Narsisistisen vanhemman yksi keino hallita lapsiaan on etta hän esim. tekee omaa kuolemaansa jatkuvasti, jolloin hän pitää omat lapsensa alituisessa pelossa. Lapsi pelkää oikeasti menettävänsä hänet, eikä ymmärrä että se on vain vanhemman keino saada huomiota ja sääliä itselleen. Kun se peloittelu alkaa lapsen ollessa pieni, jää se pysyväksi peloksi. Lapsi asettaa vanhemman asiat aina etusijalle ja uhraa omasta elämästään parhaat osat vanhemman pitämiseksi "elossa". Kuitenkaan vaikka lapsi omalta osaltaan kaikin tavoin tekee kaikkensa auttaakseen "kuolevaa" vanhempaansa, kuoleman tekeminen jatkuu, eikä lapsen avusta ole mitään näkyvää apua. Se on julma keino saada lasten huomio kohdistumaan itseensä ja se aiheuttaa varmasti lapselle ongelmia. Kuolema on yleensä tehokkain pelottelukeino. Samalla siinä tapahtuu myös lapsen mitätöiminen. Vain vanhempi on tärkeä, lapsi on yhdentekevä. Jos lapselle sen takia aiheutuu ongelmia että hän joutuu alituisesti asettamaan vanhemman asiat etusijalle, silloin voi vanhempi julistaa lapsensa kyvyttömäksi elämään omaa elämää. Ympäristölle muodostuu sellainen kuva että lapsi tarvitsee holhousta ja on jotenkin vajaa. Näin syntyy kehä, jossa vanhempi aiheuttaa toistuvasti lapsen vammoja ja sen jälkeen uhrautuvasti "hoitaa" niitä. Kun lapsi kasvaa ja tulee aikuiseksi alkaa hän viimein tajuta tulleensa huijatuksi vanhempansa taholta. Soppa on valmis.
Narsistinen vanhempi
cdertre
12727
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tämä kosketti. :"(
Taas uusi oivallus! Kiitos
Suoraan minun elämästä... :)
Paitsi etten ole koskaan holhonnut tätä toista vanhempaani, tai ketään...Tavanomaista suojelevampi olin tätä vanhempaani kohtaan, mutta palveluksia minulta oli/on turha pyytää...Jonkunlaista hyväksyntää hain usein...Turhaan.
Sen sijaan, että minusta olisi tullut vanhempieni pelinappula, minusta kasvoi jonkinlainen "kapinallinen", joka ei voi sietää auktoriteetteja...tai määräileviä, kritisoivia, tai muuten elämääni tunkeutuvia/puuttuvia ihmisiä.
Ja päästänihän olen sekaisin, sehän selvä. Silleen sopivasti ainakin. :)
Totta, ja tuollaisella toiminalla vanhempi haluaa myös sitoa lapset itseensä, eikä päätää heitä itsenäistymään. Lapsi kokee jatkuvaa huonoa omaatuntoa, jos aikoo ottaa irtioton vanhemmastaan.
Yleensä tälläisellä vanhemmalla on monia muita keinoja, jotka ovat yhdessä tuon kuoleman peloittelun kanssa. Jos lasta uhattaisiin kuolemalla, hän lähtisi pelosta edemmäs, mutta koska vanhempi uhkaa omalla kuolemallaan käy toisinpäin lapsi tulee pelosta lähemmäs. Kun lapsi on vielä vanhemman menettämisen pelosta johtuen hämmentyneessä tilassa, on silloin vanhemmalla otollinen tilaisuus mainpuloida lasta. Kun lapsena näkee vanhempansa tekevän kuolemaa, herättää se pelon ja tarpeen auttaa sitä ihmistä joka on tärkein, ja se tunne jää elämään. Kun aikuisena näkee saman vanhemman tekevän edelleen kuolemaa samalla tyylillä herättää se ristiriidan, ensin se edelleen aiheuttaa pelkoa ja auttamisen tarvetta. Sen jälkeen tulee päinvastaisia tunteita, koska sen tajuaa että se on vain tehokeino saada huomiota. Sitten lapsi käy ristiriitaista kamppailua itsensä kanssa auttaakko väi lähteä.
Hmm...
Entä jos ei näe mitään pahaa tämän vanhemman käytöksessä, vaikka ymmärtäisi että koko elämä on suurinpiirtein ollut yhtä valhetta, manipulointia..? Muiden juttuja mitä olen lukenut, on yksi yhteinen asia ollut viha tätä vanhempaa kohtaan. Itse en siihen kykene, koskaan. Ei ole mitään syytä, koska olen niin samaistunut tähän vanhempaani...
Kai se aivopesu on sitten mennyt hyvin perille.
