Alan olla ihan finaalissa. Kaikin puolin. Umpikujassa, josta ei pääse pois. Minulla ei ole rohkeutta eikä kanttia tehdä itsemurhaa, koska haluan suojella läheisiäni sen aiheuttamalta tuskalta ja kivulta.
Ihan vain lyhyt katsaus tämänhetkiseen tilanteeseeni; olin ennen pelkkä penkkiurheilija ja söin silkkaa roskaruokaa. Päätin sitten lukion kynnyksellä muuttaa elämäntapani ja alkaa liikkumaan enemmän. Homma lähti lapasesta ja sairastuinkin 16-vuotiaana ano- ja ortoreksiaan. Fyysistä vaikeaa vaihetta kesti noin vuoden. Laihduin todella rajusti ja olin aika heikossa kunnossa, painoani seurattiin viikoittain sairaalalla. Kävin yhden kerran tutustumassa osastoonkin, mutta valehtelin painoni ja sain itse valita, menenkö osastolle vai jatkanko lukiossa. Pedanttina tyttönä halusin käydä kouluni ja päätin hoitaa sairauteni yksin. Aloin parantua fyysisesti pikku hiljaa, mutta kun kiloja alkoi kertyä normaalipainoa kohden, masennuin. Sain lääkityksen, mutta lukion päättyminen piristi mielialaa itsessäänkin siinä määrin, että lopetin nappien syömisen.
Minulla oli jo urheiluharrastukset aloittaessani tavoitteena, että haluan hyvän lihastasapainon; harjoitella "body-tyyliin", en sentään kehonrakennukseen tähdäten. Paraneminen edellytti kovaa syömistä ja ahmimistyylinen syöminen jatkui jo normaalipainon saavuttamisen jälkeen, mikä oli henkisesti hyvin raskasta. Lopulta olin 165/65 kg ja painonnousu pysähtyi - vaikka söin yhä aika isoja annoksia kerrallaan. Tavoitteet tiukasta ja nätistä vartalosta olivat edelleen mielen päällä, suorastaan pakonomaisina. Tähän päivään saakka olen elänyt sykleissä - yritän treenata ja syödä oikein (molempia kohtuudella) ja silti jossain vaiheessa homma karkaa käsistä. Ahmin, palaan kontrolliin, jatkan samaa oravanpyörää.. Paino pysyy samassa ja pidän itseäni todella ylipainoisena. En ole kovinkaan kireässä kunnossa. Inhoan omaa vartaloani ja jokainen päivä tuntuu raskaalta.
Taustalla on paljon muita ongelmia.. Meillä kotona ei ole koskaan puhuttu tunteista ja lapsesta saakka olen ollut hyvin kontrolloiva omaan itseeni (esim. jo viisivuotiaasta saakka minun oli joka ilta pakko siivota huoneeni, tai en voinut alkaa nukkumaan, ajatus sotkusta häiritsi liikaa). Vanhemmat erosivat kun olin 12 ja liki viisi vuotta kuljin kahden eri asunnon väliä jopa muutaman päivän välein. Se oli todella stressaavaa koulun ohella. Ystäviä minulla ei ole oikeastaan ollut koskaan, sillä minua koulukiusattiin sekä ala- että yläasteella. Lukiossa sain kavereita paljonkin, mutta en oppinut luottamaan heihin sataprosenttisesti. Uskoin alitajuisesti, että minusta ei pidetty.
Aloitin seurustelemisen lukion ensimmäisellä ja kaksi ja puoli vuotta elin hyvin epätyydyttävässä suhteessa. Miehen kanssa koin ensimmäisen seksikokemukseni puolipainostuksen alaisena ja siitä lähtien olen kokenut seksin hyvin epämiellyttävänä sekä kivuliaana. Erosimme tasan vuosi sitten ja se oli helpotus. Viime kesänä tapasin unelmieni miehen ja asumme nyt yhdessä. Jatkuva tyytymättömyyteni omaan itseeni sekä elämääni ja seksivaikeudet kuitenkin heijastuvat arkeen ja syksystä lähtien olen masentunut viikko viikolta enemmän.
