mihin katoaa ystävät

Tosiystävä jää lohduttamaan ja ymmärtämään masentunutta eikä pakene.

Olin itsekin nuorempana, parikymppisenä niin törppö, että hylkäsin kaverini hänen sairastuttuaan psyykkisesti (kyseessä ei ollut masennus, vaan vakavampi psyyken sairaus), mutta enää en niin tekisi. Em. ystäväni kuoli nuorena liikenneonnettomuudessa, lopulta vain hän itse tietää, oliko se onnettomuus vai itsemurha. Nyt paljon vanhempana ymmärtäisin jäädä ystävän tueksi, varsinkin jos hänellä on vaikeaa.
Älä masennu tästä lisää, ne ystävät jotka säikähtävät, eivät ole ihmisenä vielä tarpeeksi viisaita, vaan ehkä projisoivat sinuun omat pelkonsa mieleterveyden järkkymisestä. Ns. defenssimekanismi iskee päälle. Etsi vastapainoksi uutta seuraa vertaistukiryhmistä tai paikallisesta mielenterveysyhdistyksestä, varmaan hoitava tahosi osaisi neuvoa johonkin tällaiseen suuntaan. Siinä seurassa ei tarvitsisi filmata kaiken olevan hyvin, vaan tervehdyttävästi voisi puhua kaikista asioista niiden omilla nimillä. Hyvää jatkoa aloittajalle, kyllä ne tosiystävät palaavatkin pienen tauon jälkeen!

Ei ole tuollaista kokemusta, päinvastoin.

Mun kokemus on, että kannattaa valita, kenelle kertoo! Itse aloin sairastella psyyken oireita jo lukioikäikäisenä, enkä olisi voinut kuvitellakaan, että kertoisin niille muutamalle koulutoverilleni tai edes perheelleni! Mielestäni minun tapauksessa hyvä ratkaisu, sillä ainakaan tuolloin nuo ihmiset eivät olisi tajunneet hölkäsen pöläystä. Parempi on olla kertomatta kuin kertoa asioita tuntemattomille, tietämättömille ja varsinkaan, kuten minunkin tapauksessa, väärällä tavalla ennakkoluuloisille ihmisille. Mitä hyötyä kertomisesta on?! Minulle tuolloin riitti, että oli lääkärini, tavallinen yleislääkäri, jolle kerroin kuulumiseni ja myös koin, että hän huolehti minusta kysellen 'mitä kuuluu' ja ymmärsi. Tämä oli paljon enemmän kuin jokin puolihailea ystävän-sukulaisen kommentti tai teennäinen tuki ja neuvot. Ei voi vaatia ihmisiltä, jotka eivät näistä asioista tiedä.

Sitten muutettuani pois kotoa aloin olla täysin itsenäinen omien oireideni kanssa sekä avun hakemisineni niihin. Minusta noin oli parasta. Vähitellen uudella paikkakunnalla aloin löytää samansuuntaisia, myös herkkiä ja näitä asioita tajuavia ihmisiä, joista helposti tuli ystäviä. Minusta oli hienon tuntuista saada keskustella ihmisten/ystävien kanssa, jotka omasta takaa tunsivat näitä asioita. Molemmin puolin mietiskelimme ja analysoimme ongelmiamme ja nämä keskustelut olivat parata terapiaa. Myös tällöin koin, että voin täysin luottaa, asiani eivät mene reposteltavaksi minnekään, sillä eiväthän uudet ystäväni tunne esim. sukulaisiani tai kesään lapsuuden paikkakunnaltani. Näin oli hyvä! Mielestäni pääsin paljolti jaloilleni sen ansiosta, että löysin oikeita ihmisiä kavereikseni ja sellaisiksi joille elämäni tuskiani valittaa. Myös virallisia hoitosuhteita aloin löytää vähitellen, lääkärin ja sellaista.

En voisi kuvitellakaan, että tuosta vain ajattelematta sen enempää kertoisin vaikkapa masennusdagnoosistani ihmisille odottaen heiltä lähentymistä ja tukea itselleni. Ei, niin ei käy, se on mulle ihan selvä. Tarvitsee valita vaistoihinsa luottaen, kenelle kertoilla! Enkä tarkoita, että ihmiset ovat 'pahoja', he vain eivät käsitä asiaa ja heillä on ennakkoluuloja ja -asenteita. Ei kannata loukata itseään näin. Mitä haittaa on, jos salaa asiaa, kun on toisen seurassa. Kuitenkin seurassa olo ja ne ystävät auttavat tietämättäänkin, kunhan olemme kavereita. - Näin mietti vanha neuroottisesti häiriintynyt immeinen.

