Halusin kertoa oman tarinani täällä silläkin uhalla, että tiedän abortinvastustajien teilaavan minutkin. Tähän asti olen ajatellut aborttiin päätyvistä aika neutraalisti, niin että jokainen tekee oman valinnan. Nyt kun päätös on omalla kohdallani – huomaan ettei asiaan voi suhtautua niin kevyesti. Olenhan oikeasti päättämässä yhden ihmisolennon elämästä kuin joku Jumala.
Olen kuitenkin yllättynyt abortin vastustajien todella voimakkaista kommenteista. Elämä ei ole missään nimessä mustavalkoista ja varmasti suurin osa ellei kaikki odottavat naiset jotka päätyvät aborttiin ovat asiaa puntaroineet todella tarkkaan ja monelta kantilta. Mielestäni myös abortintekijän valintaa tulee kunnioittaa sillä jokaisen kasvojen takana on oma tarina ja jokainen kokee ja elää elämänsä eri tavalla.
Olen 38v kahden lapsen äiti (4v ja 7kk). Olen kokenut tahtomattani raskauden keskeytyksen kun lasten välissä rv11 sain keskenmenon ja jouduin syömään lääkityksen ja ”synnyttämään” sikiön kotona. Kokemus oli kauhea mutta siitä selvisimme mielestäni yllättävän hyvin. Molemmat lapsemme on saatu hedelmöityshoidoilla.
Nyt ”yllätysraskaus ja ehkäisyn pettäminen” on meidän tarinamme alku. Näiden yllämainittujen kokemuksien jälkeenkin olen mieheni kanssa päätymässä raskauden keskeytykseen eli aborttiin. Päätös oli äärimmäisen vaikea ja jotenkin tuntuu ettei sitä lopullista päätöstä pysty tekemään ellei aika tulisi vastaan.
Miksi sitten päädymme tähän hirveään tekoon? Yritimme keksiä mahdollisimman pitkää listaa jotta oma olomme helpottuisi (mm. taloudellinen tilanne yms.) edes hiukan. Fakta on se, että ei se mihinkään helpottunut. Haluan uskoa, että päätös on lopuksi edes hiukan parempi vaihtoehto koko perheellemme (vaikka ei tietenkään lapselle vatsassani).
Kaksi lasta ja mieheni tarvitsee terveen ja jaksavan äidin. Poden lievää suolistosairautta joka vie fyysistä voimaa joka päivä mutta myös vuosien unettomuus ja valvominen ovat vieneet jaksamisen arjesta. Sekä kroppa ja pää ovat todella kovilla ja koen etten jaksa kovinkaan hyvin sillä viimeisen 4 vuoden aikana olen nukkunut 2-4h vuorokaudessa ja tosiasia on se, ettei fyysinen ja henkinen puoleni pitkään tätä jaksa sillä nukkuminen on jokaiselle välttämätöntä. Kyllä, olemme käyneet lääkärissä,saanut lääkitystä yms. Ei ole ollut apua. Nyt kolmas koliikki lapsi tähän voisi olla kohtalokas koko perheelleni.
En ole ajatellut itse operaation fyysistä sattumista sillä se on varmasti pientä siihen verrattuna mitä tulen kokemaan pääkopan sisällä ja sydämessäni sairaalassa ja sen jälkeen lopun elämääni.
En ole täällä palstalla hakemassa anteeksiantoa, selittelemässä aborttia tai ”mukavuusaborttia” kuten A-vastustajat käyttävät vaan lähinnä kertomassa tarinaa omalta kohdaltani. Kukaan muu ei minulle pystyisikään anteeksi antamaan kuin se ihmisen alku vatsassani jonka nyt aion ottaa pois tai tappaa
Tulen kantamaan päätöstäni ja tekoani varmasti sydämessäni lopun elämääni vaikka välillä se olisi pois mielestäni. Toivon itseni, mieheni mutta etenkin lasteni takia, että arki jatkuu ja pystyn asian siirtämään taka-alalle ja olemaan hyvä ja iloinen äiti kahdelle lapselleni.
