Oivallinen kirja Erno Paasilinnasta

Antti Tuuri: Lähikuvassa Erno Paasilinna, Otava 2009

Antti Tuuri piirtää kirjassaan kuvaa edesmenneestä ystävästään Erno Paasilinnasta. Kirjan teksti poikkeaa jotenkin Tuurin tavanomaisesta tekstistä. Yleensä Tuuri sanoo sanottavansa takakautta kiertäen. Tässä on toisenlainen ote, kirjan teksti on dokumentoivampaa ja lauserakenne on selvä.
Satiirinen ja kyyninen Paasilinna sai monen vihat niskoilleen. Panu Rajala oli yksi riitakumppaneista, ja riitaa kesti vuosikausia. Myös Jouko Tyyrin kirjalliset ansiot Paasilinna katsoi pieniksi. Monia muita, monesti syyttömiäkin, Paasilinna satutti kirjoituksillaan. Kirkkokin joutui moitteiden kohteeksi, ja valtaapitävien keksimän hallitun rakennemuutoksen Paasilinna oivalsi tyhjäksi sanahelinäksi. Ahon hallituksen asettaman lama-ajan komitean loppuraportti sai Paasilinnan kirjoittamaan: ”Onko tämä johtavan suomalaisen älymystön henkisten voimien kirkkain puserrus?”
Paasilinnan kirjallinen tuotanto on laaja. Hän on kirjoittanut kolmisenkymmentä kirjaa ja ollut monissa mukana toimittajana. Hän sai useita tunnustuksia, ehkä tärkeimpänä Suomen ensimmäinen, vuoden 1984 Finlandia – palkinto. Sen hän sai esseekokoelmasta Yksinäisyys ja uhma.
Kirja henkii nostalgiaa ja kahden miehen lämmintä ystävyyttä. Tuurin vierailut Paasilinnan luona olivat tervetulleita. Lämpimästi Tuuri kuvaa ystävänsä kanssa kesällä 1984 tekemäänsä matkaa Pohjanmaalle, mistä Paasilinna kirjoitti sitten kaksiosaisen artikkelin Suomen Kuvalehteen otsikolla Vieraalla maalla - Pohjanmaalla. Pohjalaisten isäntämiestenkin kanssa Paasilinna tuli juttuun, vaikka hänellä oli erilaiset käsitykset lapuanliikkeestä.
Tuurista tuntui hyvälle, kun oltiin Pohjanmaan avarilla lakeuksilla. Paasilinnan oma kotimaa oli kadotetussa Petsamossa, ja sitä kotimaataan Erno tähysteli Paatsjoen yli ja retkillään, joissa hän tapasi vanhoja petsamolaisia ja kolttia. Näiden retkien lopputuloksena oli kaksi Petsamoa käsittelevää kirjaa Kaukana maailmasta ja Maailman kourissa.
Toinen nostalginen retki loppusyksyllä 1995 suuntautui Tampereelta Pohjanmaan kautta Pentti Haanpään Piippolan maisemiin. Erno oli Haanpään hengenheimolainen, rauhaton reissumies ja jätkä sanan positiivisessa merkityksessä. Matka jatkui lumiseen Tervolaan, jonka kirkkomaalla pysähdyttiin vanhempien ja pikkusisaren haudalle ja jatkettiin nuoruuden ajan kotitalolle Varejoen kylään. Tavattiin ystäviä ja kylien asukkaita.
Presidenttipari Ahtisaaren maakuntamatkalla ystävykset sekä Olli ja Riitta Jalonen matkasivat junassa Tampereelta Seinäjoelle. Mukana ollut Alpo Rusi yritti johdattaa keskustelua presidentin haluamiin aiheisiin, mutta Erno puhui hartaasti ja pitkään omista aiheistaan ja antoi sanoilleen pontta lyömällä tahtia rouva Ahtisaaren polveen.
Kirjailija Veijo Meren maininta, että vanhenevan kirjailijan kohtalo on kamala, sai ystävykset miettimään, miten pelastaa kirjailija vanhuudessa kirjoitettujen huonojen kirjojen häpeältä. He keksivät teloitustoimikunnan. Jos tämä yksimielisesti toteaisi, että nyt kirjailijan on aika lopettaa kirjoittaminen, se menisi ja ampuisi kirjailijan. Näin kirjailijan sukukin säästyisi huonojen kirjojen häpeältä, ja kirjailijan maine jotenkin pysyisi. Tuuri itse ei vielä ainakaan tämän kirjan perusteella joudu teloitustoimikunnan eteen.
Miehet tekivät yöretkiä metsiin useimmiten aina samalla porukalla: mukana olivat Alpo Ruuth, Jaakko Karisto, Hannu Mäkelä, Erno ja Antti. Kerran oltiin vaelluksen jälkeen yötä Kariston huvilalla. Sen jälkeen yöretket metsiin lähes jäivät. Vanhempina suunniteltiin vielä vaellusta Suomen poikki Saariselän korkeudelta, mutta se jäi ravintolapuheiden asteelle. Inarijärven retken pienellä purjeveneellä Tuuri ja Paasilinna kuitenkin tekivät vuoden 1998 kesällä. Siitä he ovat yhdessä kirjoittaneet kirjan Isoa Inaria kiertämässä. Paasilinnan kirjoittama osa kirjasta on erinomainen.
Vielä Koitereen purjehdusretken ystävykset tekivät kuvanveistäjä Martti Aihan kanssa kesällä 2000. Erno oli jo tuolloin sairas. Viimeisen kerran Tuuri kävi tapaamassa ystäväänsä 19. syyskuuta 2000 tämän kotona, jossa Erno kertoi kesän aikana tekemistään töistä. Tuuri aisti, että Erno oli jo elämästä luopumassa, vaikka jaksoikin vielä laskea leikkiä. Lopulta keuhkoihin pesiytynyt kasvain uuvutti kirjailijan vajaa kaksi viikkoa myöhemmin.
Vielä tuli mutkia kirjailijan viimeiseen matkaan. Tervolan kirkkoherra kielsi Paasilinnan siunaamisen Tervolan kirkossa, kun ”kirjoitti niin ikävästi kirkosta”. Siunaustilaisuus pidettiin sitten Tervolan Varejoen ortodoksisessa tsasounassa ja Tervolan kirkkomaan sukuhautaan kirjailija laskettiin.