Ohut- ja paksunahkainen narsisti

Hyviä pointteja heitit! Toivotaan että mitä enemmän oivallamme tästä asiasta niin se auttaisi ettei tarvitsisi elää tilanteita lapsuuden kautta.

Uskoisin että voin olla sekä ohut- että paksunahkainen, riippuen kumppanista, niinkuin aloituksessa toin esiin. Tämä luo lisää pelkoja uuden parisuhteen etsimiseen ja rakentamiseen. Mistä löytäisin samassa tahdissa tanssivan naisen jolle en alistuisi tai johon en käyttäisi valtaa väärin. Ja miten paljon tämä asian tiedostaminen antaa lisää joustavuutta parisuhteeseen. Olenko jo muuttunut suotuisaan suuntaan?

Huomasin mielenkiintoisen jutun; kun kriisin jälkeen tein lukkotestin(mentores.fi) niin oli paljon voimakkaita lukkoja. Nyt yksinäisten päivien ja pohdintojen jälkeen lukkoja oli vähemmän ja luokitus laskenut eli kyllä "sopiva" seura taitaa todella aktivoida noita lukkoja, ja sen jälkeen touhutaan lapsen tunnemaailmalla aikuisen kropassa. Luulen ma.

Tuutko hiekkalaatikolle leikkimään? :-)

yxex kirjoitti:

Hyviä pointteja heitit! Toivotaan että mitä enemmän oivallamme tästä asiasta niin se auttaisi ettei tarvitsisi elää tilanteita lapsuuden kautta.

Uskoisin että voin olla sekä ohut- että paksunahkainen, riippuen kumppanista, niinkuin aloituksessa toin esiin. Tämä luo lisää pelkoja uuden parisuhteen etsimiseen ja rakentamiseen. Mistä löytäisin samassa tahdissa tanssivan naisen jolle en alistuisi tai johon en käyttäisi valtaa väärin. Ja miten paljon tämä asian tiedostaminen antaa lisää joustavuutta parisuhteeseen. Olenko jo muuttunut suotuisaan suuntaan?

Huomasin mielenkiintoisen jutun; kun kriisin jälkeen tein lukkotestin(mentores.fi) niin oli paljon voimakkaita lukkoja. Nyt yksinäisten päivien ja pohdintojen jälkeen lukkoja oli vähemmän ja luokitus laskenut eli kyllä "sopiva" seura taitaa todella aktivoida noita lukkoja, ja sen jälkeen touhutaan lapsen tunnemaailmalla aikuisen kropassa. Luulen ma.

Tuutko hiekkalaatikolle leikkimään? :-)

Nämä ovat vaikeita asioita kieltämättä...ja oma itsetutkiskelunikin on niin alkumetreillä, että on vaikeaa sanoa mitään järkevää tähänkään väliin, mutta yritetään... :)

Noita samanlaisia ajatuksia ns. pelkoja tunnistan myös itsestäni,( mikäli niitä sillä sanalla voi kuvailla, en asioista kuitenkaan stressaa.) mutta eiköhän se oikeanlainen kumppani (tai lähde jos sellaista tunteetonta ilmaisua haluaa käyttää ;) ) osu kohdalle kun/jos sen aika on, aika vähän kai siihen voi valmistautua. Voi vain oppia tunnistamaan niitä omia käyttäytymismallejaan ja se onkin sitten jokaisen omasta "narsistisuus-asteesta" kiinni miten hyvin nuo opit menevät perille...Tuskin itsetutkiskelusta kuitenkaan koskaan haittaa on, enkä usko että sitä väärää suuntaa on olemassakaan näissä asioissa. Takapakeistakin voi aina jotain oppia.

Tuo vallankäyttö on itsellänikin yks sellainen asia mikä mietityttää...En usko että siitä kykenen, tai haluan luopua, vaikka koittaisinkin väittää itselleni muuta. Se on vain niin vahva osa minua. Jotenkin kieroutuneella tavalla ajattelen, että jos en ole se dominoiva osapuoli, olen alistuja, joten mielummin sitten elän elämäni vaikka yksin, kuin olen jollain tapaa mielestäni riippuvainen toisesta tai toisen vallankäytön alla. Mitä minä siitä hyötyisin?

Tunnelukoista en kauheana osaa sanoa. Luulisin että stressaavissa tilanteissa yleensä ne kytkeytyvät automaattisesti päälle. Ikäänkuin suojamuuriksi, ja kun tilanne on ohi, ne voisivat myös aavistuksen helpottua, mutta yleensäkin nuo tunnelukot ovat kai niin pysyvä osa persoonallisuutta, että ne eivät hetkessä katoa, tuskin koskaan, vaikka asioiden läpikäyminen vuosikausien ajan voikin noita pikkuhiljaa vähentää...ainakin ei-persoonallisuushäiriöisten kohdalla.
Luulisin kuitenkin että ne ovat aikalailla jäädäkseen...En ole mikään psykiatri ja olisi kiinnostavaa kuulla jonkun asiantuntijan mielipide, kunhan pähkäilen...Varmaan jo nämä asiat tiesitkin.

Niin, toivotaan ettei kenenkään tarvitsisi elää lapsuuttaan uudestaan loputtomiin, vaan jokainen pääsisi irti näistä omista"demoneistaan", ja tämä on paljon sanottu, näinkin epäempaattisen ihmisen suusta kuin minä. :)
Jos teksti on sekavaa se johtuu väsymyksestä...

j.o.k.u. kirjoitti:

Nämä ovat vaikeita asioita kieltämättä...ja oma itsetutkiskelunikin on niin alkumetreillä, että on vaikeaa sanoa mitään järkevää tähänkään väliin, mutta yritetään... :)

Noita samanlaisia ajatuksia ns. pelkoja tunnistan myös itsestäni,( mikäli niitä sillä sanalla voi kuvailla, en asioista kuitenkaan stressaa.) mutta eiköhän se oikeanlainen kumppani (tai lähde jos sellaista tunteetonta ilmaisua haluaa käyttää ;) ) osu kohdalle kun/jos sen aika on, aika vähän kai siihen voi valmistautua. Voi vain oppia tunnistamaan niitä omia käyttäytymismallejaan ja se onkin sitten jokaisen omasta "narsistisuus-asteesta" kiinni miten hyvin nuo opit menevät perille...Tuskin itsetutkiskelusta kuitenkaan koskaan haittaa on, enkä usko että sitä väärää suuntaa on olemassakaan näissä asioissa. Takapakeistakin voi aina jotain oppia.

Tuo vallankäyttö on itsellänikin yks sellainen asia mikä mietityttää...En usko että siitä kykenen, tai haluan luopua, vaikka koittaisinkin väittää itselleni muuta. Se on vain niin vahva osa minua. Jotenkin kieroutuneella tavalla ajattelen, että jos en ole se dominoiva osapuoli, olen alistuja, joten mielummin sitten elän elämäni vaikka yksin, kuin olen jollain tapaa mielestäni riippuvainen toisesta tai toisen vallankäytön alla. Mitä minä siitä hyötyisin?

Tunnelukoista en kauheana osaa sanoa. Luulisin että stressaavissa tilanteissa yleensä ne kytkeytyvät automaattisesti päälle. Ikäänkuin suojamuuriksi, ja kun tilanne on ohi, ne voisivat myös aavistuksen helpottua, mutta yleensäkin nuo tunnelukot ovat kai niin pysyvä osa persoonallisuutta, että ne eivät hetkessä katoa, tuskin koskaan, vaikka asioiden läpikäyminen vuosikausien ajan voikin noita pikkuhiljaa vähentää...ainakin ei-persoonallisuushäiriöisten kohdalla.
Luulisin kuitenkin että ne ovat aikalailla jäädäkseen...En ole mikään psykiatri ja olisi kiinnostavaa kuulla jonkun asiantuntijan mielipide, kunhan pähkäilen...Varmaan jo nämä asiat tiesitkin.

Niin, toivotaan ettei kenenkään tarvitsisi elää lapsuuttaan uudestaan loputtomiin, vaan jokainen pääsisi irti näistä omista"demoneistaan", ja tämä on paljon sanottu, näinkin epäempaattisen ihmisen suusta kuin minä. :)
Jos teksti on sekavaa se johtuu väsymyksestä...

Ei ollut sekavaa teksti, tai sitten olen samalla "aallonpituudella" kanssasi. Alkumetreillä olen itsekin. Kun lähdin suhteesta karkuun saaden perääni haukut olevani narsistisika, ja haukkuja julistautui uhriksi, ja ennenkaikkea kun tunsin itseni uhriksi, niin tää juttu ja palsta alkoi kiinnostaa. Miten voi olla kaksi uhria? Entä jos onkin kaksi narsistia. :-)

Sun (ja mun) ei pidä luopua mistään. Itsetutkiskelu on oikea tie. Tällä palstalla on toiset sitä mieltä ettei narsismista voi parantua. Mä olen sitä mieltä että voi, nimenomaan ymmärtämisen kautta. Jos tarkastelemme asiaa joka suunnasta, pääsemme ikäänkuin narsismin taakse, alkulähteille, niin emmekö ole silloin selättäneet sen? Olet asiassa pidemmällä kuin exäni, hän ei edelleenkään myönnä että hänessä olisi pienintäkään syytä kahden ihmisen karilleajoon. Ja ei ole narsisti ja piste.

Sun kirje oli hyvä "lähde" :) Auttaa juuri tässä asian tarkastelussa monelta kantilta. Toivottavasti mun jorinoista on hyötyä vastaavasti sulle tai jollekin muille.

Elämä on arvokas juttu, mutta kertakäyttökamaa, valitettavasti. Kumpi on tärkeämpää, mammona vai oivaltaminen. "Anteeksi että elän.Sitä en tee toista kertaa." :-)

Mitä mieltä olet lempeydestä? Kysyn koska lempeys on suuri voima. Käytätkö sitä, haluatko sitä..?

yxex kirjoitti:

Ei ollut sekavaa teksti, tai sitten olen samalla "aallonpituudella" kanssasi. Alkumetreillä olen itsekin. Kun lähdin suhteesta karkuun saaden perääni haukut olevani narsistisika, ja haukkuja julistautui uhriksi, ja ennenkaikkea kun tunsin itseni uhriksi, niin tää juttu ja palsta alkoi kiinnostaa. Miten voi olla kaksi uhria? Entä jos onkin kaksi narsistia. :-)

Sun (ja mun) ei pidä luopua mistään. Itsetutkiskelu on oikea tie. Tällä palstalla on toiset sitä mieltä ettei narsismista voi parantua. Mä olen sitä mieltä että voi, nimenomaan ymmärtämisen kautta. Jos tarkastelemme asiaa joka suunnasta, pääsemme ikäänkuin narsismin taakse, alkulähteille, niin emmekö ole silloin selättäneet sen? Olet asiassa pidemmällä kuin exäni, hän ei edelleenkään myönnä että hänessä olisi pienintäkään syytä kahden ihmisen karilleajoon. Ja ei ole narsisti ja piste.

Sun kirje oli hyvä "lähde" :) Auttaa juuri tässä asian tarkastelussa monelta kantilta. Toivottavasti mun jorinoista on hyötyä vastaavasti sulle tai jollekin muille.

Elämä on arvokas juttu, mutta kertakäyttökamaa, valitettavasti. Kumpi on tärkeämpää, mammona vai oivaltaminen. "Anteeksi että elän.Sitä en tee toista kertaa." :-)

Mitä mieltä olet lempeydestä? Kysyn koska lempeys on suuri voima. Käytätkö sitä, haluatko sitä..?

Lempeys...hmm, onko se sama asia kuin rakkaus, empatia..?

Jotenkin käsittäisin sen niin, että jos osoitan lempeyttä, tai millä nimellä sitä kutsuukaan, toisen pitäisi ottaa se vastaan ja hyväksyä se, minut, kokonaan, vikoineen päivineen.
Huomaan käyttäväni sitä, kun haluan kuitata pahat tekoni. Ja jotenkin olen oivaltanut, että se on väärä tapa...Että lempeys olisi ehdotonta välittämistä ja empatiaa, ilman taka-ajatuksia...Jotenkin tunnen, että lempeydenosoitukset ilman, että saa jonkun vastapalkkion ovat turhia. Jos toinen ei ota näitä"hellyydenosoituksia vastaan" silloin kun niitä tarjoilen, voin loukkaantua pahastikin. Tai painan tällaisen ihmisen ajatuksissani sinne ö-mappiin, riippuen siitä miten tärkeänä (lähteenä) tämän ihmisen koen muuten. :)

Jotenkin odotan, että muiden pitäisi ehdoitta välittää, ilman kritiikkiä, sama mitä teen...Sellaiset ihmiset pidän lähellä ja heistä voin sanoa välittäväni (ainakin ajoittain), onko se oikeaa välittämistä, en tiedä...

Joskus on tosin päiviä, jolloin tuntuu että vihaan kaikkea rakkauteen liittyvää, silloin minua vastaan osoitetut tunteet saavat minut vain ja ainoastaan vihaiseksi, hylkään muut ihmiset mielestäni ja erakoidun joksikin aikaa. :)

Suhtautumiseni näihin asioihin, rakkauteen, välittämiseen on kaksijakoinen. Joko vihaan tai rakastan, ja se näytänkö näitä tunteita, riippuu muista ihmisistä, olosuhteista, kaikesta, mutta tuskin koskaan siitä, mitä oikeasti tunnen sillä hetkellä tai miten asiat koen...Pikemminkin miten LUULEN tuntevani...

Haluanko sitä...Tavallaan kyllä, jos se on sama asia kuin hyväksyminen. Mutta myös jossain sisimmissäni saatan jopa halveksia kaikkea lämpimiin tunteisiin liittyvää...Sellaisia kun en ole osakseni saanut, tai sitten en osaa ottaa niitä vastaan. Toisen minuun kohdistama viha, mustasukkaisuus on sitä suurinta lempeyttä jota ehkä kaipaan. Muut tunteiden osoittamiset on minulle hepreaa, joku ihmisten välinen kummallinen tapa, jota tuskin tunnetasolla tulen koskaan ymmärtämään...

Kuulostaa varmaan aika pahalta, mutta rehellisesti ajateltuna näin ne koen... :)
Entäs sinä, miten käsittäisit lempeyden? Jotenkin sain sinusta sen kuvan, että ymmärrät näiden tunteiden päälle huomattavasti enemmän kuin minä, tai sitten et vain ole nähnyt sitä tunteetonta puolta vielä itsestäsi. Tai sitten tämä on vain omaa spekulaatiotani...

Koitan itsekin tarkastella asioita eri puolilta, ja muiden viestit auttavat siinä kummasti. Auttavat näkemään asioiden toisen puolen, toimivat vertauskuvallisesti jonkinlaisina peileinä, jotka auttavat näkemään myös ne asiat, jotka eivät ole siinä silmien edessä nähtävillä.

Välillä tulee kyllä tunne, vähän niinkuin olisin peruuttamassa autolla, taustapeilistä näen kiven, etkä voi välttyä törmäämästä siihen...Kivi suurenee ja suurenee...Kunnes naps! ja saan mielessäni tuon kiven katoamaan. Ehkä terveellisempää olisi vain törmätä siihen ja katsoa mitä tapahtuu, mutta pelkään tuon kuvitteellisen auton joutuvan pian lunastuskuntoon... :)

Tuo luopumisajatus oli mielenkiintoinen...Mielestäni juuri myöntäessäni ( myöntäsessäni niin että voisin sanoa asian vaikka jollekin ääneen, ylpeys ei anna periksi. Nämä palstat poikkeuksena...) omat virheeni luopuisin kaikesta siitä mitä edustan. Olisipa ihanteellinen ajatus, että voisi muuttua ns.paremmaksi ilman että joutuisi luopumaan jostain...Tämä ajatus on kai se suurin este muuttumiseni tiellä ja tästä syystä en välttämättä haluakaan"parantua"pikemminkin ymmärtää itseäni paremmin. Minulle muuttuminen tarkoittaisi itseni hylkäämistä...

Sinulla on ollut hyviä pointteja, toivottavasti näistä munkin viesteistä saa jotain irti, vaikka ajatukset tuntuukin heittelevän ja mielipiteet vaihtelevan joka viides sekunti...

j.o.k.u. kirjoitti:

Lempeys...hmm, onko se sama asia kuin rakkaus, empatia..?

Jotenkin käsittäisin sen niin, että jos osoitan lempeyttä, tai millä nimellä sitä kutsuukaan, toisen pitäisi ottaa se vastaan ja hyväksyä se, minut, kokonaan, vikoineen päivineen.
Huomaan käyttäväni sitä, kun haluan kuitata pahat tekoni. Ja jotenkin olen oivaltanut, että se on väärä tapa...Että lempeys olisi ehdotonta välittämistä ja empatiaa, ilman taka-ajatuksia...Jotenkin tunnen, että lempeydenosoitukset ilman, että saa jonkun vastapalkkion ovat turhia. Jos toinen ei ota näitä"hellyydenosoituksia vastaan" silloin kun niitä tarjoilen, voin loukkaantua pahastikin. Tai painan tällaisen ihmisen ajatuksissani sinne ö-mappiin, riippuen siitä miten tärkeänä (lähteenä) tämän ihmisen koen muuten. :)

Jotenkin odotan, että muiden pitäisi ehdoitta välittää, ilman kritiikkiä, sama mitä teen...Sellaiset ihmiset pidän lähellä ja heistä voin sanoa välittäväni (ainakin ajoittain), onko se oikeaa välittämistä, en tiedä...

Joskus on tosin päiviä, jolloin tuntuu että vihaan kaikkea rakkauteen liittyvää, silloin minua vastaan osoitetut tunteet saavat minut vain ja ainoastaan vihaiseksi, hylkään muut ihmiset mielestäni ja erakoidun joksikin aikaa. :)

Suhtautumiseni näihin asioihin, rakkauteen, välittämiseen on kaksijakoinen. Joko vihaan tai rakastan, ja se näytänkö näitä tunteita, riippuu muista ihmisistä, olosuhteista, kaikesta, mutta tuskin koskaan siitä, mitä oikeasti tunnen sillä hetkellä tai miten asiat koen...Pikemminkin miten LUULEN tuntevani...

Haluanko sitä...Tavallaan kyllä, jos se on sama asia kuin hyväksyminen. Mutta myös jossain sisimmissäni saatan jopa halveksia kaikkea lämpimiin tunteisiin liittyvää...Sellaisia kun en ole osakseni saanut, tai sitten en osaa ottaa niitä vastaan. Toisen minuun kohdistama viha, mustasukkaisuus on sitä suurinta lempeyttä jota ehkä kaipaan. Muut tunteiden osoittamiset on minulle hepreaa, joku ihmisten välinen kummallinen tapa, jota tuskin tunnetasolla tulen koskaan ymmärtämään...

Kuulostaa varmaan aika pahalta, mutta rehellisesti ajateltuna näin ne koen... :)
Entäs sinä, miten käsittäisit lempeyden? Jotenkin sain sinusta sen kuvan, että ymmärrät näiden tunteiden päälle huomattavasti enemmän kuin minä, tai sitten et vain ole nähnyt sitä tunteetonta puolta vielä itsestäsi. Tai sitten tämä on vain omaa spekulaatiotani...

Koitan itsekin tarkastella asioita eri puolilta, ja muiden viestit auttavat siinä kummasti. Auttavat näkemään asioiden toisen puolen, toimivat vertauskuvallisesti jonkinlaisina peileinä, jotka auttavat näkemään myös ne asiat, jotka eivät ole siinä silmien edessä nähtävillä.

Välillä tulee kyllä tunne, vähän niinkuin olisin peruuttamassa autolla, taustapeilistä näen kiven, etkä voi välttyä törmäämästä siihen...Kivi suurenee ja suurenee...Kunnes naps! ja saan mielessäni tuon kiven katoamaan. Ehkä terveellisempää olisi vain törmätä siihen ja katsoa mitä tapahtuu, mutta pelkään tuon kuvitteellisen auton joutuvan pian lunastuskuntoon... :)

Tuo luopumisajatus oli mielenkiintoinen...Mielestäni juuri myöntäessäni ( myöntäsessäni niin että voisin sanoa asian vaikka jollekin ääneen, ylpeys ei anna periksi. Nämä palstat poikkeuksena...) omat virheeni luopuisin kaikesta siitä mitä edustan. Olisipa ihanteellinen ajatus, että voisi muuttua ns.paremmaksi ilman että joutuisi luopumaan jostain...Tämä ajatus on kai se suurin este muuttumiseni tiellä ja tästä syystä en välttämättä haluakaan"parantua"pikemminkin ymmärtää itseäni paremmin. Minulle muuttuminen tarkoittaisi itseni hylkäämistä...