Olen kuitenkin yllättynyt abortin vastustajien todella voimakkaista kommenteista. Elämä ei ole missään nimessä mustavalkoista ja varmasti suurin osa ellei kaikki odottavat naiset jotka päätyvät aborttiin ovat asiaa puntaroineet todella tarkkaan ja monelta kantilta. Mielestäni myös abortintekijän valintaa tulee kunnioittaa sillä jokaisen kasvojen takana on oma tarina ja jokainen kokee ja elää elämänsä eri tavalla.
Olen 38v kahden lapsen äiti (4v ja 7kk). Olen kokenut tahtomattani raskauden keskeytyksen kun lasten välissä rv11 sain keskenmenon ja jouduin syömään lääkityksen ja ”synnyttämään” sikiön kotona. Kokemus oli kauhea mutta siitä selvisimme mielestäni yllättävän hyvin. Molemmat lapsemme on saatu hedelmöityshoidoilla.
Nyt ”yllätysraskaus ja ehkäisyn pettäminen” on meidän tarinamme alku. Näiden yllämainittujen kokemuksien jälkeenkin olen mieheni kanssa päätymässä raskauden keskeytykseen eli aborttiin. Päätös oli äärimmäisen vaikea ja jotenkin tuntuu ettei sitä lopullista päätöstä pysty tekemään ellei aika tulisi vastaan.
Miksi sitten päädymme tähän hirveään tekoon? Yritimme keksiä mahdollisimman pitkää listaa jotta oma olomme helpottuisi (mm. taloudellinen tilanne yms.) edes hiukan. Fakta on se, että ei se mihinkään helpottunut. Haluan uskoa, että päätös on lopuksi edes hiukan parempi vaihtoehto koko perheellemme (vaikka ei tietenkään lapselle vatsassani).
Kaksi lasta ja mieheni tarvitsee terveen ja jaksavan äidin. Poden lievää suolistosairautta joka vie fyysistä voimaa joka päivä mutta myös vuosien unettomuus ja valvominen ovat vieneet jaksamisen arjesta. Sekä kroppa ja pää ovat todella kovilla ja koen etten jaksa kovinkaan hyvin sillä viimeisen 4 vuoden aikana olen nukkunut 2-4h vuorokaudessa ja tosiasia on se, ettei fyysinen ja henkinen puoleni pitkään tätä jaksa sillä nukkuminen on jokaiselle välttämätöntä. Kyllä, olemme käyneet lääkärissä,saanut lääkitystä yms. Ei ole ollut apua. Nyt kolmas koliikki lapsi tähän voisi olla kohtalokas koko perheelleni.
En ole ajatellut itse operaation fyysistä sattumista sillä se on varmasti pientä siihen verrattuna mitä tulen kokemaan pääkopan sisällä ja sydämessäni sairaalassa ja sen jälkeen lopun elämääni.
En ole täällä palstalla hakemassa anteeksiantoa, selittelemässä aborttia tai ”mukavuusaborttia” kuten A-vastustajat käyttävät vaan lähinnä kertomassa tarinaa omalta kohdaltani. Kukaan muu ei minulle pystyisikään anteeksi antamaan kuin se ihmisen alku vatsassani jonka nyt aion ottaa pois tai tappaa
Tulen kantamaan päätöstäni ja tekoani varmasti sydämessäni lopun elämääni vaikka välillä se olisi pois mielestäni. Toivon itseni, mieheni mutta etenkin lasteni takia, että arki jatkuu ja pystyn asian siirtämään taka-alalle ja olemaan hyvä ja iloinen äiti kahdelle lapselleni.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Luulisi varsinkin hedelmöityshoitoihin joutuneen arvostavan tavallista enemmän elämän ihmettä, vaikka sen suuren lahjan olisi nyt saanut yllättäenkin.
