Löysikohän täältä samassa elämäntilanteessa olevia.
Olin koulukiusattu lähes koko peruskoulun, aina se viimeinen joukkueeseen valittu, se jolle naurettiin, se jonka jokaista tekemistä ja sanomista arvosteltiin. Se josta kuiskuteltiin niin, että varmasti huomaisin sen.
Vanhemmat eivät tukeneet vaan sanoivat, että koita kestää, sun kiusaajilla on vaan itellään paha olo. Jos halusin aloittaa harrastuksen, vanhempien mielestä en kuitenkaan sitä jatkaisi. Äitini on vieläkin varsin lannistava persoona.
Olen jo kolmekymppinen ja ollut aina yksinäinen. Itsetuntoni on pohjamudissa. Ihmisiin tutustuminen on helppoa, mutta ystävyys suhteiden syntyminen ja ylläpito on aina ollut vaikeaa. Jotenkin ne aina haalistuu nopeasti. Tuntuu kun minulta puuttuisi joki pieni, mutta tärkeä ominaisuus. Ne muutamat ystävät, joita olen onnistunut pitämään ovat muuttaneet toisille paikkakunnille, tai perustaneet jo perheet. Itse asun isossa kaupungissa, joten muutto tuskin tilannettani auttaisi.
Vakavia seurustelusuhteita ei ole ollut. Jonkin aikaa sitten huomasin, että kaikki pitempiaikaiset suhteeni ovat olleet narsistisia. Minä olen ollut se läheisriippuvainen, jolle on kelvannut huonokin kohtelu. Yrittänyt olla se toisen pelastaja ja niellyt huonon kohtelun, Ihan niin kuin lapsena koulussa. Ajatellut, etten ansaitse parempaa.
Kun tutustun miehiin, he jaksavat olla hetken kiinnostuneita, mutta siten syystä, jota en tiedä juttu ei kehity. Olen miettinyt mikä tähän voisi olla syynä. En todellakaan pomminta heitä puheluilla tms. jaa koko paskaa elämääni, en edes puhu siitä. Juttelen niitä näitä ja mukavia. Kyselen kuulumisia, kuuntelen, heitän läppää, kommentoin ja kerron myös omista kuulumisista. Jotain teen silti väärin. Ja joo, kyllä pidän hygieniastani ja ulkonäöstäni huolta. Toki olen itsekkin torjunut miehiä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että yksinäisyyttä ei parenneta olemalla jonkun kanssa vain siksi, että on joku.
Elämässä ei ole kuin työ ja nyt aikuisiällä aloitettu harrastus. Voimat alkaa loppua tästä ulospääsyä etsiessä. Ja kokoajan ne kynnykset tehdä asialla jotain kasvaa korkeimmiksi ja kivat polulla isommiksi. Enhän mä edes tiedä mihin suuntaan lähteä ja miten. Mä oon niin helvetin epävarma ja ujo, välillä tuntuu kun ois jossain kuoressa jota en vaan saa karistettua pois.
Olin koulukiusattu lähes koko peruskoulun, aina se viimeinen joukkueeseen valittu, se jolle naurettiin, se jonka jokaista tekemistä ja sanomista arvosteltiin. Se josta kuiskuteltiin niin, että varmasti huomaisin sen.
Vanhemmat eivät tukeneet vaan sanoivat, että koita kestää, sun kiusaajilla on vaan itellään paha olo. Jos halusin aloittaa harrastuksen, vanhempien mielestä en kuitenkaan sitä jatkaisi. Äitini on vieläkin varsin lannistava persoona.
Olen jo kolmekymppinen ja ollut aina yksinäinen. Itsetuntoni on pohjamudissa. Ihmisiin tutustuminen on helppoa, mutta ystävyys suhteiden syntyminen ja ylläpito on aina ollut vaikeaa. Jotenkin ne aina haalistuu nopeasti. Tuntuu kun minulta puuttuisi joki pieni, mutta tärkeä ominaisuus. Ne muutamat ystävät, joita olen onnistunut pitämään ovat muuttaneet toisille paikkakunnille, tai perustaneet jo perheet. Itse asun isossa kaupungissa, joten muutto tuskin tilannettani auttaisi.
Vakavia seurustelusuhteita ei ole ollut. Jonkin aikaa sitten huomasin, että kaikki pitempiaikaiset suhteeni ovat olleet narsistisia. Minä olen ollut se läheisriippuvainen, jolle on kelvannut huonokin kohtelu. Yrittänyt olla se toisen pelastaja ja niellyt huonon kohtelun, Ihan niin kuin lapsena koulussa. Ajatellut, etten ansaitse parempaa.
