Olen 22v nainen ja erosin puoli vuotta sitten poikaystävästäni,jonka kanssa olimme yhdessä yli kolme vuotta.Tapasimme silloin kun minulla oli edellinen suhde päättynyt jonkin aikaa sitten ja olin vielä hieman murheissani sen vuoksi,sillä olin kerinnyt rakastua. Hän oli minua pari vuotta vanhempi,kiltti ja hellä,uskomattoman ihana mies.Kuka tahansa nainen olisi onnellinen jos saisi hänet.Jo seurustelumme alussa hän tuntui todella mukavalta ja kivalta.Eräänä päivänä hän sanoi minulle että rakastaa minua,kun olin sairaana vuoteessa.Minä vastasin takaisin vähän ajan kuluttua,hieman hämmentyneenä,että rakastan häntä myös.Tultiin todella hyvin toimeen,välillä vain mietin yöllä että miksi ahdistaa ja miksi joskus tuli sellainen olo että halusin jättää hänet.Unohdin kumminkin sellaiset ajatukset koska hän oli niin ihana mies muuten.Ja ajattelin että olen vain epävarma itsestäni.Seurustelun toinen vuosi oli ihanaa,vaikka välillä olikin pienempiä kriisejä.Kolmantena vuotena minä jouduin muuttamaan toiselle puolelle suomea koulun takia.Oltiin vuosi etäsuhteessa.Sitten,eräänä iltana,huomasin että et enää tunne mitään kun näemme,ja aloin tuntemaan pieniä ihastumisia toisiin miehiin,vaikka en asialle tehnytkään mitään.Lopulta itkien jätin hänet ja tämä oli ensimmäinen kerta minulle kun jätin miehen.Tätä ennen kaikki ovat jättäneet minut,vaikka en olekaan kovin montaa vakavaa suhdetta kokenut.Nyt mietin välillä,olenko tehnyt todella pahan virheen?Hän olisi unelma mies,koska tulemme tosi hyvin toimeen ja hän kohtelee minua hyvin,rakastaa minua paljon.Ongelma on vaan se etten tiedä itse olenko koskaan rakastanut häntä?Ollenkaan??Jos olen niin en ainakaan täysillä,sillä ero pyöri päässäni jo etäsuhde vuotena,työnsin ajatusta vain pois koko ajan.Se ahdisti minua välillä niin paljon,ajatus jättämisestä,että vältin joskus tiettyjä kappaleita sen takia.Mutta hänen seurassaan on todella hyvä olla,en vain tajua mistä se ahdistus tulee?Miksen voi rakastua/rakastaa tätä IHANAA miestä??Olenko hullu?Haluaisin vain rakkautta ja rakastaa itsekin.Kiitos jos joku jaksoi lukea.
Miltä rakkaus tuntuu?
SadGirl_87
15762
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Olisiko kohdallasi kysymyksessä sitoutumiskammo. Sanana kauhea, mutta ei niin vakava kuin miltä se äkkiseltään voi vaikuttaa. Olet vielä nuori ja "vähän elänyt" ja niin paljon on näkemättä ja kokematta eli tavallaan maailmassa on vielä kaikki edessäpäin ja siksi pelko sitoutua jo on ymmärrettävää tavallaan. Kannattaa miettiä onko kysymyksessä tunteiden puuttuminen vai niiden peittäminen itseltään. Ja sitä kumpaa tällä hetkellä haluat: antautua turvalliseen suhteeseen jos tunnetta on vai omien siipien kannattelun kokeilemista (mikä sekin on tavallaan ymmärrettävää vaikka tunteita sinulla sitä miestä kohtaan olisikin). Tunnetasolla on vaikea sanoa rakastaako jos ei uskalla rakastaa, mutta jos rakastaa sen kyllä jotenkin tuntee omassa itsessään vaikka ei antaisikaan itselleen lupaa rakastaa. Ja vaikka rakastaisikin ja haluaisi tavallaan itsenäistyä tai elää hetken itsenäisesti kuin varmistaakseen mitä itse elämältään haluaa ei sekään ole mielestäni väärin sillä jos oikeita tunteita on molemminpuolisesti olemassa ei se yhteinen onni jatkossa voi sellaiseen kaatua. Ottamalla aikalisä itselle ja omille tunteille on joskus monessa suhteessa ihan paikallaan. Jopa pitkään liitossa olleet voivat erottuaan palata jonkin ajan kuluttua onnellisesti takaisin yhteen todettuaan erillään olessa, että se oma rakas oli sittenkin se oma rakas.