Valitettavasti en voi antaa kunnioitusta sellaisille jotka laittaa itsekkään mukavuudenhalunsa lapsen hengen edelle, siitähän tässäkin on lopulta kyse. Mielipiteitä on monia eikä keltään voi väkisin vaatia hyväksyntää teoilleen.
Toivottavasti mietit vielä olisiko kolmas "ihme" ja ehkä fyysisesti raskaampi muutama vuosi (lapset ei ole ikuisesti pieniä!) niin kauheaa, vai se mitä tuntisit abortin jälkeen loppuelämäsi.
omaan mielipiteesi ja olla antamtta kunnioitusta. Itse olen tarinani tänne laittanut vapaaehtoisesti.
Kuten jo sanoin, elämä ei ole mustavalkoista tai ihmiset eivät ole vuollettu samasta puusta joten stereotypiat voi unohtaa, myös hedelmöityshoitoja saaneet. On sitten kahden lapsen äiti joka ei ikinä tekisi aborttia, harkitsee aborttia mutta ei tee sitä tai äiti joka tekee sen ovat kaikki eri ihmisiä valinnankin jälkeen vaikka äitejä olisivatkin. Heidän elämänsä on kuitenkin erilaista.
Voit kutsua valintaani mukavuudenhaluiseksi. Kumpi on parempi, että minusta vielä on äidiksi jo kahdelle lapselleni vai se, että olen suossa vielä syvemmällä? Vaikka kuinka taistelet väsymystä, sairautta tai unettomuutta vastaan - et kuitenkaan itse pysty siihen vaikuttamaan kun seinä tulee vastaan. Taistelutahtoa löytyy mutta mitä sen jälkeen? Sukulaisia tai muita apujoukkoja ei ole.
Olen työkavereissa nähnyt monta burnout/masennus tapausta joista ei ole enää työelämään kyenneet, perhe-onni mennyt ja lapsien hyvinvointi ollut kakkossijalla. En halua olla eronnut, yh-äiti joka ei jaksa päivästä toiseen edes arkea pyörittää. Mielummin otan sitten vaikka "tappajan leiman" ja pyrin saamaan itseni kuntoon ja olemaan lapsilleni hyvä äiti. Kannan sitä syyllisyyttä mukanani loppuelämän mutta sen riskin nyt joudun ottamaan.
kun alat heti teilaamaan ihmistä joka on varmasti miettinyt asiaa uudestaan ja uudestaan. Mikä on elämäntilanteesi? Kärsitkö sairauksista, onko sairaita lapsia tai unettomuutta kuten tämä 38v äiti?
kun tuomitset toiset heti?
On helppo antaa ohjeita tai olla parempia ihmisiä kun et tunne ihmistä, elämäntilannetta tai taustoja.
Itse olen 29v äiti joka kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta nyt yli vuoden ja aikoinani mietin aborttia vaihtoehtona mutta päädyin pitämään lapsen. Lapseni on ADHD ja koen olevani todella kovilla koska minulla on myös 3v lapsi joka jää vähälle huomiolle. Perhe-onnesta ei ole ollut tietoa ja avomieheni on monta kertaa harkinnut lähtöä.
Eli joillekin abortti voi olla oikea ratkaisu ja "pelastus" perhe-onneen.
sitten auttaa että hankkii abortilla suurella todennäköisyydellä vain lisää henkistä uupumusta?
Kehoitan edelleen ottamaan vakavasti huomioon sen ettei lapset ole ikuisesti pieniä ja fyysiesti yhtä "rasittavia" kuin nyt, yritä miettiä asioita pidemmällä aikavälillä, minkälaista elämä olisi viiden tai kymmenen vuoden päästä.. silloinhan kaikki kolme lasta ovat jo hyvinkin itsenäisiä ja isoja? Millä ajatuksin silloin olisit näistä nykyisistä aborttiaikeistasi, kun seuraisit yllätyskuopuksesi kasvua ja elämää, joka oli niin vähällä päättyä lyhyeen? Katuisitko häntä, vai tuntisitko pikemminkin helpottunutta kiitollisuutta ja ylpeyttä itsestäsi että päätit jaksaa sittenkin sitkeästi ja periksi antamatta ne muutaman rankemman "pikkulapsi-vuoden", ja vältyit elinikäiseltä syyllisyydeltä?
