Hei!
Käsiini eksyi lehti, jossa eräs nuori nainen kertoi pakko-oireisesta häiriöstään.
Järkytyin täysin, kun huomasin, että kaikki oireet sopivat minuun kuin nenä päähän.
Toisaalta tunsin suurta helpotusta. Vihdoinkin sain tietää, mikä minua "vaivaa".
Olen pystynyt puhumaan asiasta vain yhdelle ihmiselle.
Tässä minun tarinani:
Ollessani 13-vuotias koko elämäni jossain vaiheessa mullistui.
Aloin pakonomaisesti huolehtimaan hygieniastani, laskemaan askeleeni, laskemaan televisiosta katsomieni
ohjelmien vuorosanat, tuplaamaan kosketukseni ja kaiken muun. Siristän toista silmää, pakko tehdä toisella, kolautan jalkani johonkin, pakko kolauttaa toinenkin.
En ikinä ole tiennyt mikä minua vaivaa.
Tiesin, ettei se ole normaalia, mutta jotenkin vain pidin sitä joka päiväisenä ja pakko kun oli
tehdä niin kaikki alkoi sujua rutiinilla.
Nykyään olen jo yli 20 vuotias, oireita on siis kestänyt yli 7 vuotta.
Nykyään vain oma kotini on "puhdas", ei kaikki täältäkään, mutta ainakin puhelimeni ja tietokoneeni, sekä sänky. Pesen hiukset joka päivä ja vaihdan kaikki vaatteet.
Pystyn olemaan normaalisti käydessäni muualla, mutta kotiin tullessani peseydyn tietyin rituaalein, jos
jokin menee vikaan, pesen itseni uudelleen.
Vihoin olen puhdas ja voin mennä nukkumaan.
Paitsi että ensin täytyy käydä keittiössä ja tarkistaa että kaikki on kiinni;
jääkaappi, tiskikone, hella/uuni, mikro ja kahvinkeitin.
HUPS, käteni osui johonkin "likaiseen" ja takaisin vessaan pesemään kädet ja uusi keittiön tarkistus.
Lasken ohjelmista sanat vieläkin. Jokaisen imun mitä tupakasta otan. Kaikki täytyy tehdä tuplasti.
Lasken jopa omat sanani. Täytyy puhua niin, että sanomani loputtua sanojen määrä täytyy olla
parillinen luku, ei pariton.
Tässä siis tämän hetkiset oireet, iän myötä pahentuneet, näin ei aina ole ollut.
Ahdistavat rituaalit, ja jos ne eivät suju, tulen agressiiviseksi, ja joudun tekemään kaiken uudestaan.
En toivoisi tätä edes pahimmalle vihamiehellenikään, niin ahdistavaa tämä on.
Niin ja mainittakoon vielä, sairastin myös bulimian tuossa välissä.. Rankkaa on ollut.
Nyt mietin, miten uskallan soittaa lääkäriin. Hävettää ja tuntuu ettei kukaan voi
edes tietää tälläistä sairautta!
Käsiini eksyi lehti, jossa eräs nuori nainen kertoi pakko-oireisesta häiriöstään.
Järkytyin täysin, kun huomasin, että kaikki oireet sopivat minuun kuin nenä päähän.
Toisaalta tunsin suurta helpotusta. Vihdoinkin sain tietää, mikä minua "vaivaa".
Olen pystynyt puhumaan asiasta vain yhdelle ihmiselle.
Tässä minun tarinani:
Ollessani 13-vuotias koko elämäni jossain vaiheessa mullistui.
Aloin pakonomaisesti huolehtimaan hygieniastani, laskemaan askeleeni, laskemaan televisiosta katsomieni
ohjelmien vuorosanat, tuplaamaan kosketukseni ja kaiken muun. Siristän toista silmää, pakko tehdä toisella, kolautan jalkani johonkin, pakko kolauttaa toinenkin.
En ikinä ole tiennyt mikä minua vaivaa.
Tiesin, ettei se ole normaalia, mutta jotenkin vain pidin sitä joka päiväisenä ja pakko kun oli
tehdä niin kaikki alkoi sujua rutiinilla.
Nykyään olen jo yli 20 vuotias, oireita on siis kestänyt yli 7 vuotta.
Nykyään vain oma kotini on "puhdas", ei kaikki täältäkään, mutta ainakin puhelimeni ja tietokoneeni, sekä sänky. Pesen hiukset joka päivä ja vaihdan kaikki vaatteet.
Pystyn olemaan normaalisti käydessäni muualla, mutta kotiin tullessani peseydyn tietyin rituaalein, jos
jokin menee vikaan, pesen itseni uudelleen.
Vihoin olen puhdas ja voin mennä nukkumaan.
Paitsi että ensin täytyy käydä keittiössä ja tarkistaa että kaikki on kiinni;
jääkaappi, tiskikone, hella/uuni, mikro ja kahvinkeitin.
