http://www.pax.fi/node/154
"Mikael Kallavuo
Taistelujen ulkopuolella valkoiset teloittivat useita tuhansia ihmisiä. Nämä tapot eivät olleet tarpeen – eivätkä oikeutettuja – vaan sisällissotien veristä rikollisuutta. Valkoisten teloituksista liki 10 000 kohdistui henkilöihin, joita haettiin leireistä, kotoa tai tilapäisistä vankiloista, ja laitettiin pikatuomion jälkeen seinää vasten. Senkaltaisiin tekoihin syyllistyneitä etsitään yhä entisen Jugoslavian alueella.
Useimmista valkoisista teloittajista ei ole jäänyt juuri mitään merkintöjä, vaikka heitä arvioidaan olleen jopa 8 000. Käytyään perusteellisesti läpi laajan lähdeaineiston, Roselius löysi kaikkiaan noin tuhat mainintaa ja nimeä. Näistä monet ovat puutteellisia, eikä nimilistaa ole laitettu kirjaan. Sen sijaan muutamaa kaikkein tunnetuinta valkoista teloittajaa Roselius esittelee laajasti luodakseen kuvan siitä, millainen yleensä oli heidän kohtalonsa valkoisessa Suomessa.
Svinhufvud armahti kiduttajat
Rakennusmestari Veikko Sippolaa syytettiin kymmenistä murhista. Hän oli yksi niistä aniharvoista, jotka valkoiselta puolelta joutuivat syytetyiksi. Oikeus vapautti myöhemmin Sippolan kaikista syytteistä. Valkoisten sotarikollisten säästämistä perusteltiin P.E. Svinhufvudin kaikenkattavalla armahduksella:
”Henkilöt, jotka maan laillista järjestystä vastaan nostetun kapinan kukistamisen tarkoituksessa tahi estääkseen kapinan levenemistä taikka palauttaakseen järjestyksen ovat menneet yli sen, mitä mainittujen tarkoituksen saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätettäköön niistä syytteeseen panematta ja rankaisematta.” (7.12.1918)
Tällä asetuksella kaikki valkoiset kiduttajat, rääkkääjät ja murhaajat pääsivät seuraamuksitta. Eikä heiltä mennyt edes valkoisessa Suomessa maine, vaan pikemminkin päinvastoin.
Esimerkiksi pataljoonan päällikkö Hans Kalm ampui taistelujen ulkopuolella eri paikkakunnilla lukuisia ihmisiä. Hänen joukkojaan nimitettiin ”Kuhmoisten piruiksi”. Saman komppanian sotilaat muun muassa ampuivat punaisten kenttäsairaalan potilaat vuoteisiinsa. Raakuuksista huolimatta Kalmin pataljoonasta tehtiin ylistävä vapaussotakirjallisuudessa:
”Rohkeuden, nuoruuden, kuuliaisuuden ja valkoisen hengen perikuva. Pataljoona eli omaa legendaansa jo sodan aikana, ja sen eteneminen Kuhmoisista Lahteen kuului vapaussotahistorian suuriin kertomuksiin.” (s. 239)
Myöhemmin virolaissyntyinen Kalm jopa perusti yhdessä vaimonsa kanssa Suomeen luontaisparantolan, jolla annettiin erityislaatuinen nimi: Kalmia.
Oliko valkoisten johto syyllinen?
Saako länsimaisia arvoja puolustava yhteisö ampua sisällissodassa antautuneita? Kuten Bjarne Stenquist juuri kirjoitti (HS 27.1.07), jo Abraham Lincoln kielsi yksiselitteisesti antautuneiden sotilaiden teloittamisen Yhdysvaltojen sisällissodassa. Lisäksi antautuneiden teloittaminen oli kielletty myös Brysselin ja Haagin sopimuksissa 1874 ja 1907.