Vuodenvaihteessa aloin jo ajatella itsetuhoisia. Hakeuduin paikallisen mielenterveystoimiston pakeille, mutta he totesivat, että voivat auttaa minua vain kymmenen kerran verran, ennen kuin "potkaisevat minut pihalle". Minun tulisi hakea psykoterapiaa, mutta koska käyn näin välivuotena töissä (olen pian parikymppinen), on minulla tuloja kelan mielestä varmaan sen verran, että omavastuu kasvaa tuloilleni liian suureksi. En edes usko, että täytän psykoterapian ehtoja, kun kelankin sivuja lueskelee. Ja odottaessa masennus vain pahenee.. Olen kohta laitoskamaa.
Minulla on mukavat vanhemmat ja ihanaakin ihanempi isosisko, mutta en saa kaipaamaani tukea. Vanhemmat turhautuvat, "emme me osaa auttaa" ja sisko sanoi, että minun pitäisi kokea jokin kova "kolaus", että ymmärtäisin miten paino ja ulkonäkö eivät ole kaikki kaikessa.. Se loukkasi tosi pahasti. Minulla on koira, kohta kaksi, jotka pitävät minut pinnalla ja toki rakastan miestäni. Silti tuntuu, etten saa iloa mistään ja epäonnistun jatkuvasti kaikessa missä teen. Viimeksi alkuviikosta romahdin töissä, kun kuulin, että minusta oli puhuttu selän takana.
On minulla haaveitakin.. Haluaisin olla kirjailija ja asua mieheni kanssa maalla, mutta kuten äiti sanoi, ei kirjailijana itseään elätä. Ja ensin pitäisi hankkia ammatti. Miten muka jaksan opiskella, kun vertailen itseäni jatkuvasti muihin ja koen alemmuudentunnetta?
Kamalan sekava teksti, tuskin kukaan jaksaa tällaista paatosta lukea. Enkä varmaan edes saanut kaikkea kirjoitettua. Mutta ei ole enää reittejä johon purkaa, kukaan ei ymmärrä, eivät edes ammatti-ihmiset.
En jaksa enää elää, mutta on PAKKO.
Ihan vain lyhyt katsaus tämänhetkiseen tilanteeseeni; olin ennen pelkkä penkkiurheilija ja söin silkkaa roskaruokaa. Päätin sitten lukion kynnyksellä muuttaa elämäntapani ja alkaa liikkumaan enemmän. Homma lähti lapasesta ja sairastuinkin 16-vuotiaana ano- ja ortoreksiaan. Fyysistä vaikeaa vaihetta kesti noin vuoden. Laihduin todella rajusti ja olin aika heikossa kunnossa, painoani seurattiin viikoittain sairaalalla. Kävin yhden kerran tutustumassa osastoonkin, mutta valehtelin painoni ja sain itse valita, menenkö osastolle vai jatkanko lukiossa. Pedanttina tyttönä halusin käydä kouluni ja päätin hoitaa sairauteni yksin. Aloin parantua fyysisesti pikku hiljaa, mutta kun kiloja alkoi kertyä normaalipainoa kohden, masennuin. Sain lääkityksen, mutta lukion päättyminen piristi mielialaa itsessäänkin siinä määrin, että lopetin nappien syömisen.
Minulla oli jo urheiluharrastukset aloittaessani tavoitteena, että haluan hyvän lihastasapainon; harjoitella "body-tyyliin", en sentään kehonrakennukseen tähdäten. Paraneminen edellytti kovaa syömistä ja ahmimistyylinen syöminen jatkui jo normaalipainon saavuttamisen jälkeen, mikä oli henkisesti hyvin raskasta. Lopulta olin 165/65 kg ja painonnousu pysähtyi - vaikka söin yhä aika isoja annoksia kerrallaan. Tavoitteet tiukasta ja nätistä vartalosta olivat edelleen mielen päällä, suorastaan pakonomaisina. Tähän päivään saakka olen elänyt sykleissä - yritän treenata ja syödä oikein (molempia kohtuudella) ja silti jossain vaiheessa homma karkaa käsistä. Ahmin, palaan kontrolliin, jatkan samaa oravanpyörää.. Paino pysyy samassa ja pidän itseäni todella ylipainoisena. En ole kovinkaan kireässä kunnossa. Inhoan omaa vartaloani ja jokainen päivä tuntuu raskaalta.