Toinen kysymys mikä nousee viestistäsi on tuo kommentti olet ensimmäistä kertaa jättänyt itse sillä aina ennen olet itse ollut se jätetty. Koetko ettet ole hänen rakkaudensa arvoinen? Sekin on mahdollista jos on esimerkiksi kärsinyt itsetunnonkolauksia aikaisemmissa suhteissa. Jättää tai tulla jätetyksi tuo erilaisia tuntemuksia aina ihmisille, eikä jättämällä voi kumota aikaisempia jätetyksitulemisia koskaan. Sillä syyllä jättäessä tekee vain itselleen hallaa jos jättää sellaisen ihmisen jota ei haluaisi sitten oikeasti kuitenkaan jättää. Ja siihen liittyen kysynkin tukahdutitko tunteet ja "jätitkö ennenkuin sinut jätettäisiin-pelossa", koska sellainenkin mahdollisuus on olemassa jos pelkää itsensä riittävyyttä toiselle.
Mutta jos jätit siksi, että et halunnut oikeasti sitä mitä teillä yhdessä oli, ei siitä saa tuntea syyttä omantunnontuskia, sillä tunteitaanhan ei voi kukaan pakottaa. Empatiaa voi tuntea toista kohtaan, mutta syyllisyydentunteet erosta on turhia (ellei sitten ole toista loukannut jotenkin) mikäli suhteelle ei ole olemassa oikeita perusteita (rakkaus/tunteet ja halu olla sen toisen ihmisen kanssa).
Ja lopuksi tuohon nuoruuteen liittyen voin sanoa, että ehkä vielä vain ei ollut sinun aikasi sitoutua. Suhde antoi hyvyydellään tukevaa pohjaa, jolta katsoa tulevaa avoiminmielin. Ja se on voinut sitä olla myös teille molemmille, vaikka toinen jättikin ja toinen tuli jätetyksi, mutta itse et osaa sitä katsoa sillä tavalla tällä hetkellä. Useinhan on niin, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan ja sillä tavalla ajatellen kun parisuhde on kuitenkin kahden ihmisen välistä kommunikointia niin myös omien tunteiden tukahtuminen voi olla suora vastareaktio/säikähdysrefleksi toisen tunteiden viilentymiseen tai päin vastoin.
Sitoutumiskammo ei ollut kyseessä,sillä tykkään seurustella,olen mielestäni kokonaisempi ja parempi ihminen kun olen suhteessa,en viihdy sinkkuna yhtään.On totta että minulla oli vielä unelmia enkä tienny esim.missä tulen olemaan kahden vuoden päästä,halusin opiskella lisää tai matkustella.Ja hän tavallaan sitten jämähti kotipaikkakunnalleen.Itsenäistyäkkin kerkisin ollessamme etäsuhteessa asuin vuoden yksin,hän tuli pari kertaa vuodessa käymään asunnollani,kun taas minä kävin hänen luonaan joka toinen viikonloppu junalla.
Olen kerran ollut rakastunut,mutta en ehtinut rakastaa,hän jätti minut melkein heti kun sanoin rakastuneeni häneen,eli en ehtinyt kokea sitä rakkautta,arkea yms.Ja tuosta jättämisestä,minä olen kokenut noita samoja tunteita mitä kuvailit,mutta kun jätin tämän edellisen poikaystäväni,ei syy ollut mikään noista,en vain jaksanut enää.Halusin tuntea jotain.Silti mietin eroa melkein vuoden,mutta en uskaltanut tuoda ajatusta koskaan esille edes omissa ajatuksissani,sillä pelkäsin etten koskaan löydä parempaa miestä kuin hän.
Tottakai haluan turvallisen suhteen ja mieluusti seurustelisinkin tällä hetkellä kuin olisin yksin,mutta tuntuu että oma elämänikin on sekaisin tässä vaiheessa,kun en tiedä edes missä olen ensi sykysynä,mitä haluan tehdä elämässäni.Ehkä minun pitäisikin hoitaa oma elämäni ensin kuntoon ja asettua aloilleni ja sitten se mies tulee jos on tullakseen.
Jos rakastat, tiedät sen kyllä. Minä tiedän koska rakastan, enkä ole tuntenut näin vuosiin.