Olet aloittaja väärässä, masennukseen ja väsymykseen on hoitoa saatavissa, oletko edes hakenut apua. Tuolla mielentilalla aborttiin meneminen, ei ole ratkaisu. Burnoutistakin selvitään työelämään, kaiken kaikkiaan olet nyt jo uupunut, hakisit oikeaa apua, psykologi tai psykiatri.
Luuletko, että olen tähän päätökseen lähtenyt heppoisin perustein? Et tunne minua, mutta mielestäni hieman avasin tarinaani, että tätä on pohdittu hyvin tarkkaan ja hartaasti ja laput pois silmiltä.
Olen hakenut apua, saanut sitä ja näiden perusteiden jälkeen päätökseni on edelleen abortti. Ammattiauttajatkin ovat nähneet väsymykseni ja ottamatta kantaa henkilökohtaisesti, he ymmärtävät päätökseni.
Mitä tulee burnout tapauksiin - ei sitäkään voi aina yleistää, että selvitään työelämään. Onko 2 työkaveriani poikkeuksia tai friikkejä koska he eivät ole vielä selvinneet työelämään 5-6 jälkeen? Tarinoita ja kohtaloita on yhtä monta kuin on siihen sairastuvia ihmisiäkin. Ja eiköhän päde myös mihin tahansa elämän kriisistä kamppailevien kohdalla...?
Piti laittaa, että 5-6 vuoden jälkeen yllä olevaan viestiin.
Ja tarkennusta, olen käynyt sekä sairaanhoitajalla joka erikoistunut raskauden keskeytyksiin sekä psykologilla.
Juuri tällaista viestiä odotinkin jo aikaisemmin joltain.
Tästä puhuimme sairaanhoitajan kanssa ja lainatakseni hänen sanojaan "aina löytyy martyyrinaisia jotka sanovat, että nykyajan äidit ovat itsekkäitä ja mukavuudenhaluisia. Tosiasia on se, että he eivät uskalla olla terveellä tavalla itsekkäitä ja myöntää olevansa väsyneitä ja ei-täydellisiä äitejä. Äiti voi olla myös nainen ja vaimo yhtäaikaa olemalla huono äiti. Myöntäminen ei ole heikkoutta".
En mielestäni ole ryhdistäytymishaluton koska olenhan tiedostanut ongelmani, hakenut apua ja pyrkinyt parantamaan/parantumaan. Kuitenkaan se ei aina riitä.
En viitsi lähteä vertaamaan äitejä 50-luvulta 2000-luvulle. Maailma on erilainen ja muuttuu aina....Ja jokainen äiti on erilainen ja hänen elämäntarinansa.
Äitini on mielenterveys puolella ja hänen kanssaan on sitten joutunut keskustelemaan ja keskustelemaan, eihän sentään terapeuttini ole, mutta kaiken maailman asioista on meillä totuttu puhumaan...
Hän on tällaisestä "ennen vanhaan naiset hoitovat kymmeniä lapsia perheestä". Kaikki kunnia mummolleni, eikä häntä ole koskaan mollattu, mutta lapsia oli paljon. Meillä on tiivis suku ja paljon vietetään aikaa yhdessä ihan suoranaisen ryypiskelyn merkeissä. Silloin tulee aina avauduttua ehkä enemmänkin kuin pitäisi...
Totuus on se, että minä ja serkuspolvemme olemme voimakkasti sitä mieltä että meidän jokaisen oma äiti on paras äiti. Ja se on totuus, meistä jokainen tuntee niin. Mutta tällaiseen ryypiskely hetken avautumiseen osallistuneet äitini ja tätini eivät koekaan omasta äidistään samoin; vaan he ovat tietoisesti lähteneet hakemaan omassa käytöksessään jotain mistä ovat aina tunteneet jääneensä ilman itse lapsena.
