Olenkohan ehkä vähän tyhmä, mutta katsoin kyseisen leffan ja jotenkin jäi sellainen tunne, että en ymmärtänyt ollenkaan mistä kyseisessä leffassa oli oikein kyse.
Voisiko joku leffan nähnyt selvittää, että kuoliko se vaaleahiuksinen nainen ja heräsikö se "henkiin" siinä jossakin vaiheessa ja tunsiko se siis sen mustahiuksisen auto-onnettomuus naisen, jota se sitten "huijasi" taas rakastumaan itseensä ym....
Harvoin näkee sellaisia elokuvia, että lopussa tuntee olevansa aivan pihalla koko tapahtumista, mutta nyt taisi niinkin hassusti käydä =)
Voisiko joku leffan nähnyt selvittää, että kuoliko se vaaleahiuksinen nainen ja heräsikö se "henkiin" siinä jossakin vaiheessa ja tunsiko se siis sen mustahiuksisen auto-onnettomuus naisen, jota se sitten "huijasi" taas rakastumaan itseensä ym....
Harvoin näkee sellaisia elokuvia, että lopussa tuntee olevansa aivan pihalla koko tapahtumista, mutta nyt taisi niinkin hassusti käydä =)
Vastaukset 8
Vanhimmat
En mäkään tajunnut siitä mithään.
Eli siis.. Tässä minun mielipiteeni tarinasta. Tarina kertoo nuoresta hiukan naiivista tavallisen näköisestä tytöstä joka muuttaa Californiaan voitettuaan tanssikilpailun. Hän vuokraa pienen ränsistyneen asunnon Los Angelesista. Tyttö ei kuitenkaan ole muuttonsa jälkeen menestynyt näyttelijän urallaan ja hän tuntee kiinnostusta erääseen näyttelijättäreeseen jonka elokuvassa on mukana pienessä sivuosassa. Pettyneenä kuitenkin ehkäpä suhteeseen (tai kateellisena miehelle joka voittaa naisen rakkauden) hän palkkaa murhaajan tappamaan rakastettunsa. Näen ensimmäisen osan elokuvasta enemmänkin naisen haaveena. Hän toivoisi että asiat olisivat menneet kuten hän haaveili (tumma nainen rakastuisi häneen ja hakisi hänestä turvaa ja auttaisi häntä menestymään urallaan).
Toinen osa elokuvasta puolestaan on kylmä todellisuus. Nainen on oikeasti tulossa henkisesti sairaaksi ja tuntee että kaikki pettävät häntä. Hän on hyvin epäluuloinen. Emme voi tietää pettääkö tumma nainen oikeasti häntä vai kuvitteleeko hän vain niin (tai onko heidän välillään edes "todellista suhdetta" vai onko sekin vain naisen mielikuvitusta). Jopa se vanha mukava pariskunta joka ystävällisesti toivotti hänet tervetulleeksi Californiaan on muuttunut pikkuhiljaa hänen mielessään petollisuuden ja julmuuden symboliksi (luultavastikin he olivat hänen ensimmäinen muistikuvansa Hollywoodista). Lopulta nainen tekee itsemurhan vainoharhojensa vainoamana lopettaakseen itsekidutuksensa.
Henkilökohtaisesti näen tarinan vastalauseena Hollywoodin myyttiselle kauneudelle. Hollywood ei ole enää (eikä ole koskaan ollutkaan) sellainen unelmien toteuttamisen paikka kuin olemme kuvitelleet (kuten tyttökin) vaan hyvin julma maailma jossa edetään suhteiden ja alistumisen avulla. Hollywood on muuttunut painajaiseksi, ei unelmaksi. Elokuvan sininen laatikko symboloi minusta Pandoran laatikkoa ja hänen painajaisensa alkavat (tai kiihtyvät) kun hän palkkaa murhaajan. Kun hän saa avaimen hän tietää että on avannut oikeasti oven kauheuksille.
Vähän tarkennusta vielä. Eli tapahtumat siitä kohtauksesta eteenpäin, missä se blondi tyttö herää sohvalta, ovat "oikeaa elämää". Kaikki mitä elokuvassa on tapahtunut ennen sitä, on tytön unta. Se selittää kaikki skitsot selittämättömät tapahtumat alkupuolella; unessahan kaikki on mahdollista. Samalla selittyy koko elokuvan repliikkien jo mainittu legatomaisuus, se on vain outoa unta. Tätä legatoahan ei "heräämisen" jälkeen enää esiintynyt, eikö niin? Yksinkertaista, kun huomaa tuon pikkukohdan - elokuvan "avaimen".
itse käsitin MD:n samoin, eli alku on blondin Dianen unta, josta hän herää sängyltään (Club Silencio-kohtauksen jälkeen).