Taustalla on paljon muita ongelmia.. Meillä kotona ei ole koskaan puhuttu tunteista ja lapsesta saakka olen ollut hyvin kontrolloiva omaan itseeni (esim. jo viisivuotiaasta saakka minun oli joka ilta pakko siivota huoneeni, tai en voinut alkaa nukkumaan, ajatus sotkusta häiritsi liikaa). Vanhemmat erosivat kun olin 12 ja liki viisi vuotta kuljin kahden eri asunnon väliä jopa muutaman päivän välein. Se oli todella stressaavaa koulun ohella. Ystäviä minulla ei ole oikeastaan ollut koskaan, sillä minua koulukiusattiin sekä ala- että yläasteella. Lukiossa sain kavereita paljonkin, mutta en oppinut luottamaan heihin sataprosenttisesti. Uskoin alitajuisesti, että minusta ei pidetty.
Aloitin seurustelemisen lukion ensimmäisellä ja kaksi ja puoli vuotta elin hyvin epätyydyttävässä suhteessa. Miehen kanssa koin ensimmäisen seksikokemukseni puolipainostuksen alaisena ja siitä lähtien olen kokenut seksin hyvin epämiellyttävänä sekä kivuliaana. Erosimme tasan vuosi sitten ja se oli helpotus. Viime kesänä tapasin unelmieni miehen ja asumme nyt yhdessä. Jatkuva tyytymättömyyteni omaan itseeni sekä elämääni ja seksivaikeudet kuitenkin heijastuvat arkeen ja syksystä lähtien olen masentunut viikko viikolta enemmän.
Vuodenvaihteessa aloin jo ajatella itsetuhoisia. Hakeuduin paikallisen mielenterveystoimiston pakeille, mutta he totesivat, että voivat auttaa minua vain kymmenen kerran verran, ennen kuin "potkaisevat minut pihalle". Minun tulisi hakea psykoterapiaa, mutta koska käyn näin välivuotena töissä (olen pian parikymppinen), on minulla tuloja kelan mielestä varmaan sen verran, että omavastuu kasvaa tuloilleni liian suureksi. En edes usko, että täytän psykoterapian ehtoja, kun kelankin sivuja lueskelee. Ja odottaessa masennus vain pahenee.. Olen kohta laitoskamaa.
Minulla on mukavat vanhemmat ja ihanaakin ihanempi isosisko, mutta en saa kaipaamaani tukea. Vanhemmat turhautuvat, "emme me osaa auttaa" ja sisko sanoi, että minun pitäisi kokea jokin kova "kolaus", että ymmärtäisin miten paino ja ulkonäkö eivät ole kaikki kaikessa.. Se loukkasi tosi pahasti. Minulla on koira, kohta kaksi, jotka pitävät minut pinnalla ja toki rakastan miestäni. Silti tuntuu, etten saa iloa mistään ja epäonnistun jatkuvasti kaikessa missä teen. Viimeksi alkuviikosta romahdin töissä, kun kuulin, että minusta oli puhuttu selän takana.
On minulla haaveitakin.. Haluaisin olla kirjailija ja asua mieheni kanssa maalla, mutta kuten äiti sanoi, ei kirjailijana itseään elätä. Ja ensin pitäisi hankkia ammatti. Miten muka jaksan opiskella, kun vertailen itseäni jatkuvasti muihin ja koen alemmuudentunnetta?
Kamalan sekava teksti, tuskin kukaan jaksaa tällaista paatosta lukea. Enkä varmaan edes saanut kaikkea kirjoitettua. Mutta ei ole enää reittejä johon purkaa, kukaan ei ymmärrä, eivät edes ammatti-ihmiset.
En jaksa enää elää, mutta on PAKKO.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kelan tukemaan psykoterapiaan pääsee jos saat psykiatrin kirjoittaman b-lausunnon, sinulla on ollut 3kk jatkunut hoitosuhde ja ongelmistasi aiheutuu haittaa työlle tai opiskelulle. Tuloja ei tietääkseni tuijotella.
Tätä on helppo kokeilla. Älä juo muuta kuin vettä 2-3 litraa päivässä. Veden lisäkkeeksi nautit vuori- tai merisuolaa neljännesteelusikallisen/litra. Siirry emäksiseen ruokavalioon. Veteen voi puristaa tuoretta sitruunamehua, se on hapanta, mutta tekee kehosta emäksisemmän. Voi hyvinkin olla, että tulet hämmästymään jo muutamassa vuorokaudessa.
http://www.valmarin.fi/emasarvoja.html
ja noin yksinkertaistako se muka on??
kas kun et pyydä syömään 3 kg koiranpaskaa marinoituna sadevedellä ja tanssimaan korsi perseessä juhannusyönä kaivon ympäri kolme kertaa myötäpäivään?
