Olen 19-vuotias. Mua on 12-vuotiaasta asti vaivannut jatkuva pahaolo.
Itsevarmuuteni on tosi heikko, vaikka olenkin se luokan äänekkäin kaveri. Suoraan sanoen pelkään istua hiljaa ryhmässä. Silloin iskee tunne "nää inhoo mua". Jopa kysyn sitä btw-heittoina välillä: tehän vihaatte mua ihan kauheesti! Vastaukset kuuluu: totta kai. Puhtaasti läpällä siis, mutta silti jään miettimään.
Pelkään menetyksiä valtavasti, niin paljon etten uskalla elää normaalisti. Pelkään tuottavani pahaa mieltä, ja katuvani sitä myöhemmin. Vanhempieni eron jälkeen (olin 7v) olen viihtynyt äitini luona paljon. Pienenä vierailimme kuukauden välein hänen luonaan.. Nykyään mun on hankalaa lähteä täältä pois. Ollessani täällä toivon pääseväni pian pois, koska en ole hyvää pataa äidin kanssa. Mutta kun lähden, alan kaivata häntä niin että melkein itken.
Siskoni menetti vuosi sitten kihlattunsa, ja tätä suri koko perhe, myös minä. En hirveän läheisissä väleissä ollut kihlatun kanssa, mutta silti tilanne kosketti ja itketti. Perheeni tuki vain siskoani. Tiedän että hän tarvitsi tukea eniten, mutta silti jälkikäteen ooin ajatellu että myös minä olisin tarvinnut silloin apua. Melkein katkerana mietin miksei kukaan ajatellut mua. Mutta eihän kukaan aavistakaan mun olostani! Se tilanne sai mut ajattelemaan että "toivottavasti seuraava olen mä". Olen toivonut sitä vuoden päivät.
Haen kovasti huomiota, huudan ja riehun ja kuljen näyttävissä vaatteissa. Nauran paljon ja pidän hauskaa. Mutta silti syvällä sisimmässäni olen aivan rikki. Vanhempieni erossa me lapset jäimme isälle, mutta hän meni pian uusiin naimisiin ja jäimme "syrjään" uudessa perheessä. Silloin en tilannetta niin ajatellut, mutta nyt olen pohtinut johtuisiko heikko itsetuntoni ja jatkuva riittämättömyyden tunteeni siitä?
Mua kiusattiin koulussa yläasteella.. Olin koko sen ajan yksin, ilman ainuttakaan ystävää jolle jutella. Riitelin paljon kotona ja itkin jatkuvasti. Nykyään olen tosiaan "suosiossa", mutta silti pelkään että joudun taas kiusatuksi. En pysty puhumaan tästä kavereilleni. Menettäisin kasvoni. Kenties ne jättäis mut porukasta. Sitä en kestäis.
Olen haaveillut omasta lemmikistä vuosia.. Pienenä isä lupasi lapsille omat lemmikit uudessa kodissa, mutta emme koskaan saaneet niitä. Nyt isompana kun olen pyytänyt, voisin vaikka itse kustantaa kulut, vastaus on aina jyrkkä ei, ei niin kauan kun kotona asuu. Muutin hiljattain kämppiksen kanssa kaksioon, ja halusinkin oitis sinne lemmikin.. Mieluiten koiran. Katselen ilmoituksia ja haaveilen, mutta haaveeni romahtaa aina. En usko itseeni sen vertaa että koskaan saisin mitään lemmikkiä.
Olen "etsinyt" työpaikkaa (tuttujen mieliksi niin sanon), mutta oikeasti jättänyt vain laiskasti nettihakemuksia toivoen ettei kukaan niitä noteeraa. En halua töihin. Stressaan työntekoa niin paljon että ihan sydämestä ottaa. Rahat on lopussa, töihin on pakko mennä. Mutta intoni ja elämänhaluni tuntuu vähenevän päivä päivältä... Ei vaan jaksa kiinnostaa, mikään.
Tänään mulla oli jo niin paha olo, ahdistus, etten mennyt kouluun. En pysty puhumaan kouluterkkarin, enkä -psykologin kanssa. Kuitenkin haluan saada elämäniloni takaisin.. Mitä teen? Auttakaa.
Itsevarmuuteni on tosi heikko, vaikka olenkin se luokan äänekkäin kaveri. Suoraan sanoen pelkään istua hiljaa ryhmässä. Silloin iskee tunne "nää inhoo mua". Jopa kysyn sitä btw-heittoina välillä: tehän vihaatte mua ihan kauheesti! Vastaukset kuuluu: totta kai. Puhtaasti läpällä siis, mutta silti jään miettimään.
