Terve vaan.
Kirjottelen nyt lähinnä hoitajalleni, mutta jos joku jaksaa kommentoida, niin mikä ettei.
Tässä puhuu 25-vuotias tuleva erakko, tai oikeastaan jo nykyinen. Kännykän puhelutiedoista käy ilmi, että viimeksi olen soittanut jollekin kaverille 14.11.2009 (kännissä), eikä kukaan liiemmin soittele mullekaan. Oon ihmisenä vaisuuden perikuva. Ei kukaan mua vihaa, muttei kukaan – edes vanhemmat – voi mitenkään erityisesti pitääkään tällaisesta epäihmisestä. Muut ihmiset ovat paljon eloisampia, paljon... eläimellisempiä. Musta tuntuu kadonneen kaikki vietit – laumavietti, kilpailuvietti, selviytymisvietti jne. En osaa nauraa. Mulla ei ole juuri mitään mielipiteitä. En omaa mitään erityistaitoja, ja koulutukseltanikin olen vain YO-merkonomi, enkä parempaan pysty. Kaiken kaikkiaan olen täysin tyhjä. Jos olisin edes komea, niin se toisi jotain iloa elämään. Mutta en ole sitäkään.
Oon nyt ollu kymmenisen kuukautta sairauspäivärahalla masennuksesta. Itse koen olevani ihan yhtä vaisu persoona kuin ennen sairastumistakin, mutta kun asiantuntijat sanovat, että olen masentunut, niin kai sitten olen. Kaikki alkoi viime keväästä, kun pääsi psykoosi yllättämään. Se oli hyvin vahva kokemus. Siinä kun rupesin tajuamaan, etten olekaan Jeesuksen uusi tuleminen, antikristus tai Stalinin pojanpoika, olin totta puhuen hieman pettynyt. En kuitenkaan niin pettynyt, että se olisi syy tähän masennukseen. Näen, että psykoosi vaan mahdollisti oravanpyörästä poistumisen ja kun oli aikaa aivoriihelle, tuli koettua jonkinlainen uudelleensyntyminen, enkä unohda sitä hetkeä koskaan. Istuin huoneessani suljetulla osastolla, kyynelhanat olivat auki ja ipodista soi Apulannan Maailmanpyörä. Mistä tämä uudelleensyntymä sitten johtui? Aloin ensimmäistä kertaa elämässäni kunnolla vertailemaan itseäni muihin ja huomasin olevani kuin toiselta planeetalta. Psykoosiin asti tuli vedettyä aivot nollilla kohti tavoitteita, jotka varmasti ovat samanlaiset kuin monella muullakin: mukava työ ja jos jostain löytyisi (ensimmäinen) parisuhde lukuisten pettymysten jälkeen. Ainut vaan, että mulla tuo jälkimmäinen oli oikeastaan kaiken toiminnan perustana – jopa obsessio, jonka avulla jaksoin painaa karua arkea eteenpäin. Laihdutin kovasti, hoidin aknen pois, yritin olla eloisampi (epäonnistuin, seurauksena vain flashbackeja typeristä räiskymisistäni) ja tein lukuisia epäonnistuneita treffikutsuja. Nyt olen tyhjän päällä, sillä tajusin, etteivät parisuhteet ole itseäni varten. Miten jaksaisin olla tekemisissä jonkun naisen kanssa, kun olen hyvin vähän edes kaverien kanssa tekemisissä? Vähäinenkin kanssakäyminen tuntuu työläältä ja mistään keskustelunaiheesta ei tunnu saavan mielihyvää. Elämässäni suurin osa asioista – myös sellaiset jotka mielletään nautinnollisiksi - on vain taakkaa. Elämällä ei ole tarjottavana mulle muuta kuin puurtamista, joten onko ihmekään, jos alkaa kyseenalaistamaan oman olemassaolonsa? Kerran olen katolla käynyt kurkkimassa, mutta eletään nyt ainakin toistaiseksi.
