Kun puhutaan eläkeikien pidentämisestä vuosi toisensa jälkeen, on syytä muistaa, että yksilö on se jonka tulee päättää milloin on aika siirtyä pois työelämästä. Ihmiset ovat erilaisia kuten myös työtehtävät. Tämän yksilön epäterveen syrjäyttämisen ohella on vaarallista myös se, jos hyvinvointiyhteiskunta ryhtyy purkamaan niitä keinoja joilla työelämästä on aikaisemmin pystynyt poistumaan. Näillä ikäpuheilla pyritään koko ajan alentamaan sosiaalista ja terveydellistä turvallisuutta niiden henkilöiden kohdalla jotka joutuvat "oikeasti" rasittamaan itseään työssä. Jos sairas ei käytännössä pääse vapaalle eikä työhönsä enää kykene, on tilanne todella huono.
Todellinen hyvinvointi on siis yksilön hyvinvointia. Sen sijaan että väittelisimme ikärajoista tulisi kehittää ja tarkentaa niitä mittareita joilla yksilön työkykyä tutkitaan. Hyvinvointia on se, että työntekijä tekee töitä oman kuntonsa mukaan ja suhteuttaa sen muuhun tarjolla olevaan työvoimaan. Sivistyssanoista en tiedä, mutta tämä on kai jotakin työelämäsosiologiaa vastakohtana kylmälle ekonomialle jota nykyisin, sanoisinko idioottimaisesti, sovelletaan.
Jokainen hakee ja tekee työtä oman työkykynsä mukaan. Tätä luonnonlakia ei voi kumota. Lainsäädännön tehtävä on antaa mahdollisuus tehdä työtä ja myös poistua työelämästä. Maailma on muuttunut niin että ihmisten työkyky ylittää huomattavasti sen mitä vaaditaan perustarpeiden tyydyttämiseen. Se mikä todella on ongelma on kehittää lakeja niin joustavaksi että hyvinvointi jakaantuu sekä työntekijöille että työelämän ulkopuolella oleville. Yksilöä kuulematta se ei onnistu!
On outoa esittää huolestuneisuutta nuorisotyöttömyydestä ja yhtä aikaa puhua eläkeikien pidentämisestä. Miksi kukaan ei enää kysy; miten voit? osaatko tämän? oppisitko? jaksatko? riittäisikö lyhyempi työaika, matalampi tulotaso? tarvitsetko apua? haluatko apua? Eli miksi sanellaan asiassa joka on henkilökohtainen?

Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.