Ok, varmasti runsas lapsien määrä on korvannut paljon sitä tunnekylmyyttä mitä lapset ovat kokeneet vanhempiensa taholta, yksikertaisesti sen elämän totuuden takia, että aika ei riitä, on ollut veljiä ja siskoja ympärillä hoivaamassa. Mutta ei se koskaan kykene korvaamaan omaa vanhempaa, ei se että oli sisko jolle kertoa asioitaan korvannut sitä, että ei ollut äitiä jolle kertoa...
Määrä vai laatu? Asian kokeneet ihmiset joita itse olen elämän varella kohdannut, ovat voimakkaasti sitä mieltä, että mikään määrä ei korvaa laatua, ei missään asiassa.
On vain fiksua tosin olla vertaamatta sodanjälkeistä lapsienteko talkoita nykypäivän yksilöllisyyttä korostavaan yhteiskuntaan.
mitään tarvetta kuulua mihinkään enemmistöihin, en minä sen perusteella valintojani elämässä tee. Enkä ole kyllä koskaan nähnyt osoitettavan, että enemmistö vastustaisi naisten omaa valinnanvapautta joko jatkaa raskautta tai keskeyttää se.
Minä olen eronnut yh-äiti, joka jaksan pyörittää arkea ihan hyvin. Samat hommat tein, kun olin lasten isän kanssa. Olen myös lapsilleni hyvä äiti, kuten ennenkin. Ajatusmaailmasi on hieman suppea. Ei abortti sinua miltään pelasta...
sinulla ei varmasti ole lapsia tai sitten olet elänyt kultalusikka kädessä, saanut apua ja tukea äitiydessäsi. Sillion kun on väsynyt ja uupunut, ei millaan pysty katsomaan 10 vuoden päähän, se, että seuraavana yönä saa muutaman tunnin nukkua on kaikki, mitä uupunut kykenee visualisoimaan.Todellakin on parempi, että olemassaolevat lapset tulevat hoidettua kunnolla, kun se, että kaikki lapset kärsivät väsyneen äidin kanssa. Teillä abortinvastustajilla loppuu lapsia kohtaan tuntemanne myötätunto sikiövaiheeseen. Hävetkää!
Normaali, realiteeteissa elävä ihminen suree aborttinsa ja lähtee sitten elämään tulevaisuuteen päin.Elämä on joskus hirveää ja surullista, valintoja täytyy silti tehdä.Abortin jälkeen ihminen voi jonkin aikaa olla tolaltaan, se ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen katumukseen jos on pilannut kaikkien lastensa elämän.Vaikea uskoa normaalin, tasapainoisen ihminen kokevan toisten ihmisten valinnoista noin suurta tuskaa kun sinä koet.Jospa sinun kannattaisi ottaa yhteys ammattiauttajaan ja jutella vähän?
eläminen, etenkin jossain muualla pilaisi kenenkään toisen elämää? Vai tarkoititko lasten elämän pilaantumista aborttitraumaisen äidin synkeässä ilmapiirissä..
Mielestäni edellinen kirjoitti ihan ymmärrettävästi siitä, että abortin jälkeen voi olla surullinen ja kärsiä mutta se menee ohi kohtuullisen nopeasti , sensijaan ei-toivotun lapsen väsynyt ja masentuut äiti pilaa koko perheen elämän, lapset saavat korvaamatttomia vaurioita. Olen itse tehnyt abortin, surin sitä aikani vaikka ymmärsinkin,että lapsen synnyttäminen olisi pilannut koko perheen elämän. Pääsin asian yli ja jatkoin elämääni rakkaiden lasteni kanssa ilman minkäänlaisia traumoja. Ihan naurettavaa esittää, etttä ihan normaalin perheen normaali äiti olisi raskaana ja synnyttäisi lapsen ja antaisi sen adoptioon. Sitähän ei kukaan pystyisi tekemään, kasvataisi vain lapsen ja purisi hammasta yhteen, ajatteletko, että lapsi kasvaisi tällaisessa tilanteessa onnelliseksi ja terveeksi? Sosiaalisesti adoptiotilanne olisi aivan mahdoton, eikö tämä ole itsestäänselvää.Sikiö on vain sikiö, kutsukaa sitä murhaksi jos omien mielenterveyden ongelmienne vuoksi olette juuttuneet tähän teemaan.
