Kun Suomi vuonna 1917 sai valtiollisen itsenäisyyden, elettiin kuohuvassa maailmanpoliittisessa tilanteessa. Ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen vaikutuksessa työläiset vaativat sosiaalista ja yhteiskunnallista tasa-arvoa. Koska omistava luokka vastusti muutosvaatimuksia, Suomi ajautui poikkeuksellisen veriseen sisällissotaan
Seppo Rustaniuksen Uhrit 1918 on dokumentti maamme historian kauhun ajanjaksosta, jolla on monta nimeä. Uhrit 1918 on elokuva vapaussodasta, veljessodasta, kansalaissodasta ja sisällissodasta, mutta ennen muuta valkoisesta terrorista, valkoisten suorittamista massateloituksista, joiden perustana oli se, että valkoiset eivät halunneet vankeja. Mannerheimin neuvottelukunnan jäsenen Aatu Åbergin sanoin ”periaatteena on ampua niin paljon kuin mahdollista”. Työläisiä ammuttiin noin kymmenentuhatta. Lisäksi nälkään ja sairauksiin punaisia kuoli vankileireillä noin 14 000.
Elokuva tuo historian käänteen koskettavasti lähelle katsojaa kertomalla traumaattisista tapahtumista kahden yksilön kautta. Kemijärveläinen työväenliikeaktiivi Matti Ollanketo ja helsinkiläinen lehtimies Erik Grotelfelt toimivat vaikeana aikana tahoillaan niin kuin sydän ja velvollisuudentunto sanoo. Toisesta tulee teloitettu ja toisesta teloittaja, mutta molempien elämä päättyy sotaan. Punaisen ja valoisen yksilön kautta katsoja viedään järjestelmällisen, tarkasti organisoidun julmuuden käsittämättömältä tuntuvaan maailmaan. Katsoja ei ehkä kirjaimellisesti joudu katsomaan kiväärin piippuun, mutta elokuva on niin tunteisiin vetoava, että siltä se kuitenkin tuntuu. Sodassa ei ole milloinkaan voittajia – eikä varsinkaan sisällissodassa.
Toisto on Rustaniuksen vaikuttavan dokumentin olennainen keino koskettaa. Niko Saarelan kertojanääni on neutraali, mutta se saa kohtalonomaisia, raskaita sävyjä kaikuvien teloituslaukausten toistosta. Laukausten toistaminen tehostaa ilmapiirin kauhistuttavuutta ja osoittaa, kuinka tärkeä osa elokuvaa ääni voi olla. Arkistomateriaali, kirjeet, stillkuvat ja filmikatkelmat limittyvät ristikuvin nykyajassa kuvattujen samojen paikkojen kanssa, mikä tekee dokumentista erityisen merkittävän tässä ajassa. Koska kesäisistäkin nykyajan kuvista huokuu menneisyyden lyijyinen taakka, elokuvan leikkaus tuntuu sanovan, että sama kauheus voisi tapahtua uudestaan.
Uhrit 1918 on historiallinen dokumentti, jossa puoli on valittu. Se tekee siitä yleisemminkin painavan kommentin. Tässä ajassa vuoden 1918 tapahtumat voi nähdä rinnastuvan ainakin Balkanin sisällissotaan ja Ruandan verilöylyyn, jonka uutisoinnista tuttuja ruumiskasoja nähdään myös elokuvassa.
Seppo Rustaniuksen Uhrit 1918 on dokumentti maamme historian kauhun ajanjaksosta, jolla on monta nimeä. Uhrit 1918 on elokuva vapaussodasta, veljessodasta, kansalaissodasta ja sisällissodasta, mutta ennen muuta valkoisesta terrorista, valkoisten suorittamista massateloituksista, joiden perustana oli se, että valkoiset eivät halunneet vankeja. Mannerheimin neuvottelukunnan jäsenen Aatu Åbergin sanoin ”periaatteena on ampua niin paljon kuin mahdollista”. Työläisiä ammuttiin noin kymmenentuhatta. Lisäksi nälkään ja sairauksiin punaisia kuoli vankileireillä noin 14 000.
Elokuva tuo historian käänteen koskettavasti lähelle katsojaa kertomalla traumaattisista tapahtumista kahden yksilön kautta. Kemijärveläinen työväenliikeaktiivi Matti Ollanketo ja helsinkiläinen lehtimies Erik Grotelfelt toimivat vaikeana aikana tahoillaan niin kuin sydän ja velvollisuudentunto sanoo. Toisesta tulee teloitettu ja toisesta teloittaja, mutta molempien elämä päättyy sotaan. Punaisen ja valoisen yksilön kautta katsoja viedään järjestelmällisen, tarkasti organisoidun julmuuden käsittämättömältä tuntuvaan maailmaan. Katsoja ei ehkä kirjaimellisesti joudu katsomaan kiväärin piippuun, mutta elokuva on niin tunteisiin vetoava, että siltä se kuitenkin tuntuu. Sodassa ei ole milloinkaan voittajia – eikä varsinkaan sisällissodassa.