Roselius keskittyy suorittajaportaaseen, mutta sivuaa maltilliseen tyyliinsä myös ylemmän sotilasjohdon osallisuutta. Mannerheimin esikunta lähetti sotilaille kuulutuksen, joka avasi ovet murhaamiselle. Päämaja vaati ampumaan ilman oikeudenkäyntiä ja heti tapahtumapaikalla henkilöt, jotka vahingoittavat valkoisen armeijan toimintaa. Antautuneita ei käsketty säästämään ihmishenkiä, vaan yksiköille annettiin lupa harkinnanvaraiselle murhaamiselle:
”Kuitenkin niitä vihollisia, jotka avonaisessa taistelussa heittävät aseensa ja tarjoutuvat vangiksi, voidaan päällikön harkinnan mukaan vangeiksi ottaa.” (25.2.1918)
Tätä harkinnan vapautta käytettiin niin, että vankeja ammuttiin hyvin ahkerasti, mikä ilmenee myös valkoisten kertomuksissa. Armeijan ylintä johtoa voi hyvinkin pitää vastuussa, kuten Roselius kirjoittaa:
”Valkoisen armeijan johdon puuttumiset valkoiseen terroriin olivat vähäisiä. Teloituksia ne eivät ainakaan estäneet. Suurin osa teloituksista tapahtui armeijan johdon luomien ja hyväksymien periaatteiden mukaisesti. Jälkikäteen haluttiin kiistää valkoisen terrorin ja sodanjohdon yhteys. Mikäli kuitenkin sotajoukkojen tulkinta Päämajan kuulutuksesta olisi ollut väärä, olisi asia jossakin vaiheessa varmasti korjattu. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut.” (s. 60)
Syylliset esiin Suomessakin
Saksassa jälkipolvi on rehellisen avoimuuden kautta vähitellen puhdistautunut Hitlerin ajan epämoraalisesta ikeestä. Toisaalta eivätkö ne turkkilaiset, jotka kieltävät maansa syyllisyyden armenialaisten hirvittävään kansanmurhaan, itse venytä synkkien rikosten varjoa tämän päivän etiikan ja harkintakyvyn päälle?
Uudet tutkimukset ovat valaisseet jo niin monesta kohtaa suomalaisten julmuuksien peiteverhoa, että enää ei voida vedota tietämättömyyteen. On aika alkaa pohtia, mikä on oikea käsite kuvaamaan oman yhteisön mustimpia rikoksentekijöitä: olivatpa he sitten Bosniasta, Italiasta, Saksasta, Espanjasta tai Suomesta.
Aapo Roselius: Teloittajien jäljillä – Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa (2006). Tammi, 335 s."
"Mikael Kallavuo
Taistelujen ulkopuolella valkoiset teloittivat useita tuhansia ihmisiä. Nämä tapot eivät olleet tarpeen – eivätkä oikeutettuja – vaan sisällissotien veristä rikollisuutta. Valkoisten teloituksista liki 10 000 kohdistui henkilöihin, joita haettiin leireistä, kotoa tai tilapäisistä vankiloista, ja laitettiin pikatuomion jälkeen seinää vasten. Senkaltaisiin tekoihin syyllistyneitä etsitään yhä entisen Jugoslavian alueella.
Useimmista valkoisista teloittajista ei ole jäänyt juuri mitään merkintöjä, vaikka heitä arvioidaan olleen jopa 8 000. Käytyään perusteellisesti läpi laajan lähdeaineiston, Roselius löysi kaikkiaan noin tuhat mainintaa ja nimeä. Näistä monet ovat puutteellisia, eikä nimilistaa ole laitettu kirjaan. Sen sijaan muutamaa kaikkein tunnetuinta valkoista teloittajaa Roselius esittelee laajasti luodakseen kuvan siitä, millainen yleensä oli heidän kohtalonsa valkoisessa Suomessa.
Svinhufvud armahti kiduttajat
Rakennusmestari Veikko Sippolaa syytettiin kymmenistä murhista. Hän oli yksi niistä aniharvoista, jotka valkoiselta puolelta joutuivat syytetyiksi. Oikeus vapautti myöhemmin Sippolan kaikista syytteistä. Valkoisten sotarikollisten säästämistä perusteltiin P.E. Svinhufvudin kaikenkattavalla armahduksella:
”Henkilöt, jotka maan laillista järjestystä vastaan nostetun kapinan kukistamisen tarkoituksessa tahi estääkseen kapinan levenemistä taikka palauttaakseen järjestyksen ovat menneet yli sen, mitä mainittujen tarkoituksen saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätettäköön niistä syytteeseen panematta ja rankaisematta.” (7.12.1918)
Tällä asetuksella kaikki valkoiset kiduttajat, rääkkääjät ja murhaajat pääsivät seuraamuksitta. Eikä heiltä mennyt edes valkoisessa Suomessa maine, vaan pikemminkin päinvastoin.