Suosittelen sinulle jonkinlaista sisälukutaidon kurssia, senverran metsään tuo vastauksesi meni.
Mikä ehkäisy teillä oli käytössä?
Minulla oli vajaa kaksi vuotta sitten suunnilleen vastaavanlainen tilanne lukuunottamatta ettei minulla ollut sairauksia, mutta kärsin lähes 10v unettomuus/väsymys kaudesta. Minulla oli ennestään 2 lasta ja kolmas raskaus oli huolimattomuutta...
Raskaus oli shokki ja päätin etten halua tähän kaaokseen enää yhtään lapsia. Kuitenkin suvun paheksunta sai minut pitämään lapsen ja tiesin sillä hetkellä, että päätös ei ollut oikea.
Nyt olen 32v yh-äiti ja elämäni on hounommin kuin ennen 3 lasta. Se ei ole lapseni vika, että tuli avioero yms. mutta en voi mitään, että tunnen hieman katkeruutta. Se, että avioero olisi voinut tulla ilman sitä kolmatta lasta kohdalleni, mutta tiedän että se oli suurin syy. Mieheni ei jaksanut enää.
Joten jos sisimmäsi tiedät, että et jaksa ja olet sairasteluun/unettomuuteen väsynyt älä syyllistä itseäsi vaikka täällä sitä kovasti yritetään tehdä. Mitä ihmettelen kyllä kun ihmiset eivät edes tunne kirjoittajia tai heidän elämäntilannetta sillä 5000 merkkiin ei voi koko elämäntarinaa laittaa.
Koska itse vapaaehtoisesti kirjoitin tarinani tänne - sitä voi vapaasti kommentoida jatkossakin. Halusin vain kertoa, että erilaisia tarinoita ja ihmisiä löytyy.
Itse en ota tähän keskusteluun enää kantaa ja lähde puolustukannalle sillä aina löytyy joku kirjoittaja joka löytää asiasta aina puolen miksi teen tämän mukavuudenhalusta, laiskuudesta tms.
Kommentit eivät kuitenkaan auta minua, kommentin kirjoittajaa tai ulkopuolista lukijaa joka hakee näkökantoja omaan valintaansa/elämäntilanteeseen.
Sen voin todeta, että jos abortinvastustajien todellinen, perimmäinen tarkoitus oikeasti on yrittää estää naista tekemästä abortti - taktiikanne ei toimi sillä se on poistyöntävä, ehdotonta ja mustavalkoista ja välillä jopa asiatonta.
Kuitenkin lopullisen päätöksen teen mieheni kanssa ja pyrin jatkamaan elämääni päätöksen teon jälkeen niin hyvin kuin pystyn tekoni/tekomme kanssa.
Ei abortin vastustajien perimmäinen syy täällä olekaan "auttaa ihmisiä tekemästä elämänsä virhettä" vaan halu jeesustella, olla parempia ihmisiä kuin muut. Tulee varmaan parempi mieli itselle kun kuvittelee olevansa niin hyvä ihminen. Näistäkin kommenteista näkyy, ettei voi olla inhimillinen tai muuten vaan ihminen jolla tunteet ja omat ajatukset. Kuten sanoit, jokaisella on oma elämäntarina takana ja elämä on kyllä kaikkea muuta kuin mustavalkoista!
