Hei,
Olen vajaa kolmikymppinen nuori nainen ja käynyt terapiassa nyt muutaman vuoden. Lapsuudenperheessäni jäin emotionaalisesti täysin yksin. Tästä kehittyi minulle ylikorostunut tarve suoriutua kaikesta yksin ja mielellään täydellisyyttä hipoen. Minusta tuli sekä kaikkivoipaisuuskuvitelmissaan elävä suorittaja, joka arvosteli mielessään muita ihmisiä, että toisaalta äärimmäisen haavoittuva uhri, joka haki apua järkyttävään ahdistukseen ja masennukseen jo alle parikymppisenä ensimmäisen kerran.
Olen siis ammattiavun piirissä ollut aiemminkin, ja vasta NYT, olen totaalisesti pudonnut tuolta narsistisista kaikkivoipaisuuskuvitelmistani ja toisaalta valtavasti syyllisyydentunteistani alas.
Tällä hetkellä olen totaalisen auki. Olen itkenyt itkemästä päästyäni, sillä nyt näen, kuinka rikki olen todelllisuudessa ollut, koko ajan. Vaikka aivan päinvastoin olen kuvitellut.
Heikkouteni iskevät silmilleni nyt kaikkialta, mutta tosiaan: nyt uskallan antaa niiden tulla. En enää työnnä mitään pois, vaan myötätunnolla otan kaiken itsessäni vastaan. Syyllisyydentunteet ovat näin vähentyneet ja olen ottamassa ensimmäisiä todella tärkeitä askelia itseni rakastamisessa.
Vuosia tuli siis kierrettyä omia ongelmia kuin kissa kuumaa puuroa. Joku viisas on joskus sanonut, että kun on tuskan keskellä, siitä ei ole muuta keinoa pois, kuin kulkea sen läpi.
Itse olen nyt kulkemassa tuskani läpi. Sen myötä kaikki näyttää nyt aivan uudelta, täysin erilaiselta kuin ennen. Onko tällä palstalla ketään, joka olisi samankaltaisessa "tiensiteyksessä"? Olisi todella mukavaa jakaa kokemuksia.
Olen vajaa kolmikymppinen nuori nainen ja käynyt terapiassa nyt muutaman vuoden. Lapsuudenperheessäni jäin emotionaalisesti täysin yksin. Tästä kehittyi minulle ylikorostunut tarve suoriutua kaikesta yksin ja mielellään täydellisyyttä hipoen. Minusta tuli sekä kaikkivoipaisuuskuvitelmissaan elävä suorittaja, joka arvosteli mielessään muita ihmisiä, että toisaalta äärimmäisen haavoittuva uhri, joka haki apua järkyttävään ahdistukseen ja masennukseen jo alle parikymppisenä ensimmäisen kerran.
Olen siis ammattiavun piirissä ollut aiemminkin, ja vasta NYT, olen totaalisesti pudonnut tuolta narsistisista kaikkivoipaisuuskuvitelmistani ja toisaalta valtavasti syyllisyydentunteistani alas.
Tällä hetkellä olen totaalisen auki. Olen itkenyt itkemästä päästyäni, sillä nyt näen, kuinka rikki olen todelllisuudessa ollut, koko ajan. Vaikka aivan päinvastoin olen kuvitellut.
Heikkouteni iskevät silmilleni nyt kaikkialta, mutta tosiaan: nyt uskallan antaa niiden tulla. En enää työnnä mitään pois, vaan myötätunnolla otan kaiken itsessäni vastaan. Syyllisyydentunteet ovat näin vähentyneet ja olen ottamassa ensimmäisiä todella tärkeitä askelia itseni rakastamisessa.
Vuosia tuli siis kierrettyä omia ongelmia kuin kissa kuumaa puuroa. Joku viisas on joskus sanonut, että kun on tuskan keskellä, siitä ei ole muuta keinoa pois, kuin kulkea sen läpi.
Itse olen nyt kulkemassa tuskani läpi. Sen myötä kaikki näyttää nyt aivan uudelta, täysin erilaiselta kuin ennen. Onko tällä palstalla ketään, joka olisi samankaltaisessa "tiensiteyksessä"? Olisi todella mukavaa jakaa kokemuksia.
Vastaukset 9
Vanhimmat
En ole terapiassa, vaan aika, ikä, kokemukset ja vastoinkäymiset ovat terapoineet hitaasti mutta varmasti. Olet varmaan lukenutkin Tommy Hellsteniä, suosittelen, ja paljon muitakin henkisen kasvun kirjoja on hyviä olemassa. Vaikutat päässeen lyhyessä ajassa pitkälle oman itsesi ymmärtämisessä. Toivon, että nyt itse viisastuneena tulet tapaamaan/vetämään puoleesi oikeanlaisia ihmisiä, jotka voivat jakaa hyvää, elämisen arvoista elämää kanssasi. Myötätunto, se on hyvä sana, sen puolen kun muutkin pystyisivät itsestään löytämään, ja käyttämään lähimpiin ihmisiinsäkin myötätuntoista asennetta. Se on ihmisyyttä puhtaimmillaan.