Kaikki siitä eteenpäin on todellisuutta, jotka kerrotaan flash backeinä - paitsi kohdat joissa hän on asunnossaan aamutakissaan, ne ovat 'nykyhetkeä'.
Nykyhetken tapahtumien järjestyksestä on kohtauksissa pieniä vinkkejä, joiden avulla ne voi järjestää loogiseksi(?) tarinaksi - esim. naapuri tulee hakemaan tavaroitaan ja ottaa pöydältä mustavalkoisen tuhkakupin, seuraavassa kohtauksessa tuhkis kuitenkin on taas samalla pöydällä, eli se on siis tapahtunut ajassa aiemmin.
Tästä 'todellisuudesta' juonen käsitin siten, että blondi Diane on saapunut LA:han tullakseen näyttelijäksi. Elokuvan kuvauksissa hän tapaa Camillan (se brunette) johon rakastuu. Camilla kuitenkin lyhyen suhteen jälkeen dumppaa Dianen ja rupeaa seurustelemaan sen ohjaajan kanssa yrittäen kuitenkin pysytellä jonkinlaisissa väleissä Dianen kanssa. Tämä ei riitä Dianelle, ja juhlien, joihin hänet haetaan limusiinilla, tapahtumat ovat hänelle liikaa, ja hän päättää murhauttaa Camillan (kahvila-kohtaus, sininen avain, huomioi mitä palkkamurhaaja sanoo siitä). Loppukohtauksessa (sininen avain D:n kotona pöydällä) D:n syyllisyys/hulluus/tms ajaa tämän itsemurhaan.
Näin minä sen tajusin.
olin minäkin ihan pihalla kun sen ekan kerran näin. mutta loistava elokuva se kuitenkin oli. erottuu massasta edukseen!
Ohjaajalle tyypilliseen tapaan yksittäiset kohtaukset ovat tiivistunnelmallisia, ikään kuin kuvallisella legatolla tihennettyjä, täynnä suggestiivista dramatiikkaa, ja sitten tämän mukaansa imaisevan elämysnautinnon täydellinen vastakohta on se ettei näistä sinänsä ehjistä palasista tunnukaan rakentuvan mitään jatkuvaa, normaalisti etenevää ja kokonaista.
Lynch harrastaa vähän samaa kuin mensa: pilkkoo ehjän kuvion vaikeannäköisiin palasiin ja pyytää katsojaa kokoamaan puzzlen.
Niinpä elokuvan kokonaisuus on periaatteessakin mahdollista hahmottaa vasta viimeisen kohtauksen jälkeen. Kun itsekullekin katsomisen myötä puhuttelevat ja painottuvat vähän eri asiat, voidaan kysyä, syntyykö jälkikuvista ja -vaikutelmista mitään välttämättä "oikeaa" tulkintaa elokuvasta.
Lynch itse on harrastanut vihjeiden antamista niille joille elokuvan tarina ei juonellisesti aukea. Tiedä sitten mikä painoarvo juonella olisi kokonaisuudessa.
Itse koen Lynchin tyylissä jotain hieman keinotekoista, konstruoitua. Samanlaisen rakenteellisen tempun tekee esim. Paul Thomas Anderson "Magnoliassa", mutta niin että kokonaisuuden dynamiikka todella toimii. Lynch on etevä loihtimaan noita omalaatuisiaan surrealistisia tunnelmia, ja niissä kieltämättä on samanlaista tehoa ja tenhoa kuin joissakin pakahduttavissa unissa, mutta rakennusaineet ja kokonaisuus eivät ainakaan minun tajunnassani käy syvemmällä yksiin.
Ohjaajan vakio roskaa. Esitetään muka niin vaikeaselkoista typerillä erikoisuuksilla ja epäjohdonmukaisuuksilla, puhumattakaan mystiikasta. Sitten ollaan niin gurua ja saadaan vielä kaikupohjaa niistä, jotka muka 'ymmärtävät' hänen 'tuotantoaan'. Minusta D. Lynch on saman arvoinen ohjaaja, kuin Ed Wood. Kummankaan tarinoissa ei ole päätä eikä häntää.
Jos haluatte nähdä hyviä elokuvia ihmismielestä ja sielusta, Ingmar Bergman teki sellaisia jo viisikymmentä vuotta sitten. Kumma ettei hänen tarvinnut koskaan tehdä tarinoistaan tarkoituksellisen vaikeaselkoisia? Olisiko ollut ammattitaitoa?
Hei! Katsokaas alla olevaa linkkiä:
http://www.lynchnet.com/rabbits/
Siinä on samoja näyttelijöitä, kuin Mulholland Drivessa - ohjaajasta puhumattakaan.