Sinulla on ollut hyviä pointteja, toivottavasti näistä munkin viesteistä saa jotain irti, vaikka ajatukset tuntuukin heittelevän ja mielipiteet vaihtelevan joka viides sekunti...

hui...
ja lupaan kaikille kirjoittaa lyhyempiä viestejä vastaisuudessa... :D

j.o.k.u. kirjoitti:

hui...
ja lupaan kaikille kirjoittaa lyhyempiä viestejä vastaisuudessa... :D

Pitempi kirje vaati pitemmän miettimisajan :)

Niin, lempeys. Hellyys, säyseys, ystävällisyys. Kulkevat käsikädessä rakkauden ja empatian kanssa. Kumpa pystyisi olemaan jeesus-asteella parisuhteessa, että voisi olla aina säyseä vaikka toinen kuinka kiukuttelisi. Itse asiassa olenkin ulospäin lempeä, mutta kriisissä itken hammasta purren tuskaani mieleni sisällä. Mä tykkään huomioida toista mutta odotan toiselta samaa. Jos olen kuin ilmaa toiselle ja en saa huomiota, saatan langeta miellyttämis ansaan, ja alkaa "puristaa" toisesta ulos huomiointia itseäni kohtaan. Se on jokin lukkiutumistila, kuin lapsi kerjäämässä aikuisen huomiota.

"Jotenkin odotan, että muiden pitäisi ehdoitta välittää, ilman kritiikkiä, sama mitä teen...Sellaiset ihmiset pidän lähellä ja heistä voin sanoa välittäväni (ainakin ajoittain), onko se oikeaa välittämistä, en tiedä..."

Ehkä tällaiset helpot, uhkaamattomat ja taipuisat ihmiset ovat hyviä sosiaalisia kontakteja, mutta särmikkäiltä peilaajilta taas oppii näkemään itsessään asioita ja tunteita. Sulla on hyvä tyyli kirjoittaa vaikeasta aiheesta!

"Toisen minuun kohdistama viha, mustasukkaisuus on sitä suurinta lempeyttä jota ehkä kaipaan. Muut tunteiden osoittamiset on minulle hepreaa, joku ihmisten välinen kummallinen tapa, jota tuskin tunnetasolla tulen koskaan ymmärtämään..."

Tätä mun pitää miettiä ja sisäistää. Jätän ajatuksen hautumaan, siihen asti arvelen vain että voisiko se olla sulla jokin alitajuinen arvottomuuden tunnelukko mille haet yhtä alitajuisesti todistusta toisen vihasta. Käänteistä lempeyttä. Hmm.. Vihaan Sinua, senkin tyttö, vihaan koska pakotat minut ajattelemaan! Ettäs kehtaat! Vaikuttiko oloosi mitenkään?

Nyt tiedät että osaan tarvittaessa myös valehdella. :-) Hepreaa on mullekin monet jutut, täytyy alkaa vaan opiskelemaan. Ettei kuolis yhtä tietämättömänä kuin syntyi (meinasin sanoa tyhmänä, mutta vauvahan ei ole tyhmä, olen sitä mieltä että vauvasta kasvaa tunnehäiriöinen aikuinen, jos elämä liikaa riepottelee)

Joo, mistään ei luovuta ja itseämme ei hylätä, se on lähtökohtainen ajatus! Ihminen ja maailma muuttuu koko ajan, saamme lisää, mikään tietämämme ei katoa.

Nimmaristasi tuli mieleen että ennen olit joku. Nykyisin olet mulle Ihminen jonka nimi on j.o.k.u.

Ei ollut flirtti. Or isn,t it... :-)

yxex kirjoitti:

Pitempi kirje vaati pitemmän miettimisajan :)

Niin, lempeys. Hellyys, säyseys, ystävällisyys. Kulkevat käsikädessä rakkauden ja empatian kanssa. Kumpa pystyisi olemaan jeesus-asteella parisuhteessa, että voisi olla aina säyseä vaikka toinen kuinka kiukuttelisi. Itse asiassa olenkin ulospäin lempeä, mutta kriisissä itken hammasta purren tuskaani mieleni sisällä. Mä tykkään huomioida toista mutta odotan toiselta samaa. Jos olen kuin ilmaa toiselle ja en saa huomiota, saatan langeta miellyttämis ansaan, ja alkaa "puristaa" toisesta ulos huomiointia itseäni kohtaan. Se on jokin lukkiutumistila, kuin lapsi kerjäämässä aikuisen huomiota.

"Jotenkin odotan, että muiden pitäisi ehdoitta välittää, ilman kritiikkiä, sama mitä teen...Sellaiset ihmiset pidän lähellä ja heistä voin sanoa välittäväni (ainakin ajoittain), onko se oikeaa välittämistä, en tiedä..."

Ehkä tällaiset helpot, uhkaamattomat ja taipuisat ihmiset ovat hyviä sosiaalisia kontakteja, mutta särmikkäiltä peilaajilta taas oppii näkemään itsessään asioita ja tunteita. Sulla on hyvä tyyli kirjoittaa vaikeasta aiheesta!

"Toisen minuun kohdistama viha, mustasukkaisuus on sitä suurinta lempeyttä jota ehkä kaipaan. Muut tunteiden osoittamiset on minulle hepreaa, joku ihmisten välinen kummallinen tapa, jota tuskin tunnetasolla tulen koskaan ymmärtämään..."

Tätä mun pitää miettiä ja sisäistää. Jätän ajatuksen hautumaan, siihen asti arvelen vain että voisiko se olla sulla jokin alitajuinen arvottomuuden tunnelukko mille haet yhtä alitajuisesti todistusta toisen vihasta. Käänteistä lempeyttä. Hmm.. Vihaan Sinua, senkin tyttö, vihaan koska pakotat minut ajattelemaan! Ettäs kehtaat! Vaikuttiko oloosi mitenkään?

Nyt tiedät että osaan tarvittaessa myös valehdella. :-) Hepreaa on mullekin monet jutut, täytyy alkaa vaan opiskelemaan. Ettei kuolis yhtä tietämättömänä kuin syntyi (meinasin sanoa tyhmänä, mutta vauvahan ei ole tyhmä, olen sitä mieltä että vauvasta kasvaa tunnehäiriöinen aikuinen, jos elämä liikaa riepottelee)

Joo, mistään ei luovuta ja itseämme ei hylätä, se on lähtökohtainen ajatus! Ihminen ja maailma muuttuu koko ajan, saamme lisää, mikään tietämämme ei katoa.

Nimmaristasi tuli mieleen että ennen olit joku. Nykyisin olet mulle Ihminen jonka nimi on j.o.k.u.

Ei ollut flirtti. Or isn,t it... :-)

" Nimmaristasi tuli mieleen että ennen olit joku. Nykyisin olet mulle Ihminen jonka nimi on j.o.k.u.

Ei ollut flirtti. Or isn,t it... :-) "

j.o.k.u. kirjoitti:

" Nimmaristasi tuli mieleen että ennen olit joku. Nykyisin olet mulle Ihminen jonka nimi on j.o.k.u.

Ei ollut flirtti. Or isn,t it... :-) "

Olen ollut pari päivää mietintämyssy päässä tuon viha/rakkaus käänteisajattelun kanssa. Esim. Jos joskus kaipaamasi lempeys on vihaa ja vähättelyä, ja minä huomioin sen ja annan ne Sinulle, ja toisaalta jos kerron että mun kaipaamani lempeys on ystävällisyys ja välittäminen ja annat ne minulle, niin silloinhan me vuorovaikutuksessa palvelemme toistemme etua, ja samalla omaa etua. Saamme toistemme kautta itse haluamamme asiat. Noiden vihan ja ystävällisyyden tilalle voi periaatteessa vaihtaa minkä vaan tunteen. Voisiko tämä olla rakkauden yksi lähtökohta parisuhteessa?

Olen ennen ajatellut kultaista sääntöä, että tee toiselle kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Nyt huomaan siinä epäkohdan. Meidän kaikkien haluthan on yksilöllisiä. Kultaisempi sääntö taitaisi olla; "tehkää toisillenne niinkuin toinen haluaa" :)

Kirjoitit tuolla aiemmin tuttuuden tunteesta, sama täällä ja en tiedä mistä johtuu, kenties ajatuksemme rakenteet kulkevat joskus hyvin lähekkäin tai jostain kommentista on hokannut että toinen ajattelee samoja syvällisiä asioita. Arvostan sua koska myös tuot itsestäsi esiin asioita ja kommenteissa heität huumoria ja asiaa. Sit tää nettiavaruus tässä välissä kanssa takaa ettei tupata liikaa toistemme elämään, ja näen sen jotenkin helpottavan tätä asioiden vatvomista.

Jos narsistin viha on käänteistä rakkautta, niin onko rakkaus käänteistä vihaa? Hmm.., entä muut tunteet sitten..

Voisiko olla niin että jos pienenä rakkautta kaivatessaan saikin toistuvasti vihaa, niin se viha ikäänkuin syrjäytti rakkauden, ja se ajoittainen vihankaipuu seuraa myöhempään elämään. Tottumuksena, tuttuna elementtinä? (mua vihataan, siis musta välitetään)

Ai niin se nimmari. Enpä rohkene ehdottaa mitään. Mikä sopii sulle, siihen sit opettelen =)

yxex kirjoitti:

Olen ollut pari päivää mietintämyssy päässä tuon viha/rakkaus käänteisajattelun kanssa. Esim. Jos joskus kaipaamasi lempeys on vihaa ja vähättelyä, ja minä huomioin sen ja annan ne Sinulle, ja toisaalta jos kerron että mun kaipaamani lempeys on ystävällisyys ja välittäminen ja annat ne minulle, niin silloinhan me vuorovaikutuksessa palvelemme toistemme etua, ja samalla omaa etua. Saamme toistemme kautta itse haluamamme asiat. Noiden vihan ja ystävällisyyden tilalle voi periaatteessa vaihtaa minkä vaan tunteen. Voisiko tämä olla rakkauden yksi lähtökohta parisuhteessa?

Olen ennen ajatellut kultaista sääntöä, että tee toiselle kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Nyt huomaan siinä epäkohdan. Meidän kaikkien haluthan on yksilöllisiä. Kultaisempi sääntö taitaisi olla; "tehkää toisillenne niinkuin toinen haluaa" :)

Kirjoitit tuolla aiemmin tuttuuden tunteesta, sama täällä ja en tiedä mistä johtuu, kenties ajatuksemme rakenteet kulkevat joskus hyvin lähekkäin tai jostain kommentista on hokannut että toinen ajattelee samoja syvällisiä asioita. Arvostan sua koska myös tuot itsestäsi esiin asioita ja kommenteissa heität huumoria ja asiaa. Sit tää nettiavaruus tässä välissä kanssa takaa ettei tupata liikaa toistemme elämään, ja näen sen jotenkin helpottavan tätä asioiden vatvomista.

Jos narsistin viha on käänteistä rakkautta, niin onko rakkaus käänteistä vihaa? Hmm.., entä muut tunteet sitten..

Voisiko olla niin että jos pienenä rakkautta kaivatessaan saikin toistuvasti vihaa, niin se viha ikäänkuin syrjäytti rakkauden, ja se ajoittainen vihankaipuu seuraa myöhempään elämään. Tottumuksena, tuttuna elementtinä? (mua vihataan, siis musta välitetään)

Ai niin se nimmari. Enpä rohkene ehdottaa mitään. Mikä sopii sulle, siihen sit opettelen =)

"Ohutnahkaisessa narsistissa ja läheisriippuvaisessa on paljon samaa"

Läheisriippuva-narsisti saatan myös olla, ja päättyykö "hulluuteni" siihenkään?

:-)

yxex kirjoitti:

Olen ollut pari päivää mietintämyssy päässä tuon viha/rakkaus käänteisajattelun kanssa. Esim. Jos joskus kaipaamasi lempeys on vihaa ja vähättelyä, ja minä huomioin sen ja annan ne Sinulle, ja toisaalta jos kerron että mun kaipaamani lempeys on ystävällisyys ja välittäminen ja annat ne minulle, niin silloinhan me vuorovaikutuksessa palvelemme toistemme etua, ja samalla omaa etua. Saamme toistemme kautta itse haluamamme asiat. Noiden vihan ja ystävällisyyden tilalle voi periaatteessa vaihtaa minkä vaan tunteen. Voisiko tämä olla rakkauden yksi lähtökohta parisuhteessa?

Olen ennen ajatellut kultaista sääntöä, että tee toiselle kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Nyt huomaan siinä epäkohdan. Meidän kaikkien haluthan on yksilöllisiä. Kultaisempi sääntö taitaisi olla; "tehkää toisillenne niinkuin toinen haluaa" :)

Kirjoitit tuolla aiemmin tuttuuden tunteesta, sama täällä ja en tiedä mistä johtuu, kenties ajatuksemme rakenteet kulkevat joskus hyvin lähekkäin tai jostain kommentista on hokannut että toinen ajattelee samoja syvällisiä asioita. Arvostan sua koska myös tuot itsestäsi esiin asioita ja kommenteissa heität huumoria ja asiaa. Sit tää nettiavaruus tässä välissä kanssa takaa ettei tupata liikaa toistemme elämään, ja näen sen jotenkin helpottavan tätä asioiden vatvomista.

Jos narsistin viha on käänteistä rakkautta, niin onko rakkaus käänteistä vihaa? Hmm.., entä muut tunteet sitten..

Voisiko olla niin että jos pienenä rakkautta kaivatessaan saikin toistuvasti vihaa, niin se viha ikäänkuin syrjäytti rakkauden, ja se ajoittainen vihankaipuu seuraa myöhempään elämään. Tottumuksena, tuttuna elementtinä? (mua vihataan, siis musta välitetään)

Ai niin se nimmari. Enpä rohkene ehdottaa mitään. Mikä sopii sulle, siihen sit opettelen =)

"Jos narsistin viha on käänteistä rakkautta, niin onko rakkaus käänteistä vihaa? Hmm.., entä muut tunteet sitten.."

Aloitan tästä...Tuntuu jotenkin helpoimmalta.
Varmaan annoin itsestäni melkoisen masokistisen kuvan. :) Mutta mielestäni se ei vastaa sitä mitä koitin sanoa...En vain löydä sille oikeita sanoja...

Taipumukseni on jotenkin ajatella, että vihan osoitus olisi myös merkki rakkaudesta. ( kai se näin menee oikeastikin? ) Ei vihaa ilman rakkautta, kaikki muu olisi vain välinpitämättömyyttä.

"Rakkaus käänteistä vihaa" Niin, kai sen noinkin voi ilmaista...En oikein osaa ottaa vastaan rakkautta, suhteessa on aina tunne, että toinen osapuoli ei välitä, ei siinä, ettei toinen sitä jatkuvasti osoittaisi, vaan kai se on jokin tyhjyys mikä kalvaa...Näin ollen nousee viha, sitä toista kohtaan. Aivan kuin odottaisin sen toisen pystyvän täyttämään sen tyhjiön ja kun näin ei käy, turhaudun...Kenties. Aiheesta saisi kirjoitettua romaanin, enkä siltikään ymmärtäisi, mikä asian todellinen laita on. :)

"muut tunteet" Hmm...itsesääli? tyhjyys..? Nämä kuvastavat ehkä niitä muita tunteita...Jostain luin, että kyseessä voisi olla jotkut piilotetut, syyllisyyden, häpeän ja pelon tunteet. Kenties. Ja kun niitä ei kykene/halua tuntea ne ilmenee pohjattomana tyhjyyden tunteena. Vieläkö niitä muita tunteita on...hmm. Ilo. Koen sen suunnattomana hilpeytenä, jolla ei ole kyllä mitään tekemistä onnellisuuden kanssa. Onko se väärin? Tunneasioissa tunnen muutenkin liikkuvani, vähän heikoilla jäillä, enkä osaa kuvailla tätäkään paremmin, jotenkin näin se menee...Omalta osaltani. Miten se menee narskujen osalta on vaikea sanoa, koska en sellaista diagnoosia ainakaan vielä omista, vaikkakin merkkejä löytyy... :)

"Esim. Jos joskus kaipaamasi lempeys on vihaa ja vähättelyä, ja minä huomioin sen ja annan ne Sinulle, ja toisaalta jos kerron että mun kaipaamani lempeys on ystävällisyys ja välittäminen ja annat ne minulle, niin silloinhan me vuorovaikutuksessa palvelemme toistemme etua, ja samalla omaa etua."

Olisikin se näin yksinkertaista...mutta mun tapauksessa ei mikään ole. :)

En halua negatiivista huomioa ja kohtelua siksi koska siitä pitäisin, pikemminkin päinvastoin. Miten tämänkin nyt selittäisi...Ehkä se antaa vain minulle "hyvän" syyn kontrolloida toista ilman syyllisyyden tunteita, tai jotain. "Oikeuttaa" minut siihen...
Mikä taas tekee minusta vähemmän mukavan kumppanin parisuhteessa. :P

Voisinkin vastata vihaan lämmöllä, mutta en voi...( Olisin pyhimys! tai sitten vain ihan tavallinen masokisti...Hmm...)
Parisuhde on mulle tästä syystä mahdoton juttu. Se on joku taistelutanner, jonka ainoa tavoite on provosoida toista osoittamaan välittävänsä loputtomiin, siis sillä oikealla tavalla, ei vihalla. Eli jatkuva oravanpyörä." teet niin tai näin se on aina väärin". Näytät tunteita vaikka pitämällä kädestä, se on väärin (yleensä) näytät tunteita vaikkapa haukkumalla ( herättää toivon vastakaiun saamisesta, mutta on myös väärin, josta seuraa, jos ei muunlainen niin sanallinen kosto.) Että näin...En tiedä menikö vaikeaksi. Voin kyllä tarkentaa jos meni. :)

Kaverisuhteissa näillä tunneasioilla ei ole mulle niin merkitystä. Pidän kyllä kavereistani, heidän kanssaan on mukava jutella ja nauraa jne. mutta en sotke tunteita niihin ihmisuhteisiin, tai ole millään tavalla riippuvainen...Niin, sitä kai se on parisuhteessa. Jonkunlaista riippuvuutta, halusin tai en...Ja tuota riippuvuutta vastaan koitan pyristellä ajamalla toista pois luotani, kaikin tavoin. Kiitos kirjojen ja netin, ymmärrän nyt näitä asioita paremmin. :) Ehkä riippuvuus onkin mulle sitä rakkautta? Nyt meni niin vaikeaksi etten ala enää miettimään...

-"Olen ennen ajatellut kultaista sääntöä, että tee toiselle kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Nyt huomaan siinä epäkohdan. Meidän kaikkien haluthan on yksilöllisiä. Kultaisempi sääntö taitaisi olla; "tehkää toisillenne niinkuin toinen haluaa" :)

Hmm...Mielenkiintoinen näkökulma. Mutta siinä pitäisi mielestäni uhrata sitten itsensä sen toisen puolesta. Ja sehän sopii narskuille vallan mainiosti. ;) Kultainen sääntö narskujen kumppaneille:" tee toiselle, niinkuin toinen haluaa sinun tekevän ja kun se ei toimi, tee se uudestaan" Narskuilla se menisi jotakuinkin:" Tee itsellesi, niinkuin haluaisit muiden sinulle tekevän." Tai jotain tähän tapaan luulisin. :) Mutta tuossa on kyllä totuudenjyvä, jos tekee toiselle niinkuin haluaisi itselleen tehtävän, siinä ajattelee tavallaan sen toisen puolesta. Olettaa sen toisen pitävän tietynlaisesta kohtelusta...Hmm...

Sorry, tuli taas romaaninpituista tarinaa..."

Mielipiteitä?

yxex kirjoitti:

"Ohutnahkaisessa narsistissa ja läheisriippuvaisessa on paljon samaa"

Läheisriippuva-narsisti saatan myös olla, ja päättyykö "hulluuteni" siihenkään?

:-)

Läheisriippuvainen narsisti...Lueskelin tuossa aikani kuluksi taas aiheesta, nimittäin itse ajattelin pitkään suhteessa olevani läheisriippuvainen. Kunnes huomasin pieniä ristiriitoja...Ensinnäkään mulle ei ole ongelma sanoa "ei", en tunne tarvetta palvella ketään tai tehdä asioita kenenkään mieliksi, päinvastoin olen aina se jota palvellaan. ( en tiedä, näin se vain aina menee. )
En myöskään välitä mitä minusta ajatellaan, ja empatian laita on vähän niin ja näin.