Se on ihanaa, pelottavaa, aistillista, kaipuuta, kokonaisvaltaista eikä sitä riitä sanat kuvaamaan. Olen kertakaikkisen hulluna tähän naiseen ja pelkään sydämeni puolesta, jos tämä loppuu se tulee todellakin sattumaan .. Paljon. Silti minulla ei ole vaihtoehtoja muuta kun elää ja olla tässä täysillä mukana.
Käsittääkseni oikea rakkaus putoaa kuin meteoriitti Kaalin kraateriin. Se ei tule etsimällä, se tulee juuri silloin, kun sydän on täysin tyhjä. Se on pakahduttava huulluuden tunne, joka ei tahdo mahtua edes tyhjään sydämeen. Yksikään ihminen, joka ei ole tällaista kokenut, ei voi siitä mitään ymmärtää. Alku lopulta ratkaisee kaiken. Maailma on täynnä tapauksia, joissa sinnitellään vain tahdon voimalla. On lähdetty etsimään sitä, jota ei voi löytää. Se annetaan sellaisille, jotka ovat kypsiä ottamaan sen vastaan. Heitä on kovin vähän. Siinä ihminen kelpaa toiselle vain omana itsenään, siinä ei näytellä. Se on paketti taivaalta, jonka kaksi uteliasta ihmistä avaa. Se on tyhjä, mutta siellä on näkymätön hullaannuttava rakkaudenkokemus. Se tulee taivaasta, eikä sitä voi lähettää sinne enää takaisin, koska ei ole postimerkkejä, eikä kuljetuksia.
On kyse kolmiyhteydestä. Siinä pannaan ihminen, sitten kun aika on kypsä, sen yhden kysymyksen eteen. Siinä korkeampi voima kysyy niin kauan sitä yhtä kysymystä, kuin on tarpeen. Ensin se kyselee lahjansa perään. Eikö kelpaa? Ja lopulta sitä; Onko tämä nyt se mies/nainen, jota todella rakastat? Suhde alkaa samalla kellon lyömällä molemmilla, jotka sen paketin menivät avaamaan. Se lahja käsittääkseni annetaan vain kerran, syystä, jota en tiedä. Suhde perustuu henkisyyteen. Siksi, että siinä mennään toiseen ihmiseen aivojen kuorikerrosten läpi sielun sopukoihin saakka. Jos rakkaus on oikeaa, se ei lopu ihmisten lopettamana, vaan Sen toimesta, joka tämän aloittikin. Siinä ihmistä koetellaan niin lujaa, että ihminen on selkä seinää vasten, yksin, alasti, aivan vereslihalla. Siis silloin kun korkeampi voima sen kysymyksen kysyy. Se on elämän toiseksi kovin paikka, josta joutuu läpi menemään. Kuolema on se kovin, mutta siihen päättyy elämä.
Moni sitä etsii ja harva sen löytää. Eikä sitä löydä itse. Se annetaan. Kun saa käytyä asiat läpi, voi saavuttaa rauhan. Niin suuren tyyneyden, jonka edessä pettämiset, avioliitot ym. tuntuvat pieniltä asioilta. Parisuhde vaatii töitä- höpinät ovat humpuukia oikean rakkauden rinnalla. Oikea rakkaus ei nimenomaan vaadi mitään. Siinä ihminen pannaan kuuntelemaan nöyrästi korkeamman tahon puhetta ja koulitaan mies/nainen pisteeseen, jossa totuuden edessä leikki loppuu...
suoraan mun suusta.. Sen todella tuntee, itseasiassa koko kropalla kokonaiosvaltaisena tunteena. Se pistää ihan sekaisin eikä mielessä ole mitään muuta kin rakkaasi. Ja tuntuu, että voisi tehdä mitä vaan rakkaan vuoksi. Ja jos hänellä on paha olla, on minullakin.
Ja kyllä, rakkaus pelottaa. Mitä vahvempia tunteita sinulla on, sen isommaksi kasvaa menettämisen pelko. Tosin, jos olet löytänyt sen oikean, tiedät sen sydämessäsi
voiko menettämisen pelko kasvaa niin suureksi, että haluat vetäytyä suhteesta rakkaasi kanssa?
Näin syvällistä ja perusteltua tekstiä on ilo lukea. Se on kokemuksena tuttua.