Pelkään menetyksiä valtavasti, niin paljon etten uskalla elää normaalisti. Pelkään tuottavani pahaa mieltä, ja katuvani sitä myöhemmin. Vanhempieni eron jälkeen (olin 7v) olen viihtynyt äitini luona paljon. Pienenä vierailimme kuukauden välein hänen luonaan.. Nykyään mun on hankalaa lähteä täältä pois. Ollessani täällä toivon pääseväni pian pois, koska en ole hyvää pataa äidin kanssa. Mutta kun lähden, alan kaivata häntä niin että melkein itken.
Siskoni menetti vuosi sitten kihlattunsa, ja tätä suri koko perhe, myös minä. En hirveän läheisissä väleissä ollut kihlatun kanssa, mutta silti tilanne kosketti ja itketti. Perheeni tuki vain siskoani. Tiedän että hän tarvitsi tukea eniten, mutta silti jälkikäteen ooin ajatellu että myös minä olisin tarvinnut silloin apua. Melkein katkerana mietin miksei kukaan ajatellut mua. Mutta eihän kukaan aavistakaan mun olostani! Se tilanne sai mut ajattelemaan että "toivottavasti seuraava olen mä". Olen toivonut sitä vuoden päivät.
Haen kovasti huomiota, huudan ja riehun ja kuljen näyttävissä vaatteissa. Nauran paljon ja pidän hauskaa. Mutta silti syvällä sisimmässäni olen aivan rikki. Vanhempieni erossa me lapset jäimme isälle, mutta hän meni pian uusiin naimisiin ja jäimme "syrjään" uudessa perheessä. Silloin en tilannetta niin ajatellut, mutta nyt olen pohtinut johtuisiko heikko itsetuntoni ja jatkuva riittämättömyyden tunteeni siitä?
Mua kiusattiin koulussa yläasteella.. Olin koko sen ajan yksin, ilman ainuttakaan ystävää jolle jutella. Riitelin paljon kotona ja itkin jatkuvasti. Nykyään olen tosiaan "suosiossa", mutta silti pelkään että joudun taas kiusatuksi. En pysty puhumaan tästä kavereilleni. Menettäisin kasvoni. Kenties ne jättäis mut porukasta. Sitä en kestäis.
Olen haaveillut omasta lemmikistä vuosia.. Pienenä isä lupasi lapsille omat lemmikit uudessa kodissa, mutta emme koskaan saaneet niitä. Nyt isompana kun olen pyytänyt, voisin vaikka itse kustantaa kulut, vastaus on aina jyrkkä ei, ei niin kauan kun kotona asuu. Muutin hiljattain kämppiksen kanssa kaksioon, ja halusinkin oitis sinne lemmikin.. Mieluiten koiran. Katselen ilmoituksia ja haaveilen, mutta haaveeni romahtaa aina. En usko itseeni sen vertaa että koskaan saisin mitään lemmikkiä.
Olen "etsinyt" työpaikkaa (tuttujen mieliksi niin sanon), mutta oikeasti jättänyt vain laiskasti nettihakemuksia toivoen ettei kukaan niitä noteeraa. En halua töihin. Stressaan työntekoa niin paljon että ihan sydämestä ottaa. Rahat on lopussa, töihin on pakko mennä. Mutta intoni ja elämänhaluni tuntuu vähenevän päivä päivältä... Ei vaan jaksa kiinnostaa, mikään.
Tänään mulla oli jo niin paha olo, ahdistus, etten mennyt kouluun. En pysty puhumaan kouluterkkarin, enkä -psykologin kanssa. Kuitenkin haluan saada elämäniloni takaisin.. Mitä teen? Auttakaa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jos et mitään muuta keksi, niin kokeile kehon emäksisöintikuuria, se panee veren peruskemian kuntoon, ja vie todennäköisesti oireet jopa muutamssa päivässä, jos suhtautuu asiaan tosissaan. Tätä asiaa ei suostuta tutkimaan, koska kukaan ei pysty tekemään tästä bisnestä, eikä mikään taho siksi rahoita tutkimuksia.