Entäs sinä? Tuntuu että olen "puhunut" jo ihan riittävästi itsestäni, niin olisi mukava kuulla enemmän myös sinun näkemyksiäsi aiheesta, vaikka olethan niitä jo kiitettävästi heitellytkin. :)

Niin narsisti toimii, hän tekee vastapalveluksen, kun hänelle on tehty, tai kun hän saa huomiota, niin hän antaa sitä. Tämä oli yksi viheliäimmistä asioista, josta kärsin. Ei koskaan mitään selvää omasta tunteista tullutta tekoa, vain vastavuoroista konemaista palvelemista.

j.o.k.u. kirjoitti:

"Jos narsistin viha on käänteistä rakkautta, niin onko rakkaus käänteistä vihaa? Hmm.., entä muut tunteet sitten.."

Aloitan tästä...Tuntuu jotenkin helpoimmalta.
Varmaan annoin itsestäni melkoisen masokistisen kuvan. :) Mutta mielestäni se ei vastaa sitä mitä koitin sanoa...En vain löydä sille oikeita sanoja...

Taipumukseni on jotenkin ajatella, että vihan osoitus olisi myös merkki rakkaudesta. ( kai se näin menee oikeastikin? ) Ei vihaa ilman rakkautta, kaikki muu olisi vain välinpitämättömyyttä.

"Rakkaus käänteistä vihaa" Niin, kai sen noinkin voi ilmaista...En oikein osaa ottaa vastaan rakkautta, suhteessa on aina tunne, että toinen osapuoli ei välitä, ei siinä, ettei toinen sitä jatkuvasti osoittaisi, vaan kai se on jokin tyhjyys mikä kalvaa...Näin ollen nousee viha, sitä toista kohtaan. Aivan kuin odottaisin sen toisen pystyvän täyttämään sen tyhjiön ja kun näin ei käy, turhaudun...Kenties. Aiheesta saisi kirjoitettua romaanin, enkä siltikään ymmärtäisi, mikä asian todellinen laita on. :)

"muut tunteet" Hmm...itsesääli? tyhjyys..? Nämä kuvastavat ehkä niitä muita tunteita...Jostain luin, että kyseessä voisi olla jotkut piilotetut, syyllisyyden, häpeän ja pelon tunteet. Kenties. Ja kun niitä ei kykene/halua tuntea ne ilmenee pohjattomana tyhjyyden tunteena. Vieläkö niitä muita tunteita on...hmm. Ilo. Koen sen suunnattomana hilpeytenä, jolla ei ole kyllä mitään tekemistä onnellisuuden kanssa. Onko se väärin? Tunneasioissa tunnen muutenkin liikkuvani, vähän heikoilla jäillä, enkä osaa kuvailla tätäkään paremmin, jotenkin näin se menee...Omalta osaltani. Miten se menee narskujen osalta on vaikea sanoa, koska en sellaista diagnoosia ainakaan vielä omista, vaikkakin merkkejä löytyy... :)

"Esim. Jos joskus kaipaamasi lempeys on vihaa ja vähättelyä, ja minä huomioin sen ja annan ne Sinulle, ja toisaalta jos kerron että mun kaipaamani lempeys on ystävällisyys ja välittäminen ja annat ne minulle, niin silloinhan me vuorovaikutuksessa palvelemme toistemme etua, ja samalla omaa etua."

Olisikin se näin yksinkertaista...mutta mun tapauksessa ei mikään ole. :)

En halua negatiivista huomioa ja kohtelua siksi koska siitä pitäisin, pikemminkin päinvastoin. Miten tämänkin nyt selittäisi...Ehkä se antaa vain minulle "hyvän" syyn kontrolloida toista ilman syyllisyyden tunteita, tai jotain. "Oikeuttaa" minut siihen...
Mikä taas tekee minusta vähemmän mukavan kumppanin parisuhteessa. :P

Voisinkin vastata vihaan lämmöllä, mutta en voi...( Olisin pyhimys! tai sitten vain ihan tavallinen masokisti...Hmm...)
Parisuhde on mulle tästä syystä mahdoton juttu. Se on joku taistelutanner, jonka ainoa tavoite on provosoida toista osoittamaan välittävänsä loputtomiin, siis sillä oikealla tavalla, ei vihalla. Eli jatkuva oravanpyörä." teet niin tai näin se on aina väärin". Näytät tunteita vaikka pitämällä kädestä, se on väärin (yleensä) näytät tunteita vaikkapa haukkumalla ( herättää toivon vastakaiun saamisesta, mutta on myös väärin, josta seuraa, jos ei muunlainen niin sanallinen kosto.) Että näin...En tiedä menikö vaikeaksi. Voin kyllä tarkentaa jos meni. :)

Kaverisuhteissa näillä tunneasioilla ei ole mulle niin merkitystä. Pidän kyllä kavereistani, heidän kanssaan on mukava jutella ja nauraa jne. mutta en sotke tunteita niihin ihmisuhteisiin, tai ole millään tavalla riippuvainen...Niin, sitä kai se on parisuhteessa. Jonkunlaista riippuvuutta, halusin tai en...Ja tuota riippuvuutta vastaan koitan pyristellä ajamalla toista pois luotani, kaikin tavoin. Kiitos kirjojen ja netin, ymmärrän nyt näitä asioita paremmin. :) Ehkä riippuvuus onkin mulle sitä rakkautta? Nyt meni niin vaikeaksi etten ala enää miettimään...

-"Olen ennen ajatellut kultaista sääntöä, että tee toiselle kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Nyt huomaan siinä epäkohdan. Meidän kaikkien haluthan on yksilöllisiä. Kultaisempi sääntö taitaisi olla; "tehkää toisillenne niinkuin toinen haluaa" :)

Hmm...Mielenkiintoinen näkökulma. Mutta siinä pitäisi mielestäni uhrata sitten itsensä sen toisen puolesta. Ja sehän sopii narskuille vallan mainiosti. ;) Kultainen sääntö narskujen kumppaneille:" tee toiselle, niinkuin toinen haluaa sinun tekevän ja kun se ei toimi, tee se uudestaan" Narskuilla se menisi jotakuinkin:" Tee itsellesi, niinkuin haluaisit muiden sinulle tekevän." Tai jotain tähän tapaan luulisin. :) Mutta tuossa on kyllä totuudenjyvä, jos tekee toiselle niinkuin haluaisi itselleen tehtävän, siinä ajattelee tavallaan sen toisen puolesta. Olettaa sen toisen pitävän tietynlaisesta kohtelusta...Hmm...

Sorry, tuli taas romaaninpituista tarinaa..."

Mielipiteitä?

Niin, mielipiteitä..hmm..

Mun "järki" on ollut aika koetuksella muutaman päivän, ja tunnemaailmakin heittänyt pari kuperkeikkaa. Temppu (ja hänen vuoropuhelunsa narsistin uhrin kanssa) tutustutti minut tuohon ajatukseen sisäisestä naisestani, animastani. Kun oivalsin mistä on kyse, tajusin oman sokeuteni suhteen ensimmäisenä vuotena. Tämä nyt saatu tieto iski kuin hyökyaalto mun mieleen.

En tiedä mikä sisäinen naisihanteeni edes on, kenties äitini, siskoni, opettajani, mona lisa, aliens-ripley avaruudessa, serkkuni lapsuudessa, tätini, kaikki samassa paketissa..

Oletko Sinä ajatellut että sinulla on animus, minkä kautta näet/näit puolisosi?

"Luulen etsiytyväni tiedostamattani suhteisiin, missä toinen osapuoli muistuttaa jollain tapaa isääni, piittaamatonta ja väkivaltaista henkilöä, ja näin saan sitten elettyä tätä lapsuuttani uudelleen, niin että itse olenkin siinä"kyykyttäjän"roolissa eikä päinvastoin...Karua mutta totta."

Sä kirjoitat näistä asioista koska olet alkanut analysoimaan omaa elämääsi, kääntynyt itseen. Samaa mä teen. Haluan ymmärtää miksi olen tässä hetkessä, tässä tilanteessa ja tässä jamassa. Sisäinen tyhjyyden tunne, ja miten helposti sitä ratkaisua lähtee hakemaan ulkoapäin.

"Ilo. Koen sen suunnattomana hilpeytenä, jolla ei ole kyllä mitään tekemistä onnellisuuden kanssa. Onko se väärin?" Kumpa kaikki ihmiset olisi iloisia, niin eläisimme paremmassa maailmassa. =)

Mun arvomaailmani rakentuu monista asioista. Parisuhteessa tykkään toisen huomioimisesta, hellyyden antamisesta, paijaamisesta, silittelystä. Saan iloni kun näen toisen tykkäävän, ja saan voimaa tästä antamisesta. Mun henkilökohtainen parisuhdeongelmani oli lyhyesti; Alkuajan molemminpuolisn hellyyden jälkeen toinen osapuoli lopetti "kuin seinään" tunteiden osoittamisen. Kaikki muuttui nopeasti eri tasoiseksi hyväksikäytöksi, alkoi ilmetä nöyryyttämistä, mitätöintiä, halveksuntaa, ystävistäni ja sukulaisistani eristämistä, raivoamista, julmuuttakin. Minä edelleen rakastuneena en voinut käsittää mitä tapahtuu, kieltäydyin näkemästä. Annoin, halusin antaa aina vaan rakkautta, silti sain vastaani tunteettomuutta. Pari vuotta sitä ja olin kuin aavikolle kuivunut joki.

Nyt olen yxex ja yx nettiriippuvainen kans :)

Pohtimisiin..

Kiitos kommenteista temppuilija ja lottamari! Kyllä kultainen sääntö on hyvä, mutta parisuhteessa vastavuoroisuuden puuttuminen aiheuttaa kitkaa. Kuinka monta kertaa on maailmassa puoliso sanonut toiselle; "kuin tyhjille seinille puhuisi"

Onko väärin haluta jotain itselleen?

yxex kirjoitti:

Niin, mielipiteitä..hmm..

Mun "järki" on ollut aika koetuksella muutaman päivän, ja tunnemaailmakin heittänyt pari kuperkeikkaa. Temppu (ja hänen vuoropuhelunsa narsistin uhrin kanssa) tutustutti minut tuohon ajatukseen sisäisestä naisestani, animastani. Kun oivalsin mistä on kyse, tajusin oman sokeuteni suhteen ensimmäisenä vuotena. Tämä nyt saatu tieto iski kuin hyökyaalto mun mieleen.

En tiedä mikä sisäinen naisihanteeni edes on, kenties äitini, siskoni, opettajani, mona lisa, aliens-ripley avaruudessa, serkkuni lapsuudessa, tätini, kaikki samassa paketissa..

Oletko Sinä ajatellut että sinulla on animus, minkä kautta näet/näit puolisosi?

"Luulen etsiytyväni tiedostamattani suhteisiin, missä toinen osapuoli muistuttaa jollain tapaa isääni, piittaamatonta ja väkivaltaista henkilöä, ja näin saan sitten elettyä tätä lapsuuttani uudelleen, niin että itse olenkin siinä"kyykyttäjän"roolissa eikä päinvastoin...Karua mutta totta."

Sä kirjoitat näistä asioista koska olet alkanut analysoimaan omaa elämääsi, kääntynyt itseen. Samaa mä teen. Haluan ymmärtää miksi olen tässä hetkessä, tässä tilanteessa ja tässä jamassa. Sisäinen tyhjyyden tunne, ja miten helposti sitä ratkaisua lähtee hakemaan ulkoapäin.

"Ilo. Koen sen suunnattomana hilpeytenä, jolla ei ole kyllä mitään tekemistä onnellisuuden kanssa. Onko se väärin?" Kumpa kaikki ihmiset olisi iloisia, niin eläisimme paremmassa maailmassa. =)

Mun arvomaailmani rakentuu monista asioista. Parisuhteessa tykkään toisen huomioimisesta, hellyyden antamisesta, paijaamisesta, silittelystä. Saan iloni kun näen toisen tykkäävän, ja saan voimaa tästä antamisesta. Mun henkilökohtainen parisuhdeongelmani oli lyhyesti; Alkuajan molemminpuolisn hellyyden jälkeen toinen osapuoli lopetti "kuin seinään" tunteiden osoittamisen. Kaikki muuttui nopeasti eri tasoiseksi hyväksikäytöksi, alkoi ilmetä nöyryyttämistä, mitätöintiä, halveksuntaa, ystävistäni ja sukulaisistani eristämistä, raivoamista, julmuuttakin. Minä edelleen rakastuneena en voinut käsittää mitä tapahtuu, kieltäydyin näkemästä. Annoin, halusin antaa aina vaan rakkautta, silti sain vastaani tunteettomuutta. Pari vuotta sitä ja olin kuin aavikolle kuivunut joki.

Nyt olen yxex ja yx nettiriippuvainen kans :)

Pohtimisiin..

Aika huolimattomasti luin viestiketjun, mutta jos oikein ymmärsin, niin pari nimimerkkiä halusi oppia ymmärtämään itseään ja parantumaan narsismistaan?

Kukaan (tai kumpikaan) ei kuitenkaan heittänyt ilmaan ajatusta psykoterapiaan menosta? Ammattilaiset sanovat, että narsismista voi (pienet mahdollisuudet) parantua vain pitkän terapian avulla.

Oletan, että tässä viestiketjussa kirjoittavat mahdolliset narsistit eivät siis todellisuudessa halua halua parantua empatiakykyiseksi ihmiseksi tai uskalla tutustua omaan itseensä.
Kuvittelevat että pystyvät tutustumaan itse itseensä. Vailla ammattiauttajan näkökulmaa, hankkien näkökulmia täältä ah niin tasokkaalta keskustelupalstalta....
No juu. Tartteeko sen enempää kirjoittaakaan mtä asiasta ajattelen.

yxex kirjoitti:

Niin, mielipiteitä..hmm..

Mun "järki" on ollut aika koetuksella muutaman päivän, ja tunnemaailmakin heittänyt pari kuperkeikkaa. Temppu (ja hänen vuoropuhelunsa narsistin uhrin kanssa) tutustutti minut tuohon ajatukseen sisäisestä naisestani, animastani. Kun oivalsin mistä on kyse, tajusin oman sokeuteni suhteen ensimmäisenä vuotena. Tämä nyt saatu tieto iski kuin hyökyaalto mun mieleen.

En tiedä mikä sisäinen naisihanteeni edes on, kenties äitini, siskoni, opettajani, mona lisa, aliens-ripley avaruudessa, serkkuni lapsuudessa, tätini, kaikki samassa paketissa..

Oletko Sinä ajatellut että sinulla on animus, minkä kautta näet/näit puolisosi?

"Luulen etsiytyväni tiedostamattani suhteisiin, missä toinen osapuoli muistuttaa jollain tapaa isääni, piittaamatonta ja väkivaltaista henkilöä, ja näin saan sitten elettyä tätä lapsuuttani uudelleen, niin että itse olenkin siinä"kyykyttäjän"roolissa eikä päinvastoin...Karua mutta totta."

Sä kirjoitat näistä asioista koska olet alkanut analysoimaan omaa elämääsi, kääntynyt itseen. Samaa mä teen. Haluan ymmärtää miksi olen tässä hetkessä, tässä tilanteessa ja tässä jamassa. Sisäinen tyhjyyden tunne, ja miten helposti sitä ratkaisua lähtee hakemaan ulkoapäin.

"Ilo. Koen sen suunnattomana hilpeytenä, jolla ei ole kyllä mitään tekemistä onnellisuuden kanssa. Onko se väärin?" Kumpa kaikki ihmiset olisi iloisia, niin eläisimme paremmassa maailmassa. =)

Mun arvomaailmani rakentuu monista asioista. Parisuhteessa tykkään toisen huomioimisesta, hellyyden antamisesta, paijaamisesta, silittelystä. Saan iloni kun näen toisen tykkäävän, ja saan voimaa tästä antamisesta. Mun henkilökohtainen parisuhdeongelmani oli lyhyesti; Alkuajan molemminpuolisn hellyyden jälkeen toinen osapuoli lopetti "kuin seinään" tunteiden osoittamisen. Kaikki muuttui nopeasti eri tasoiseksi hyväksikäytöksi, alkoi ilmetä nöyryyttämistä, mitätöintiä, halveksuntaa, ystävistäni ja sukulaisistani eristämistä, raivoamista, julmuuttakin. Minä edelleen rakastuneena en voinut käsittää mitä tapahtuu, kieltäydyin näkemästä. Annoin, halusin antaa aina vaan rakkautta, silti sain vastaani tunteettomuutta. Pari vuotta sitä ja olin kuin aavikolle kuivunut joki.

Nyt olen yxex ja yx nettiriippuvainen kans :)

Pohtimisiin..

"Minä edelleen rakastuneena en voinut käsittää mitä tapahtuu, kieltäydyin näkemästä. Annoin, halusin antaa aina vaan rakkautta, silti sain vastaani tunteettomuutta. Pari vuotta sitä ja olin kuin aavikolle kuivunut joki."

Jotenkin tavallaan pystyn samaistumaan tuohon tilanteeseesi, mutta tavallaan tunnen olevani myös se vastapuoli.
Sitä vaatii liikaa ja toivoo liikaa, kunnes huomaa, että nuo pyrkimykset kääntyvätkin itseään vastaan...Onko vika siinä, että pyrkii ajattelemaan ja ajattelee toisen puolesta. Vaiko siinä, että toivoo liikaa, niin ettei toinen voi näihin toiveisiin koskaan vastata...Vaiko kenties siinä, että omat odotukset ovatkin olleet kohdillaan, muttei toisella ole ollut aikomustakaan näihin tunteisiin koskaan vastata, joten sitä tunteekin itsensä huonoksi, syylliseksi kaikkeen, mitättömäksi...Ehkä ilman omaa syytään, ken tietää. Itse tiedän jo vastaukseni tähän. Ainakin luulen tietäväni...

Puhuit eristämisestä.
Itse en tällaista omassa suhteessani kokenut. Tästä(kin) syystä aloinkin miettimään, että ehkä en sitten ollutkaan suhteessa se"uhri". Ei minun "puoliskoani" kiinnostanut missä liikuin. Ainakaan yleensä. Mitä kauempana sen parempi, sen tunteen sain. :)

"Oletko Sinä ajatellut että sinulla on animus, minkä kautta näet/näit puolisosi?"

Hmm...Vaikea kysymys.
Pitäisi miettiä sisäistä miestään, kun tunnen muutenkin olevani aika"miehinen"tavoiltani ja ajattelultani. :) ( mutten ulkonäöltäni. ;) )
Enpä tiedä, mitä tuo sisäinen kuva nyt pitäisi sisällään...Kenties kaikkea sitä mitä minun odotettiin olevan, mutten noihin toiveisiin voinut vastata, minä kun nyt satun olemaan hieman väärää sukupuolta. :) Näin ollen jahtasin varmaan jotain vanhempieni luomaa haavekuvaa täydellisestä "minusta". Tai jotain tähän tapaan...
Oih...Mikäs sen narsistisempaa.

riittaliisa ja muut kirjoitti:

Aika huolimattomasti luin viestiketjun, mutta jos oikein ymmärsin, niin pari nimimerkkiä halusi oppia ymmärtämään itseään ja parantumaan narsismistaan?

Kukaan (tai kumpikaan) ei kuitenkaan heittänyt ilmaan ajatusta psykoterapiaan menosta? Ammattilaiset sanovat, että narsismista voi (pienet mahdollisuudet) parantua vain pitkän terapian avulla.

Oletan, että tässä viestiketjussa kirjoittavat mahdolliset narsistit eivät siis todellisuudessa halua halua parantua empatiakykyiseksi ihmiseksi tai uskalla tutustua omaan itseensä.
Kuvittelevat että pystyvät tutustumaan itse itseensä. Vailla ammattiauttajan näkökulmaa, hankkien näkökulmia täältä ah niin tasokkaalta keskustelupalstalta....
No juu. Tartteeko sen enempää kirjoittaakaan mtä asiasta ajattelen.

Mun hiekkalinnasta tulisi helposti terapeutin rakentama, siksi mielummin pohdiskelen asiaa toistaiseksi yksinäisyydessä ja käyttämällä tätä vertaistukisivustoa apuna. Olen jo oppinut monta asiaa seuraamalla ihmisten välistä keskustelua. Kumpi parempi; yksi terapeutti, vai kokonainen joukko samoissa liemissä keitettyjä ihmisiä?

Kommenttisi oli yllättävä, mutta tärkeä ja arvokas!

riittaliisa ja muut kirjoitti:

Aika huolimattomasti luin viestiketjun, mutta jos oikein ymmärsin, niin pari nimimerkkiä halusi oppia ymmärtämään itseään ja parantumaan narsismistaan?

Kukaan (tai kumpikaan) ei kuitenkaan heittänyt ilmaan ajatusta psykoterapiaan menosta? Ammattilaiset sanovat, että narsismista voi (pienet mahdollisuudet) parantua vain pitkän terapian avulla.