Kiitos vastauksestasi xym. Todellakin: olen hyvin hyvin lyhyessä ajassa ottanut jättiaskelen kohti sisintäni. Yhtä jättimäistä on tällä hetkellä se suru, mikä kaikesta näkemästäni aiheutuu. Olen lukenut Hellsteniä ja kasan muitakin kirjoja. Eräs läheisriippuvuudesta kirjoittanut kuvaa "paranemista" hienosti, kun toteaa, että loppujen lopuksi se ei tuo elämäämme mitään uutta. Toipuminen ja eheytyminen ainoastaan näyttävät, mitä elämässämme on koko ajan ollut. Siksi suuri surukin nousee, kun vihdoin uskaltaa surra! Itse suren nyt kaikkia niitä järjettömiä yksinjäämisen ja hylkäämisen kokemuksia, mitä elämässä on ollut. Ja myös sitä, millaiseksi varhaiset hylkäämiskokemukset ovat elämäni muovanneet... Polkuni on ollut niin kovin kovin kivinen ja lopen uupuneena olen sillä talsinut itse sitä edes huomaamatta! Hurjaa on...
Nyt on sairaslomaa muutama viikko ja nostelen raunioideni kiviä ja katselen yhä tarkemmin, mitä siellä alla on.
Tänään itkiessäni mieleeni nousi kaunis ajatus siitä, että kyyneleet ovat jäätyneen sydämen sulamisvesi. Näin on ainakin minun kohdallani. Umpijäässä ollut sydämeni se sulaa hiljalleen, päivä kerrallaan...
Ärsyttää nykyaikana tämä tyyli: Olen kolmekymppinen NUORI nainen.... Kelle 3-kymppinen on nuori kelle ei! Sanokaa vaa ikänne älkää painottako sanaa NUORI joka helvetin paikassa!
Mistä tiedät että jäit emotionaalisesti yksin? Mitähän sekin tarkoittaa? Yksinäiseksi jäädä, vaan jättäydytään.
hyviä hiihtokelejä toivotellen,
MIska Tuominen
Psykologi
Wehrmacht ja armeija vastauksena. Olisivatko nämä "naisen toimen" , näytön paikkoja? Kuuntelen juuri Kotiteollisuutta ja totean, että ainut hyvä kohta on "vaimon salilla treenatut pakarat". Mitä sitten, vaikka kenkäsi osoittavat itä-länsi-suuntaan ja ovat väärissä jaloissa? Mun vastaus on Sumopaini Suomeenkin... Miksi? No, kaikki havittelevat ryhmän loukkaamisella tasa-arvoja ja silleen. Ketään ei saa loukata rikossyytteen takia. Tähän vastataan oikeudessa ja OIKEASTI tasa-arvolla oikeudessa eksymisellä elämään. Tulisiko juorut ja silleen jättää väliin kansanryhmän takia, joka pyrkii ainoastaan työllistämiseen. Mulla ei käynyt mäihä ja lapset jäivät saamatta, koko perheeltä.
puoluetta? Ei, varmasti saa, perusteluna esim. sairaalapappi ja että osa henkilökunnasta joutuu käyttämään prostituoitua äänioikeutensa säilyttämiseksi. Se taas vaatii isoja muutoksia esim. maaseudulla ja kehitysvammahuollossa. Heillä ei ole ollut siihen aikaisemmin oikeuksia... Ja siksi niin moni asia ja aisa yhteiskunnasamme on väärin. Mulla on ainakin jäänyt väliin itsensä äänestäminen, josta seuraa oikeudenkäynti ja esim. päihde ry:n tuhoava perhetoiminta.
No ei kolmekymppinen vielä vanhakaan ole.
Vaan eipä se nuorikaan ole. Nykypäivänähän nelikymppisetkin naiset kutsuvat itseään nuoriksi kun eivät uskalla kohdata ikäänsä. Naamastahan sen näkee kellä parhaat vuodet ovat jotakan päin.
Kuulehan sie, kuusikymppisen mielestä nelikymppinen on NUORI! Parhaat vuodet eivät riipu siitä, minkäikäinen ihminen on. Parhaat vuodet ovat sillä, kuka on tullut sinuiksi oman itsensä kanssa ja elää tasapainoisesti ja täydesti omaa elämäänsä. Riippumatta siitä, vaikka olisi kaksikymppinen tai kuusikymppinen. Eli naamasta ei näy, kenellä on elämänsä parhaat vuodet juuri nyt elettävänään.
No missä se raja sitten kulkee?
Aloittajahan kertoi olevansa alle kolmekymppinen, missä iässä hänestä sinun mielestäsi tuli vanha?