Olen tullut siihen johtopäätökseen, että olisi parempi olla ihastumatta kenenkään. Tähän asti siitä ei ole ollut kuin pelkkää harmia. Ensinnäkin kaikki ihastukset, sanotaanko lukiosta viime talveen asti. Kertaakaan en uskaltanut lähestyä ihastuksen kohteitani ja joka kerta sain iskun sydämeeni kun näin heidät jonkun pojan kanssa käsi kädessä kulkemassa.
Viime vuonna sitten tapailin yhtä tyttöä, ihan kaveripohjalta aluksi. Myöhemmin huomasin ihastuneeni tähän tyttöön, mutta en meinannut taaskaan uskaltaa sanoa yhtään mitään. Kuitenkin, lopulta empimisen ja pähkäilyn jälkeen kerroin tälle tytölle tunteistani (tosin netin kautta, ei ollut miestä päin naamaa heittää tuollaista). Lopputulos: tyttö katosi elämästäni. Vaikka selitin, että ne ovat vain mun tunteita ja että voimme ihan mainiosti olla edelleenkin "vain" kavereita. Kuitenkin välimme alkoivat etääntymään, hän ei enää vastannut viesteihini ja lopulta, kun tarpeeksi monta kertaa olin yrittänyt ottaa yhteyttä, luovutin. Maailma palkitsi rohkeuteni iskemällä puukon selkääni.
Vaikka pääsin mielestäni tästä tapauksesta ohi hyvin, niin silti tosissaan miettii, että kannattaisiko vain kovettaa itsensä kokonaan? Ei ihastua "enää koskaan"? Toisaalta tunnen ahdistusta siitä, etten tälläkään hetkellä ole ihastunut keneenkään (ei oikeastaan edes ole ketään, johon olisi voinut ihastua), ja siitä, etten ole koskaan seurustellut. Ehkä olen ihastunut liian helposti? Tai siis tarkoitan ettei siinä mitään että luennoilla katsellaan jotain kaunista tyttöä ja ollaan ihastuneita mutta jos pääsenkin puheväleihin naisen kanssa niin siinä tapauksessa saatan ihastua liian helposti. Toisaalta tämä tuorein tapaus taitaa olla myöskin jokseenkin ainoa tapaus.
Anteeksi, en oikeastaan tiedä, miksi kirjoitin tämän. Ehkä haluan joidenkin ottavan kantaa. Toisaalta tiedän kyllä jo itsekin oman tilanteeni. Paska itsetunto ja epätoivo, joista pitäisi parantua. Mutta minkäs teet, hohhoijaa.
Viime vuonna sitten tapailin yhtä tyttöä, ihan kaveripohjalta aluksi. Myöhemmin huomasin ihastuneeni tähän tyttöön, mutta en meinannut taaskaan uskaltaa sanoa yhtään mitään. Kuitenkin, lopulta empimisen ja pähkäilyn jälkeen kerroin tälle tytölle tunteistani (tosin netin kautta, ei ollut miestä päin naamaa heittää tuollaista). Lopputulos: tyttö katosi elämästäni. Vaikka selitin, että ne ovat vain mun tunteita ja että voimme ihan mainiosti olla edelleenkin "vain" kavereita. Kuitenkin välimme alkoivat etääntymään, hän ei enää vastannut viesteihini ja lopulta, kun tarpeeksi monta kertaa olin yrittänyt ottaa yhteyttä, luovutin. Maailma palkitsi rohkeuteni iskemällä puukon selkääni.
Vaikka pääsin mielestäni tästä tapauksesta ohi hyvin, niin silti tosissaan miettii, että kannattaisiko vain kovettaa itsensä kokonaan? Ei ihastua "enää koskaan"? Toisaalta tunnen ahdistusta siitä, etten tälläkään hetkellä ole ihastunut keneenkään (ei oikeastaan edes ole ketään, johon olisi voinut ihastua), ja siitä, etten ole koskaan seurustellut. Ehkä olen ihastunut liian helposti? Tai siis tarkoitan ettei siinä mitään että luennoilla katsellaan jotain kaunista tyttöä ja ollaan ihastuneita mutta jos pääsenkin puheväleihin naisen kanssa niin siinä tapauksessa saatan ihastua liian helposti. Toisaalta tämä tuorein tapaus taitaa olla myöskin jokseenkin ainoa tapaus.
Anteeksi, en oikeastaan tiedä, miksi kirjoitin tämän. Ehkä haluan joidenkin ottavan kantaa. Toisaalta tiedän kyllä jo itsekin oman tilanteeni. Paska itsetunto ja epätoivo, joista pitäisi parantua. Mutta minkäs teet, hohhoijaa.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Sellaista se on miehen elämä, jos ei ole rohkea, itsevarma, pitkä ja komea. Tavallisen näköisen ja ujon miehen on äärettömän vaikea päästä seurustelusuhteeseen. Tilaisuuksia ei ehkä tule montaa eämässä jos yhtäkään.