Oletan, että tässä viestiketjussa kirjoittavat mahdolliset narsistit eivät siis todellisuudessa halua halua parantua empatiakykyiseksi ihmiseksi tai uskalla tutustua omaan itseensä.
Kuvittelevat että pystyvät tutustumaan itse itseensä. Vailla ammattiauttajan näkökulmaa, hankkien näkökulmia täältä ah niin tasokkaalta keskustelupalstalta....
No juu. Tartteeko sen enempää kirjoittaakaan mtä asiasta ajattelen.

Ja, sinäkö luulet että narsismista voidaan jotenkin terapian avulla parantua? Miten ihmeessä ihmiset eivät vieläkään tajua, että kysymys on luonteesta, ei sairaudesta! Mitään pientä mahdollisuutta ei ole parantua narsismista, ei pitkänkään terapian avulla, se on pelkkää huuhaata. Et voi tietää sitäkään onko tällä palstalla oikeitakin ammattiauttajia.

yxex kirjoitti:

Mun hiekkalinnasta tulisi helposti terapeutin rakentama, siksi mielummin pohdiskelen asiaa toistaiseksi yksinäisyydessä ja käyttämällä tätä vertaistukisivustoa apuna. Olen jo oppinut monta asiaa seuraamalla ihmisten välistä keskustelua. Kumpi parempi; yksi terapeutti, vai kokonainen joukko samoissa liemissä keitettyjä ihmisiä?

Kommenttisi oli yllättävä, mutta tärkeä ja arvokas!

Varmasti halvempi ja intensiivisempi tapa käsitellä omaa hiekkalinnaa täällä ja hakea adekvaatisti tietoa itse omassa yksnäisyydessään. Kaikki eivät tarvitse terapeutin apua siinä olet oikeassa.

lottamari_1 kirjoitti:

Varmasti halvempi ja intensiivisempi tapa käsitellä omaa hiekkalinnaa täällä ja hakea adekvaatisti tietoa itse omassa yksnäisyydessään. Kaikki eivät tarvitse terapeutin apua siinä olet oikeassa.

Kiitos!

Joskus ystävän hymy voi pelastaa päivän. Siihen ei välttämättä terapeutti pysty.

riittaliisa ja muut kirjoitti:

Aika huolimattomasti luin viestiketjun, mutta jos oikein ymmärsin, niin pari nimimerkkiä halusi oppia ymmärtämään itseään ja parantumaan narsismistaan?

Kukaan (tai kumpikaan) ei kuitenkaan heittänyt ilmaan ajatusta psykoterapiaan menosta? Ammattilaiset sanovat, että narsismista voi (pienet mahdollisuudet) parantua vain pitkän terapian avulla.

Oletan, että tässä viestiketjussa kirjoittavat mahdolliset narsistit eivät siis todellisuudessa halua halua parantua empatiakykyiseksi ihmiseksi tai uskalla tutustua omaan itseensä.
Kuvittelevat että pystyvät tutustumaan itse itseensä. Vailla ammattiauttajan näkökulmaa, hankkien näkökulmia täältä ah niin tasokkaalta keskustelupalstalta....
No juu. Tartteeko sen enempää kirjoittaakaan mtä asiasta ajattelen.

"Oletan, että tässä viestiketjussa kirjoittavat mahdolliset narsistit eivät siis todellisuudessa halua halua parantua empatiakykyiseksi ihmiseksi tai uskalla tutustua omaan itseensä."

Mistä se empatia kasvaa..? Kävisikö siinä terapian loputtua, niin kuin The Grinch:issä? Sydän kasvaisi yllättäen suureksi, "Grinchi" tajuaisi kaikki pahat tekonsa, ja kaikki eläisi onnellisena" happy ever after"... :D

Kyllä itse ainakin ajattelin edetä ihan omilla ehdoillani...Kiitos vain.
Olisipa se mukavaa, jos jokainen huolehtisi vain omista asioistaan...ja päästään.

Niin täydellistä ihmistä olekaan, joka ei olisi jossain määrin terapian tarpeessa...

"Tartteeko sen enempää kirjoittaakaan mtä asiasta ajattelen."

Ei tartte. Eikä minunkaan varmaan tartte kertoa, miten paljon tämä asia kiinnosti. :)

j.o.k.u. kirjoitti:

"Oletan, että tässä viestiketjussa kirjoittavat mahdolliset narsistit eivät siis todellisuudessa halua halua parantua empatiakykyiseksi ihmiseksi tai uskalla tutustua omaan itseensä."

Mistä se empatia kasvaa..? Kävisikö siinä terapian loputtua, niin kuin The Grinch:issä? Sydän kasvaisi yllättäen suureksi, "Grinchi" tajuaisi kaikki pahat tekonsa, ja kaikki eläisi onnellisena" happy ever after"... :D

Kyllä itse ainakin ajattelin edetä ihan omilla ehdoillani...Kiitos vain.
Olisipa se mukavaa, jos jokainen huolehtisi vain omista asioistaan...ja päästään.

Niin täydellistä ihmistä olekaan, joka ei olisi jossain määrin terapian tarpeessa...

"Tartteeko sen enempää kirjoittaakaan mtä asiasta ajattelen."

Ei tartte. Eikä minunkaan varmaan tartte kertoa, miten paljon tämä asia kiinnosti. :)

Niin, tuo Grinch ei tarvinnut terapiaa vaan rakkautta, koska oli erilainen ja hyljeksitty. Grinch korvasi puuttuneen rakkauden elämässään suurella tavaramäärällä ja ahneudella, hän haki turvaa materiasta, mutta vasta aito rakkaus muutti hänet ilkeästä kiltiksi. Leffa oli tyypillinen kuvaus rakkauden voimasta, joka ikävä kyllä ei päde narsistiin. Grinch ei ollut narsisti.

j.o.k.u. kirjoitti:

"Minä edelleen rakastuneena en voinut käsittää mitä tapahtuu, kieltäydyin näkemästä. Annoin, halusin antaa aina vaan rakkautta, silti sain vastaani tunteettomuutta. Pari vuotta sitä ja olin kuin aavikolle kuivunut joki."

Jotenkin tavallaan pystyn samaistumaan tuohon tilanteeseesi, mutta tavallaan tunnen olevani myös se vastapuoli.
Sitä vaatii liikaa ja toivoo liikaa, kunnes huomaa, että nuo pyrkimykset kääntyvätkin itseään vastaan...Onko vika siinä, että pyrkii ajattelemaan ja ajattelee toisen puolesta. Vaiko siinä, että toivoo liikaa, niin ettei toinen voi näihin toiveisiin koskaan vastata...Vaiko kenties siinä, että omat odotukset ovatkin olleet kohdillaan, muttei toisella ole ollut aikomustakaan näihin tunteisiin koskaan vastata, joten sitä tunteekin itsensä huonoksi, syylliseksi kaikkeen, mitättömäksi...Ehkä ilman omaa syytään, ken tietää. Itse tiedän jo vastaukseni tähän. Ainakin luulen tietäväni...

Puhuit eristämisestä.
Itse en tällaista omassa suhteessani kokenut. Tästä(kin) syystä aloinkin miettimään, että ehkä en sitten ollutkaan suhteessa se"uhri". Ei minun "puoliskoani" kiinnostanut missä liikuin. Ainakaan yleensä. Mitä kauempana sen parempi, sen tunteen sain. :)

"Oletko Sinä ajatellut että sinulla on animus, minkä kautta näet/näit puolisosi?"

Hmm...Vaikea kysymys.
Pitäisi miettiä sisäistä miestään, kun tunnen muutenkin olevani aika"miehinen"tavoiltani ja ajattelultani. :) ( mutten ulkonäöltäni. ;) )
Enpä tiedä, mitä tuo sisäinen kuva nyt pitäisi sisällään...Kenties kaikkea sitä mitä minun odotettiin olevan, mutten noihin toiveisiin voinut vastata, minä kun nyt satun olemaan hieman väärää sukupuolta. :) Näin ollen jahtasin varmaan jotain vanhempieni luomaa haavekuvaa täydellisestä "minusta". Tai jotain tähän tapaan...
Oih...Mikäs sen narsistisempaa.

"Jotenkin tavallaan pystyn samaistumaan tuohon tilanteeseesi, mutta tavallaan tunnen olevani myös se vastapuoli."

Se että pystyy samaistumaan, asettautumaan toisen asemaan on hyvä asia! Miettimään syitä ja seurauksia. Mitä annan toiselle ihmiselle, sanallisesti tai fyysisesti. Se asettaa meidät vastuuseen omasta itsestämme. Toista ihmistä ei pysty muuttamaan. Kaikki lähtee omasta halusta, meillä jokaisella. Jos taas toinen pakenee vastuutaan ja aiheuttaa tuskaa sinulle, eikö silloin ole oikeus pyytää häntä lopettamaan ja kunnioittamaan sinun rajojasi. Ja jos toinen siitä huolimatta jatkaa rajojen rikkomista, voiko hän syyttää pois lähdöstäsi muuta kuin itseään?

Itse asiassa voi. Syyttää sinua siitä että hän teki väärin. Asetelma narsisti(hän joka ei kestänyt) vastaan uhri(hän joka ei kunnioittanut toisen rajoja) on syntynyt. Siinäpä sitä sotkua selvitettäväksi. :)

Odotteet puolisosta mutkistavat asiaa. Sisälläni on tyhjä tunne, miksei se perkule täytä sitä. Hmm..pitäisikö madaltaa odotekynnystä.

Joo, breikki tekee ihmiselle hyvää, ei tehdä tästä pohtimisesta ongelmaa. Väkisin ei mitään synny.

yxex kirjoitti:

"Jotenkin tavallaan pystyn samaistumaan tuohon tilanteeseesi, mutta tavallaan tunnen olevani myös se vastapuoli."

Se että pystyy samaistumaan, asettautumaan toisen asemaan on hyvä asia! Miettimään syitä ja seurauksia. Mitä annan toiselle ihmiselle, sanallisesti tai fyysisesti. Se asettaa meidät vastuuseen omasta itsestämme. Toista ihmistä ei pysty muuttamaan. Kaikki lähtee omasta halusta, meillä jokaisella. Jos taas toinen pakenee vastuutaan ja aiheuttaa tuskaa sinulle, eikö silloin ole oikeus pyytää häntä lopettamaan ja kunnioittamaan sinun rajojasi. Ja jos toinen siitä huolimatta jatkaa rajojen rikkomista, voiko hän syyttää pois lähdöstäsi muuta kuin itseään?

Itse asiassa voi. Syyttää sinua siitä että hän teki väärin. Asetelma narsisti(hän joka ei kestänyt) vastaan uhri(hän joka ei kunnioittanut toisen rajoja) on syntynyt. Siinäpä sitä sotkua selvitettäväksi. :)

Odotteet puolisosta mutkistavat asiaa. Sisälläni on tyhjä tunne, miksei se perkule täytä sitä. Hmm..pitäisikö madaltaa odotekynnystä.

Joo, breikki tekee ihmiselle hyvää, ei tehdä tästä pohtimisesta ongelmaa. Väkisin ei mitään synny.

"Jos taas toinen pakenee vastuutaan ja aiheuttaa tuskaa sinulle, eikö silloin ole oikeus pyytää häntä lopettamaan ja kunnioittamaan sinun rajojasi. Ja jos toinen siitä huolimatta jatkaa rajojen rikkomista, voiko hän syyttää pois lähdöstäsi muuta kuin itseään?

Itse asiassa voi. Syyttää sinua siitä että hän teki väärin. Asetelma narsisti(hän joka ei kestänyt) vastaan uhri(hän joka ei kunnioittanut toisen rajoja) on syntynyt."

Siinä sitten koittaa selvittää kuka teki väärin alunalkaen. Vai pitäisikö ajatella, että molemmat teki väärin, toinen ei vain kyennyt lopettamaan tätä väärintekemistä...Hmm...
Välillä tuntuu että katselet asiaa eksäni perspektiivistä, kun taas minä katselen sinun eksäsi...Siinäpä sitä miettimistä sitten. :)

Tuossa on vain yksi asia mikä kummastuttaa hieman...
Sinun tarinassasi narsisti lähtee, koska ei kestä ainaista rajojen rikkomista. Kun taas uhri jää "uhrin kaapu" päällään syyttämään tätä lähtenyttä narsistia, omista ja miksei toisenkin virheistä.

Oletan että sinä olet tuo lähtenyt osapuoli, sen käsityksen jostain aiemmasta viestiketjusta sain, ja tämä uhri jää...
Silloinhan minäkin olisin vain uhri, sillä eksäni oli tuo lähtenyt osapuoli...Tai oikeastaan pistin lopulta sen viimeisen pisteen ja käskin keräämään kamat kasaan ja häipymään. :)
Hmm...Toinen asia mikä mietityttää, niin eikö narsku ole yleensä se osapuoli, joka jaksaa riidellä vaikka maailmantappiin asti, kun taas se viaton (tai vähemmän viaton) uhri väsähtää ja saa lopulta tarpeekseen, alkaa välttelemään riitoja ja pikkuhiljaa hivuttautuu kauemmas, odottaen että toinen tekisi sen eropäätöksen hänen puolestaan. (näin meillä :) )

Jännästi kiepsautit vain ajatusmaailmani ylösalaisin. Joten jomman kumman meistä on ilmeisesti oltava se"uhrimpi"osapuoli...Kumpi, sitä en osaa sanoa. Ehkä se selviää.

Tai sitten, kuten sanoit, on kaksi narsistia...Mutta jotain tässä nyt on mikä häiritsee. Eikä ihan vähänkään. :) Koitan tässä ottaa langan päästä kiinni...Hmm...

Tuossa tarinassasi selvästi tämä"uhri-osapuoli", heittää kaiken vastuun tämän lähtijän niskaan, syyttämällä toista, jopa omista virheistään. Entäs tämä lähtijä sitten...Eikö häntä, sinua, yhtään"ketuttanut" tällainen touhu..?

Itse, vaikka eroa tein ja sitä tarkoituksellani ( näin olen ymmärtänyt ) aiheutin koko suhteen ajan, jaksoin silti aina vain syyttää tätä toista osapuolta.
En jättänyt tätä rauhaan eron jälkeenkään, ja lopulta jopa kostin tälle eksäni"nyksälle", sen että oli vienyt eksäni( joka oli vapaa silloin )minulta...

Tämän pienen kostoni jälkeen ei enää ole voinut vähempää kiinnostaa mitä eksäni tekee ja kenen kanssa. Yritinpä eksääni kerran takaisinkin( umpikännissä )mutta eipä hän oikein lämmennyt ajatukselle, mitä näin jälkikäteen en yhtään ihmettele...

Mutta silloin se oli paha"narsistinen loukkaus"...Tästä loukkaantuneena sekoitinkin elämäni heti perusteellisesti haukkumalla parhaat kaverinikin, katkaisemalla yhteydet sukulaisiin yms...Ja tässä sitä nyt ollaan... :) Mutta siitä on jo aikaa ja tilanne on parantumaan päin...Ihmiset kun ovat niin unohtavia ja anteeksiantavia. Aivan toisin kuin minä.

Ja siis...Minä olen tuon tarinasi uhri. :)

( Tästä voisi ehkä" narsistin uhrikin "oppia jotain, mikäli hän tätä lukee, niin paljon samaa oli hänen tarinassaan, ja minun toimissani. Sillä vaikka joku on minua joskus 'enkeliksi' kutsunutkin, se on aivan toista kuin mitä sisältäni löytyy... :) )

j.o.k.u. kirjoitti:

"Jos taas toinen pakenee vastuutaan ja aiheuttaa tuskaa sinulle, eikö silloin ole oikeus pyytää häntä lopettamaan ja kunnioittamaan sinun rajojasi. Ja jos toinen siitä huolimatta jatkaa rajojen rikkomista, voiko hän syyttää pois lähdöstäsi muuta kuin itseään?

Itse asiassa voi. Syyttää sinua siitä että hän teki väärin. Asetelma narsisti(hän joka ei kestänyt) vastaan uhri(hän joka ei kunnioittanut toisen rajoja) on syntynyt."

Siinä sitten koittaa selvittää kuka teki väärin alunalkaen. Vai pitäisikö ajatella, että molemmat teki väärin, toinen ei vain kyennyt lopettamaan tätä väärintekemistä...Hmm...
Välillä tuntuu että katselet asiaa eksäni perspektiivistä, kun taas minä katselen sinun eksäsi...Siinäpä sitä miettimistä sitten. :)

Tuossa on vain yksi asia mikä kummastuttaa hieman...
Sinun tarinassasi narsisti lähtee, koska ei kestä ainaista rajojen rikkomista. Kun taas uhri jää "uhrin kaapu" päällään syyttämään tätä lähtenyttä narsistia, omista ja miksei toisenkin virheistä.

Oletan että sinä olet tuo lähtenyt osapuoli, sen käsityksen jostain aiemmasta viestiketjusta sain, ja tämä uhri jää...
Silloinhan minäkin olisin vain uhri, sillä eksäni oli tuo lähtenyt osapuoli...Tai oikeastaan pistin lopulta sen viimeisen pisteen ja käskin keräämään kamat kasaan ja häipymään. :)
Hmm...Toinen asia mikä mietityttää, niin eikö narsku ole yleensä se osapuoli, joka jaksaa riidellä vaikka maailmantappiin asti, kun taas se viaton (tai vähemmän viaton) uhri väsähtää ja saa lopulta tarpeekseen, alkaa välttelemään riitoja ja pikkuhiljaa hivuttautuu kauemmas, odottaen että toinen tekisi sen eropäätöksen hänen puolestaan. (näin meillä :) )

Jännästi kiepsautit vain ajatusmaailmani ylösalaisin. Joten jomman kumman meistä on ilmeisesti oltava se"uhrimpi"osapuoli...Kumpi, sitä en osaa sanoa. Ehkä se selviää.

Tai sitten, kuten sanoit, on kaksi narsistia...Mutta jotain tässä nyt on mikä häiritsee. Eikä ihan vähänkään. :) Koitan tässä ottaa langan päästä kiinni...Hmm...

Tuossa tarinassasi selvästi tämä"uhri-osapuoli", heittää kaiken vastuun tämän lähtijän niskaan, syyttämällä toista, jopa omista virheistään. Entäs tämä lähtijä sitten...Eikö häntä, sinua, yhtään"ketuttanut" tällainen touhu..?

Itse, vaikka eroa tein ja sitä tarkoituksellani ( näin olen ymmärtänyt ) aiheutin koko suhteen ajan, jaksoin silti aina vain syyttää tätä toista osapuolta.
En jättänyt tätä rauhaan eron jälkeenkään, ja lopulta jopa kostin tälle eksäni"nyksälle", sen että oli vienyt eksäni( joka oli vapaa silloin )minulta...

Tämän pienen kostoni jälkeen ei enää ole voinut vähempää kiinnostaa mitä eksäni tekee ja kenen kanssa. Yritinpä eksääni kerran takaisinkin( umpikännissä )mutta eipä hän oikein lämmennyt ajatukselle, mitä näin jälkikäteen en yhtään ihmettele...

Mutta silloin se oli paha"narsistinen loukkaus"...Tästä loukkaantuneena sekoitinkin elämäni heti perusteellisesti haukkumalla parhaat kaverinikin, katkaisemalla yhteydet sukulaisiin yms...Ja tässä sitä nyt ollaan... :) Mutta siitä on jo aikaa ja tilanne on parantumaan päin...Ihmiset kun ovat niin unohtavia ja anteeksiantavia. Aivan toisin kuin minä.

Ja siis...Minä olen tuon tarinasi uhri. :)

( Tästä voisi ehkä" narsistin uhrikin "oppia jotain, mikäli hän tätä lukee, niin paljon samaa oli hänen tarinassaan, ja minun toimissani. Sillä vaikka joku on minua joskus 'enkeliksi' kutsunutkin, se on aivan toista kuin mitä sisältäni löytyy... :) )

Lisäystä:

...Ja mitä tulee tuohon"kostooni" se ei ollut edes millään lailla suunniteltu. Tämä eksän nykyinen vain ei oikein sietänyt sitä, että tuppauduin ehkä liiaksi heidän elämäänsä, joten tästä suivaantuneena hän järkkäsi tilanteen hankalaksi itselleen ihan itse. :)

Pienenä tarkennuksena vain...Väärinkäsitysten riski kun on niin suuri täällä palstalla. Olen huomannut. :)

j.o.k.u. kirjoitti:

"Jos taas toinen pakenee vastuutaan ja aiheuttaa tuskaa sinulle, eikö silloin ole oikeus pyytää häntä lopettamaan ja kunnioittamaan sinun rajojasi. Ja jos toinen siitä huolimatta jatkaa rajojen rikkomista, voiko hän syyttää pois lähdöstäsi muuta kuin itseään?