Kun tutustun miehiin, he jaksavat olla hetken kiinnostuneita, mutta siten syystä, jota en tiedä juttu ei kehity. Olen miettinyt mikä tähän voisi olla syynä. En todellakaan pomminta heitä puheluilla tms. jaa koko paskaa elämääni, en edes puhu siitä. Juttelen niitä näitä ja mukavia. Kyselen kuulumisia, kuuntelen, heitän läppää, kommentoin ja kerron myös omista kuulumisista. Jotain teen silti väärin. Ja joo, kyllä pidän hygieniastani ja ulkonäöstäni huolta. Toki olen itsekkin torjunut miehiä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että yksinäisyyttä ei parenneta olemalla jonkun kanssa vain siksi, että on joku.
Elämässä ei ole kuin työ ja nyt aikuisiällä aloitettu harrastus. Voimat alkaa loppua tästä ulospääsyä etsiessä. Ja kokoajan ne kynnykset tehdä asialla jotain kasvaa korkeimmiksi ja kivat polulla isommiksi. Enhän mä edes tiedä mihin suuntaan lähteä ja miten. Mä oon niin helvetin epävarma ja ujo, välillä tuntuu kun ois jossain kuoressa jota en vaan saa karistettua pois.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Auttaiskohan muutto pikku paikkakunnalle, vaiks mun luokse =)
No ei vaan... Ei miust oo ollu koskaan kellekkään mitään iloa, luulisin.
Mutta: jos haluat kertoa työstäsi ja/tai harrastuksestasi, tai muuten vaan höpistä niin kirjaile mulle jooko?
osoitteeseen: varjottu@ gmail . com
Olen hieman nuorempi (26) ja mies, olen myös ollut koulukiusattu.
Vaikka periaatteessa olen saavuttanut joitakin hyviä asioita elämässäni, arvottomuuden tunteet vaivaavat minua aika-ajoin - tuntuu etten ole arvollinen elämään.
Joskus se ilmenee siten että välttelen naisia joista olen kiinnostunut. Tämä johtuu siitä että ajattelen ihastukseni kohteen olevan onnellisempi jos hän on mahdollisimman kaukana minusta.
Miehen vastuuna on perheen päänä huolehtia toimeentulosta, jäin viime kesänä työttömäksi joten minulla ei ole paljoakaan annettavaa tämän asian suhteen, ainakaan juuri tällä hetkellä.
En ole koskaan seurustellut, ja olen asunut yksinäni pian kymmenisen vuotta - osaisinko todella asua toisen ihmisen kanssa, ja olla hyvä aviomies? ... Kun kuitenkin on olemassa suuri joukko paljon parempia miehiä kuin minä, jotka todella ovat sitä mitä naiset haluavat/tarvitsevat?
Päättelen siis että kaikkein kaunein ja rakkaudellisin ja epäitsekkäin asia minkä voin tehdä naiselle josta olen romanttisesti kiinnostunut on että pysyn etäällä hänestä ja torjun kaikki hänen lähestymisyrityksensä, koska tällä tavoin en riistä hänen mahdollisuuttaan saada joku parempi mies jonka kanssa hän on onnellisempi, enkä myöskään riistä häneltä vapautta ja riippumattomuutta minkä naimattomuus suo.
Järkeilyni tuntuu minustä itsestänikin välillä hieman hassulta, mutta tunne siitä että en ole kelvollinen mihinkään on joskus hirvittävän todellinen ja voimakas.
Tuo kirjoituksesi on niin tuttua.. Samat asiat olen läpikäynyt. Olin myös koulukiusattu elämästäni 6 vuotta, koko yläasteen ja lukion ajan. Aina olin se viimeinen kenet joukkueeseen pyydettiin ja tekemisilleni naurettiin. Lukiossa kaikki oppilaat inhosivat minua ja ystävääni, vaikka eivät edes tunteneet meitä. En tiedä edes mitä juoruja meistä on levitelty. Sen verran kuitenkin, että meidän juoruttiin olevan lesboja.
Elämäni on ollut yhtä helvettiä, olen sairastanut syömishäiriötä ja masennusta. En ole ujo, mutta kuitenkin minun on ollut vaikeaa löytää ystäviä kaiken kokemani jälkeen. Parisuhteen olen kyllä löytänyt ja siinä olen onnellinen, mutta nuo kokemukseni vaikeuttavat myös parisuhdettanikin. On niin vaikea luottaa kehenkään ja pelkään aina kaikessa pahinta. On niin vaikea uskoa kenenkään pystyvän oikeasti rakastamaan minua ja välittämään..
Työelämäkin minun on vaikea aloittaa, koska tunnen olevani niin huono kaikessa. Toisaalta tahtoisin löytää ystäviä, mutta toisaalta taas haluisin vain vältellä toisten ihmisten seuraa. Myös opiskelun kansa on ollut ongelmia, en luota vahingossakaan osaamiseeni.
