Viime kesänä mulla alkoi ahmiminen, kesän lopulla oksentelu tuli mukaan kuvioihin.
Oksentelu jatkui johonkin viime marraskuun loppuun asti ja nyt sitä ei ole ollut.. tähän päivään asti.
Tänään taas sorruin ahmimaan ja oksentamaan. En tiedä tuleeko paineita koulusta vai mistä tämä johtuu.. Olin jo varma, että olisin terve, kukaan ei kyllä ole antanut diagnoosia bulimiasta, mutta kun mä olen käynyt viime syyskuusta asti koulupsykologilla tän asian takia, niin se kyllä sano että kaikki oireet on.
Ja sillon n. elo-marraskuun välillä kun sitä oksentelua oli, niin sitä oli n. 3kertaa viikossa.
Tuntuu avuttomalta, kun se koulupsykologikaan ei oikeen osaa auttaa. Vanhemmat ei tiedä asiasta ja tuntuu että ne ei oikeen osais ees suhtautua hyvin tähän asiaan.. En tiedä mitä pitäisi tehdä.
Tänään kun olin oksentanut niin nyt on kyllä koko illan välillä ottanut tosi kovaa koko yläkropasta ja mulla on muutenkin viime aikoina välillä ottanu jostain syystä tosta sydämen kohalta..
Osaisko kukaan auttaa mua, kertoo mitä mun pitäis tehä??
Oksentelu jatkui johonkin viime marraskuun loppuun asti ja nyt sitä ei ole ollut.. tähän päivään asti.
Tänään taas sorruin ahmimaan ja oksentamaan. En tiedä tuleeko paineita koulusta vai mistä tämä johtuu.. Olin jo varma, että olisin terve, kukaan ei kyllä ole antanut diagnoosia bulimiasta, mutta kun mä olen käynyt viime syyskuusta asti koulupsykologilla tän asian takia, niin se kyllä sano että kaikki oireet on.
Ja sillon n. elo-marraskuun välillä kun sitä oksentelua oli, niin sitä oli n. 3kertaa viikossa.
Tuntuu avuttomalta, kun se koulupsykologikaan ei oikeen osaa auttaa. Vanhemmat ei tiedä asiasta ja tuntuu että ne ei oikeen osais ees suhtautua hyvin tähän asiaan.. En tiedä mitä pitäisi tehdä.
Tänään kun olin oksentanut niin nyt on kyllä koko illan välillä ottanut tosi kovaa koko yläkropasta ja mulla on muutenkin viime aikoina välillä ottanu jostain syystä tosta sydämen kohalta..
Osaisko kukaan auttaa mua, kertoo mitä mun pitäis tehä??
Vastaukset 8
Vanhimmat
Koitapa saada psykologiltasi ohjeistusta käytännön avun löytämiseen ja saamiseen, sillä tiedäthän jo itsekin, että oksentelu pitää saada loppumaan.
Itselläni oksentelun vähentämisessä on auttanut se, että olen antanut itselleni luvan syödä sitä mitä haluan. Herkkupäivä kerran viikossa, mutta joka päivä perusannosmäärä jotain itseä miellyttävää terveellisehköä ruokaa, esimerkiksi pastaa, kanakastiketta ja kasviksia. Viisi kertaa kannattaa pyrkiä päivässä syömään (tätä suosittelevat hammaslääkäritkin), aamupala (esim. lautasellinen puuroa ja hedelmä), päivällinen (hedelmä, leipä, jogurtti tms.), lounas (kunnon (lämmintä) ateriaa kylläiseksi tekevä määrä), välipala ja illallinen (jälleen lämmin ateria).
Aluksi paino saattaa kohota, mutta kun keho tottuu ottamaan vastaan ruokaa tietyin aikavälein alkaa aineenvaihduntakin pelata ja kehosi pyrkii ihannepainoonsa, joka on yksilöllinen kehon terve elomassamäärä.
Koita nyt kuitenkin saada käytännön apua, esimerkiksi mielikuvaharjoituksia psykologilta oksenteluhalujen vähentämiseen. Tsemppiä, kyllä sinä nyt yhden taudin päihität, mieti tautiasi vaikka ohimenevänä flunssana ja tiedosta pääseväsi sen yli vahvistaaksesi irtipääsyäsi! :)
Kiitos todella paljon neuvoistasi! Pitänee kysyä psykoloigilta tosiaan.. tässä on vaan ongelmana se, että
en haluis et mun vanhemmat saa tietää. Sen jälkeen ne varmaan kattois mun jokasta liikettä ja olis ne tietenki järkyttyneitä.