Itse asiassa voi. Syyttää sinua siitä että hän teki väärin. Asetelma narsisti(hän joka ei kestänyt) vastaan uhri(hän joka ei kunnioittanut toisen rajoja) on syntynyt."

Siinä sitten koittaa selvittää kuka teki väärin alunalkaen. Vai pitäisikö ajatella, että molemmat teki väärin, toinen ei vain kyennyt lopettamaan tätä väärintekemistä...Hmm...
Välillä tuntuu että katselet asiaa eksäni perspektiivistä, kun taas minä katselen sinun eksäsi...Siinäpä sitä miettimistä sitten. :)

Tuossa on vain yksi asia mikä kummastuttaa hieman...
Sinun tarinassasi narsisti lähtee, koska ei kestä ainaista rajojen rikkomista. Kun taas uhri jää "uhrin kaapu" päällään syyttämään tätä lähtenyttä narsistia, omista ja miksei toisenkin virheistä.

Oletan että sinä olet tuo lähtenyt osapuoli, sen käsityksen jostain aiemmasta viestiketjusta sain, ja tämä uhri jää...
Silloinhan minäkin olisin vain uhri, sillä eksäni oli tuo lähtenyt osapuoli...Tai oikeastaan pistin lopulta sen viimeisen pisteen ja käskin keräämään kamat kasaan ja häipymään. :)
Hmm...Toinen asia mikä mietityttää, niin eikö narsku ole yleensä se osapuoli, joka jaksaa riidellä vaikka maailmantappiin asti, kun taas se viaton (tai vähemmän viaton) uhri väsähtää ja saa lopulta tarpeekseen, alkaa välttelemään riitoja ja pikkuhiljaa hivuttautuu kauemmas, odottaen että toinen tekisi sen eropäätöksen hänen puolestaan. (näin meillä :) )

Jännästi kiepsautit vain ajatusmaailmani ylösalaisin. Joten jomman kumman meistä on ilmeisesti oltava se"uhrimpi"osapuoli...Kumpi, sitä en osaa sanoa. Ehkä se selviää.

Tai sitten, kuten sanoit, on kaksi narsistia...Mutta jotain tässä nyt on mikä häiritsee. Eikä ihan vähänkään. :) Koitan tässä ottaa langan päästä kiinni...Hmm...

Tuossa tarinassasi selvästi tämä"uhri-osapuoli", heittää kaiken vastuun tämän lähtijän niskaan, syyttämällä toista, jopa omista virheistään. Entäs tämä lähtijä sitten...Eikö häntä, sinua, yhtään"ketuttanut" tällainen touhu..?

Itse, vaikka eroa tein ja sitä tarkoituksellani ( näin olen ymmärtänyt ) aiheutin koko suhteen ajan, jaksoin silti aina vain syyttää tätä toista osapuolta.
En jättänyt tätä rauhaan eron jälkeenkään, ja lopulta jopa kostin tälle eksäni"nyksälle", sen että oli vienyt eksäni( joka oli vapaa silloin )minulta...

Tämän pienen kostoni jälkeen ei enää ole voinut vähempää kiinnostaa mitä eksäni tekee ja kenen kanssa. Yritinpä eksääni kerran takaisinkin( umpikännissä )mutta eipä hän oikein lämmennyt ajatukselle, mitä näin jälkikäteen en yhtään ihmettele...

Mutta silloin se oli paha"narsistinen loukkaus"...Tästä loukkaantuneena sekoitinkin elämäni heti perusteellisesti haukkumalla parhaat kaverinikin, katkaisemalla yhteydet sukulaisiin yms...Ja tässä sitä nyt ollaan... :) Mutta siitä on jo aikaa ja tilanne on parantumaan päin...Ihmiset kun ovat niin unohtavia ja anteeksiantavia. Aivan toisin kuin minä.

Ja siis...Minä olen tuon tarinasi uhri. :)

( Tästä voisi ehkä" narsistin uhrikin "oppia jotain, mikäli hän tätä lukee, niin paljon samaa oli hänen tarinassaan, ja minun toimissani. Sillä vaikka joku on minua joskus 'enkeliksi' kutsunutkin, se on aivan toista kuin mitä sisältäni löytyy... :) )

Hyvin kirjoittelit ja pohdit! Eikö olekin mielenkiintoista että minä muistutan exääsi ja sinä muistutat mun exääni. Siitä johtunee varmaan myös se "tuttuuden" tunne? Mutta yksi iso tärkeä ero tässä on, en olisi koskaan voinut exän kanssa pohtia näitä asioita kuin sun kanssa. Kun ollaan anonyymeja niin puuttuu ne kaikki jännitteet mitä parisuhteessa oli.

Joo, olin se karkuunlähtijä. Oli pakko, olin niin tyhjiinpuristettu. Tuo ohutnahkainen narsisti-kuvaus sopi minuun omassa parisuhteessa niin hyvin että arvelen sellainen olevani, toinen taas käyttäytyi tismalleen paksunahkaisesti. Eli oliko meillä jokin sosiaalinen tilaus toisillemme? Kyllä pistää miettimään!. Ja ehkä kumpikin vaikutti toiseen tiedostamattaan, saaden toisistaan esiin ne piirteet.

Kysyit ketuttaako. Kyllä edelleen ketuttaa kun toinen julistaa ettei hänessä ole mitään syytä. Pienintäkään. Sellaista suhdetta ei olekaan missä syyt tai ansiot ovat vain toisen osapuolen.

"Ihmiset kun ovat niin unohtavia ja anteeksiantavia. Aivan toisin kuin minä."
Tästä mä sussa tykkään, sanot asiat niinkuin ne on, turhia kiertelemättä! :)

Mukavaa viikonloppua Sinulle

yxex kirjoitti:

Hyvin kirjoittelit ja pohdit! Eikö olekin mielenkiintoista että minä muistutan exääsi ja sinä muistutat mun exääni. Siitä johtunee varmaan myös se "tuttuuden" tunne? Mutta yksi iso tärkeä ero tässä on, en olisi koskaan voinut exän kanssa pohtia näitä asioita kuin sun kanssa. Kun ollaan anonyymeja niin puuttuu ne kaikki jännitteet mitä parisuhteessa oli.

Joo, olin se karkuunlähtijä. Oli pakko, olin niin tyhjiinpuristettu. Tuo ohutnahkainen narsisti-kuvaus sopi minuun omassa parisuhteessa niin hyvin että arvelen sellainen olevani, toinen taas käyttäytyi tismalleen paksunahkaisesti. Eli oliko meillä jokin sosiaalinen tilaus toisillemme? Kyllä pistää miettimään!. Ja ehkä kumpikin vaikutti toiseen tiedostamattaan, saaden toisistaan esiin ne piirteet.

Kysyit ketuttaako. Kyllä edelleen ketuttaa kun toinen julistaa ettei hänessä ole mitään syytä. Pienintäkään. Sellaista suhdetta ei olekaan missä syyt tai ansiot ovat vain toisen osapuolen.

"Ihmiset kun ovat niin unohtavia ja anteeksiantavia. Aivan toisin kuin minä."
Tästä mä sussa tykkään, sanot asiat niinkuin ne on, turhia kiertelemättä! :)

Mukavaa viikonloppua Sinulle

"Eikö olekin mielenkiintoista että minä muistutan exääsi ja sinä muistutat mun exääni. Siitä johtunee varmaan myös se "tuttuuden" tunne?"

Niin, voi olla. Mitä nyt eksän kanssa harvemmin tuli syvällisiä puhuttua, ainakaan ilman, että ne menivät aina jonkunlaisiksi kilpailutilanteiksi, kuka on oikeassa, kuka väärässä. :)
Nakkelen vain ajatuksia sitä mukaan kun niitä alkaa virrata, minään ehdottomia totuuksiahan nämä ei tietenkään ole, tai no sen saa jokainen itse päättää...
Hyvä jos näistä on hyötyä edes jollekin.
Ehkä ihmiset oppivat näin välttelemään kaltaisiani ihmisiä. ;)

Kirjoituksesi ovat myös saaneet miettimään asioita hieman toiselta suunnalta, joten ei tämä mikään turha keskustelu ole ollut.

""Ihmiset kun ovat niin unohtavia ja anteeksiantavia. Aivan toisin kuin minä."
Tästä mä sussa tykkään, sanot asiat niinkuin ne on, turhia kiertelemättä! :)"

Kiitoksia vain. Hyvä jos joku tykkää. Yleensä tämä suorapuheisuuteni saattaa minut jos jonkinmoisiin ongelmiin, mutta kai tässä on sitten jotain positiivistakin. :) Mitäs sitä turhia kiertelemään...Ajanhaaskausta.

Mukavaa viikonloppua myös sinne!

j.o.k.u. kirjoitti:

"Eikö olekin mielenkiintoista että minä muistutan exääsi ja sinä muistutat mun exääni. Siitä johtunee varmaan myös se "tuttuuden" tunne?"

Niin, voi olla. Mitä nyt eksän kanssa harvemmin tuli syvällisiä puhuttua, ainakaan ilman, että ne menivät aina jonkunlaisiksi kilpailutilanteiksi, kuka on oikeassa, kuka väärässä. :)
Nakkelen vain ajatuksia sitä mukaan kun niitä alkaa virrata, minään ehdottomia totuuksiahan nämä ei tietenkään ole, tai no sen saa jokainen itse päättää...
Hyvä jos näistä on hyötyä edes jollekin.
Ehkä ihmiset oppivat näin välttelemään kaltaisiani ihmisiä. ;)

Kirjoituksesi ovat myös saaneet miettimään asioita hieman toiselta suunnalta, joten ei tämä mikään turha keskustelu ole ollut.

""Ihmiset kun ovat niin unohtavia ja anteeksiantavia. Aivan toisin kuin minä."
Tästä mä sussa tykkään, sanot asiat niinkuin ne on, turhia kiertelemättä! :)"

Kiitoksia vain. Hyvä jos joku tykkää. Yleensä tämä suorapuheisuuteni saattaa minut jos jonkinmoisiin ongelmiin, mutta kai tässä on sitten jotain positiivistakin. :) Mitäs sitä turhia kiertelemään...Ajanhaaskausta.

Mukavaa viikonloppua myös sinne!

Sun näkemyksistä on hyötyä minulle, uskoisin että muitakin löytyy. Ja vastaavasti olen mielelläni lähteenä sinulle. Ihan vapaaehtoisesti. :)

On eri asia joutua vallan alle, kuin haluta sinne itse.

Miten toimimattomia pelisääntöjä voisi muuttaa? Jos kyökkipiika tekee lakon ja haluaa itsekin sinne sohvalle makoilemaan? Meneekö kotipizzahommiksi? :)

yxex kirjoitti:

Sun näkemyksistä on hyötyä minulle, uskoisin että muitakin löytyy. Ja vastaavasti olen mielelläni lähteenä sinulle. Ihan vapaaehtoisesti. :)

On eri asia joutua vallan alle, kuin haluta sinne itse.

Miten toimimattomia pelisääntöjä voisi muuttaa? Jos kyökkipiika tekee lakon ja haluaa itsekin sinne sohvalle makoilemaan? Meneekö kotipizzahommiksi? :)

:)

Kai se sitten pitäisi vain siihen kotipizzaan tyytyä, tai siirtyä itse hellan ääreen kokkeilemaan. :P

"Miten toimimattomia pelisääntöjä voisi muuttaa?"

Tuohon kun tietäisin vastauksen...

j.o.k.u. kirjoitti:

:)

Kai se sitten pitäisi vain siihen kotipizzaan tyytyä, tai siirtyä itse hellan ääreen kokkeilemaan. :P

"Miten toimimattomia pelisääntöjä voisi muuttaa?"

Tuohon kun tietäisin vastauksen...

On se aina vasta"peluristakin" kiinni. Uskon että ihmiset vaikuttaa toisiinsa ja vallankäyttöä ilmenee joka suhteessa ainakin hiukan ja joskus.

En tunnusta olevani yllytyshullu, mutta kuitenkin luen parhaillaan temppuilijan mainostamaa Kopp.in kirjaa, ja siinä oli mielenkiintoinen ajatus heti ekassa luvussa;

"He taivalsivat kauas paikkoihin, joissa Vapahtajan sanotaan kulkeneen. Mitkä heidän vaikuttimensa sitten olivatkin, he kulkivat yhdessä toisten etsijöiden kanssa; he löysivät yhteyden toisiinsa kertoessaan tarinoitaan, tutustuivat toisiinsa ja pohtivat elämänsä tarkoitusta" . . . "Ja muista, että voit myös jäädä kotiin, tutun varmuuden illuusion turviin. Älä lähde matkaan ymmärtämättä, että tämä tie on vaarallinen. Kaikesta hyvästä on maksettava kallis hinta, ja persoonallisuuden kehitys on kaikkein kalleimmiksi käyviä asioita. Se maksaa sinulle viattomuutesi, illuusiosi ja varmuutesi."

Väittäisin, että me täällä palstalla olemme noita psykoterapeuttisia pyhiinvaeltajia!

yxex kirjoitti:

On se aina vasta"peluristakin" kiinni. Uskon että ihmiset vaikuttaa toisiinsa ja vallankäyttöä ilmenee joka suhteessa ainakin hiukan ja joskus.

En tunnusta olevani yllytyshullu, mutta kuitenkin luen parhaillaan temppuilijan mainostamaa Kopp.in kirjaa, ja siinä oli mielenkiintoinen ajatus heti ekassa luvussa;

"He taivalsivat kauas paikkoihin, joissa Vapahtajan sanotaan kulkeneen. Mitkä heidän vaikuttimensa sitten olivatkin, he kulkivat yhdessä toisten etsijöiden kanssa; he löysivät yhteyden toisiinsa kertoessaan tarinoitaan, tutustuivat toisiinsa ja pohtivat elämänsä tarkoitusta" . . . "Ja muista, että voit myös jäädä kotiin, tutun varmuuden illuusion turviin. Älä lähde matkaan ymmärtämättä, että tämä tie on vaarallinen. Kaikesta hyvästä on maksettava kallis hinta, ja persoonallisuuden kehitys on kaikkein kalleimmiksi käyviä asioita. Se maksaa sinulle viattomuutesi, illuusiosi ja varmuutesi."

Väittäisin, että me täällä palstalla olemme noita psykoterapeuttisia pyhiinvaeltajia!

"On se aina vasta"peluristakin" kiinni."

Minun kohdalle on varmaan aina sattunut ne hankalimmat tapaukset. :)

Miettinyt monesti, että mahtaako sellaista ihmistä ollakaan, jonka kanssa kykenisin olemaan ilman sellaista oloa, että jatkuvasti jokin"viha kytee" kaiken alla...Yleensä se alkaa ensimmäisestä kommentista, jonka koen jotenkin loukkaavana( siihen ei paljoa vaadita :) )mutta se edellyttää myös, että toinen on minulle läheinen, eli eräänlainen tärkeäksi katsomani lähde.
Muiden ihmisten kritiikki vilahtaa vain ohi korvien, jopa monien ystävieni. Mitenköhän ne ystävät mahtaa erota sitten vaikkapa siitä puolisosta...Itseälläni se johtuu varmaan siitä, että ystäviä "ei tarvitse" omistaa.
Itse näkisin, että mitä tärkeämpi ihminen se toinen on, sen enemmän ilmenee alistamista, sun muuta...
Koitin tässä miettiä, omalle kohdalle tuota sanomaasi. Mun kohdalla ei ole väliä, millainen se toinen henkilö on...Samat ongelmat tulee aina esiin, oman suhtautumiseni takia. Joskus ennemmin, joskus myöhemmin. Jos näin ei olisi, olisi edes pieni toivo löytää sellainen, jonka kanssa voisin tulla toimeenkin.

Hieno teksti...Tuossa oli kyllä paljon sanomaa.
Kai me sitten ollaan niitä pyhiinvaeltajia, kulkemassa yhdessä, mutta kukin yksin, kohti sitä omaa"valaistumistamme". Matka on pitkä, mutta tieto, ettei ole ainoa matkallaan tekee siitä huomattavasti helpompaa. :)

Itse tunnen olevani alussa, edessäni vasta ensimmäinen este, enkä edes sitä ole rohjennut vielä ylittää.
Syystä että:

"Se maksaa sinulle viattomuutesi, illuusiosi ja varmuutesi."

Onko hinta sen arvoinen, mietin. Ei enää olisi ainutlaatuinen, vain yksi osa tätä harmaata massaa...Siihenkö pitäisi tyytyä?

j.o.k.u. kirjoitti:

"On se aina vasta"peluristakin" kiinni."

Minun kohdalle on varmaan aina sattunut ne hankalimmat tapaukset. :)

Miettinyt monesti, että mahtaako sellaista ihmistä ollakaan, jonka kanssa kykenisin olemaan ilman sellaista oloa, että jatkuvasti jokin"viha kytee" kaiken alla...Yleensä se alkaa ensimmäisestä kommentista, jonka koen jotenkin loukkaavana( siihen ei paljoa vaadita :) )mutta se edellyttää myös, että toinen on minulle läheinen, eli eräänlainen tärkeäksi katsomani lähde.
Muiden ihmisten kritiikki vilahtaa vain ohi korvien, jopa monien ystävieni. Mitenköhän ne ystävät mahtaa erota sitten vaikkapa siitä puolisosta...Itseälläni se johtuu varmaan siitä, että ystäviä "ei tarvitse" omistaa.
Itse näkisin, että mitä tärkeämpi ihminen se toinen on, sen enemmän ilmenee alistamista, sun muuta...
Koitin tässä miettiä, omalle kohdalle tuota sanomaasi. Mun kohdalla ei ole väliä, millainen se toinen henkilö on...Samat ongelmat tulee aina esiin, oman suhtautumiseni takia. Joskus ennemmin, joskus myöhemmin. Jos näin ei olisi, olisi edes pieni toivo löytää sellainen, jonka kanssa voisin tulla toimeenkin.

Hieno teksti...Tuossa oli kyllä paljon sanomaa.
Kai me sitten ollaan niitä pyhiinvaeltajia, kulkemassa yhdessä, mutta kukin yksin, kohti sitä omaa"valaistumistamme". Matka on pitkä, mutta tieto, ettei ole ainoa matkallaan tekee siitä huomattavasti helpompaa. :)

Itse tunnen olevani alussa, edessäni vasta ensimmäinen este, enkä edes sitä ole rohjennut vielä ylittää.
Syystä että:

"Se maksaa sinulle viattomuutesi, illuusiosi ja varmuutesi."

Onko hinta sen arvoinen, mietin. Ei enää olisi ainutlaatuinen, vain yksi osa tätä harmaata massaa...Siihenkö pitäisi tyytyä?

Sun hankalimmat tapaukset on vissii just niitä vastamagneetteja, jotkin persoonallisuudet hakeutuu toistensa seuraan. Ehkäpä jos muutumme itse (täydennämme itseämme, pois emme anna mitään :) ) niin kutsumme luoksemme toisenlaista ihmistä sen jälkeen?

Kerroit tunnetilasta, "vihasta", kun sellainen on päällä niin ei sinne sekaan mahdu nopeammin vaihtuvia tunteita ja tuntemuksia. Tila on niin kokonaisvaltainen. Ahdistus ja masennus ovat myös tällaisia emootioita.

Vaelletaan eteenpäin vaan, poltetaan esteet! Ainutlaatuisuutesi ei matkasta kärsi, saat vain lisää hohtoa ympärillesi ;-)

yxex kirjoitti:

Sun hankalimmat tapaukset on vissii just niitä vastamagneetteja, jotkin persoonallisuudet hakeutuu toistensa seuraan. Ehkäpä jos muutumme itse (täydennämme itseämme, pois emme anna mitään :) ) niin kutsumme luoksemme toisenlaista ihmistä sen jälkeen?

Kerroit tunnetilasta, "vihasta", kun sellainen on päällä niin ei sinne sekaan mahdu nopeammin vaihtuvia tunteita ja tuntemuksia. Tila on niin kokonaisvaltainen. Ahdistus ja masennus ovat myös tällaisia emootioita.

Vaelletaan eteenpäin vaan, poltetaan esteet! Ainutlaatuisuutesi ei matkasta kärsi, saat vain lisää hohtoa ympärillesi ;-)

"Ehkäpä jos muutumme itse (täydennämme itseämme, pois emme anna mitään :) ) niin kutsumme luoksemme toisenlaista ihmistä sen jälkeen?"

