Olen kärsinyt jonkin asteisista masennuskausista kolmena vuonna peräkkäin. Tämä viimeisin masennus johti lääkärissäkäyntiin ja viimein diagnoosiin keskivaikea masennus. Parisuhdeongelmat, työstressi, läheisten ihmisten jatkuva miellyttäminen veivät viimein itsetunnon ja voimat. Huomista ei enää vain tuntunut tulevan. Onneksi raahauduin lääkäriin ja sain purkaa itseni sekä sain lääkkeen (sepram), joka tuntuu auttavan. Mistään terapiasta ei ollut puhettakaan, mutta haluaisin käydä jonkun psykologin juttusilla.
Tukea sairauteen olen joutunut hakemaan muualta kuin aviopuolisoltani. Onneksi elämässäni on muitakin ihmisiä...Entisestään masentaa tämä puolison tuen puute. Ymmärrän, että asia on järkytys hänellekin, mutta tuleekohan koskaan ymmärtämään tilannettani täysin. Hänestä sairaslomalla olo on turhaa. Häntä vaivaa se, että ihmiset saavat tietää sairaudestani ja hän joutuu häpeilemään minua. Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Tukea sairauteen olen joutunut hakemaan muualta kuin aviopuolisoltani. Onneksi elämässäni on muitakin ihmisiä...Entisestään masentaa tämä puolison tuen puute. Ymmärrän, että asia on järkytys hänellekin, mutta tuleekohan koskaan ymmärtämään tilannettani täysin. Hänestä sairaslomalla olo on turhaa. Häntä vaivaa se, että ihmiset saavat tietää sairaudestani ja hän joutuu häpeilemään minua. Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tervehdys.
Mainitsit kirjoituksessasi syitä, jotka katsoit olevan masennukseesi vaikuttavia tekijöitä.
Parisuhdeongelmat ja läheisten jatkuva miellyttäminen olivat eräitä mainitsemiasi syitä.
Liittyykö tämä ymmärtämätön puolisosi sairastumisesi syihin muutenkin kuin olemalla ymmärtämätön, vai onko hän mahdollisesti edesauttanut sairastumistasi.
Jos puolisosi ei ymmärrä sairautesi vakavuutta tai hoidon tarpeellisuutta ja hän katsoo olevansa puolisonasi oikeutettu häpeämään sairauttasi, on hän mielestäni ymmärtänyt täysin väärin puolison aseman avio-tai avoliitossa. Masennus on sairaus siinä missä verenpainetauti tai mikä muu tahansa. Häpeääkö puolisosi muitakin mahdollisia sairauksiasi.
Teit erinomaisen päätöksen hakeutua saamaasi hoitoon, ja käynnistä(neistä) psykologin juttusilla ei voi olla sinulle mitään haittaa.
Usein puolisot eivät ole samalla tasolla elämän ymmärtämisessä. Puolisollasi on elämästä vielä paljon opittavaa. Haluatko ja jaksatko sinä olla puolisosi elämän opettaja, selvinnee ajallaan ja tulee vaatimaan sinulta paljon luonnetta, rakkautta, ja kärsivällisyyttä.
Hae tukea jatkossakin mainitsemiltasi muiltakin tuntemiltasi ihmisiltä, he ovat ilmeisen hyvän tuen sairautesi voittamiseen sinulle antaneet.
ter. R.R.
yhdessä psykiatrisi vastaanotolle, puolisosi saa infoa sairaudestasi. Terapiaan kannattaa hakeutua, yksityiselle pääset kaikkein pikaisimmin.
tärkeämpi kuin sinä ni sinuna miettisin yhdessäoloa ihan uudestaan.
Masentuneilla naisilla on tapana hankkia/pysyä huonoissa parisuhteissa ja toisaalta masentuneen kanssa on kyllä todella raskasta olla.
Hyvä olisi jos perhe/pariterapiassa voitaisiin käsitellä asioita.
Ja parempi jos itse pääsisit omaan terapiaan, koska puolison tai ystävien käyttäminen "varaterapeuttina" on todella rasittaavaa ja väärin muita kohtaan.