Rohkeutta ja itsevarmuutta tarvitaan, jotta uskaltaa tehdä aloitteen ja komeutta ja pituutta siihen, että aloite toisi muutakin kuin rukkaset. Tavallisen ja ujon miehen on hyvin usein tyytyminen tähän rooliin: "kiva ja mukava mies, jonka kanssa on hauska jutella, mutta joka ei kiinnosta pätkääkään seurustelumielessä".
Olen huomannut myös sen, ettei naisen kanssa kannata hankkiutua kaveriksi, jos haluaa tältä muutakin. Jos nainen ryhtyy kaveriksesi, hän ei 95% todennäköisyydellä pidä sinua haluttavana. Silloin on turha tunnustaa tunteitaan. Niihin ei saa vastakaikua. Parempi olla siis kaveeraamatta, jos ei juuri sitä halua.
Sanotaan, ettei kannata tyytyä kehen tahansa tai kannattaa odotella sitä oikeaa. Tavallinen ja ujo mies joutuu kuitenkin ottamaan sen, minkä saa. Valinnan varaa ei ole. Jos kerran tärppää, on parempi pitää kiinni. Toista ei välttämättä koskaan tule.
Oikeastaan en ole koskaan kokenut ihastuksieni olevan "keitä tahansa", vaan olen ihastunut heihin ilman sen kummempia "korjauskertoimia". Tuoreinkin tapaus oli omasta mielestäni todella kaunis ja älykäs vaikka hän itse ei niin pitänyt itsestään. No. Ei kuitenkaan tärpännyt. Olisinpa tiennyt etukäteen seuraukset, niin olisin pysynytkin kaverina, sillä todella pidin hänen seurastaan.
Eipä sillä, minusta tuskin olisi tässä vaiheessa edes seurustelusuhteeseen. Luultavasti tulisin liian helposti mustasukkaiseksi, koska onhan se "itsestäänselvää" että muut miehet ovat parempia ja haluaisivat minun jumalaista naistani. Mutta kun sitä 21 vuotta on jo eletty eikä koskaan ole ollut minkäänlaista suhdetta (paitsi tuo kaverisuhde), niin sitä kaipaisi läheisyyttä, hellyyttä ja seksiä. Se on myös yksi syy, miksi olisi parempi kovettaa itsensä "kivoilta" tunteilta. Pelkään, että ne ovat valheellisia ja ovat olemassa vain tuon kaipuuni vuoksi.
Mä taas sanoisin etä kannattaa ootella "sitä oikeaa" eikä vaan lyöttäytyä ekan vastaantulijan mukaan. Itellä on tämmösistä kokemuksia, ne suhteet kyllä latistuu aika äkkiä.
Pitäs määritellä mitä on naisen kanssa kaveeraaminen. Jos se on semmosta peruslatteaa kaveerausta niin ei se varmaan sytytä mutta toisaalta kaveeraamalla sillälailla oikeella tavalla voi osottaa että on kiinnostunu neidistä. Jos siis haluaa tutustua johonkin tyyppiin niin ei kyllä kannata alkaa vältelemään häntä...
Tosiaan jos haluaa pysyvemmän suhteen niin kannattais mun mielestä olla kärsivällinen ja ootella oikeaa johon ihastuu ittekki. Naisia on maapallolla suurin piirtein yhtä paljon kuin miehiäki, on yksinäisiä miehiä mutta on myös vastaava määrä yksinäisiä naisia.
Hei!luin kirjoituksesi,ja mulla on aivan samanlaisia kokemuksia/tilanteita kuin sulla,taidat olla kohtalotoveri...ainoa ero on että mä olen nainen...en millään ymmärrä mikä mättää,olen suht kaunis,huumorintajuinen,älykäs keskustelija,avoin,iloinen...silti aina kun tapaan miehen joka on tosi mukava ja luulen hänen ajattelevan samoin-parin tapaamisen jälkeen KAIKKI AINA PÄÄTTYY!Mikä mättää..ei tajua...vaikka kaikki menis hyvin,niin se "tapailu"loppuu aina poikkeuksetta parin kerran jälkee...olen masentunut.ja varsinkin kun usein sitten olen ihastunut,ja sit joutuu taas pettymään...juuri vähän aika sitten esim.tapasin kaikin puolin ihanan miehen..tapailimme vähän aikaa hän vaikutti tosi kiin.myös minusta,sitten uskalsin sanoa että olen ihastunut häneen.Siihe loppu kaikki ku seinään.Olisi tosiaan parempi olla ihastumatta kehenkää,kun aina sattuu ja käy näin!Mutta pieni toivo elää sydämessä..ehkä jonain päivänä kohtaan sellaisen joka pysyy luonani...?Luuseri21,mistäpäin olet?Haluaisitko esim.mailata?kysynpähän vain.