Noinhan se varmasti menee. Sun ajatukset on kyllä hienoja ja valaisevia. :)

Varmasti toimii useimpien kohdalla.
Omalla kohdallani...en tiedä. Ainakaan enää.
Alkaa jo pieni epätoivo iskeä koko itsetutkiskeluhomman kanssa. :P

Tässä pohtinut koko illan tuota asiaa.
Keinoa muuttaa käyttäytymistapojaan, kunnes tajusin sen suurimman esteen muuttumiseni tiellä.
Tämän kummallisen Jekyll-Hyde luonteeni...
Toisin sanoen on vaikea lisätä mitään "absoluuttiseen hyvään" ja poistaa mitään toisesta"puoliskostani", joka toimii tavallaan eräänlaisena "syyllisyyden roskakorina". Tämä piirre on kai aika tyypillistä narsisteilla ja (käsittääkseni) myös rajatilatapauksilla. Ajatellaan persoona tavallaan kaksijakoisena, jolloin muut näkevät sen hyvän puolen ja vain harvat ja valitut sen toisen puoliskon. Ei tarvitse miettiä tekemiänsä tekoja, tai sanojaan, kun valehtelee näin itselleen...Jos en valehtelisi, joutuisin toteamaan olevani "paha" ihminen ja miten minun sitten kävisi... Miten tällaista voi lähteä muuttamaan, ei aavistustakaan...

Ohutnahkaisilla narsisteilla ei kai tätä ongelmaa ole, ainakaan tietääkseni? En tiedä...

"Vaelletaan eteenpäin vaan, poltetaan esteet! Ainutlaatuisuutesi ei matkasta kärsi, saat vain lisää hohtoa ympärillesi ;-) "

Tämä oli kyllä piristävä kommentti! :) thanks!

Tuli mieleen, oliko sinun"paksunahkaisesi"muuten miten paha suustaan suuttuessaan, vai ottiko vain heti marttyyri roolin?

Itselläni paha tapa haukkua toinen maan rakoon, pienenkin kritiikin jälkeen...Pitäisi jotenkin kyetä hillitsemään tätä järkyttävää patoutunutta vihaa, kunhan vain löytäisin keinon. :P

j.o.k.u. kirjoitti:

"Ehkäpä jos muutumme itse (täydennämme itseämme, pois emme anna mitään :) ) niin kutsumme luoksemme toisenlaista ihmistä sen jälkeen?"

Noinhan se varmasti menee. Sun ajatukset on kyllä hienoja ja valaisevia. :)

Varmasti toimii useimpien kohdalla.
Omalla kohdallani...en tiedä. Ainakaan enää.
Alkaa jo pieni epätoivo iskeä koko itsetutkiskeluhomman kanssa. :P

Tässä pohtinut koko illan tuota asiaa.
Keinoa muuttaa käyttäytymistapojaan, kunnes tajusin sen suurimman esteen muuttumiseni tiellä.
Tämän kummallisen Jekyll-Hyde luonteeni...
Toisin sanoen on vaikea lisätä mitään "absoluuttiseen hyvään" ja poistaa mitään toisesta"puoliskostani", joka toimii tavallaan eräänlaisena "syyllisyyden roskakorina". Tämä piirre on kai aika tyypillistä narsisteilla ja (käsittääkseni) myös rajatilatapauksilla. Ajatellaan persoona tavallaan kaksijakoisena, jolloin muut näkevät sen hyvän puolen ja vain harvat ja valitut sen toisen puoliskon. Ei tarvitse miettiä tekemiänsä tekoja, tai sanojaan, kun valehtelee näin itselleen...Jos en valehtelisi, joutuisin toteamaan olevani "paha" ihminen ja miten minun sitten kävisi... Miten tällaista voi lähteä muuttamaan, ei aavistustakaan...

Ohutnahkaisilla narsisteilla ei kai tätä ongelmaa ole, ainakaan tietääkseni? En tiedä...

"Vaelletaan eteenpäin vaan, poltetaan esteet! Ainutlaatuisuutesi ei matkasta kärsi, saat vain lisää hohtoa ympärillesi ;-) "

Tämä oli kyllä piristävä kommentti! :) thanks!

Tuli mieleen, oliko sinun"paksunahkaisesi"muuten miten paha suustaan suuttuessaan, vai ottiko vain heti marttyyri roolin?

Itselläni paha tapa haukkua toinen maan rakoon, pienenkin kritiikin jälkeen...Pitäisi jotenkin kyetä hillitsemään tätä järkyttävää patoutunutta vihaa, kunhan vain löytäisin keinon. :P

Et saisi sanoa että ajatukseni ovat hienoja ja valaisevia, sillä olen niin rikki, että tuollainen tuottaa mielihyvää ja pönkittää lähes kadonnutta omanarvontuntoani. Jään erittäin helposti koukkuun tuollaisiin sanoihin. Mutta, ahh, miten hyvältä se tuntuukaan. Kiiitos! =) Exäni ei moisia sanoja harrastanut.. :-)

"Tämän kummallisen Jekyll-Hyde luonteeni...
Toisin sanoen on vaikea lisätä mitään "absoluuttiseen hyvään" ja poistaa mitään toisesta"puoliskostani", joka toimii tavallaan eräänlaisena "syyllisyyden roskakorina" "

Sulla on taito mennä tapahtumien alkujuurille. Mun suhteessa meni lähes alusta alkaen niin että kun sain Jekylliltä vaikka aamulla halauksen ja suukon, niin illalla kotiin mennessä (onnellisena kukkien ja suklaarasian kanssa kuin aku ankka) olikin vastassa Hyde vihaa tihkuvana. Shokki toisensa perään söi minua, ja kysyin todella pitkään itseltäni että mitä olen tehnyt väärin. Jekyll/Hyden alati vaihtuva mieli pakotti minut henkiseen munankuorilla kävelyyn, harkitsin vastauksiani kahteen kertaan, aloin ajattelemaan että jos teen näin niin hermostuuko toinen. Kadotin yhteyden itseeni ja luonnollisuuteen. Ts aloin elämään elämääni Hyden ehdoilla, että saisin palkkioksi viettää muutaman onnellisen hetken Jekyllin kanssa. Ongelmista huolimatta rakastin tuota ihmistä, ja on niitä tunteita vieläkin jäljellä, koska edelleen häntä ajattelen ja etsin vastauksia.. :-(

Jos meille tuli vieraita, Hyde muuttui sekunnissa iloiseksi Jekylliksi, ja vieraiden lähdettyä saattoi muuttua yhtä nopeasti Hydeksi, kuin olisi painanut valokatkaisinta. Homma mitä en käsitä vieläkään!

Sun kirjoitus pisti mut taas oivaltamaan uuden näkökulman. Vaikka rakastin, niin lopulta lähdin karkuun juuri sitä Hydeä!

"Tuli mieleen, oliko sinun"paksunahkaisesi"muuten miten paha suustaan suuttuessaan, vai ottiko vain heti marttyyri roolin?"

Kyllä, aiemmassa nuoruuteni suhteessa olin veemäinen diktaattori ja ajoin läpi omaa tahtoani, tiuskin ja haukuin joskus. Kärsin kyllä sellaisten jälkeen melkoisia morkkiksia. Mutta sille tytölle edustin takuulla melkoista paksunahkaa.

Työkalut patoutuneeseen vihaan..hmm..tuota täytyy miettiä!!

Jatketaan vaellusta, naiset ensin vaikka heikoille jäille, eli j.o.k.u. ensin.. ;-P

yxex kirjoitti:

Et saisi sanoa että ajatukseni ovat hienoja ja valaisevia, sillä olen niin rikki, että tuollainen tuottaa mielihyvää ja pönkittää lähes kadonnutta omanarvontuntoani. Jään erittäin helposti koukkuun tuollaisiin sanoihin. Mutta, ahh, miten hyvältä se tuntuukaan. Kiiitos! =) Exäni ei moisia sanoja harrastanut.. :-)

"Tämän kummallisen Jekyll-Hyde luonteeni...
Toisin sanoen on vaikea lisätä mitään "absoluuttiseen hyvään" ja poistaa mitään toisesta"puoliskostani", joka toimii tavallaan eräänlaisena "syyllisyyden roskakorina" "

Sulla on taito mennä tapahtumien alkujuurille. Mun suhteessa meni lähes alusta alkaen niin että kun sain Jekylliltä vaikka aamulla halauksen ja suukon, niin illalla kotiin mennessä (onnellisena kukkien ja suklaarasian kanssa kuin aku ankka) olikin vastassa Hyde vihaa tihkuvana. Shokki toisensa perään söi minua, ja kysyin todella pitkään itseltäni että mitä olen tehnyt väärin. Jekyll/Hyden alati vaihtuva mieli pakotti minut henkiseen munankuorilla kävelyyn, harkitsin vastauksiani kahteen kertaan, aloin ajattelemaan että jos teen näin niin hermostuuko toinen. Kadotin yhteyden itseeni ja luonnollisuuteen. Ts aloin elämään elämääni Hyden ehdoilla, että saisin palkkioksi viettää muutaman onnellisen hetken Jekyllin kanssa. Ongelmista huolimatta rakastin tuota ihmistä, ja on niitä tunteita vieläkin jäljellä, koska edelleen häntä ajattelen ja etsin vastauksia.. :-(

Jos meille tuli vieraita, Hyde muuttui sekunnissa iloiseksi Jekylliksi, ja vieraiden lähdettyä saattoi muuttua yhtä nopeasti Hydeksi, kuin olisi painanut valokatkaisinta. Homma mitä en käsitä vieläkään!

Sun kirjoitus pisti mut taas oivaltamaan uuden näkökulman. Vaikka rakastin, niin lopulta lähdin karkuun juuri sitä Hydeä!

"Tuli mieleen, oliko sinun"paksunahkaisesi"muuten miten paha suustaan suuttuessaan, vai ottiko vain heti marttyyri roolin?"

Kyllä, aiemmassa nuoruuteni suhteessa olin veemäinen diktaattori ja ajoin läpi omaa tahtoani, tiuskin ja haukuin joskus. Kärsin kyllä sellaisten jälkeen melkoisia morkkiksia. Mutta sille tytölle edustin takuulla melkoista paksunahkaa.

Työkalut patoutuneeseen vihaan..hmm..tuota täytyy miettiä!!

Jatketaan vaellusta, naiset ensin vaikka heikoille jäille, eli j.o.k.u. ensin.. ;-P

Sen lisäksi, että miettisit, minkä takia toinen kohteli sinua niin kuin kohteli, omaa osuuttasi, niin kannattaisi miettiä mitä hyvää hän sinussa näki? Miksi hän takertui sinuun ja kohteli ilkeästi. Sen ei tarvitse olla mikään ikävä ominaisuus, myös ne positiiviset luonteenpiirteet voivat aiheuttaa narsistin kasvavan vihan. Ei kukaan jaksa ikävän ihmisen kanssa olla, ei edes narsisti. Muista miettiä myös niitä positiivisia puoliasi, ettei mene ihan itsensä syyttelyksi. Kuuluvathan nekin osaltaan itsetutkiskeluun. :)

Nuo kukat ja suklaa kuulosti kyllä hyvältä. Kerran eksäni näki vaivaa yllättääkseen minut vastaavalla tavalla. Ja jostain syystä vain ärsyynnyin. Olin kyllä otettu siitä, että hän osoitti välittämistään, mutta se aiheutti niin ristiriitaisen tunteen pääni sisällä, että se purkautui kiukkuna. Mikä taas huononsi oloa entisestään...Voin sanoa, etten ole näistä hetkistä kovin ylpeä. En tiedä, miksi välittämisenosoitukset saa oloni tuskastuneeksi ja kiusaantuneeksi yleensä...Tein monia asioita mitkä soti, sen hetkisiä tuntemuksiani vastaan. Suu sanoi asioita mitä en tarkoittanut, mutta en vain kyennyt hillitsemään itseäni. Joka kerta, kun syyttelin toista, kävin jotain omaa pään sisäistä kamppailua, jossa kysyin itseltäni: "miksi teen näin? "Eihän tässä ole mitään järkeä."

Vaikka tajusin asian, en silti osannut katua tekojani...Hautasin ne mieleeni, näin ollen en myöskään voinut muuttua, vaan toistelin samoja virheitä aina uudestaan...Aina, kun koetan asioita pohtia näin jälkeenpäin, yrittää käsittää, ajatukset vain lähtevät harhailemaan, tai saan kauhean päänsäryn. :P

"Sun kirjoitus pisti mut taas oivaltamaan uuden näkökulman. Vaikka rakastin, niin lopulta lähdin karkuun juuri sitä Hydeä!"

Rakastuit siihen kuvaan, minkä hän sinulle näytti. Todellinen 'hän' oli piilossa tuon naamion takana, tuo sisäinen lapsi, jolla ei ole ollut eväitä kasvaa ja kehittyä ehjäksi persoonaksi. Tiedän, että tiedät tämän...Et olisi voinut muuta. Mielestäni mikään ei ole traagisempaa, kuin parisuhde narsistin kanssa.

Tulee mieleen kaksi kuuromykkää ihmistä pimeässä huoneessa taistelemassa toisiaan vastaan, näkemättä toisiaan. He näkevät toisensa paikalla vain oman tuskansa, heijastuksen itsestään, ja kauhealla vimmalla ja raivolla he huitovat sitä kuvaa pois, näkemättä ollenkaan henkilöä sen kuvan tilalla. Kauhealla raivolla he kuihduttavat sen rakkauden mitä he ovat aina olleet vailla, kärsien samalla kauheita tuskia päänsä sisällä, vaikka se rakkauden kohde on kaiken aikaa ollut heidän silmiensä edessä, heidän täytyisi vain nähdä ja avata silmänsä, mutta sokeina he eivät kykene...
Toisella osapuolella olisi edellytykset(uhri)avata silmänsä ja nähdä, mutta niin kauan kuin hän on vihansa sokeuttama hän ei näe, mitä vastaan on kokoajan taistellut. Toinen(narsisti)jää huitomaan ilmaa vielä senkin jälkeen kun toinen on päässyt pois tuosta pimeästä huoneesta. Hänellä ei ole kykyä avata silmiään, ja jos hän kykenee, hän tulee silti olemaan aina sen oman pimeän huoneensa vanki.

"Jos meille tuli vieraita, Hyde muuttui sekunnissa iloiseksi Jekylliksi, ja vieraiden lähdettyä saattoi muuttua yhtä nopeasti Hydeksi, kuin olisi painanut valokatkaisinta. Homma mitä en käsitä vieläkään!"

Tuttua, pitäähän se oma maine koettaa säilyttää kaikesta huolimatta.

"Et saisi sanoa että ajatukseni ovat hienoja ja valaisevia, sillä olen niin rikki, että tuollainen tuottaa mielihyvää ja pönkittää lähes kadonnutta omanarvontuntoani."

Pitää muistaa ripotella noita kehuja tästä eteenpäin varovaisemmin. ;)

j.o.k.u. kirjoitti:

Sen lisäksi, että miettisit, minkä takia toinen kohteli sinua niin kuin kohteli, omaa osuuttasi, niin kannattaisi miettiä mitä hyvää hän sinussa näki? Miksi hän takertui sinuun ja kohteli ilkeästi. Sen ei tarvitse olla mikään ikävä ominaisuus, myös ne positiiviset luonteenpiirteet voivat aiheuttaa narsistin kasvavan vihan. Ei kukaan jaksa ikävän ihmisen kanssa olla, ei edes narsisti. Muista miettiä myös niitä positiivisia puoliasi, ettei mene ihan itsensä syyttelyksi. Kuuluvathan nekin osaltaan itsetutkiskeluun. :)

Nuo kukat ja suklaa kuulosti kyllä hyvältä. Kerran eksäni näki vaivaa yllättääkseen minut vastaavalla tavalla. Ja jostain syystä vain ärsyynnyin. Olin kyllä otettu siitä, että hän osoitti välittämistään, mutta se aiheutti niin ristiriitaisen tunteen pääni sisällä, että se purkautui kiukkuna. Mikä taas huononsi oloa entisestään...Voin sanoa, etten ole näistä hetkistä kovin ylpeä. En tiedä, miksi välittämisenosoitukset saa oloni tuskastuneeksi ja kiusaantuneeksi yleensä...Tein monia asioita mitkä soti, sen hetkisiä tuntemuksiani vastaan. Suu sanoi asioita mitä en tarkoittanut, mutta en vain kyennyt hillitsemään itseäni. Joka kerta, kun syyttelin toista, kävin jotain omaa pään sisäistä kamppailua, jossa kysyin itseltäni: "miksi teen näin? "Eihän tässä ole mitään järkeä."

Vaikka tajusin asian, en silti osannut katua tekojani...Hautasin ne mieleeni, näin ollen en myöskään voinut muuttua, vaan toistelin samoja virheitä aina uudestaan...Aina, kun koetan asioita pohtia näin jälkeenpäin, yrittää käsittää, ajatukset vain lähtevät harhailemaan, tai saan kauhean päänsäryn. :P

"Sun kirjoitus pisti mut taas oivaltamaan uuden näkökulman. Vaikka rakastin, niin lopulta lähdin karkuun juuri sitä Hydeä!"

Rakastuit siihen kuvaan, minkä hän sinulle näytti. Todellinen 'hän' oli piilossa tuon naamion takana, tuo sisäinen lapsi, jolla ei ole ollut eväitä kasvaa ja kehittyä ehjäksi persoonaksi. Tiedän, että tiedät tämän...Et olisi voinut muuta. Mielestäni mikään ei ole traagisempaa, kuin parisuhde narsistin kanssa.

Tulee mieleen kaksi kuuromykkää ihmistä pimeässä huoneessa taistelemassa toisiaan vastaan, näkemättä toisiaan. He näkevät toisensa paikalla vain oman tuskansa, heijastuksen itsestään, ja kauhealla vimmalla ja raivolla he huitovat sitä kuvaa pois, näkemättä ollenkaan henkilöä sen kuvan tilalla. Kauhealla raivolla he kuihduttavat sen rakkauden mitä he ovat aina olleet vailla, kärsien samalla kauheita tuskia päänsä sisällä, vaikka se rakkauden kohde on kaiken aikaa ollut heidän silmiensä edessä, heidän täytyisi vain nähdä ja avata silmänsä, mutta sokeina he eivät kykene...
Toisella osapuolella olisi edellytykset(uhri)avata silmänsä ja nähdä, mutta niin kauan kuin hän on vihansa sokeuttama hän ei näe, mitä vastaan on kokoajan taistellut. Toinen(narsisti)jää huitomaan ilmaa vielä senkin jälkeen kun toinen on päässyt pois tuosta pimeästä huoneesta. Hänellä ei ole kykyä avata silmiään, ja jos hän kykenee, hän tulee silti olemaan aina sen oman pimeän huoneensa vanki.

"Jos meille tuli vieraita, Hyde muuttui sekunnissa iloiseksi Jekylliksi, ja vieraiden lähdettyä saattoi muuttua yhtä nopeasti Hydeksi, kuin olisi painanut valokatkaisinta. Homma mitä en käsitä vieläkään!"

Tuttua, pitäähän se oma maine koettaa säilyttää kaikesta huolimatta.

"Et saisi sanoa että ajatukseni ovat hienoja ja valaisevia, sillä olen niin rikki, että tuollainen tuottaa mielihyvää ja pönkittää lähes kadonnutta omanarvontuntoani."

Pitää muistaa ripotella noita kehuja tästä eteenpäin varovaisemmin. ;)

Luin kirjoituksesi moneen kertaan ja aikamoisia oivalluksen ja hyvänolon säväreitä se aiheutti! :)
Sait minut ajattelemaan sitä paradoksia että hyviin puoliini (omasta mielestäni) eli hellyyteen, huolehtimiseen ja ehkäpä myös riitaan provosoitumattomuuteeni vastattiin vihalla. Se oli jotain käsittämätöntä, mihin en ollut aiemmin törmännyt. Äsken sinua lukiessani tuli mieleeni kun ex sanoi muutaman kerran että hänestä tuntuu kuin kaataisin tulisia kekäleitä hänen niskaansa ainaisella ystävällisyydellä. Ajattelin sitä joksikin pilaksi mitä en tyhmänä ymmärtänyt.

Niin, mitä hyvää näki? Hyvä kysymys! Ei mun kiltteys ainakaan, jos se aiheutti vihaa, tai sitten olin oivallinen tunteensiirtokohde hänen oksentaessaan pahaa oloaan mun niskaan. Kaikkea en voi kertoa mutta oli eräänlainen selkeä hyväksikäytön yritys hänen puoleltaan, joka säikäytti minut. Sitten, vaikka tätä on vaikea tunnustaa, olin helposti johdateltavissa.

Musta tuntuu ikäänkuin me pystyttäis tutkimaan exiämme toistemme kautta? Ilman live-elämän jännitteitä. Nää on vaikeita asioita pariskunnille keskustella, ja omassa suhteessa yksi poikkipuolinen sana tyrehdytti keskustelun siihen paikkaan.