Sitten on vielä sekin juttu, että masentuneena on yleensä sitä mieltä, ettei kukaan tajua eikä tue, vaikka tekisinkin niin. Ja juu, monelle on vaikeaa tukea masentunutta.
omakohtaisen kokemuksen. Minun puoliso ei ymmärtänyt. Mulla todettiin vaikea-asteinen masennus kolme vuotta sitten...jouduin osastolle muutamaks viikoks lopulta. Vuosi sitä ennen poikani (7 vuotta) sairastui masennukseen. Poikani on edellisestä liitosta ja kokenut siksi kovia. Uuvuin, koska en saanut mitään tukea ja pääasiassa sain sen ymmärryksen, että olen itse aiheuttanut pojalleni kaiken (niin entiseltä mieheltäni kuin nykyiseltäkin) Myös kaikki lähipiirissäni ajattelivat tällä tavalla sekä niin, että ota nyt vaan ittees niskasta kii ja ala urheileen! Hohhoi.
Itselleni se lopulta koitui loppuunpalamiseksi (opiskelin ja hoidin poikaani, lisäksi minulla oli pieni tytär). Lopulta sairastuin, kun en antanut itseni levähtää. En saanut juuri mitään tukea keneltäkään läheiseltäni. Yksi ystävistäni ymmärsi, koska oli itse masentunut myös ja hän vertaistukena auttoi pahimman yli. Otin asumuseron lopulta, koska uusi mieheni ei millään ymmärtänyt masennustamme...varsinkaan poikani (joka ei siis ole hänen omansa). Otin myös etäisyyttä äitiin ym. sukulaisiini, jotka eivät voineet ymmärtää minua eivätkä sitä, että joku heidän läheisistään käyttäisi lääkkeitä (masennuslääkkeiden käyttö oli todella iso asia monelle). Yritin löytää ihmisiä, jotka hyväksyisivät kaiken ja löysinkin.
Nyt voin hyvin. Jätin lääkkeeni muutama kuukausi sitten, opiskelen yliopistossa, olen "väleissä" kaikkien sukulaisteni kanssa, vaikka he eivät ymmärtäneet (ei voi sanoa, että olisin ikinä enää läheinen näiden ihmisten kanssa, mutta ok. välitkin riittävät). Lapseni on myös toipunut ja ollut jo parempana yli vuoden. Käyn edelleen terapiassa, josta olen saanut mielestäni parhaimman avun. Hain terapian kelan kautta yksityiseltä (Ehkä hintavin, mutta nopein keino, ja mitä raha lopulta on terveyteen nähden?)
Palasin mieheni kanssa yhteen, mutta se jää nähtäväksi, voinko ikinä antaa anteeksi sitä laiminlyöntiä, minkä hän perheellemme teki (ei hoitanut edes omaa lastaan ja muutti paikkakunnaltakin pois). En vieläkään tiedä osaanko antaa anteeksi tätä, mutta yritämme selvittää asiamme keskustelemalla. Mikään muukaan ei loppujen lopuksi auta mihinkään. Vain se, että kuuntelee, puhuu omat tunteensa ja nöyrtyy. Masennus on pahinta itsekkyyttä, mutta toisaalta myös välttämätöntä, jotta matka toipumiseen voi alkaa.
Aivan . ja aviopuoliso voi olla myös nainen.
Olen vasta 18-vuotias ja olen sairastellut masennusta jo 13-vuotiaasta. Puoli vuotta sitten ahdistus painoi päälle taas niin lujaa, että oli pakko hakea hoitoa. Kävinkin keskustelemassa erään hoitajani kanssa, mutta en saanut siitä mitään irti. Siirryin psykologille, joka oikeasti osasi kertoa, mikä minua vaivaa ja mistä se johtuu. Muutin poikaystäväni kanssa yhteen hieman yli kuukausi sitten. Hän tietää elämästäni ja pohjimmaisista syistä masennukselleni. Olen kokenut epäonnistumisia, koulukiusaamista, läheisten sairastumisia ja huumekokeiluja, isän alkoholin käyttöä ja väkivaltaista käytöstä. Poikaystäväni elämä on ollut helppoa. Kun yritän kertoa hänelle tunteistani ja siitä, miksi tuntuu pahalta, hän vain nyökyttelee, halaa ja menee pois. Asioista ei puhuta ja ne jätetään kesken. Jossain vaiheessa räjähdän aina niin, että uhkailen häntä pois muuttamisella. Kun käytän alkoholia, käytökseni on väkivaltaista ja kaikki pakkaumat tulee ulos.