Esimerkiksi pataljoonan päällikkö Hans Kalm ampui taistelujen ulkopuolella eri paikkakunnilla lukuisia ihmisiä. Hänen joukkojaan nimitettiin ”Kuhmoisten piruiksi”. Saman komppanian sotilaat muun muassa ampuivat punaisten kenttäsairaalan potilaat vuoteisiinsa. Raakuuksista huolimatta Kalmin pataljoonasta tehtiin ylistävä vapaussotakirjallisuudessa:
”Rohkeuden, nuoruuden, kuuliaisuuden ja valkoisen hengen perikuva. Pataljoona eli omaa legendaansa jo sodan aikana, ja sen eteneminen Kuhmoisista Lahteen kuului vapaussotahistorian suuriin kertomuksiin.” (s. 239)
Myöhemmin virolaissyntyinen Kalm jopa perusti yhdessä vaimonsa kanssa Suomeen luontaisparantolan, jolla annettiin erityislaatuinen nimi: Kalmia.
Oliko valkoisten johto syyllinen?
Saako länsimaisia arvoja puolustava yhteisö ampua sisällissodassa antautuneita? Kuten Bjarne Stenquist juuri kirjoitti (HS 27.1.07), jo Abraham Lincoln kielsi yksiselitteisesti antautuneiden sotilaiden teloittamisen Yhdysvaltojen sisällissodassa. Lisäksi antautuneiden teloittaminen oli kielletty myös Brysselin ja Haagin sopimuksissa 1874 ja 1907.
Roselius keskittyy suorittajaportaaseen, mutta sivuaa maltilliseen tyyliinsä myös ylemmän sotilasjohdon osallisuutta. Mannerheimin esikunta lähetti sotilaille kuulutuksen, joka avasi ovet murhaamiselle. Päämaja vaati ampumaan ilman oikeudenkäyntiä ja heti tapahtumapaikalla henkilöt, jotka vahingoittavat valkoisen armeijan toimintaa. Antautuneita ei käsketty säästämään ihmishenkiä, vaan yksiköille annettiin lupa harkinnanvaraiselle murhaamiselle:
”Kuitenkin niitä vihollisia, jotka avonaisessa taistelussa heittävät aseensa ja tarjoutuvat vangiksi, voidaan päällikön harkinnan mukaan vangeiksi ottaa.” (25.2.1918)
Tätä harkinnan vapautta käytettiin niin, että vankeja ammuttiin hyvin ahkerasti, mikä ilmenee myös valkoisten kertomuksissa. Armeijan ylintä johtoa voi hyvinkin pitää vastuussa, kuten Roselius kirjoittaa:
”Valkoisen armeijan johdon puuttumiset valkoiseen terroriin olivat vähäisiä. Teloituksia ne eivät ainakaan estäneet. Suurin osa teloituksista tapahtui armeijan johdon luomien ja hyväksymien periaatteiden mukaisesti. Jälkikäteen haluttiin kiistää valkoisen terrorin ja sodanjohdon yhteys. Mikäli kuitenkin sotajoukkojen tulkinta Päämajan kuulutuksesta olisi ollut väärä, olisi asia jossakin vaiheessa varmasti korjattu. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut.” (s. 60)
Syylliset esiin Suomessakin
Saksassa jälkipolvi on rehellisen avoimuuden kautta vähitellen puhdistautunut Hitlerin ajan epämoraalisesta ikeestä. Toisaalta eivätkö ne turkkilaiset, jotka kieltävät maansa syyllisyyden armenialaisten hirvittävään kansanmurhaan, itse venytä synkkien rikosten varjoa tämän päivän etiikan ja harkintakyvyn päälle?