"Rakastuit siihen kuvaan, minkä hän sinulle näytti. Todellinen 'hän' oli piilossa tuon naamion takana, tuo sisäinen lapsi, jolla ei ole ollut eväitä kasvaa ja kehittyä ehjäksi persoonaksi. Tiedän, että tiedät tämän...Et olisi voinut muuta. Mielestäni mikään ei ole traagisempaa, kuin parisuhde narsistin kanssa."

Niin, muistan olotilan, kovan tarpeen löytää sieltä jään keskeltä se haavoittunut tyttö ja parantaa hänet hellyydellä terveeksi. Ja koin että mitä lähemmäksi häntä pääsin, sen kovempaa oli vastarinta. Halusin antaa hänelle nuo eväät, olla turvallinen olkapää. Hän suuttui säälistä ja myötätunnosta? :O

Toi sun kuuromykkä-vertaus on niin hyvä etten osaa muuta kommentoida kuin että hyvä se on! Luin moneen kertaan =)

Tuolla toisaalla temppuilija kehui meitä kauniiksi ihmisiksi. Että tuntui mukavalta!
Kohti vihaa siis matkamme jatkuu..
Tutkielma vihasta, kirjoittanut j.o.k.u. ja yxex..? ;-)

yxex kirjoitti:

Luin kirjoituksesi moneen kertaan ja aikamoisia oivalluksen ja hyvänolon säväreitä se aiheutti! :)
Sait minut ajattelemaan sitä paradoksia että hyviin puoliini (omasta mielestäni) eli hellyyteen, huolehtimiseen ja ehkäpä myös riitaan provosoitumattomuuteeni vastattiin vihalla. Se oli jotain käsittämätöntä, mihin en ollut aiemmin törmännyt. Äsken sinua lukiessani tuli mieleeni kun ex sanoi muutaman kerran että hänestä tuntuu kuin kaataisin tulisia kekäleitä hänen niskaansa ainaisella ystävällisyydellä. Ajattelin sitä joksikin pilaksi mitä en tyhmänä ymmärtänyt.

Niin, mitä hyvää näki? Hyvä kysymys! Ei mun kiltteys ainakaan, jos se aiheutti vihaa, tai sitten olin oivallinen tunteensiirtokohde hänen oksentaessaan pahaa oloaan mun niskaan. Kaikkea en voi kertoa mutta oli eräänlainen selkeä hyväksikäytön yritys hänen puoleltaan, joka säikäytti minut. Sitten, vaikka tätä on vaikea tunnustaa, olin helposti johdateltavissa.

Musta tuntuu ikäänkuin me pystyttäis tutkimaan exiämme toistemme kautta? Ilman live-elämän jännitteitä. Nää on vaikeita asioita pariskunnille keskustella, ja omassa suhteessa yksi poikkipuolinen sana tyrehdytti keskustelun siihen paikkaan.

"Rakastuit siihen kuvaan, minkä hän sinulle näytti. Todellinen 'hän' oli piilossa tuon naamion takana, tuo sisäinen lapsi, jolla ei ole ollut eväitä kasvaa ja kehittyä ehjäksi persoonaksi. Tiedän, että tiedät tämän...Et olisi voinut muuta. Mielestäni mikään ei ole traagisempaa, kuin parisuhde narsistin kanssa."

Niin, muistan olotilan, kovan tarpeen löytää sieltä jään keskeltä se haavoittunut tyttö ja parantaa hänet hellyydellä terveeksi. Ja koin että mitä lähemmäksi häntä pääsin, sen kovempaa oli vastarinta. Halusin antaa hänelle nuo eväät, olla turvallinen olkapää. Hän suuttui säälistä ja myötätunnosta? :O

Toi sun kuuromykkä-vertaus on niin hyvä etten osaa muuta kommentoida kuin että hyvä se on! Luin moneen kertaan =)

Tuolla toisaalla temppuilija kehui meitä kauniiksi ihmisiksi. Että tuntui mukavalta!
Kohti vihaa siis matkamme jatkuu..
Tutkielma vihasta, kirjoittanut j.o.k.u. ja yxex..? ;-)

Voi kun te ootte ihania!

salainen ihailija kirjoitti:

Voi kun te ootte ihania!

Huh, kiitos! :) Tuota tuota..missä minun/meidän pitäisi olla jos ei täällä?

Virtuaalikotini puistoineen ja pylvässaleineen, ihmisineen, meren rannassa, jonka äärellä on kallio josta veljeni tähyilee meren pohjaan uponneen kaupungin kuvioita..kuka täältä pois haluaisi.. ;-)

salainen ihailija kirjoitti:

Voi kun te ootte ihania!

Hih. Kiitos kiitos! :)

Samaa ihmettelen kuin 'yxex', missäs meidän sitten pitäisi olla? :D

j.o.k.u. kirjoitti:

Hih. Kiitos kiitos! :)

Samaa ihmettelen kuin 'yxex', missäs meidän sitten pitäisi olla? :D

No ehkä tuotte sitten sitä valoa pimeään :D

Arvet meillä on kummallakin, mutta ne on elämän signeerauksia..vai pitäisikö sanoa naisten..
Kun katsoo valosta pimeään, ei näe mitään, pimeään on peloittavaa astua. Mutta jos olet pimeydessä, sulla on se etu, että olet tullut sinuiksi sen paikan kanssa, ja valoon katsoessasi näet koko elämän kirjon johon voit kävellä. Pystyt liikkumaan kahden maailman välillä.

Kun katsot kauemmaksi ulapalle, merenpohja syvenee kilometreihin. Niissä syvyyksissä on tyynen liikkumattoman hiljaista, vaikka pinnalla tunteet aaltoja vyöryttäisikin.

Menipä syvälliseksi. Paras mennä nukkumaan, ja uni toivomuslistalla on vaarallinen pelinainen, jota pakenen, mutta joka saa mut kuitenkin kiinni.. :-)

yxex kirjoitti:

Arvet meillä on kummallakin, mutta ne on elämän signeerauksia..vai pitäisikö sanoa naisten..
Kun katsoo valosta pimeään, ei näe mitään, pimeään on peloittavaa astua. Mutta jos olet pimeydessä, sulla on se etu, että olet tullut sinuiksi sen paikan kanssa, ja valoon katsoessasi näet koko elämän kirjon johon voit kävellä. Pystyt liikkumaan kahden maailman välillä.

Kun katsot kauemmaksi ulapalle, merenpohja syvenee kilometreihin. Niissä syvyyksissä on tyynen liikkumattoman hiljaista, vaikka pinnalla tunteet aaltoja vyöryttäisikin.

Menipä syvälliseksi. Paras mennä nukkumaan, ja uni toivomuslistalla on vaarallinen pelinainen, jota pakenen, mutta joka saa mut kuitenkin kiinni.. :-)

Vaara viehättää siis.. kauniita unia pelinaisesta :)

Hauska tuo Jekyll ja Hyde -vertauksesi ja niin osuva :D

yxex kirjoitti:

Huh, kiitos! :) Tuota tuota..missä minun/meidän pitäisi olla jos ei täällä?

Tuolla vaikka.

http://keskustelu.suomi24.fi/debate/4090

yxex kirjoitti:

Arvet meillä on kummallakin, mutta ne on elämän signeerauksia..vai pitäisikö sanoa naisten..
Kun katsoo valosta pimeään, ei näe mitään, pimeään on peloittavaa astua. Mutta jos olet pimeydessä, sulla on se etu, että olet tullut sinuiksi sen paikan kanssa, ja valoon katsoessasi näet koko elämän kirjon johon voit kävellä. Pystyt liikkumaan kahden maailman välillä.

Kun katsot kauemmaksi ulapalle, merenpohja syvenee kilometreihin. Niissä syvyyksissä on tyynen liikkumattoman hiljaista, vaikka pinnalla tunteet aaltoja vyöryttäisikin.

Menipä syvälliseksi. Paras mennä nukkumaan, ja uni toivomuslistalla on vaarallinen pelinainen, jota pakenen, mutta joka saa mut kuitenkin kiinni.. :-)

Kerrohan sitten miltä se vaarallinen pelinainen näytti. ;)

salainen ihailija kirjoitti:

No ehkä tuotte sitten sitä valoa pimeään :D

Tuolla särkyneen sydämen palstalla on kanssa katkeransuloisia tarinoita, mutta meillä menee välillä kauhun puolelle ja minuuskin on särkynyt. Siksi tämä on kotimme. :)

Mikä on Sinun tarinasi, salainen ihailija?

j.o.k.u. ja temppuilija
Ei tullut pelinainen uniin, tai jos tuli, niin häipyi vähin äänin. Jotain unta näin, mutta kun olin kahvin keittänyt oli yksityiskohdatkin unohtuneet. Muistan vain ihmisjoukon, jotain jostain sopimusten teon tärkeydestä, ja kummastuksen tunteeni.

Unen näkemättömyyttä pelinaisesta en niinkään ihmettele, vaan sitä mistä sen ajatuksen illalla extempore kirjoitukseeni sain. Toivonko salaa jonkun dominoivan naisen tulevan ja ottavan vastuun elämästäni pois. :)

Tykkään tästä palstasta, ja teistä, ja muista kirjoittajista, olen joskus miettinyt millaisia ihmisiä siellä päässä on, mutta tärkein eli henkisyys näkyy teksteistä. Kaikkia meitä ajanee sama päämäärä käydä täällä, eli tiedon etsiminen? Ja kun jokainen pistää omat mausteensa peliin, niin kyllä me jokin soppa aikaiseksi saadaan. Kollektiivisen älyn sekahedelmäkeitto. :-)

j.o.k.u. kirjoitti:

Kerrohan sitten miltä se vaarallinen pelinainen näytti. ;)

:)
http://www.youtube.com/watch?v=rO3gg2cVfxg

yxex kirjoitti:

Tuolla särkyneen sydämen palstalla on kanssa katkeransuloisia tarinoita, mutta meillä menee välillä kauhun puolelle ja minuuskin on särkynyt. Siksi tämä on kotimme. :)

Mikä on Sinun tarinasi, salainen ihailija?

En mielelläni tällä palstalla kirjoittele itsestäni, jossain muualla ehkä mieluummin. Tällä hetkellä paras ratkaisu voisi olla joko kirjoittaminen itselleen tai sitten sähköpostikeskustelu jonkun luotettavan ystävän kanssa, joka kipuilee samojen asioiden parissa kuin minä. Avainsana on luottamus.

Luen kyllä mielelläni toisten juttuja, niistäkin voi ammentaa paljon. Varsinkin juuri tämän ketjun kaltaisista keskusteluista :)

salainen ihailija kirjoitti:

En mielelläni tällä palstalla kirjoittele itsestäni, jossain muualla ehkä mieluummin. Tällä hetkellä paras ratkaisu voisi olla joko kirjoittaminen itselleen tai sitten sähköpostikeskustelu jonkun luotettavan ystävän kanssa, joka kipuilee samojen asioiden parissa kuin minä. Avainsana on luottamus.

Luen kyllä mielelläni toisten juttuja, niistäkin voi ammentaa paljon. Varsinkin juuri tämän ketjun kaltaisista keskusteluista :)

Hmm. . .

salainen ihailija kirjoitti:

En mielelläni tällä palstalla kirjoittele itsestäni, jossain muualla ehkä mieluummin. Tällä hetkellä paras ratkaisu voisi olla joko kirjoittaminen itselleen tai sitten sähköpostikeskustelu jonkun luotettavan ystävän kanssa, joka kipuilee samojen asioiden parissa kuin minä. Avainsana on luottamus.

Luen kyllä mielelläni toisten juttuja, niistäkin voi ammentaa paljon. Varsinkin juuri tämän ketjun kaltaisista keskusteluista :)

Lisäänpä vielä että kokemusta on narsisteista, mutta se on jo taakse jäänyttä elämää enkä halua sitä muistella. Keskityn välillä mieluummin itseeni ja omaan paranemiseeni. Porskuttakoot narskut ihan rauhassa :)

s.i. kirjoitti:

Lisäänpä vielä että kokemusta on narsisteista, mutta se on jo taakse jäänyttä elämää enkä halua sitä muistella. Keskityn välillä mieluummin itseeni ja omaan paranemiseeni. Porskuttakoot narskut ihan rauhassa :)

's.i', tämä tutkielma on pääosin j.o.k.u.n ja minun pohdintaa, ja siinä pitäydyn.
Olet tervetullut kommentoimaan ja kertomaan oman tarinasi.

Mietin tuota, veljeni.

j.o.k.u. kirjoitti:

Hih. Kiitos kiitos! :)

Samaa ihmettelen kuin 'yxex', missäs meidän sitten pitäisi olla? :D

Aina ei jaksa pohtia.

Tein illallista. mafia-lihapullia ja chili-kaneli maustettua cous-cousia, juomana hereford punkkua kristallilaseista. Kynttelikkökin löytyy. Tule syömään, kaadan viiniä jo lasiisi..

:)

yxex kirjoitti:

Aina ei jaksa pohtia.

Tein illallista. mafia-lihapullia ja chili-kaneli maustettua cous-cousia, juomana hereford punkkua kristallilaseista. Kynttelikkökin löytyy. Tule syömään, kaadan viiniä jo lasiisi..

:)

Hmm...Kenelle tämä kutsu oli suunnattu?
Ei kai vaan minulle..? :)

Kuulostaa kyllä hyvältä, nälkäkin jo tuli kun tuoksuu niin hyvälle.
Oikein tunnelmavalaistuskin vielä. ;)

j.o.k.u. kirjoitti:

Hmm...Kenelle tämä kutsu oli suunnattu?
Ei kai vaan minulle..? :)

Kuulostaa kyllä hyvältä, nälkäkin jo tuli kun tuoksuu niin hyvälle.
Oikein tunnelmavalaistuskin vielä. ;)

Höh! Sinulle tietysti! =)

Luontainen vaatimattomuuteni estää minua kehumasta kokkailutaitojani, mutta syötyäsi, mahasi luulee sinun kuolleen ja joutuneen paratiisiin ;-)

Bon apetit, hyvässä seurassa on kiva syödä!

yxex kirjoitti:

Höh! Sinulle tietysti! =)

Luontainen vaatimattomuuteni estää minua kehumasta kokkailutaitojani, mutta syötyäsi, mahasi luulee sinun kuolleen ja joutuneen paratiisiin ;-)

Bon apetit, hyvässä seurassa on kiva syödä!

Mmm...Oli kyllä harvinaisen maukas illallinen. Harvoin tulee syötyä mitään näin hyvää! Oikein juhlallinen kattaus ja kaikki...Ei nyt minun takiani olisi tarvinnut näin paljon vaivaa nähdä. ;) Hyvää ruokaa ja vielä parempaa seuraa, mitä tässä muuta enää voisi kaivata...

*liekit lepattaa ja tunnelmallinen musiikki soi taustalla*

j.o.k.u. kirjoitti:

Mmm...Oli kyllä harvinaisen maukas illallinen. Harvoin tulee syötyä mitään näin hyvää! Oikein juhlallinen kattaus ja kaikki...Ei nyt minun takiani olisi tarvinnut näin paljon vaivaa nähdä. ;) Hyvää ruokaa ja vielä parempaa seuraa, mitä tässä muuta enää voisi kaivata...

*liekit lepattaa ja tunnelmallinen musiikki soi taustalla*

Hih hih.. :)

Kiitos Sinulle! Kun vaarallinen mutta läheinen pelinainen tulee kylään, näen kyllä kaiken mahdollisen vaivan sen arvoiseksi.
Saanko pyytää tanssiin, hämärässä kynttilän valaisemassa huoneessa, liekkien heijastuessa silmistämme..

=)

yxex kirjoitti:

Hih hih.. :)

Kiitos Sinulle! Kun vaarallinen mutta läheinen pelinainen tulee kylään, näen kyllä kaiken mahdollisen vaivan sen arvoiseksi.
Saanko pyytää tanssiin, hämärässä kynttilän valaisemassa huoneessa, liekkien heijastuessa silmistämme..

=)

Odotinkin, että kysyisit.
Tottakai, ilomielin..!
Annan miehen tämän kerran viedä, kunhan ei oteta tavaksi... ;)

j.o.k.u. kirjoitti:

Odotinkin, että kysyisit.
Tottakai, ilomielin..!
Annan miehen tämän kerran viedä, kunhan ei oteta tavaksi... ;)

Haluat ehkä vähän vihjeitä miltä näytän... ;)

http://www.historiann.com/wp-content/uploads/2009/05/belle.jpg

j.o.k.u. kirjoitti:

Haluat ehkä vähän vihjeitä miltä näytän... ;)

http://www.historiann.com/wp-content/uploads/2009/05/belle.jpg

Tuo piirretty kuva ei varmaan vedä vertoja sisäiselle kauneudellesi. =)

Eiköhän hipsitä nukkumaan, mutta ei kerrota muille lukijoille sen tarkempia yksityiskohtia.. ;-)

Hyvää yötä

yxex kirjoitti:

Tuo piirretty kuva ei varmaan vedä vertoja sisäiselle kauneudellesi. =)

Eiköhän hipsitä nukkumaan, mutta ei kerrota muille lukijoille sen tarkempia yksityiskohtia.. ;-)

Hyvää yötä

Eihän sitä nyt kaikkia passaa kertoa tietenkään... ;)

Hyviä öitä!

j.o.k.u. kirjoitti:

Eihän sitä nyt kaikkia passaa kertoa tietenkään... ;)

Hyviä öitä!

Prinsessa Belle, suuret silmäsi ja viehko vartalosi valvotti yöllä. ;-)

Kosto elää, tässä vähän ultrarealistista kuvaa itsestäni, pähkäileppäs vuorostasi sinä, hih hih..

http://www.youtube.com/watch?v=AMAA0dfZRsU&feature=related

ps en ole luontoaktivisti, vaikka iho vihertääkin..

yxex kirjoitti:

Prinsessa Belle, suuret silmäsi ja viehko vartalosi valvotti yöllä. ;-)

Kosto elää, tässä vähän ultrarealistista kuvaa itsestäni, pähkäileppäs vuorostasi sinä, hih hih..

http://www.youtube.com/watch?v=AMAA0dfZRsU&feature=related

ps en ole luontoaktivisti, vaikka iho vihertääkin..

Hih. ;)

No mutta...oikein komea mies, voiko muuta sanoa. :) Mitäs ihonväristä, ei täällä rasisteja olla. :D

Löysin hieman todenmukaisemman "kuvan" itsestäni kun...hmm...

http://www.youtube.com/watch?v=DukeoPqQvpo

;)

j.o.k.u. kirjoitti:

Hih. ;)

No mutta...oikein komea mies, voiko muuta sanoa. :) Mitäs ihonväristä, ei täällä rasisteja olla. :D

Löysin hieman todenmukaisemman "kuvan" itsestäni kun...hmm...

http://www.youtube.com/watch?v=DukeoPqQvpo

;)

Vautsi!
Selvästi vaarallinen pelinainen, kun annoit nyrkistäkin niin että heilahti ;-)

yxex kirjoitti:

Vautsi!
Selvästi vaarallinen pelinainen, kun annoit nyrkistäkin niin että heilahti ;-)

:D

yxex kirjoitti:

Luin kirjoituksesi moneen kertaan ja aikamoisia oivalluksen ja hyvänolon säväreitä se aiheutti! :)
Sait minut ajattelemaan sitä paradoksia että hyviin puoliini (omasta mielestäni) eli hellyyteen, huolehtimiseen ja ehkäpä myös riitaan provosoitumattomuuteeni vastattiin vihalla. Se oli jotain käsittämätöntä, mihin en ollut aiemmin törmännyt. Äsken sinua lukiessani tuli mieleeni kun ex sanoi muutaman kerran että hänestä tuntuu kuin kaataisin tulisia kekäleitä hänen niskaansa ainaisella ystävällisyydellä. Ajattelin sitä joksikin pilaksi mitä en tyhmänä ymmärtänyt.

Niin, mitä hyvää näki? Hyvä kysymys! Ei mun kiltteys ainakaan, jos se aiheutti vihaa, tai sitten olin oivallinen tunteensiirtokohde hänen oksentaessaan pahaa oloaan mun niskaan. Kaikkea en voi kertoa mutta oli eräänlainen selkeä hyväksikäytön yritys hänen puoleltaan, joka säikäytti minut. Sitten, vaikka tätä on vaikea tunnustaa, olin helposti johdateltavissa.

Musta tuntuu ikäänkuin me pystyttäis tutkimaan exiämme toistemme kautta? Ilman live-elämän jännitteitä. Nää on vaikeita asioita pariskunnille keskustella, ja omassa suhteessa yksi poikkipuolinen sana tyrehdytti keskustelun siihen paikkaan.

