäin pitää myös jatkaa keskustelua... Minä pelkään vieläkin vähän turhan paljon mutta on se helpottanut just kun olen kommunikoinut porukan kanssa ja ihmeen paljon on kasvamista tapahtunut jos ottaa huomioon että 15v. olin varma että elämäni on ohi:) Elämä on sentään jo sinänsä mielenkiintoista!!!! Heh, yritän tässä vaan jotain säheltää. Ei se kai mitään.