Kirkon asioista en paljon tiedä, mutta eikö se ole hyve, että ajattelee ihmisistä hyvää, vilpittömästi auttaa ja tukee sekä ei syyllistä vaikka se ei sitten olisi yks yhteen oman näkökannan kanssa. Niin kai se on sitä inhimillisyyttä.
Tämän palstan abortin vastustajat eivät ole vielä ihan ymmärtäneet sitä, että aborttienkin vähentämiseen ainut tie on auttaa naista, jonka sisällä tuleva lapsi kasvaa. Tulevalle lapselle kun ei voi kukaan muu kuin se nainen yhtään mitään.
tämä mitä sanon sinua lohduttaa, mutta itse ajattelen aikaista raskautta vasta uutena mahdollisuutena, potentiaalisena lapsena, kehityksellisestihän se ei vielä lapsen tasolla ole. Siksi näen alkion vasta uutena perimänä, josta olisi voinut tulla uusi lapsi. Kuitenkin ehkäisemälläkin estetään jotain perimää kehittymästä lapseksi, ilman ehkäisyähän suurimmalle osalle ihmisistä tulisi lapsia. Siksi itse en näe raskauden alkuvaiheen aborttia muuna kuin järeämpänä keinona estä perimän kehittyminen lapseksi. Tokihan se on konkreettisemmalla tasolla kuin silmille näkymätön sukusolu, mutta käytännössä kehityskaarensa aivan alussa, eli lähes perimän tasolla.
En tunne syyllisyyttä siitä, että en päästä uutta lasta maailmaan joka toinen vuosi, joten miksi tuntea siitä syyllisyyttä abortin yhteydessäkään? Jos kuitenkin itsellä on näkemys, että alkio on jo nyt lapsi, alkeellisuudestaan huolimatta, abortti on varmasti vaikea asia sulattaa omalla kohdallaan. Toivon jaksamista sinulle.
vielä konkreettisuudesta, että kokemus on konkreettisempi, koska kehitysprosessi on alkanut ja sen seurauksena on tehtävä jotain. Joko antaa raskauden jatkua tai sitten tehdä abortti. Sukusolun potentiaalisuus tulla lapseksi on helppo unohtaa, koska ehkäisyä käyttämällä asia on poissa mielestä. Unohtuu, että siitäkin tulisi lapsi ajan myötä ilman ehkäisyä (ainakin joistain), jos seksielämää on hedelmällisessä iässä.
Eli ihminen, joka tietoisesti käyttää ehkäisyä tai säätelee omaa lisääntymistään, tavallaan toimii jumalana eli päättää tulevien ihmisten pääsystä maailmaan. Oli se lisääntymissääntely sitten selibaatti, ehkäisy tai abortti.
että sukusolusta VOISI ehkä tulla jotain, mitään ei siis vielä ole olemassa. Toisin kuin abortissa, niistä soluista on jo TULLUT "jotain" (ihmisyksilö!) :)
näkyy olevan kovasti merkitystä sinulle. Näkemykselläsi ei ole mitään merkitystä minulle. Vastaavassa tilanteessa minä tekisin päätöksen oleellisempien seikkojen perusteella kuin sen onko perimän palat jo yhdistyneet vai eivätkö ole.
Älä yritä pakottaa muita elämään sinun maailmassasi ja sen sääntöjen mukaan. Minua ei kiinnosta sinun tai sinun äitisi murhanäkemykset lainkaan. Et tosiaankaan ole niin merkittävä ihminen tai auktoriteetti, että sanoillasi olisi mitään merkitystä omaan elämääni tai minun näkemyksiini. Varsinkaan kun et parin viime vuoden aikana palstalla ole edes auttavasti pystynyt perustelemaan kantaasi kovinkaan loogisesti, kun sitä on pureskeltu vähän syvällisemmin.