"Rakastuit siihen kuvaan, minkä hän sinulle näytti. Todellinen 'hän' oli piilossa tuon naamion takana, tuo sisäinen lapsi, jolla ei ole ollut eväitä kasvaa ja kehittyä ehjäksi persoonaksi. Tiedän, että tiedät tämän...Et olisi voinut muuta. Mielestäni mikään ei ole traagisempaa, kuin parisuhde narsistin kanssa."

Niin, muistan olotilan, kovan tarpeen löytää sieltä jään keskeltä se haavoittunut tyttö ja parantaa hänet hellyydellä terveeksi. Ja koin että mitä lähemmäksi häntä pääsin, sen kovempaa oli vastarinta. Halusin antaa hänelle nuo eväät, olla turvallinen olkapää. Hän suuttui säälistä ja myötätunnosta? :O

Toi sun kuuromykkä-vertaus on niin hyvä etten osaa muuta kommentoida kuin että hyvä se on! Luin moneen kertaan =)

Tuolla toisaalla temppuilija kehui meitä kauniiksi ihmisiksi. Että tuntui mukavalta!
Kohti vihaa siis matkamme jatkuu..
Tutkielma vihasta, kirjoittanut j.o.k.u. ja yxex..? ;-)

Ajattelimpas nyt aikani kuluksi vastata tähän, kun sain eilisestä illallisesta taas voimia kirjoittaa... ;)

(Tunnistamisprosentti tällä palstalla nousi varmaan pilviin, tuon "kuvan"myötä, minua kun on pari kertaa eri ihminen sanonut tuon 'Anastasian' näköiseksi. No...toivottavasti kukaan ei osaa yhdistää. ;) )

"Niin, muistan olotilan, kovan tarpeen löytää sieltä jään keskeltä se haavoittunut tyttö ja parantaa hänet hellyydellä terveeksi. Ja koin että mitä lähemmäksi häntä pääsin, sen kovempaa oli vastarinta. Halusin antaa hänelle nuo eväät, olla turvallinen olkapää. Hän suuttui säälistä ja myötätunnosta? :O"

Paitsi haavoittunut lapsi, kyseessä oli varmasti myös hyvin, hyvin vihainen lapsi, joka ei järkipuhetta osaisi kuunnella. Eikä tunnetasolla ymmärtää...Juuri tuo lapsi, on sen narsistisen puolen"ydin"mielestäni. Se, mikä aiheuttaa kaiken"pahan", ja jonka päälle tuon kaltoinkohtelijan kuva on liimattu, niin että näyttäisi, kuin hän itse olisi tuo kaltoinkohtelija...Sen roolin hän oli omaksunut...Niin, että siitä oli tullut osa hänen puuttuvaa persoonallisuuttaan.
En tiedä oliko eksälläsi näin, mutta yleensäkin kai näin se menee, kun koittaa ajatella...Yhdistelen eri lähteistä poimittua"faktatietoa", sekä maalaisjärkeä... :D

Eli he, jotka riitelevät narsistikumppaninsa kanssa, riitelevät tosiasiassa tuon lapsen kanssa...Saman, mikä kyseinen henkilö oli joskus kauan sitten, milloin nyt tämä persoollisuuden hajoaminen tai "paikoilleen jämähtäminen" nyt onkaan tapahtunut...

Joten turhaan vaivaat päätäsi ainakaan sillä, ettet voinut häntä"pelastaa".
Miten tuollaista asiaa voi lähteä muuttamaan..? Se on mahdotonta.
Itselläni on lapsesta lähtien ollut vähän sellainen olo kuin olisin eksyksissä, miettisin että mitä ihmettä minä täällä teen? Tuntuu, että se varsinainen minä, olisi jäänyt jonnekin lapsuuteen, mietin joskus mitä minusta olisi tullut, jos minun olisi annettu toteuttaa itseäni omien toiveideni mukaan, eikä sen mukaan mitä vanhempani minulta odottivat. Ainoa muistikuva"todellisesta minästä"taitaa olla se, kun olisin halunnut soittaa viulua...Tosin en ole varma oliko sekin jokin vanhempieni syöttämä ajatus, vai ihan itsestäni lähtöisin...Vaikka aina kapinoinkin noita toiveita vastaan ja päätin tehdä monessa asiassa täysin päinvastoin, silti tuo kuva on siellä jossain alitajunnassa. Kuva siitä, millainen minun "pitäisi" olla.

Mutta, menipäs synkistelyksi. :)

"Tutkielma vihasta, kirjoittanut j.o.k.u. ja yxex..? ;-)"

Tämä oli hyvä. Näissä meidän teksteissä olisi jo ainesta kokonaiseen kirjaan. :D Kuka suostuu kustantajaksi? ;)

j.o.k.u. kirjoitti:

Ajattelimpas nyt aikani kuluksi vastata tähän, kun sain eilisestä illallisesta taas voimia kirjoittaa... ;)

(Tunnistamisprosentti tällä palstalla nousi varmaan pilviin, tuon "kuvan"myötä, minua kun on pari kertaa eri ihminen sanonut tuon 'Anastasian' näköiseksi. No...toivottavasti kukaan ei osaa yhdistää. ;) )

"Niin, muistan olotilan, kovan tarpeen löytää sieltä jään keskeltä se haavoittunut tyttö ja parantaa hänet hellyydellä terveeksi. Ja koin että mitä lähemmäksi häntä pääsin, sen kovempaa oli vastarinta. Halusin antaa hänelle nuo eväät, olla turvallinen olkapää. Hän suuttui säälistä ja myötätunnosta? :O"

Paitsi haavoittunut lapsi, kyseessä oli varmasti myös hyvin, hyvin vihainen lapsi, joka ei järkipuhetta osaisi kuunnella. Eikä tunnetasolla ymmärtää...Juuri tuo lapsi, on sen narsistisen puolen"ydin"mielestäni. Se, mikä aiheuttaa kaiken"pahan", ja jonka päälle tuon kaltoinkohtelijan kuva on liimattu, niin että näyttäisi, kuin hän itse olisi tuo kaltoinkohtelija...Sen roolin hän oli omaksunut...Niin, että siitä oli tullut osa hänen puuttuvaa persoonallisuuttaan.
En tiedä oliko eksälläsi näin, mutta yleensäkin kai näin se menee, kun koittaa ajatella...Yhdistelen eri lähteistä poimittua"faktatietoa", sekä maalaisjärkeä... :D

Eli he, jotka riitelevät narsistikumppaninsa kanssa, riitelevät tosiasiassa tuon lapsen kanssa...Saman, mikä kyseinen henkilö oli joskus kauan sitten, milloin nyt tämä persoollisuuden hajoaminen tai "paikoilleen jämähtäminen" nyt onkaan tapahtunut...

Joten turhaan vaivaat päätäsi ainakaan sillä, ettet voinut häntä"pelastaa".
Miten tuollaista asiaa voi lähteä muuttamaan..? Se on mahdotonta.
Itselläni on lapsesta lähtien ollut vähän sellainen olo kuin olisin eksyksissä, miettisin että mitä ihmettä minä täällä teen? Tuntuu, että se varsinainen minä, olisi jäänyt jonnekin lapsuuteen, mietin joskus mitä minusta olisi tullut, jos minun olisi annettu toteuttaa itseäni omien toiveideni mukaan, eikä sen mukaan mitä vanhempani minulta odottivat. Ainoa muistikuva"todellisesta minästä"taitaa olla se, kun olisin halunnut soittaa viulua...Tosin en ole varma oliko sekin jokin vanhempieni syöttämä ajatus, vai ihan itsestäni lähtöisin...Vaikka aina kapinoinkin noita toiveita vastaan ja päätin tehdä monessa asiassa täysin päinvastoin, silti tuo kuva on siellä jossain alitajunnassa. Kuva siitä, millainen minun "pitäisi" olla.

Mutta, menipäs synkistelyksi. :)

"Tutkielma vihasta, kirjoittanut j.o.k.u. ja yxex..? ;-)"

Tämä oli hyvä. Näissä meidän teksteissä olisi jo ainesta kokonaiseen kirjaan. :D Kuka suostuu kustantajaksi? ;)

Anastasia-tulinainen ja shrek-yxex, jolla paperisiivet ja halu kokeilla miten lähelle tulta voi lentää ennen kuin siivet kärähtää. Kaunotar ja hirviö, tuli ja vesi, yö ja päivä, ilo ja suru, viha ja rakkaus..

Ootko huomannut miten paljon vastakohtia elämässä on ja miten ne vaikuttaa elämään. Monet kulkee käsikädessä, eikä toista voi olla ilman toista. Silloin ei olisi mitään vertailukohtaa! Jos hirviötä ei olisi, minä olisin meistä se vähemmän kaunotar :)

Kuvailit upeasti tuota sisäisen lapsen olemusta. Jos siis kohtasin exässäni lapsuuden tunnetilaan lukkiutuneen mielen niin siitäköhän minulle tuli se alituinen "nyt ei kaikki ole niinkuin pitää"-epämääräinen olo? Ja, taannuinko itsekin sisäiseksi lapsekseni löytääkseni yhteyden häneen? Muistan vaan helvetinmoisen pahan olon kun mieltäni väännettiin toisin kuin olin tottunut. Niihin aikoihin en paljoa hihitellyt, joten sallittakoon se nyt minulle. Vapauden hihitystä. Elämä alkaa voittaa.

wannabe-itsetutkiskelija, koska koen eheytyväni päivä päivältä. Eikä haittaa jos proffa sanoo vatipääksi :-) Mun sisältä löytyy haavoittunut lapsi ja rankaiseva vanhempi ja vaikka mitä moodeja..

Jos sinun sisäinen lapsesi on jäänyt ikäänkuin jonnekin lapsuuteen niin mitäs jos hommaisit sen viulun, koska se tuntuu olevan yhdistävä tekijä? Sisäistä harmoniaa viululla haki myös sherlock holmes.

Ennen kuin saadaan tää myytyä kirjaksi, saattaa S-24.n ylläpito pistää tähän pituusrajoituksen?

yxex kirjoitti:

Anastasia-tulinainen ja shrek-yxex, jolla paperisiivet ja halu kokeilla miten lähelle tulta voi lentää ennen kuin siivet kärähtää. Kaunotar ja hirviö, tuli ja vesi, yö ja päivä, ilo ja suru, viha ja rakkaus..

Ootko huomannut miten paljon vastakohtia elämässä on ja miten ne vaikuttaa elämään. Monet kulkee käsikädessä, eikä toista voi olla ilman toista. Silloin ei olisi mitään vertailukohtaa! Jos hirviötä ei olisi, minä olisin meistä se vähemmän kaunotar :)

Kuvailit upeasti tuota sisäisen lapsen olemusta. Jos siis kohtasin exässäni lapsuuden tunnetilaan lukkiutuneen mielen niin siitäköhän minulle tuli se alituinen "nyt ei kaikki ole niinkuin pitää"-epämääräinen olo? Ja, taannuinko itsekin sisäiseksi lapsekseni löytääkseni yhteyden häneen? Muistan vaan helvetinmoisen pahan olon kun mieltäni väännettiin toisin kuin olin tottunut. Niihin aikoihin en paljoa hihitellyt, joten sallittakoon se nyt minulle. Vapauden hihitystä. Elämä alkaa voittaa.

wannabe-itsetutkiskelija, koska koen eheytyväni päivä päivältä. Eikä haittaa jos proffa sanoo vatipääksi :-) Mun sisältä löytyy haavoittunut lapsi ja rankaiseva vanhempi ja vaikka mitä moodeja..

Jos sinun sisäinen lapsesi on jäänyt ikäänkuin jonnekin lapsuuteen niin mitäs jos hommaisit sen viulun, koska se tuntuu olevan yhdistävä tekijä? Sisäistä harmoniaa viululla haki myös sherlock holmes.

Ennen kuin saadaan tää myytyä kirjaksi, saattaa S-24.n ylläpito pistää tähän pituusrajoituksen?

"Anastasia-tulinainen ja shrek-yxex, jolla paperisiivet ja halu kokeilla miten lähelle tulta voi lentää ennen kuin siivet kärähtää."

Mikä siinä liekissä vetääkään puoleensa. Lämpökö se on...vai vaara? ;)

Niin vastakohdat. Ei toista ilman toista.
Ne tosiaan kulkevat käsikädessä, ja mielestäni ne pitäisi hyväksyä sellaisena. Usein halutaan nähdä vain se päivä, ja unohtaa yön olemassaolo, vaikka ne vain täydentävät toisiaan...Näkemättä yötä, ei näe kuinka vuorokausi taas pyörähtää yhden kierroksen. Ei nähdä kokonaisuutta.
Minun maailma on vastakohtien maailma, öitä, päiviä, mustaa ja valkoista, hyvää ja pahaa...Ehkä tässä olisi itselläkin opettelemista. (kenties sateenkaarisienet auttavat näkemään maailman taas väreissä )

Hyvä pointti! Antoi ajattelemisen aihetta taas jälleen. :)

"Jos siis kohtasin exässäni lapsuuden tunnetilaan lukkiutuneen mielen niin siitäköhän minulle tuli se alituinen "nyt ei kaikki ole niinkuin pitää"-epämääräinen olo? Ja, taannuinko itsekin sisäiseksi lapsekseni löytääkseni yhteyden häneen?"

Aina kai väistämättä ihmiset omaksuvat toisiltaan tapoja, aivan persoonallisuudenpiirteisiin asti. Jokin tutkimuskin on tehty aiheesta, en nyt tarkempia yksityiskohtia muista, muuta kuin että peilisoluihin se jotenkin liittyi... :) Sitä samaistuu henkilöön, kenen seurassa viettää aikaansa, ja näin yhteenkuuluvuuden tunne vahvistuu.
En tiedä mistä tuo epämääräinen olo voisi johtua, siitäkö vai jostain muusta. Ei aavistustakaan tunteeko kukaan esimerkiksi minun seurassani samalla tavalla? Tätä pitää vielä pohtia...

"Jos sinun sisäinen lapsesi on jäänyt ikäänkuin jonnekin lapsuuteen niin mitäs jos hommaisit sen viulun, koska se tuntuu olevan yhdistävä tekijä?"

Kaunis ajatus, liikutuin... :')
Joskus vielä senkin varmasti teen...
Tuli jokin kummallinen inspiraatio tästä.
"Näin" mielessäni välähdyksen maalauksesta, jossa kasvoton nainen (tulenpunaisin hiuksin ;) )istuu yksinäisyydessään harmaalla kivellä, soittaen viulua, taustalla yleisö, jota hän ei huomaa, ja pikkuhiljaa nuottien voimasta tuo naamio karisee ja paljastaa lapsen kasvot...Aika narsistinen mielikuva kieltämättä, vaiko luovaa hulluutta...Pitäisiköhän tässä jo alkaa maalaamaan. :D

Surrealistinen tai abstrakti tyyli ei ole oikein mun juttu, mutta voisin melkein tehdä poikkeuksen...Ehkä se avaa jotain mieleltäni salattuja maailmoja, joihin voin hetkeksi sukeltaa, saaden selvyyttä asioihin.

Onko sinulla mitään keinoja, mihin"purat" noita ajatuksiasi, tämä palsta lukuunottamatta? Runoja kenties, sinussa on ainakin runoilijan vikaa..? Eikä ihan vähänkään. ;)

j.o.k.u. kirjoitti:

"Anastasia-tulinainen ja shrek-yxex, jolla paperisiivet ja halu kokeilla miten lähelle tulta voi lentää ennen kuin siivet kärähtää."

Mikä siinä liekissä vetääkään puoleensa. Lämpökö se on...vai vaara? ;)

Niin vastakohdat. Ei toista ilman toista.
Ne tosiaan kulkevat käsikädessä, ja mielestäni ne pitäisi hyväksyä sellaisena. Usein halutaan nähdä vain se päivä, ja unohtaa yön olemassaolo, vaikka ne vain täydentävät toisiaan...Näkemättä yötä, ei näe kuinka vuorokausi taas pyörähtää yhden kierroksen. Ei nähdä kokonaisuutta.
Minun maailma on vastakohtien maailma, öitä, päiviä, mustaa ja valkoista, hyvää ja pahaa...Ehkä tässä olisi itselläkin opettelemista. (kenties sateenkaarisienet auttavat näkemään maailman taas väreissä )

Hyvä pointti! Antoi ajattelemisen aihetta taas jälleen. :)

"Jos siis kohtasin exässäni lapsuuden tunnetilaan lukkiutuneen mielen niin siitäköhän minulle tuli se alituinen "nyt ei kaikki ole niinkuin pitää"-epämääräinen olo? Ja, taannuinko itsekin sisäiseksi lapsekseni löytääkseni yhteyden häneen?"

Aina kai väistämättä ihmiset omaksuvat toisiltaan tapoja, aivan persoonallisuudenpiirteisiin asti. Jokin tutkimuskin on tehty aiheesta, en nyt tarkempia yksityiskohtia muista, muuta kuin että peilisoluihin se jotenkin liittyi... :) Sitä samaistuu henkilöön, kenen seurassa viettää aikaansa, ja näin yhteenkuuluvuuden tunne vahvistuu.
En tiedä mistä tuo epämääräinen olo voisi johtua, siitäkö vai jostain muusta. Ei aavistustakaan tunteeko kukaan esimerkiksi minun seurassani samalla tavalla? Tätä pitää vielä pohtia...

"Jos sinun sisäinen lapsesi on jäänyt ikäänkuin jonnekin lapsuuteen niin mitäs jos hommaisit sen viulun, koska se tuntuu olevan yhdistävä tekijä?"

Kaunis ajatus, liikutuin... :')
Joskus vielä senkin varmasti teen...
Tuli jokin kummallinen inspiraatio tästä.
"Näin" mielessäni välähdyksen maalauksesta, jossa kasvoton nainen (tulenpunaisin hiuksin ;) )istuu yksinäisyydessään harmaalla kivellä, soittaen viulua, taustalla yleisö, jota hän ei huomaa, ja pikkuhiljaa nuottien voimasta tuo naamio karisee ja paljastaa lapsen kasvot...Aika narsistinen mielikuva kieltämättä, vaiko luovaa hulluutta...Pitäisiköhän tässä jo alkaa maalaamaan. :D

Surrealistinen tai abstrakti tyyli ei ole oikein mun juttu, mutta voisin melkein tehdä poikkeuksen...Ehkä se avaa jotain mieleltäni salattuja maailmoja, joihin voin hetkeksi sukeltaa, saaden selvyyttä asioihin.

Onko sinulla mitään keinoja, mihin"purat" noita ajatuksiasi, tämä palsta lukuunottamatta? Runoja kenties, sinussa on ainakin runoilijan vikaa..? Eikä ihan vähänkään. ;)

Täällä palstalla on ollut niin paljon vipinää parina päivänä, ettei ole meinannut perässä pysyä. Parhaimmillaan oli hetkiä kun ei tarvinnut kuin käydä kuistilla kahvilla ja röökillä, niin jo oli viestejä niin paljon että sai tunnin lukea niitä läpi. Lukemattakaan en voinut olla, koska olisi monta helmeä mennyt ohi, sinunkin.. :)

Eli tää nettihomma mitä en tietenkään riippuvuudeksi myönnä vaan opiskeluksi, ja kirjat ja satunnaiset filmit on mun tänhetkisiä purkukeinoja. Ai runoilijan vikaa, kiitos =) En harrasta niiden kirjoittamista, satunnaisesti luen jos vastaan tulee. Mun ajatusteni runot on pikemminkin jotain haiku-tyyppisiä ajatelmia.

Liekkiasia vaati vähän syvempää pohtimista, kyllä mua kiehtoo edelleen sen lämpö, halu pitää sitä liekkiä kainalossa, lähelläni, sylissäni..mutta myös se vaara, tutkiminen, miten lähelle voi päästä, ennenkuin ne siivet kärähtää..sitten kun ne kärähtää niin voi vain todeta; nyt tiedän ;-)

Olet melkoinen timantti! Oon seurannut sun kirjoittelua ja olen huomannut että suhun on tullut muutama upea särmä lisää. Selvästi olet itseäsi viilaillut ja tutkinut. Vaikuttaakohan tämä yhteinen jengi-ajattelu asiaan..että on helpompi omaksua erilaisia näkökulmia? Tuo tulenpunahiuksinen nainen-mielikuva oli kaunis, ei narsistinen, vaan herkkä, ja runollinen!

Harrastatko muuten vesi- vai öljyvärimaalausta? Van gogh.eilla?

Kauheasti mielialat vaihtelee nykyään, välillä masentelee, välillä naurattaa..


Kaukana jossain j o k u

maalaa mielensä maisemaa

Minä katson omaa maisemaa

ja huokaan

kuuleekohan hän sen