Olen itsekkin törmännyt noihin ennakkoluuloihin varsin usein...jopa ammatilaisten taholta. Jouduin käymään sairaalassa lataamassa akkujani marras-joulukuun vaiheessa. Tästä seurasi että minulla oli yksinaapuri jonka kanssa höpöteltiin pihalla joskus tuntikausiakin yhteenmenoon (kesäisin). Nyt kun hän sai tietää tästä sairaalareisusta väliimme kasvoi ikäänkuin muuri......enää ei jutella. Ilmeisesti tämä juttu oli hämelle liianiso pala keskustelemiseksi. Emme kyllä aieminkaan juteltu sairaudestani...kuhan höpöteltiin joutavia. Tällä hetkellä minulla on yksi ystävä joka tietää tästä sairaudestani. Hänenkään kanssa tästä asiasta ei voi puhua. Jos vähänkin juttu kääntyy minun ongelmiini niin vastassa on vaikenemisen muuri. Nyt sitten hänkin muuttaa pois. Olen aiemmin ollut paljon vapaaehtoishommissa mukana ja autellut muita kanssakulkijoita. Nyt päätin että en suostu enää auttamaan ja toimimaan korvana muille. Ei..homman on oltava vastavuoroista. Vaihdoin mm. puhelinnumeroni salaiseksi ja sitä numeroa ei saa kuin harvat ja valitut.

Kokemukseni mukaan on kaksi asiaa, joiden kertomiseen kannattaa erityisesti ennalta paneutua, josko kertoo ja kenelle kertoo. Kannattaa panna rinnakkain, mitä hyötyä on kertomisesta ja miten se ehkä vaikuttaa tuohon toiseen ihmiseen ja meidän väliseen kontaktiin. Tiedän, että aina ei voi valita, kun tieto vaan pääsee muille.

Nuoresta asti mulla ollut psyykkisiä ongelmia sekä olen tarvinnut parit terapiat ja lääkityksiä, muutoin olen kyllä pärjännyt, joidenkin mielestä ihan hyvin, varsinkin niiden mielissä, jotka eivät tiedä psyykenpuolen taisteluistani. Myös olen käynyt läpi parit syöpätaudit, jotka hoituneet ja kunnossa olen. Syövät varhaisvaiheessaan löytyneet, eivätkä liity toisiinsa varsinaisesti.

Olen vasta nyt, kun vähän liian myöhäistä, oppinut, ettei kannata (heti) kertoa ystävälle, tutulle, työtoverille, ammatti-ihmiselle terveydenhuollossa yms., että on ollut nämä kaksi 'vaivaa'.

Ihmiset eivät aina osaa suhtautua. Eivät he välttämättä pahaa tarkoita. Olen kokenut niin, että kun he pelokkaina kieltävät kummatkin nuo asiat omasta tietoisuudessaan tyyliin 'pois se minusta', niin, kun 'tauti' tulee heitä vastaan meidän hahmossamme, se niinku realisoituu, tulee 'heidän' pelkojaan ja ennakkokäsityksiään liian lähelle, ihan nahan alle!

Tietysti vaan tietämättömyys, kokemattomuus aiheuttaa ennakkoluulot. On myös aina itsensä paremmiksi, vahvemmiksi ja fiksummiksi tuntevia ihmisiä, jolloin hyvä kai väistyä edestämme... kunnes itsellä jokin paha vaiva! Annetaan Elämän hoitaa nämä ihmiset kaikki. Kaikki nämä meidänlaisten hässäkät ovat kypsyttäneet meitä, otetaan se niin; mehän siis oikeasti ollaan noita väistyviä tyyppejä kuin yläpuolella. Ne vain eivät tiedä sitä, vielä.

Niin sanottujen vertaisten etsiminen tässä on vissiin ainoa apu. Toisaalta, eihän jokaisessa ihmissuhteessa ole ollenkaan oleellista, että se toinen tietää minun esimerkiksi nämä kaksi vanhaa vaivaani. Tämä hetki on tämä hetki ja eteenpäin elettävä.

On totta, että on vaikea mennä jossakin muussa asiassa lääkärille, kun 'se' takertuu minunkin kohdallani kyselemään, miten syövän kanssa lienee. Kun näkee papereistani, esim. terv.asemalla, niin huomaan, että lekurin muoto ihan muuttuu, kun se vakavoituu. Mua ottaa päähän, kun vie asian sitten ihan sivuun tästä asiastani, miksi nyt olen vastaanotolla, niukkaa aikaa vain tuhraantuu. Haluaisin vaan jotakin apua, kuten muutkin asiakkaat, mutta ammatti-ihmisetkin tarkertuu eli leimaavat!
Myös mulla on kokemus, kun vuosia sitten olin sairaalassa (ihan 'vain' fyysinen asia) ja rehellisesti täyttelin esitietoihin psyyken kärsimyksistäni elämäni retkellä plus pikku lääkitykseni, niin osastolla mun tietokansiossani papereissa oli käsin-merkintä, vinoon kirjoitettuna "Psyyke!". Huutomerkillä, että kattokaa sen psyyken perään. Yritin suhtautua asiaan asiallisesti ja nöyrästi, ainoa tapa pärjätä suuremmin loukkaantumatta moisesta lajittelusta. Kaipa se oli huolenpitoa vain, just jotta en liikaa masennu siellä.

Hyvä apu ollee aina, että tulee itse sinuiksi diagnosoitujen vaivojensa ja niiden historian kanssa, se tuo vahvuutta jotenkin. Tarttee ymmärtää noita lähimmäisiä, mikähän muu auttaisi.