Se on vaikea löytää ihmissuhteita, jos on aina ollut yksinäinen. Sosiaaliset taidot ovat nollassa ja ei oikein edes tiedä, että mitä omanikäisten kanssa tulisi jutella. Tässä kaupungissa minulla on vain muutama kaveri ja heitäkin näen aika harvoin. Lähinnä vedän puoleeni ihmisiä, joiden kanssa minulla ei ole edes mitään yhteistä.
"- Elämäni on ollut yhtä helvettiä, olen sairastanut syömishäiriötä ja masennusta. En ole ujo, mutta kuitenkin minun on ollut vaikeaa löytää ystäviä kaiken kokemani jälkeen. Parisuhteen olen kyllä löytänyt ja siinä olen onnellinen, mutta nuo kokemukseni vaikeuttavat myös parisuhdettanikin. On niin vaikea luottaa kehenkään ja pelkään aina kaikessa pahinta. On niin vaikea uskoa kenenkään pystyvän oikeasti rakastamaan minua ja välittämään..
Työelämäkin minun on vaikea aloittaa, koska tunnen olevani niin huono kaikessa. Toisaalta tahtoisin löytää ystäviä, mutta toisaalta taas haluisin vain vältellä toisten ihmisten seuraa. Myös opiskelun kansa on ollut ongelmia, en luota vahingossakaan osaamiseeni.
Se on vaikea löytää ihmissuhteita, jos on aina ollut yksinäinen. Sosiaaliset taidot ovat nollassa ja ei oikein edes tiedä, että mitä omanikäisten kanssa tulisi jutella. Tässä kaupungissa minulla on vain muutama kaveri ja heitäkin näen aika harvoin. Lähinnä vedän puoleeni ihmisiä, joiden kanssa minulla ei ole edes mitään yhteistä."
Minäkin olin koulukiusattu ja tekemisiäni arvosteltiin. Varsinaista syömishäiriötä en ole sairastanut, mutta epäterve suhtautuminen ruokaan on ollut. Yksinäisyyttä ja tyhjyyttä olen paikannut lohtusyömisellä ja ajoittain taas ollut rankoilla nälkäkuureilla. Onneksi olen sisäistänyt vihdoinkin sen, että teen itselleni vain karhunpalveluksen nälkäkuureilla ja ainut tapa saavuttaa terve paino on oppia terveet elämäntavat, niin kliseeltä kuin se kuulostaakin.
Itsekin kovasti haluaisin löytää ystäviä tai edes yhden hyvän, mutta toisaalta nautin myös yksinolosta ja vetäydyn syrjään, osittain senkin takia, ettei aikaa tunnu riittävän sosiaalisille suhteille, kun opiskelu ja töiden etsiminen (sekä liikunta ja kaloreiden laskeminen) vievät kaiken ajan. Lisäksi minulla on tunne, ettei kukaan oikeasti minusta pidä, ja kaikki välttelevät seuraani.
Tämä tausta vaikuttaa myös minun työelämään ja opiskeluun. Olen alisuoriutuja, vaikka potentiaalia voisi olla korkeallekin. Itsetuntoa ei yhtään nosta se, että sain äskettäin potkut, eikä pomo edes suostunut kertomaan mitään hyvää syytä potkuille.
Olen korkeasti koulutettu, ahkera ja fiksu ihminen, mutta tuntuu, ettei tulevaisuudella ole mitään annettavaa. Saanko koskaan koulutustani vastaavaa vakituista työpaikkaa? Sen lisäksi, kun olisi vielä hyvä työilmapiiri ja tuntuisi, että kuuluu porukkaan, niin johan siinä olisi unelmatyöpaikka! Pelkää vaan, että minut on tuomittu syrjäytymään tästä yhteiskunnasta, vaikka kuinka yrittäisin pärjätä :(
"Päättelen siis että kaikkein kaunein ja rakkaudellisin ja epäitsekkäin asia minkä voin tehdä naiselle josta olen romanttisesti kiinnostunut on että pysyn etäällä hänestä ja torjun kaikki hänen lähestymisyrityksensä, koska tällä tavoin en riistä hänen mahdollisuuttaan saada joku parempi mies jonka kanssa hän on onnellisempi, enkä myöskään riistä häneltä vapautta ja riippumattomuutta minkä naimattomuus suo."
Minullakin on tuollainen kierolla tavalla altruistinen filosofia naisten ja monen muun asian suhteen. Haluaisin kovasti olla itsekäs kusipää, jota eivät muiden ihmisten tunteet kiinnosta - silloin en kärsisi sosiaalifobiastani, joten enm todennäköisesti olisi näin yksinäinenkään. Välillä tulee ajateltua, että hyväntahtoisin teko kanssaihmisiäni kohtaan olisi tappaa itseni..
Tuo "tuntuu kuin puuttuisi jokin pieni mutta tärkeä ominaisuus" on sellainen juttu, jota olen itsekin miettinyt itsessäni. En ole vielä(kään) tajunnut mikä se voisi olla. Etsintä siis jatkuu...