HUPS, käteni osui johonkin "likaiseen" ja takaisin vessaan pesemään kädet ja uusi keittiön tarkistus.
Lasken ohjelmista sanat vieläkin. Jokaisen imun mitä tupakasta otan. Kaikki täytyy tehdä tuplasti.
Lasken jopa omat sanani. Täytyy puhua niin, että sanomani loputtua sanojen määrä täytyy olla
parillinen luku, ei pariton.
Tässä siis tämän hetkiset oireet, iän myötä pahentuneet, näin ei aina ole ollut.
Ahdistavat rituaalit, ja jos ne eivät suju, tulen agressiiviseksi, ja joudun tekemään kaiken uudestaan.
En toivoisi tätä edes pahimmalle vihamiehellenikään, niin ahdistavaa tämä on.
Niin ja mainittakoon vielä, sairastin myös bulimian tuossa välissä.. Rankkaa on ollut.
Nyt mietin, miten uskallan soittaa lääkäriin. Hävettää ja tuntuu ettei kukaan voi
edes tietää tälläistä sairautta!
Vastaukset 4
Vanhimmat
-sen voin sanoa jotta kukaan lääkäri/sairaanhoitaja ei pidä mitenkään hulluna kun kertoo pakkoneuroosista, ja tämä vaiva tunnetaan hyvin, eli hävetä ei tarvitse.
- nuo nyt mitä kerroit, on vielä niin klassisia pakkoneuroosi oireita kun olla ja voi, ymmärän tuskaasi, kärsin itsekkin tästä!
minun mielestä kannattaa ensiksi lukea tästä sairaudesta kunnolla ja jos ei sittenkään pärjää, voisi ajatella lääkkeitä.
kerrasta poikki---- hyvä kirja
Olen kyllä yrittänyt päästä oireista.
Viimeksi juuri teini-iässä, oireet loppuivat, mutta bulimia tuli tilalle. 2-3 kk kesti.
Kun pääsin bulimiasta, oireet palasivat :/
Siinä on eräästä henkilöstä miten hän parani no voin sanoa 4 tonnin leikkausta se vaati Ruotsissa
ja mä kärsin samoista kun sinä lisänä mulla on epämääräinen ahdistus-masennustila.Pyydän teitä kaikkia kirjoittaan kansanedusta päivi räsälle.ja kansainedustaja Päivi Räselle voitte kirjoittaa hän lupasi minulle ottaa hallituksessa asian esille,vaan onko nää lupauksetkin mitä on,mutta muuta kansanedustaa ei ole kirjoittakaa Räsäselle hän on koulutukseltaan mmin 4 lääkäri..http://www.paivirasanen.fi/fin/yhteystiedot/?id=11
pakkoajatukset ei muuten parane kun leikkauksella ostakaapa uusin hyvä-terveys lehti siinä on eräs joka on toipunut TÄYSIN tästä Ruotsissa tehdyssä leikkauksessa..1.pÄÄASIA ON EI JÄÄDÄ YKSIN!Kun on jotain hommaa niin mull ei ainakaan tule pakkoajatuksia niin usein ja olen milenterveyspotilas 33 vuotias ole ollut lapsuudestani asti sairas.On masennusta,jännitystiloja,pakkooireita sun muuta ja sunsas lääkitys ja teraissa jo käyty 3 luokalta kaksi vuotta ja myöhemmin 4 vuotta mutta ei apua minusta itse kukin keksii parhaat lääkkeet tähän tää on vittumainen sairaus mä en ikinä haluas aamulla herätä kun oireet seuraa helpompaa on kuolla kumpa keksis helpon tavan siihen niin siihenhän se loppuisi
Olen lukenut ks.artikkelin..
Kyllä nämä oireet ahdistaa ja varmasti jokaisella, joka näistä kärsii,
on jonkinlaista ahdistusta/masennusta.
Leikkausta en heti kyllä haluaisi kokeilla.
Jos vain pääsisi puhumaan jollekin, joka ymmärtäisi ja osaisi auttaa ja neuvoa.
Ikävää, että mietit kuolemaa apukeinona:/
Kaikilla on kuitenkin oikeus elää hyvä elämä,
toivon sydämeni pohjasta, että sinäkin löydät ratkaisun ja pystyt normaaliin elämään.
Ei tämä kellekään helppoa ole.
Itseäni tämä eniten hävettää, en tiedä miksi..
Kunpa vaan pystyisi kääntämään jonkun ruuvin aivoista ja poks, kaikki olisi poissa,
mutta ei.
Sain varattua ajan jo lääkäriin.
Näiden vuosien jälkeen, olen enemmän kuin halukas kokeilemaan
terapiaa ja ehkä myös lääkkeitä, jos ne tuloksia tuovat.
Haluan taistella ja elää niinkuin muutkin ihmiset, ilman näitä ajatuksia.
Ei varmasti mikään helppo prosessi, mutta haluan yrittää.
Tämä vaikuttaa kuitenkin myös läheisiini sen verran paljon.