Arvelisin, että se on käsittämätöntä hänelle, joka ei ole sitä kokenut. Ei helppoa, ja siinä joutuu hyvin ahtaalle.
Kiitän kirjoittajaa rohkeudesta ja avoimmuudesta.
Hyvää viikonloppua ja ystävänpäivää kaikille.
Sitä minäkin mietin välillä,mutta ne tunteet on sitten tosi piilossa koska en niitä huomaa,siis että menettämisen pelon takia jättäisin itse ensin.Sen täytyy olla todella alitajunnassa,en usko kyllä että tuosta johtui.Kuitenkin kun hyvissä väleissä ollaan ja näen häntä joskus,niin tulee hellä olo ja tekee mieli halata,mutta mietin onko sekin vain ystävyyttä?Pidän hänen seurastaan todella paljon mutta pelottaa että jos alettaisiin taas yhteen niin tulisiko taas se sama ahdistus mikä oli silloin kun seurusteltiin?Ja tuli myös sellainen olo,että osasin kuvitella hänet isäksi,mutta en osannut kuvitella meitä vanhenemassa yhdessä.Kuitenkin tietyt asiat olivat liian suuria eroavaisuuksia meid'n välillä.Minä olen todella sosiaalinen,hän on enemmänkin erakko.Enkä minä voi enkä halua toista lähteä sen takia muuttamaan.Mutta,ehkä ajan myötä tajuan sitten,oliko se rakkautta vai ei,ja ehkä silloin on jo liian myöhäistä...:/
kuulostaa tutulle. mikä siinä on, että ei jostain syystä päästä itseään täysillä tunteilla mukaan. pelkääkö sitä liikaa että tulis siipeen. vaikka tuntuu että mitään järkeä ei ole pakoilla...mies kohtelee hyvin jne. olen itsekin miettinyt tätä monesti.
MInun kokemukseni mukaan miehet ja naiset ovat tässä suhteessa keskimäärin selvästi erilaisia, mutta vaihtelua on myös kummankin sukupuolen sisällä.
Ensinnäkin, moderni romanttinen rakkauskäsitys on näytelmien, kirjojen, runojen, elokuvien ja laulujen muokkaama. 99% kaikesta tuosta on miesten tekosia. Sen pitäisi pistää miettimään.
Ajatellaan sitten darwinistisesti. Ihminen on iso nisäkäs ja niissä uros mittelee suorastaan epätoivoisesti naaraista, koska vain voittaja saa naaraan tai peräti naaraat. Ihmisuroksen menetysmisvietti selittyy tällä. Tapoja on monia niin urheilukentillä, taiteessa kuin työelämässäkin. Miehet tavallaan ovat kuin hirviä, jotka sarvillaan mittelevät toisia vastaan. Olennainen havainto on se, että kilpailu on kovaa ja miehen asenteen on oltava suorastaan epätoivoinen. Mies siis tuntee voimakkaasti.
Suuret nisäkäsnaaraat katsovat uroitten mittelyä sivusta ja valitsevat lopulta rationaalisesti jälkeläisilleen menestyvimmän uroksen isäksi. Naaraan ei siis tarvitse tuntea suuria tunteita. Hänen täytyy toimia ennemminkin rationaalisesti. Vanha sanonta sanoo, että kaikki naiset ovat huoria. Toiset vaan avoimesti ja toiset langettavat laskunsa salakavalasti. Se on tavallaan sama havainto rumasti esitettynä.
Oma kokemukseni, perustuen aika moneen naiseen ja pidempään suhteeseen aika lailla tukee darwinistista näkemystä. Parhaan ystäväni vaimo totesi poari vuosikymmentä sitten, että oli hyvä olla hetki erossa niin sai miettiä, onko tuo se mies, jonka kanssa halusi olla koko elämänsä. Rationaalista ajattelua.
En sano, ettet tuntisi mitään, mutta väitän, että on paljon naisia, joiden tunneasteikko rakkauden suhteen on hyvin ohut. Yritän siis sanoa, ettet ole poikkeuksellinen, jos et tunne suurenmoisesti. Tuossa aiemmin yksi väitti, että rakkaus kalahtaa kuin meteoriitti, mutta hän oli mies. Eikä yksikään mies tiedä, miten nainen ajattelee eikä yksikään nainen tiedä, miten mies ajattelee.