Olin varsinkin nuorempana kova jännittämään. Koulussa ensimmäisellä luokalla hermoilin jo armeijaa ja 6. luokan rokotuksia. Ennen jalkapallo-otteluita kävin oksentamassa. Jalkapalloa pelasin ala-asteen ajan, ja se oli kokemuksena traumaattinen. Harrastus otettiin aivan liian tosissaan ja se oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Ehkä noista ajoista on jäänyt päälle tää apaattisuus, johon oon päässyt huomaamattani vähän tottumaankin. Ja jos sosiaaliset taidot ovat jääneet vajavaisiksi, niin ihmekkös tuo, kun nuoruuteni käytin lähinnä pelejä pelaten. Joko urheilin tai pelasin tietokoneella. Lukiossa tuo tietokoneella pelaaminen menikin sitten ihan överiksi, kun kaikki vapaa-aika käytettiin tietokoneen ääressä. Kaverisuhteet sekä koulumenestys kärsivät, ja fyysinen kunto rappeutui. Painoa kertyi hulppeat 136 kiloa. No, nehän on saatu myöhemmin pois, mutta lihomisesta jääneet rumat arvet ovat ikuisia. Nuo arvet ovat mulle todella paha paikka, hädintuskin kehtaan uimahallissa käydä – puhumattakaan siitä, että uskaltaisin fyysiseen kontaktiin jonkun kanssa. Ei mitään toivoa, mulla kun on myös hengityskammo eli pelkään yli kaiken, että mun hengitys haisee. Siksi on purkka aina suussa, eikä sekään tuo aina helpotusta. Joskus pentuna taisi käydä niin, että mulle sanottiin hengityksen haisevan, ja kun tällainen herkkis oon, niin tästä on tullut koko elämänpituinen ongelma. Vaikka pilkkaa ja loanheittoa oli nuorena suhteellisen vähän, niin muistan hyvin elävästi ne kaikki vähäisetkin kerrat, kun mua on kutsuttu tylsäksi, lihavaksi, finniturvaksi jne.
Kirjottelen nyt lähinnä hoitajalleni, mutta jos joku jaksaa kommentoida, niin mikä ettei.
Tässä puhuu 25-vuotias tuleva erakko, tai oikeastaan jo nykyinen. Kännykän puhelutiedoista käy ilmi, että viimeksi olen soittanut jollekin kaverille 14.11.2009 (kännissä), eikä kukaan liiemmin soittele mullekaan. Oon ihmisenä vaisuuden perikuva. Ei kukaan mua vihaa, muttei kukaan – edes vanhemmat – voi mitenkään erityisesti pitääkään tällaisesta epäihmisestä. Muut ihmiset ovat paljon eloisampia, paljon... eläimellisempiä. Musta tuntuu kadonneen kaikki vietit – laumavietti, kilpailuvietti, selviytymisvietti jne. En osaa nauraa. Mulla ei ole juuri mitään mielipiteitä. En omaa mitään erityistaitoja, ja koulutukseltanikin olen vain YO-merkonomi, enkä parempaan pysty. Kaiken kaikkiaan olen täysin tyhjä. Jos olisin edes komea, niin se toisi jotain iloa elämään. Mutta en ole sitäkään.
Oon nyt ollu kymmenisen kuukautta sairauspäivärahalla masennuksesta. Itse koen olevani ihan yhtä vaisu persoona kuin ennen sairastumistakin, mutta kun asiantuntijat sanovat, että olen masentunut, niin kai sitten olen. Kaikki alkoi viime keväästä, kun pääsi psykoosi yllättämään. Se oli hyvin vahva kokemus. Siinä kun rupesin tajuamaan, etten olekaan Jeesuksen uusi tuleminen, antikristus tai Stalinin pojanpoika, olin totta puhuen hieman pettynyt. En kuitenkaan niin pettynyt, että se olisi syy tähän masennukseen. Näen, että psykoosi vaan mahdollisti oravanpyörästä poistumisen ja kun oli aikaa aivoriihelle, tuli koettua jonkinlainen uudelleensyntyminen, enkä unohda sitä hetkeä koskaan. Istuin huoneessani suljetulla osastolla, kyynelhanat olivat auki ja ipodista soi Apulannan Maailmanpyörä. Mistä tämä uudelleensyntymä sitten johtui? Aloin ensimmäistä kertaa elämässäni kunnolla vertailemaan itseäni muihin ja huomasin olevani kuin toiselta planeetalta. Psykoosiin asti tuli vedettyä aivot nollilla kohti tavoitteita, jotka varmasti ovat samanlaiset kuin monella muullakin: mukava työ ja jos jostain löytyisi (ensimmäinen) parisuhde lukuisten pettymysten jälkeen. Ainut vaan, että mulla tuo jälkimmäinen oli oikeastaan kaiken toiminnan perustana – jopa obsessio, jonka avulla jaksoin painaa karua arkea eteenpäin. Laihdutin kovasti, hoidin aknen pois, yritin olla eloisampi (epäonnistuin, seurauksena vain flashbackeja typeristä räiskymisistäni) ja tein lukuisia epäonnistuneita treffikutsuja. Nyt olen tyhjän päällä, sillä tajusin, etteivät parisuhteet ole itseäni varten. Miten jaksaisin olla tekemisissä jonkun naisen kanssa, kun olen hyvin vähän edes kaverien kanssa tekemisissä? Vähäinenkin kanssakäyminen tuntuu työläältä ja mistään keskustelunaiheesta ei tunnu saavan mielihyvää. Elämässäni suurin osa asioista – myös sellaiset jotka mielletään nautinnollisiksi - on vain taakkaa. Elämällä ei ole tarjottavana mulle muuta kuin puurtamista, joten onko ihmekään, jos alkaa kyseenalaistamaan oman olemassaolonsa? Kerran olen katolla käynyt kurkkimassa, mutta eletään nyt ainakin toistaiseksi.