Ihmiset, jotka ovat käyttäneet tätä hoitoa, kertovat tämän tyyppisten oireiden katoavan keskimäärin 2-4 vuorokaudessa. En epäile tietoa oman kokemukseni perusteella yhtään. Tämä hoito iskee juuri siihen veren kemialliseen epätasapainoon, joka aiheuttaa näitä oireiluja, se poistaa oireiden aiheuttajan, palauttamalla kehon emäksisten mineraalien tasapainon, ja neutraloi verestä oireita aiheuttavia vetyperäisiä happamia aineenvaihduntajätteitä.
http://qmies.blogit.fi/mielenterveyden-tehohoito/
Kiitti hei..
ja ole oma itsesi. Ajan myötä löydät kyllä aitoja ystäviä, joiden kanssa voi puhua vakaviakin asioita.
Samaistun sun kirjoitukseen. Ittelläkin ollu ahdistusta enemmän tai vähemmän tyyliin jostain 12v asti. Oon ollu yksinäinen ja huono itsetunto vaivannu. Oon ollu masentunu, nyt se on taas uusiutunu talvella voimakkaasti. Mulla ei tosin oo tollasista asioista kokemusta, kuten vanhempien avioerosta tms. Ollaan vastakohtia siinä suhteessa, että itte taidan olla vähän ujo, just huonon itsetunnon yms. takia. Itsekin oon halunnu koiraa, no allergioiden takia sitä ei voinu ottaa. Ehkä sitten joskus tulevaisuudessa kun muutan omaan kämppään. Kyllä sä lemmikin varmasti saisit, mutta siitä huolehtiminen vaatis hirveesti, koiraakaan ei voi jättää pitkäksi ajaksi yksin. Tällä hetkellä en ainakaan itse pystyis sellasesta huolehtimaan kunnolla. Sanon vaan, että kannattaa sitä miettiä tosi tarkkaan, ehtiihän sellasen myöhemminkin hommaamaan.
Oot siis kuitenkin koulussa pystyny käymään? Ootko lukiossa vai missä? Itte just abina, ja poissaoloja kertyny kans jonkin verran..Mutta aion kuitenkin suorittaa koulun kunnolla loppuun, enää kirjotuksiin pitäis lukea. Itte sain pari vuotta sitten apua kouluterkkarin kautta, sieltä lähete nuorisopsykiatrille. Jossain vaiheessa oli taukoa, etten siellä käynyt, mutta nyt taas pitää käydä. Suosittelen kyllä sitä terkkarille menemistä, se osais ohjata sut oikeeseen paikkaan. Ymmärrän kyllä että puhuminen on hirveen vaikeeta, mutta usko pois se on nähny samanlaisia tapauksia vaikka kuinka paljon. Kenenkään muun ei tarvitse tietää sun tilaas, jos sä et halua. Tietysti voithan sä mennä terveyskeskuslääkärille ja sitä kautta sitten lähete, mutta itte ainakin kokisin sen hankalammaksi. Terapia ja lääkitys auttaa kyllä jossain määrin masennukseen, että jos vain mitenkään pystyt kannattaa hakeutua hoitoon. Et sä siinä mitään menetäkään.
Noh, ei tästä nyt varmaan mitään apua ollut, mutta tulipahan kirjotettua. Ymmärrän sun tilanteen hyvin, koita jaksaa, kyllä niitä valoisempiakin päiviä tulee. Voimia
Ei tarvii sotkee koulua tähän jos ei halua. Tarvitset ehdottomasti psykiatrin ja terapeutin apua. Usko se.
Mene vaan terveyskeskukseen ja kerro lääkärille miten huono sun vointi on rehellisesti vähättelemättä.
Lääkäri laittaa lähetteen mielenterveystoimistoon. Pääset psykiatrin ja terapeutin puheille ja tietysti
mahdollinen lääkitys oloa helpottamaan. Puhuminen aina helpottaa ja alan ihmisille voi kertoa
arkaluontoisimmatkin asiat mitkä mieltä vaivaa. Oma kokemus puhumisesta terapeutille mitä en ikinä
kenellekkään muulle kertoisi (noloa,hävettävää,ilkeää tms.) pudottaa sitä painolastia edes vaikka hitusen.
Tuntuu maailma ja mieli paremmalta. Rohkeasti apua hakemaan.
Millä aiot hankkia koiran ja hoitaa sen, kun rahat ovat lopussa eikä työtä tiedossa?
Taidat keskittyä epäolennaisiin asioihin. Väisteletkö elämän ikäviä tosiasioita ja esität aina jotain?