Toisto on Rustaniuksen vaikuttavan dokumentin olennainen keino koskettaa. Niko Saarelan kertojanääni on neutraali, mutta se saa kohtalonomaisia, raskaita sävyjä kaikuvien teloituslaukausten toistosta. Laukausten toistaminen tehostaa ilmapiirin kauhistuttavuutta ja osoittaa, kuinka tärkeä osa elokuvaa ääni voi olla. Arkistomateriaali, kirjeet, stillkuvat ja filmikatkelmat limittyvät ristikuvin nykyajassa kuvattujen samojen paikkojen kanssa, mikä tekee dokumentista erityisen merkittävän tässä ajassa. Koska kesäisistäkin nykyajan kuvista huokuu menneisyyden lyijyinen taakka, elokuvan leikkaus tuntuu sanovan, että sama kauheus voisi tapahtua uudestaan.
Uhrit 1918 on historiallinen dokumentti, jossa puoli on valittu. Se tekee siitä yleisemminkin painavan kommentin. Tässä ajassa vuoden 1918 tapahtumat voi nähdä rinnastuvan ainakin Balkanin sisällissotaan ja Ruandan verilöylyyn, jonka uutisoinnista tuttuja ruumiskasoja nähdään myös elokuvassa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Niin, kevät 1918 oli valitettava ajanjakso historiassamme.
Erityisen häpeällinen tuo aika on työväenliikkeellemme, joka tuolloin oli järjestäytynyt SDP:n punalipun alle, ja toisaalta SAJ - ammattijärjestöksi. Häpeälliseksi SDP:lle ajan tekee yksikertaisesti se, että se oli se osapuoli, joka ryhtyi aseelliseen vallankaappukseen Venäjän bolsevikkipuolueen ja oman propagandansa kiihottaman vallanhalun seurauksena. SDP:n johtajat hurahtivat luulemaan, että he voisivat ottaa maat ja teollisuuslaitokset ynnä muun haltuunsa ja päästä siinä sivussa myös vasta itsenäistyneen kansakuntamme ainoiksi vallanpitäjiksi.
Tuon hurahduksen katkerimmat seurauset kantoivat ne tavalliset työmiehet ja -naiset, jotka uskoivat johtajiensa puheita omaisuuksien uusjaosta ja muusta propagandasta. Nuo punakaarteihin liittyneet "rivimiehet" eivät istuneet työväentalojen esikunnissa kuten johtajansa vaan ryömivät rintamilla, he eivät voineet jättää maataan kapinan epäonnistuttua kuten johtajansa tekivät. Heidän kohtalokseen tuli tulla joko rintamalla kaatuneeksi tai pidätetyksi. Maailmansodan aiheuttaman yleisen puutteen vuoksi vankileireille ei saatu riittävästi ruokaa, vankien yleiskunto heikkeni ja sairaudet pääsivät leviämään. Sodan tuhot sai vielä ikäviä jälkiseurauksia.
SDP kantaa historiassaan siis kovin synkkää taakkaa, vastuuta kapinan lietsomisesta ja kymmenien tuhansien tavallisten kansalaisten hengen vaatineen episodin aloittamisesta.
..tässä yllä oli harvinaisen selkeä kannanotto vapaussotaamme,jonka kunniakkaat valkoiset koko kansan onneksi voittivat: vai voiko aloittaja väittää ettei suomen kansa VOITTANUT,kun valkoinen puoli voitti? Katsaus maailmanhistoriaan osoittaa,ettei yhdessäkään maassa,jossa ateistinen vasemmisto on valtaan päässyt,ole ollut eikä tullut mitään hyvää.Kiitokset edesmenneille jääkäreille ja vapaussotureille!
on harjoittanut 100-vuotta rikollista sortovaltaa Suomessa.
WäinöTanneri oli yksi heidän suurimmista mafioosooistaan.
Nostakaattee työkaluaiheinen punalipppu hänen kunniakseen salkoihin.
Halonen tulee pitämään puheen puna-ylessä parhaaseen katseluaikaan, ja Urpilainen laskee housunsa Lipposen edessä.
Sen kuunniaksi kapi nykäsee käteen, ja kiroaa itsensä kolme kertaa, kun ei päässyt demareiden listaltakaan SAK/demarimafian lähettilääksi valtuustoon, vaan täytyy tyytyä osaansa olla pelkkä SAK/demaripropakandisti keskusta saitilla.
Heinäluoma koilottaa pääpunaisena sekavia, ja kusiniina yrittää olla uskottavan näköisenä, päästäkseen toisellekin kaudelle, jonka jälkeen jääkin sitten 5000 euron eläkkeelle jatkamaaan loisimistaan.
Tottakai hänkin muistaa kiittää saaneensa SAK/demarimafialta kaiken parin krokotiilin kyyneleen kera, kuten demareilla tapana on. Sen jälkeen he sitten jatkavat entiseen tapansa kansankusetustaan , jossain ryssäfirmassa.
SAK/demarimafia sekä Puna-yle olettaa nyt tekevänsä sen, mikä vuonna 1918 jäi kesken,kun kansa olikin eri mieltä. Niin on muuten nytkin.