Uudet tutkimukset ovat valaisseet jo niin monesta kohtaa suomalaisten julmuuksien peiteverhoa, että enää ei voida vedota tietämättömyyteen. On aika alkaa pohtia, mikä on oikea käsite kuvaamaan oman yhteisön mustimpia rikoksentekijöitä: olivatpa he sitten Bosniasta, Italiasta, Saksasta, Espanjasta tai Suomesta.
Aapo Roselius: Teloittajien jäljillä – Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa (2006). Tammi, 335 s."
Vastaukset 8
Vanhimmat
Taas yhtä punikkia kansalaissodan rosmojen historiaa sepittämään.
Mikäs siinä.
Taannoin kun kapinaa vatvottiin ja minä mainitsin nuo reilut 1600 teloitettua niin joku punikin
pölvästi riensi puolustelemaan että ne eivät olisi olleet "suunnitelmallisia"?
Noin niin kuin punaisen paskakaartin hyveenä lausui moista.
Kopsu:"”Valkoisen armeijan johdon puuttumiset valkoiseen terroriin olivat vähäisiä. Teloituksia ne eivät ainakaan estäneet. Suurin osa teloituksista tapahtui armeijan johdon luomien ja hyväksymien periaatteiden mukaisesti. Jälkikäteen haluttiin kiistää valkoisen terrorin ja sodanjohdon yhteys. Mikäli kuitenkin sotajoukkojen tulkinta Päämajan kuulutuksesta olisi ollut väärä, olisi asia jossakin vaiheessa varmasti korjattu. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut.” (s. 60)"
Onkos se tässä luettuna etuna vaiko haittana?
Sama asia. Punaisille paskiaisille etu, Valkoisille haitta?
PÖH!
Vaikka tällä tosiaan ole mitään väliä enää tässä ajassa. Valkoiset kun voittivat ja punainen
paskakaarti tungettiin sinne minne se kuuluikin.
Ikkunasta ulos katsoessa jokainen voi tehdä johtopäätöksen oliko punaisen paskakaartin
ansaittu tappio kansalle vahingoksi!
EIPÄ OLLUT!!!!!!!
Täytyy taas kiittää Valkoista Kaartia, Marsalkkaa, Saksan armeijaa ja henkilökohtaisesti
Hans Kalmia!
Unehtui kiireessä.
totisesti siellä on kovin valkoista.
Mutta jos "T Urpo" kuvittelee, että nykyinen yhteiskunta on seurausta valkoisten voitosta, niin hän erehtyy pahasti. Valkoisten voitto luhistui kasaan jo vuonna 1919, kun Saksa oli kärsinyt tappion maailmansodassa. Lopullisen iskun valkoinen Suomi sai 40-luvulla, kun kaikki valkoiset järjestöt kiellettiin samoin kun kaikenlainen "valkoinen" toiminta". Nyky-yhteiskunta on siis pitkälti seurausta Puna-armeijan voitosta. Vahvaa presidenttivaltaa voidaan pitää myös valkoisen puolen "torjuntavoittona" kuningashaaveiten kariuduttua, mutta sekin alkaa olla jo mennyttä aikaa.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Emil_Virtanen_(jääkäri)
oli Hans Kalm ? Ei tule mieleen.
vuoden kuluttua sodan päättymisestä eduskunnan suurimman ryhmän, ja sodasta ei ollut kulunut kymmentäkään vuotta, kun sama puolue oli jo yksinään hallitusvastuussa. Normaalistihan sisällissotia seuraa voittaneen puolen diktatuuri, ja hävinnyt saa kestääkseen alistetun osaa vuosikymmeniä. Everstiluutnantti J. O. Hannula arvosteli ankarasti oloja, joita hänen osapuolensa oli saanut aikaan 1918: "Kapinalliset sullottiin vankileireihin, joissa tuhansia kuoli nälkään ja tauteihin. Vankileirikurjuus iski kirveleviä haavoja kansamme sieluun, se on ylläpitänyt katkeruutta, lietsonut vihaa ja kärjistänyt vastakohtia." Näin voi nähdä asian "toisen puolen."
Virolainen sankarisotilas joka joukkoineen vapautti Eteläsuomen punaisista rosvojoukoista. Kertoo Hakkapeliittalehti.
on kirjoitettu henkilöä ihannoiva elämänkertateos. Lukekaa se, kirja on aika uusi.