Nyt olen hakeutunut nuorisopsykiatriselle erikoislääkärille arvioitavaksi ja yritän saada sieltä tukihenkilön. Prosenssi on ollut minulle hirvittävän raskas, koska olen hävennyt sitä, että olen kipeä. Kun ajattelen hoitoon hakeutumista, tuntuu siltä, kuin olisin pelkuri. Poikaystäväni hoki minulle pitkän aikaa, että minun pitää hakeutua hoitoon. Nyt kun on ensimmäinen aika varattuna, masennus on poikaystävälleni kuin ilmaa. Tuntuu, että hän ajattelee sen olevan nyt poissa elämästämme. Tosiasiassa tilani on mennyt pahemmaksi. Ahdistus syntyy siitä, kun en pysty ilmaisemaan pahaa oloani. Jos teen niin, saan vain huutoa ja haukkuja takaisin kun kaipaisin ymmärrystä ja läheisyyttä. Olen pohtinut, sairastutanko itse itseäni vai poikaystäväni käytöksellään..
Sinulle mietintätäky: Niin se voi yhtä hyvin olla nainen!!! Se ei kohdistu sukupuoleen tai ikäpolveen. Ymmärrän sen hyvin, minulla se oli silti minulle mies, joka teki tämän eniten. (Toisaalta alkujaan myös nainen, koska isosiskoni ja äitini inhosi minua.)
Ja mietin vain, että miksi se on niin, että ne jotka ovat kokeneet kovimpia joutuvat kokemaan vielä enemmän? Mielestäni sinä olet varsin järkevä, ymmärtäväinen ja älykäs ihminen "ymmärrystä vailla" ja jo 18-vuotiaana!!! Herran jee! (mä en edes osannut eritella miltä tuntuu!) Olet hävennyt turhaan! (oikeesti!) ja et todellakaan ole pelkuri!
Olet eritellyt kokemuksesi ja ymmärtänyt, että ehkä se joka sairastuttaa sinua voi olla myös ympäristösi. Useasti se on näin. Se olet sinä ja myös ympäristösi. Jotkut ihmiset ovat herkempiä ympäristölleen ja kärsivät enemmän siitä, mutta ne (herkät) ihmiset ovat myös vahvempia. (Tämä on sitten täysin oma mielipiteeni!) Minä ymmärsin sen vasta yli 25-vuotiaana. Ymmärrän kyllä, että minullakin on osuuteni asiaan, mutta myös paljon teki se, että ympärilläni ei ollut ihmisiä jotka ymmärtäisivät.
Ja älä ikinä enää häpeä sairauttasi! Se on oikeastaan hyvä, että ihminen on "sairas". Läheiset ovat yleensä myös sairaita, mutta kukaan ei suostu myöntämään sitä. Ja siinä suhteessa se "sairastunut" on ainoa, joka myöntää inhimillisyytensä ja on "järkevin".
Lisäksi minä olen myös vieläkin 30-vuotiaana täysin "sekopää" jos juon alkoholia. Siksi pääasiassa olen juomatta ja jos välillä sitten juonkin, niin pysyn kotona. Mutta siis saatan joskus mennä tilaan, jota sanoit "muutun väkivaltaiseksi ja pakkaumat tulee ulos"! DAA! Minä olen jo yli 30! Minäkin teen näin! Sitä sattuu! Jos sitä sattuu vain yhden kerran puolessa vuodessa niin tekeekö se siitä oikeutettua?
NO EI. Niinpä niin, mutta ei se tee kenestäkään yksin "syyllistä" (niinkuin tuota olisi olemassa!)
Mutta tätä tapahtuu, etkä voi syyttää itseäsi siitä mitä tapahtuu ehkä sinun itsesi, mutta myös muiden takiakin. Et ole ainoa joka tekee näin! Minä olen tehnyt jo kauan ja sinä olet niin nuori, elämä edessä!!!!
Jos muilla olisi yhtä paljon ymmärrystä kuin sinulla he kaikki sekoaisivat! On paljon ihmisiä, jotka eivät edes huomaa että heillä on ongelmia. Ymmärrä myös tämä. Kaikkea hyvää sinulle jatkoon! Käytä myös omia ajatuksiasi ja ymmärrä muita. Kohtuus tavallaan kaikessa....
T. T
Minusta juuri ihmiset joilla ei ole tietoa eikä omakohtaista kokemusta masennuksesta,eivät tiedä kuinka pitäisi käyttäytyä.Sillon on ikävä kyllä juuri tuommoinen käytös yleistä.