Hyvä "sydämen asia"
Olin kaksi vuotta sitten vähän vastaavanlaisessa tilanteessa. 40-vuotias kahden lapsen äiti, loppuunpalanut työssä ja kaiken lisäksi aviokriisissä. Ja tämän kaiken keskellä huomasin olevani raskaana. Kirjaimellisesti luhistuin lattialle tehtyäni raskaustestin. Varasin välittömästi ajan lääkärille ja saman tien keskeytykseen. Päässäni pyöri samat ajatukset kuin sinulla, jaksaminen sekä fyysisellä että henkisellä tasolla. itkin, itkin ja itkin.
Sitten menimme mieheni kanssa sairaalaan keskustelemaan keskeytyksestä. Sielläkin pystyin vain itkemään. Olin aivan loppu. Kätilö kysyi, otanko keskeyttävät tabletit heti tänään. Kuulin itseni sanovan "ei". Silloin tajusin, etten pystykään tekemään aborttia vaan minun on synnytettävä tämä vauva kaiken uhallakin.
Niin sitten kävikin, meillä on nyt reilu 1-vuotias tyttö. Enkä voi sanoa, että kaikki on mennyt ruusuisesti ja ihanasti, mutta tämä on tilanne jossa nyt eletään.
Kertomallani en halua luoda paineita sinulle siitä, mitä sinun tulisi tilantessasi tehdä. Vain sinä itse (ja miehesi) tiedätte, mikä on teidän perhellenne paras ratkaisu. Minun tarinani vain oli tämmöinen. Hyvää vointia sinulle ja jaksamista vaikean ratkaisun edessä!
Oliko teillä ehkäisyä käytössä? Hienoa, kun piditte lapsen. Onko teidän avioliitto kestänyt aviokriisistä huolimatta?
Miksi ette anna lasta adoptoitavaksi?
äitinä olisi todella vaikeaa antaa lapsensa pois? Olisiko niin että adoptiolla voisi olla perheelle jopa tuhoisampia vaikutuksia? Miten lapset suhtautuisi siihen että äidin vatsa kasvaa, ja tulossa on pikkuveli/sisko joka sitten annetaan pois sen synnyttyä? Ymmärtäväisivätkö lapset tämän? Saattaisiko jopa aiheuttaa lapsissa pelkoa että äiti antaisi heidätkin pois? Miltä tuntuisi tietää että jossain on sisko tai veli joka ei mahtunut perheeseen? Minusta on todella typerää ajatella pelkästään alkiota, kun tällä hetkellä päätös vaikuttaa eniten jo olemassaoleviin ihmisiin, äitiin, isään ja lapsiin. Tässä tilanteessa on melkein parempi uhrata tämä alkio. Uskoisin että varsinkin äitinä päätös abortista on vielä veikeampi kuin synnyttämättömille. Äitihän jo tietää mitä se raskaus on, se kiintymys ja rakkaus. Mutta jos tämä äiti nyt tietää että parasta on olla synnyttämättä tätä lasta, ja tekee näin perheensä hyvinvoinnin takia, niin miten häntä voidaan syyttää?
ja kun tappaminen tulee joskus ilmi? Onhan se toki helpompaa salata kuin adoptio, mutta tuhoisuudessaan abortti menee aina lapsen hengen pelastamisen edelle, siinähän on sentään yksi ihminen menettänyt koko elämänsä!! MIllä tavoin muka muille lapsille tai kenenkään mielenterveydelle edes voisi olla tuhoisampaa lapsen pois antaminen ja eläminen muualla kuin surmaaminen??
jos heräisit ihan aikuisten reaalimaailmaan niin luulisi sinun ymmärtävän, miksi alkuperäinen ei synnytä lasta ja annan sitä adoptioon. Onko suurin osa näistä kirjoittajista jotain teinejä/uskovaisia opiskelijoita?
"hieman" aikuisempi kuin sinä! :D
jos todella olet aikuinen ihminen, olisi äärettömän kiinnostavaa tietää taustasi, senverran olet irti tavallisen lapsiperheen reaalielämästä. Kiinnostavia nuo hymiöt, hyvin teinimäisiä...