Silmissäni edelleen tämä äitini on hyvä ihminen, tärkein joka minulla on koskaan ollut, kaikin puolin "paras" kaikista ja muut ovat niitä pahoja. Nyt kun äitini on kuollut mitä jäi jäljelle, muuta kuin nuo "pahat" ihmiset. Joskus tuntuu että mun arvomaailma(tai mikälie)on täysin päinvastainen kuin muilla, kenties juuri tuon takia. Ei ole hyvä juttu ollenkaan, mutta miten pyöräyttää koko maailma ylösalaisin, alkaa ajattelemaan asioita täysin päinvastoin, kuin on aina ajatellut. Melko mahdotonta sanoisin...
Kai mun maailma on ollut aina kietoutuneena tuon toisen vanhempani ympärille, muiden sanomiset, teot, mikään, ei tunnu missään, ainoastaan tuon vanhempani teot tai sanat.
Pahin asia elämässäni oli, kun teininä ( oi niitä aikoja... ) äitini tokaisi:" tapa itses, ei sua kukaan kaipaa!"Se tuli suoraan puun takaa, ja voin sanoa, ettei mikään maailmassa ole tuntunut niin pahalta, tai oikeastaan miltään. Ainoastaan tuo lause. Mutta en ole vihainen, sehän olisi sama, kun vihaisin itseäni.
Äitini kuoleman jälkeen ei mikään ole tuntunut miltään, olen kuin sisältä kuollut, ja siitä on kulunut jo niin pitkä tovi, että luulisi että nuo tunteet olisivat palanneet mutta ei...Kummallista.
Kyllä, tälläisen vanhemman lapsesta kasvaa pelokas aikuinen, joka ei kykene tekemään päätöksiä elämässään ja, joka käy ristiriitaisia kamppailuja omien tunteidensa kanssa läpi koko elämän.
Ehkä siinä käy jonkinlainen "laitostuminen" koska on joutunut elämään kuin laitoksessa, jonka ohjeet on laatinut tietty ihminen. Kun ne ohjeet, tavat ja tottumukset omaksuu on niitä vaikeata muuttaa. Muutos onnistuu ainoastaan pakottamalla itsensä muutokseen tai joutumalla sellaisiin olosuhteisiin, jossa muutoksen on tapahduttava väistämättömästi tai muuten tuloksena on katastrofi. Jos olet uimataidoton ja putoat syvään veteen eikä pelastajia ole, siinä on joko pakko oppia äkkiä uimaan tai kuolla hukkumalla. Ihminen, joka ei siinä tilanteessa hätäänny eikä panikoi oppii uimataidonkin muutamassa sekunnissa.
Kuka muuten oikein osaa sanoa mikä on se oikea arvomaailma nykyaikana?
Läheisen ihmisen menttäminen on kova paikka. Vie aikansa päästää mielikuvasta irti ... ja vaikka olisi kokemusta kuinka monesta lähtijästä, aina se vaan tuntuu pahalta. Sellaisesta ei oikeastaan toivu koskaan. Tunteet mitä menetykseen liittyy, laimenee toki ajan kanssa... kuoleman kohtaaminen on kuin isku vasten kasvoja. Narsistinen loukkaus ihmiselle, joka kuvittelee hallitsevansa oman elämänsä. Nimim. kokemusta on.
Kuka muuten oikein osaa sanoa mikä on se oikea arvomaailma nykyaikana?
Voisit oikeestaan alottaa tosta uuden topicin tänne. ;)
No voi viulu! Ja tällaisessa varjossa mä olen nimenomaan elänyt elämäni. En ole vaan hoksinut ajatella asiaa. Ollut liian kipeä asia.. :-(
Narsistinen vanhempi voi myös olla kateellinen lapselleen. Narsistinen vanhempi voi myös laittaa lapsen kantamaan häpeän hänen puolestaan -- tai toimia niin, että ei toimi lapselle ollenkaan sellaisena tunnetankkina, vaan tilanne menee niin päin, että lapsi palvelee ja yrittää miellyttää vanhempaansa niin, että tuo ei hylkäisi, toimien siten vanhempansa tunteiden kannattelijana, vanhempana vanhemmalleen. Tavallaan vanhempi vahvistaa toiminnallaan varhaislapsuuden menetyskokemuksia ja lapsi kasvaa kietoutuvaksi ja pelkää hylkäämiskokemuksia niin, että tekee kaikkensa, ettei niitä joutuisi elämään uudelleen. Syntyy aukko hyväksikäyttäjälle. Periaattessa tuollainen henkinen lapsuuden rakennelma lähentelee jo väkivaltaa.
Eli jos on ollut vauvasta leikkikouluun paljon yksin tai eri hoitajien hoidossa on mahdollinen lopputulos läheisriippuva narsisti? :(