Pitkän suhteen salaisuus on hyvä ystävyys. Se, että aidosti viihtyy toisen kanssa. Rakkauden huuma katoaa aina ja tilalle tulee arki. Hyvällä säkällä vierestään löytää kumppanin. Sellaisen, jota sitten huomaa kaipaavansa, kun on erossa pidempään.
Sä omalla tavallas mystifioit naisen. Et oo tainnut saada läheistä äitikokemusta. Jokainen, joka saa hyvän kokemuksen vastakkaisesta sukupuolesta, ymmärtää ettei ne erot oo suuria. Sellaiset henkilöt ymmärtää, että ihan samanlaisia tässä ollaan. Ei oo tarvetta ruveta miettimään tuollaisia. Tuollaisia miettii sellaset ihmiset, joille se vastakkainen sukupuoli on syystä tai toisesta jäänyt etäiseksi ihan alunalkaen.
" Jokainen, joka saa hyvän kokemuksen vastakkaisesta sukupuolesta, ymmärtää ettei ne erot oo suuria."
Tuo on subjektiivinen väittämä, mielipide. On minullakin hyviä kokemuksia vastakkaisesta sukupuolesta. Ensihuuman ja uutuudenviehätyksen aikana toinen on peräti virheetön. Aika tekee tehtävänsä ja pohjimmaiset motiivit tulevat esille, kun arki koittaa. – Joten subjektiivinen väittämäsi on näin todistettu vääräksi. Jokainen ei toellakaan ymmärrä, että ne erot eivät ole suuria. Väitänpä, että jos kysyt asiaa pitkäaikaisilta pareilta ja pyydät heitä vastaam rehellisesti silloin, kun toinen ei ole kuulemassa, niin et saa juurikaan tukea mielipiteellesi.
Minun ajatuksenjuoksuni perustuu toisaalta omiin kokemuksiini sekä tieteellisissä piireissä tunnustettuun kehitysoppiin - darwinismiin. Ainakin yritän vastata epä-subjektiivisesti. Täydellinen objektiivisyys lienee tällaisessa kysymyksessä mahdottomuus.
Se, että vastasit hyvin henkilökohtaisella hyökkäyksellä osoittaa ehkä, että osuin johonkin arkaan?
Siis sun äitisuhde on ollut mallikas ja täydellinen? Jos siinä ei ole ollut mitään mätää, ollut huolehtiva ja läheinen tms, niin olen varmasti väärässä. Jos se on ollut jotenkin viallinen, olen oikeassa. Elikkä mitenkä asian laita on? Ei se ollut hyökkäys, sanoin vain että vaikuttaa ettet ole kasvanut normaaliksi. Tuollaisia ajatuksia ei ole ihmisillä, jota vastakkaista sukupuolta oleva vanhempi on rakastanut ja huolehtinut. Luottamuspulasi vastakkaiseen sukupuoleen johtuu äitikokemuksestasi. Samalla tavalla se, että minä luotan miehiin ja ajattelen, että miehillä on tunteet ja niitä ei pidä yleistää joksikin ihme tunteettomiksi ääliöiksi, vaan yrittää toimia hellästi ja heidän tunteet huomioon ottaen, johtuu siitä että oma isäni on ollut läheinen. Ajattelen myös, että mies voi rakastaa minua ihan yhtä paljon kuin minä miestä, koska isä on rakastanut ja osoittanut sen. Ensihuuma ei ole kokemus vastakkaisesta sukupuolesta, kai nyt sen tajusit? Kokemus on jotain syvää. Ja usein on vain yksi merkittävä kokemus eli oma vanhempi.
Eli koko huomautukseni oli vain ääneen sanottuna se vahva ajatus, minkä minä ulkopuolisena kirjoituksestasi näen. Eli että äitisuhteesi on ollut huono ja vaikuttaa kykyysi mieltää naiset.
Ja voi hyvin olla, että kokemuksesi johtuvat käyttäytymisestäsi ja ennakko-oletuksistasi sekä siitä, että alitajuntaisesti valitse naisia, jotka kohtelevat huonosti. Se on kuitenkin se, mitä tiedät jos äitisuhteesi on ollut huono. Laitan rahat sille, että on ollut.
" Luottamuspulasi vastakkaiseen sukupuoleen johtuu äitikokemuksestasi. "
- Jännää että pystyt tietämään tuollaisen asian tuntematta minua, äitiäni tai historiaani. Oletkohan sinä lukenut vähän liikaa kirjoja tai peräti naistenlehtiä.