Olin varsinkin nuorempana kova jännittämään. Koulussa ensimmäisellä luokalla hermoilin jo armeijaa ja 6. luokan rokotuksia. Ennen jalkapallo-otteluita kävin oksentamassa. Jalkapalloa pelasin ala-asteen ajan, ja se oli kokemuksena traumaattinen. Harrastus otettiin aivan liian tosissaan ja se oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Ehkä noista ajoista on jäänyt päälle tää apaattisuus, johon oon päässyt huomaamattani vähän tottumaankin. Ja jos sosiaaliset taidot ovat jääneet vajavaisiksi, niin ihmekkös tuo, kun nuoruuteni käytin lähinnä pelejä pelaten. Joko urheilin tai pelasin tietokoneella. Lukiossa tuo tietokoneella pelaaminen menikin sitten ihan överiksi, kun kaikki vapaa-aika käytettiin tietokoneen ääressä. Kaverisuhteet sekä koulumenestys kärsivät, ja fyysinen kunto rappeutui. Painoa kertyi hulppeat 136 kiloa. No, nehän on saatu myöhemmin pois, mutta lihomisesta jääneet rumat arvet ovat ikuisia. Nuo arvet ovat mulle todella paha paikka, hädintuskin kehtaan uimahallissa käydä – puhumattakaan siitä, että uskaltaisin fyysiseen kontaktiin jonkun kanssa. Ei mitään toivoa, mulla kun on myös hengityskammo eli pelkään yli kaiken, että mun hengitys haisee. Siksi on purkka aina suussa, eikä sekään tuo aina helpotusta. Joskus pentuna taisi käydä niin, että mulle sanottiin hengityksen haisevan, ja kun tällainen herkkis oon, niin tästä on tullut koko elämänpituinen ongelma. Vaikka pilkkaa ja loanheittoa oli nuorena suhteellisen vähän, niin muistan hyvin elävästi ne kaikki vähäisetkin kerrat, kun mua on kutsuttu tylsäksi, lihavaksi, finniturvaksi jne.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Lukiossa paria ensimmäistä vuotta hallitsi tosiaan tietokone. Jopa pelaamiseen kyllästymisen jälkeenkin sitä vaan jatkoi ja jatkoi, koska ei kokenut mitään oikean elämän aktiviteettia houkuttelevaksi. En osannut elää silloin, kuten en osaa nytkään. Mitä normaalit ihmiset tekevät? Keskustelevat, harrastavat liikuntaa, matkustelevat, shoppailevat jne. Mulle nuo eivät ole laisinkaan luontevaa tekemistä. Oon yrittänyt yhtä sun toista: kitaransoittoa, tennistä, kalastusta... mutta suurimman osan ajasta kuitenkin vaan oleskelen, ja jokin pieni virike, esim. helppo TV-ohjelma tai musiikki tuo hieman sisältöä elämään. Moni asia, joka yleisesti koetaan nautinnolliseksi, on mulle vain taakka. Olen niin lamaantunut, että olen todella huolissani siitä, miten tulen pärjäämään omillani. Nyt on vielä vanhemmat tukena, mutta entä sitten kun heistä aika jättää? Vaateostokset, elektroniikkaostokset, mahdollinen muutto... Mitäköhän niistä tulee? Nuorempana olin tunnollisuuden perikuva ehkä vähän liikaakin ja kenties sen vuoksi oon viime vuosina heittänyt pyyhettä kehään yhdessä jos toisessakin asiassa. Siksipä vähän huolestuttaakin päädynkö vielä sillan alle, kun en löydä elämästä juuri mitään hyvää, minkä eteen tehdä hommia. Jos saisin elämältä edes vähän, tyytyisin siihen. Mutta kun en saa. Normaalit ihmiset saisivat olla tyytyväisiä siihen, että edes selviytyvät.