Ainakin arvostat itseäsi, joten sinulla on toivoa! :) Pitäisi oppia ensin arvostamaan itseään mutta se on "vähän" kiven alla. Oikeastaan pitäisi vain pyristellä eteenpäin, ja luottaa siihen että törmää vielä johonkin ihastumisen arvoiseen tyttöön. Kunpa vain uskaltaisin toimia tilanteen sattuessa. Nykyään kaduttaa hirveästi ne miljoonat (no, ainakin kolme) ihastustani, joille en koskaan sanonut oikein yhtään mitään. Ehkei niistä koskaan olisi tullut yhtään mitään mutta olisi ollut mukava ottaa selvää. Eipä tarvisi ainakaan miettiä että miten olisi voinut käydä.
Oulussa asustelen, kyllähän mä mielelläni voisin mailailla. Mun sähköposti osoite on [email protected]
(tuo REMOVETHIS ei siis kuulu osoitteeseen...)
toi on iha ku mun elämäst, paitsi et mä oon nainen.. mut laita vaik meilii jos haluut jutella enemmän:) [email protected]
Jälleen niin tutun kuuloista, vaikka nainen olenkin, ja suunnilleen vuoden nuorempi.
Niin.Olipa kerran muutama potentiaalinen ihana, kiltti ja herrasmiesmäinen mies munkin elämäni varrella, mutta mutta... En kai sitten vaan osannut pitää niistä kiinni, en uskonut olevani niille kenellekään läheskään riittävän "hyvä". Nyt jälkeenpäin ajatellen tuollainen itsetuntonsa polkeminen tuntuu typerältä, mutta minkäs teet? Enhän mä itsekään mitään suurensuuria vaatimustasoja miehille ole koskaan rakennellut, miksi siis nekään? Mutta kun et luota itseesi, etkä muihin, niin sitten et.
Mutta silti, siihen mä en usko, että kaikkia pehmeitä tunteita vastaan kannattaisi itseään kovettaa, sitten ei ainakaan koskaan niinsanotusti "tärppää". Meitä on niin moneksi, että kyllä vielä joskus löytyy se vastaparikin, eikös?
Niinpä niin, surullista olisi kyllä kuvitella että oikeasti sulkisi itseltään nuo tunteet pois. Ehkä sitä sitten mieluummin kestää mahdolliset pettymykset kuin että vanhana vaarina sitten itkee iltaisin kun ei ollut koskaan ketään.
En oikeastaan epäile etteikö "kaikille olisi joku", mutta siihen meinaa usko uupua että kohtaisi sen jonkun oikeassa elämäntilanteessa.
Muuten erittäin totta.
Ei se vielä riitä, että törmää siihen oikeaan ihmiseen - kun pitäisi törmätä vielä oikealla hetkelläkin.
Pitää kai sitten luottaa onneensa.
Mä oon kans miettiny tota juttua, että ehkä olis helpompaa vaan kovettaa ittensä noilta tunteilta, joista on suurimmaks osaks vaan haittaa.. Tai edes esittää kovempaa, eikä näyttää, mitä tuntee jos tuntee.
Mä haluaisin seurustella, mutta just eilen mä huomasin, etten mä enää osaa tai jotain..pitäis esittää rakastunutta, vaikken mä kyseiseen henkilöön edes oo. Se on just sellanen, "ei-niin-hyvännäkönen", vähän nössö ja ihanan kiltti, mutta varmasti luotettava ja rakastava..
Ei siis nappaa.. Mä en tajua itteeni, koska mäkään en itte luultavasti nappaa vakavassa mielessä semmoseen "hiukovaan" mieheen, mutta silti itellä rima korkeammalla, mitä itellä olisi varaa pitää.
Mulla on kans samankaltainen tilanne. En oo päässy kunnolla seurustelee vielä kertaakaan. Mä oon ehkä liian "tavallinen", naiset ei huomaa, vaikka ei mussa mielestäni isompia vikoja oo.
Ja tää menee aina vaan vaikeemmaks. Kaveritkaan ei enää jaksa juosta baareissa kun elävät onnellisessa parisuhteessa, eikä yksin tuu lähettyä. Ei oo helppoo... Mut en oo näköjään yksin=)
Sano se...sinäkös se siellä, surullinen!?Eikön lukasin sun kirjotuksias ja vaikuttivat kovin tutuilta=)
Jos sanoisin "mä olen vahva" niin tuntuisi kuin valehtelisin itselleni.
En luultavasti ole tuttusi, nimimerkkisi ei vaikuta tutulta enkä ole koskaan käyttänyt nimimerkkiä "surullinen" (paitsi hieman siihen suuntaan).
Noh on samanlaisia kokemuksia... olen ihastunu aina joskus tyttöihin mut en ole minkäänlaista kontaktia... mut tällä hetkel ihastunu yhteen tyttöön niin nyt alataa olla jo selevillä vesillä ku tuntuu et seki on kiinostunu ja huomenna nään sen, niin sillo totuus seleviää! :)