Jos vanhempasi eivät vieläkään syömishäiriöstäsi tiedä, eivät he siitä todennäköisesti koskaan saa tietääkään jollet sitten jatka sairauden polkua eteenpäin tai kerro asiasta heille. Terveydenhoitoalan työntekijöillä nimittäin on vaitiolovelvollisuus. Tietääkseni vanhemmille saattaa korkeintaan terveydenhoitaja ilmoittaa nopeasta alipainon saavutuksesta tai vastaavasta radikaalista terveydentilasta.
Jos tahdot kertoa vanhemmillesi, niin suosittelen harkitsemaan asiaa ensin monilta eri kanteilta juuri heille kertomisesta aiheutuvan tuskan vuoksi. Pohdi vaikka tv-tohtorin ( :D ) suosittelemia kysymyksiä ennen päätöksen tekoa: http://drphil.com/articles/article/627/
Heips cafeaulait1!
Hienoa että olet aktiivisesti hakenut apua syömisongelmaasi ja päässyt juttelemaan koulusi psykologin kanssa. On todellakin järkevää herätä bulimian järjettömyyteen mahdollisimman aikaisin, eikä antaa häiriön piinata vuositolkulla, jolloin siitä irrottautuminenkin vaikeutuu (ja elimistön vauriot lisääntyvät).
Vanhemmille kertomisen suhteen olen sitä mieltä, että kannattaa kyllä kertoa jos vain suinkin mahdollista. Bulimia aiheuttaa muutenkin niin paljon henkistä ahdistusta mm. häpeän ja salailun takia, että on vain eräänlainen helpotus jos kotijoukot tietävät huonosta tilastasi. Vanhempasi varmasti rakastavat sinua hyvin paljon ja haluavat osaltaan auttaa paranemistasi. On helpompaa parantua, kun on tuttu ja turvallinen tukijoukko takana ja voitte avoimesti keskustella - puhuminen kun yleensä on yksi vahvimmista lääkkeistä. Sinun ei kannata pelätä sitä, että aiheuttaisit vanhemmillesi järkytystä kertomalla heille ongelmastasi. Tietenkin he tuntevat suurta huolta, mutta olen aika varma, että päällimmäisenä he ovat helpottuneita, että rohkaisit itsesi ja toit asiasi julki.
Itse salailin sairauttani monta vuotta, kunnes olin niin pohjalla, että ''murruin'' ja vanhempani saivat kuulla koko totuuden (toki he olivat tienneet jo pitkään, etten voinut ihan hyvin). Tuon jälkeen elämäni kuitenkin helpottui huomattavasti ja paranemisenikin lähti käyntiin. Erityisesti äitini on ollut siitä asti minulle suunnaton tuki - monet kerrat olen itkenyt hänelle puhelimessa ahdistavaa oloani, joka kerta olen saanut ymmärrystä ikävään käyttäytymiseeni, monta kertaa olen saanut itkeä äitini olkaa vasten... Ennen sairastumistani en juurikaan pitänyt äidistäni, mutta syömishäiriöideni kautta olen nähnyt hänet aivan uudessa valossa, antanut arvoa ja oppinut rakastamaan suunnattomasti. Voisi kait sanoa, että jotain hyvää on seurannut bulimiastakin. Se on todellakin vahvistanut niin minua kuin perhesuhteitanikin.
Pistetään harkintaan. Tuntuu vaan ettei mun tilanne oo mitenkään paha, että täytyis mistään hakea apua, vaikka onhan tää ittelle tietty tosi raskasta.
Niin. Onneks sä oot saanu sit kunnolla sen paramisen käyntiin ja sulla on äiti jolle voit puhua :)
Mun pitää kans miettii tota vanhemmille kertomista, ellei se koulupsykologi ehi ensin ku se kerran on
jo meinanut ilmottaa mun vanhemmille. Ja onhan se mulle joskus harkinnukki, että jos tää tilanne jatkuu tai pahenee nii mun pitäs päästä jonkun osaavamman ihmisen hoitoon.
Ja tosiaan muuten, kun mainitsit tuosta häpeästä ja salailusta, niin mua hävettää ees syödä mun vanhempien nähden tai kavereidenkin nähden. Varmaan tuttua muillekkin.
Kiitos vastauksestasi! :)
Kerro ihmeessä vanhemmillesi! Jos tuntuu vaikealta kertoa molemmille, kerro edes läheisemmälle heistä. Jos et halua tulla vahdituksia 24/7 ja menettää heidän luottamustaan niin on paljon parempi kertoa itse ja osoittaa olevasi rehellinen kuin antaa heidän kuulla jostain muualta/huomata itse. Sen jälkeen uskovat sinun salailevan vaikka myöhemmin kertoisitkin kaiken rehellisesti - ja tarkkailevat sinua kuin haukat...
Jep.. tuo on aivan totta.