Mikä Lääkitys sulla oli ja miksi lopetit ? Kaiva ne lääkkeet ja ota eka annos heti. Jos ahdistaa oikein kovasti mene heti lääkäriin ja pyydä temestaa ja kysy voitko käydä sen kanssa töissä !! Tarvitsen nyt lääkityksen ja mene ihmeessä myös keskustelemaan mt toimistoon. Toimi nyt heti !!!
Exx-kofeinistille tiedoksi, että olen hyvin tietoinen ruokavalion merkityksestä ja myös emästasapainoasioista. Kuten kaikesta muustakin. Saan mm. liian vähän D-vitamiinia ja omega3:a, mutta asia muuttunee pikku hiljaa kun pitoisuudet kropassa nousee.
Käytin seronilia, mutta mielestäni sillä ei ollut suurta vaikutusta. En ylipäätään usko lääkkeisiin. Olen tällä hetkellä todella maassa ja ajattelen itsetuhoisia, itken käytännössä jatkuvasti, mutta olen silti kykenevä puhumaan ja analysoimaan asioitani. Siksi uskon terapiaan ja puhumiseen, en lääkkeisiin.
En jaksa enää uskoa, että paskasta voi nousta. Elämäni varmaan tulee aina olemaan näin epätyydyttävää. En salli itseni nauttia mistään, kaikki on pakkopullaa ja suorittamista.
Täytyy toivoa, että kuolo korjaa sattuman kautta.
Otan osaa tuskaasi, mutta tiedän, että mistä tahansa paskasta voi nousta. Olin takuulla jos nyt en laitoskamaa kun mieheni sai vihdoin mut lääkäriin 2kk kiskittelyn jälkeen, niin vähintään siinä kunnossa että saman tien rauhoituspiikki persuksiin. No, melkeen, tuli reseptillä.
Sanot, ettet usko lääkkeisiin, mä itse en usko terapioihin. Luulisin olevani väärässä, mites, olisiko mahdollista että voisit kokeilla lääkettä vaikket uskokaan?
Voin vakuuttaa, että masennusoireisto poistuu TÄYSIN oikealla lääkityksellä. Se, millä siihen saakka oon päässyt on ollut monien vollotusten ja hampaiden kiristysten ja hienoisten elämäntapamuutosten ja asenteen vaihtamisen takana.
Tehdään sopimus: hakeudu lääkärille ja pyydä SNRI-lääkettä, niin mä lupaan, että jos joskus lääkärini ehdottaa minulle, että kävisin vaikka vaan tutustumassa terapiaan niin mua ei tarvitse sittenkään 3 miehen voimin pakkoviedä sinne niin että roikun vastaanotto-oven karmeissa kynsin hampain että päänhämmennykseen suurella kauhalla ei tule!
OK?
Mutta eikö lääkkeiden syöminen ole vain todellisten syiden painamista piiloon ja taka-alalle? Ei mulla Seronilkaan ahmimista estänyt, vaikka lääke niin lupaili. Paska olo säilyi, no, mitä nyt vähän lieventyi kun lukio loppui. Mutta silti.
Tänäänkin tuli syötyä liikaa. Elän taas huomiselle, että jos vaikka huomenna lopettaisin.
Vihaan itseäni niin paljon, että voisin vaikka kuolla tähän vihaan. Kun vaan kuolisinkin.
En jaksa enää. En vaan jaksa!! Eikä ole ketään kenelle puhua. Haluan pois pois pois.
Syy joka laukaisi mun keskivaikean masiksen sai jo potkut ja haukut, mä masiksen. Aivokemiat päin prinkkalaa vuoden kestäneen taiston/sodan jälkeen. Eli en voi allekirjoittaa että lääkkeet poistavat vaan oireet, ei syytä.
moi!
Kokeileppa sellaista juttua, että kun ahdistus ja masentuneisuus alkavat tuntua, niin ajattelet että nyt masennutaan oikein kunnolla saadaan paniikkikohtauksia lisätään tietoisesti ahdistunisuutta,täristään, haukotaan henkeä. huudetaan ym eli pyritään lisämään tietoisesti epämukavuuden tunnetta. katso mitä tapahtuu, tuntuu naurettavalta ja lapselliselta, mutta kokeile.