Hämmästelen sitä tiedonjanoa ja uteliaisuuden määrää, mikä ihmisillä on - itseäni kun ei kiinnosta juuri mikään. Suurin osa sanomisistani on lyhyitä vastauksia: ”niin”, ”joo”, ”aijaa” ja sitä rataa. Välillä sanon oma-aloitteisesti jotain, mutta sekin on vaan laskelmointia, ettei keskustelu vaikuttaisi aivan yksipuoliselta. En vaan käsitä, miten ihmiset jaksavat vaihtaa ajatuksia... ylipäätänsä mistään. Onko kyse siitä, etten pidä ihmisistä? Ei missään nimessä. Ihmiset ovat mielestäni ihania. Ja sekös asiasta tekeekin vittumaisen, sikäli kun onnistuneet ihmissuhteet ovat olleet tavoitteenani. Naisiin olen koko pienen ikäni kokenut erittäin suurta vetoa. Kaikki viritykset vastakkaisen sukupuolen kanssa ovat vaan olleet enemmän tai vähemmän tragikoomisia. Ihastumiseni ovat täysin verrattavissa siihen, että kehitysvammainen ihastuu terveeseen. Pakit on tullut toistakymmentä kertaa, mutta väliäkö sillä oikeastaan, koska joka kerta on käynyt lähinnä niin, että oikean kiintymyksen sijaan olen pitänyt enemmän ajatuksesta yhdessäolosta. Kuinka tällaisen elämättömän ihmisen kanssa voisikaan kehittyä minkäänlaista yhteyttä? Itselläni ei vaan resurssit riitä olemaan samassa seurassa pidemmän aikaa. Joskus kun on kavereita käynyt kylässä, niin se pari tuntiakin saman ihmisen seurassa on tuntunut työläältä. Mitä tulee puheenaiheisiin, niin en oo oikeestaan kiinnostunut kuin musiikista ja urheilusta, enkä niistäkään välttämättä jaksa ihmeitä pölistä.
Oiskohan siinä nyt tarpeeks avautumista näin alkuun.
Terveisin,
Perfektionisti, joka kirjoitti tätä viestiä monta päivää.
PS. En usko, että kofeiini on ongelmieni aiheuttaja.
Terve vaan Sinullekin jan-ari,
Toivottavasti et tulkitse sanojani kukkahattutädin ahdisteluksi jos kerron, että kuulostat mukavalta nuorelta mieheltä.
Vaikka suomalaisen miehen prototyyppi ei suurin surminkaan psykoterapeutin ovesta halua astua, mutta sitä askelta sinulle kuitenkin suosittelen. Luulen, että saisit kokemuksen normaaliudesta ja siitä, ettet ole mikään hylkiö.
Kirjoittaa sinä ainakin osaat!
Thanks!
Ja kiitos myös suosittelusta. En tiedä vielä mitä mun päänmenoks suunnitellaan, mutta toi psykoterapia tulee varmaankin ajankohtaseks myöhemmin. Nyt ensin täytyy saada arkiasiat rullaamaan, ja ihan mukavasti on sujunutkin viime päivät. Saanut käytyä kaupassa ja pyykitkin on pesty ja ruokaa tehty (oli ihan taivaallista lasagnea tänään), joten eteenpäin on menty. Syksymmällä makoilin vielä vanhempien luona ja tuijotin kattoon...
Täytyy sanoa, että perkele kun on kova ukko. Kun on itse käynyt pohjalla ja tullut sieltä ylös kuten jan-ari, niin tietää, että henkisiä voimavaroja on tuhat kertaa enemmän kuin pissis-pintaliitäjillä.
Täältä tulee täys laidallinen peukkuja. Keep on working man!
olet jan-ari:) Täällä sitten toinen kukkahattutäti. Kirjoittaa osaat todella selvästi, koskettavasti ja pohdiskelevasti. Sinusta vielä joku saa hyvän miehen. Osaat varmasti keskustellakin sitten kun tunnet jaksavasi siihen ajatustenvaihtoon. Et mielestäni ole ollenkaan toivoton tapaus.
Sulla ois kaikki lahjat jatko-opiskeluun kunhan löytäisin "sen jonkin".
Peukkuja tulee täältäkin, kirjoituksesi oli mielenkiintoinen ja hyvä kuvaus olemassaolosi vaikeudesta. Mutta et silti mielestäni vaikuta olevan mitenkään pohjalla. Olet saanut ylipainonkin pois! Jos on täysin maassa ja masentunut ei takuulla jaksa laihduttaa. Ehkä todella tuo psykoosi ja siihen liittyvät asiat ovat pahin taustatekijä nykyisessä tilassasi. Jaksamista!