Minusta sinun kirjoituksesi paljastaa sen oletuksen, että kuvittelet toisen sukupuolen ajattelevan samoin kuin sinä itse. Entäs jos näin ei olekaan?
"Tiedetään", että 40% suhteissa tapahtuu pettämistä. Ja väitetään, että 2/3–70% 40 täyttäneistä miehistä on pettänyt partneriaan. Ovatko luvut ristiriidassa? Eivät, koska tuossa 40%:ssa on mukana myös eilen naimisiin menneet, jotka eivät ole vielä kerinneet pettämään, kun taas jälkimmäisessa on mukana vain 40 tai vanhemmat miehet. Samoin tiedetään, että noin 30% naisista pettää puolisoaan elämänsä aikana. Näin samanlaisia siis olemme. Miehen seksidraivi on paljon dominoivampi kuin naisen. 20%:lla 60 vuotta täyttäneistä miehistä on andropaussin oireita. Siis 80%:lla ei ole. Suomen kaikkien aikojen vanhin äiti oli muistaakseni 54-vuotias ja vanhin isä 79-vuotias. Kaikki tämä tukee darwinistista näkemystä. Mies ja nainen ovat erilaisia. Mies jaagaa naista, nainen lapsia. Synnytys on niin rankka tapahtuma, että nainen kuluu nopeammin kuin mies. Minusta (mielipide) ajatus siitä, että mies ja nainen ovat samanlaisia, on absurdi ja on enemmän politiikkaa kuin todellisuutta.
Meidän luonnolliset tapamme piiloutuvat helposti sivistyksen ja kulttuurin sumuun. Meillä on arvoja ja tapoja, joita pitää noudattaa. Onpa peräti lakejakin. Kaikki näitä yhdessä voidaan kutsua yhteiskuntasopimukseksi. Kaikki nämä saavat meidät pettämään todellista luontoamme. Mistä sinä tiedät, minkälainen sinun rakkauskäsityksesi olisi, jos et olisi kuullut rakkauslauluja, elokuvia, lukenut romanttisia kirjoja, runoja? Mistä sinä tiedät? Kaksi sataa vuotta sitten pesantti meni naapurin luo ja kysyi isännältä: "Anna mulle tuo vahvaselkäinen tyttäresi, niin saan vedettyä neljä raitaa lisää perunaa, saat siitä kaksi itsellesi." Mistä sinä voit varmuudella tietää, että se mitä "tunnet" on aitoa ja luonnollista vai vain jotain, jonka olet oppinut ja uskot sen olevan aitoa? MIstä sinä tiedät? Kerro se minulle? Oletko koskaan selvittänyt, kuinka tuore ilmiö avioliitto on maailmanhistoriassa. Se on peräisin vasta alkukirkon ajoilta. Siihen asti ja vielä sen jälkeenkin maanomistajalla oli ns. ensimmäisen yön oikeus – vahvin uros.
Äläkä viitsi loukata minua enää.
Mistä voi tietää, miten toinen (riippumatta sukupuolesta) kokee tunteensa? Onko se riittävä pohja oletukselle, että meillä kaikilla on kaksi jalkaa, kaksi kättä, pää ja sieraimet suunnilleen samassa kohdassa? Kuitenkin yksi ihminen ei voisi tappaa kärpästä ja toinen voi ampua lähimmäisensä tuntematta mitään? Oletus siitä, että koemme asiat samoin, on mielestäni hataralla pohjalla. Ja kuten sanoin jo heti alkuun, minä uskon (lähinnä tieteelliseltä pohjalta), että sukupuolinen välillä on eroja, MUTTA että sukupuolirajojen sisällä on myös eroja siinä, miten tunteet koetaan.
Alkuperäinen kysymys oli, että miltä rakkaus tuntuu? Se mitä minä väitän on, että ihmiset kokevat rakkauden eri tavoin, eri voimakkuuksilla. Lopulta kun huuma on ohi, jäljellä on arki. Ja siinä arjessa tärkeintä on aito viihtyminen toisen kanssa. Se, että kun on erossa pidempään toisesta, niin kaipaa toisen luo. Hyvän parisuhteen salaisuus on mielestäni syvä ystävyys.
Entä jos ei kaipaa koskaan toisen luo? Se on ehkä se kysymys tai rajakynnys, jota ap:n pitäisi pohtia.