Olen yleensä hiljaa vain siksi kun tiedän että ihmiset tietää että en yleensä puhu paljoa. En puhu koska he alkaisivat ihmettelemään, sama kotona ''perheen ääressä''. helppiä O.o
Hiljaa, koska tiedän että muut tietävät että olen hiljainen
hr. hiljainenasdf
9754
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Eli, minun on jotenkin vaikea muuttua tjsp :/, ok, ei mulla yleensä oliskaan paljon sanottavaaa,, mutta joskus en kommentoi juuri yllämainitseman asian takia.
Sama homma. Nuorempana koulussa en koskaan kommentoinut mitään isossa porukassa vaikka olisi ollutkin sanottavaa. Nykyään on ihan sama meininki. Kun ensin ajautuu siihen tuppisuun "rooliin" niin sieltä on vaikea lähteä pois. Jos alkaa yhtäkkiä läppä lentää niin saa kokea kaikkien hämmennyksen.
sama juttu:( se ei ole reilua.
Minä jos joskus innostun isommassa porukassa puhumaan, kaikki menevät ihan hiljaiseksi ja alkavat ihmetellä; ihmettelevät, että mikähän tuollekin nyt tuli, eivätkä sitten loppujen lopuksi ymmärrä puheenvuorostani yhtään mitään. Tai näin minusta ainakin tuntuu... "Harjoittelemalla" olen kyllä pikkusen tätä kommunikointia oppinut, mutta tuppisuun roolista on tosissaan hankala päästä pois.
Olen huomannut saman, että kun esim. koulussa juttelee jollekin oppilaalle, niin muut oppilaat hiljenevät ympärillä ja kuuntelevat uteliaina, mutta eivät kuitenkaan osallistu keskusteluun. Luultavasti muut tulevat vain uteliaiksi, että nyt se avasi suunsa. Olen miettinyt, että voisi alkaa pikku hiljaa puhumaan yhä enemmän, eikä kerralla niin asiaan ei ehkä kiinnitetä huomiota?! :)
Oon aloittaja, mutta olis myös toinen samanlainen ongelma :( :D ( kiroilen ittekseen suurimmaks osaks ajatuksissani vaan mutta kuitenkin.. ikinä en kirosanoja käytä missää, IKINÄ, vaikka ne sopisi tosi hyvin. Kaikki vaan sen takia koska tiedän että tyypit ei ole tottunut kuulemaan semmosia sanoja "mun suusta".. Huoh.. Turha tulla sanomaan jotain että "ei kannata kiroilla, paha tapa". Se kuuluu tähän nykyaikaan.. Eikä loppujenlopuksi niin typerää olekaan.
Tosta kiroilemisesta tuli mulle mieleen, että aina koulussa mua ärsyttää, kun oven raosta luokasta ulos tai sisään mennessä on sellanen kauhean hidas lauma siinä, ja mulle tulee sellanen kiusallinen olo, ku mua töllötettäs tai jotain, ja haluan pian istumaan ja pois siitä. Niin sanon mielessäni niille ihmisille: "Menkää nyt v***n s******n h*****t siitä v******n, s******." Ja noin. Olisi kauheaa, jos sanoisin sen ääneen. :D Mutten oikeastaan koskaan kiroile esim. netissä, ja tosielämässäkin aika vähän, vaikka joskus on ollutkin sellainen kiroilukausi, jollon ei ole siitä niin välittänyt, mutta enää ei kehtaa.
Mulla on sama juttu. Olen joskus ujo ja joskus rohkea. Mutta koulussa se ujon rooli on niin vahvasti päällä, että on jotenkin kuin pakko olla siinä. En kuitenkaan tarkoita, että mulla olisi rohkeutta olla rohkea, vaikka tällaista roolia ei olisikaan, mutta kyllä tämä roolissa olokin vähän estää... Saan koulussa ujouden vuoksi anteeksi sen, jos en tee jotain esitelmiä luokan edessä vaikkapa. Ja hyvä niin, koska ne on mulle aika ylivoimaisia... luulisin...
Mulla on ollut aina sama juttu: en ole uskaltanut vaihtaa tyyliä tai mitään, koska muut reagoisivat silloin minuun, mistä en oikein tykkää, ja ajattelisivat ties mitä. Kun ekaa kertaa meikkasin, niin kyllä töllötettiin, mutta nyt kun olen sitä vuosia tehnyt, niin eihän kukaan sitä enää ihmettele (sen sijaan en uskalla mennä enää meikittömänä kouluun :D. Mutta siihen on kyllä sekin syy, että olen niin ruma). En tykkää siis yllättää ihmisiä. Ja se ujoushan siinä on: muiden ihmisten reaktiot vaikuttaa itseen niin kovasti, kun taas rohkeet ei siitä niin välitä.
Ymmärrän hyvin ongelman. Itsekin olen välillä kärsinyt tästä hiljaisen roolista koulussa ja työelämässä. Jos joskus uskaltautuisi avaamaan porukassa, jossa yleensä on hiljaa, suunsa, niin se kyllä herättää huomiota. Jota ujona on vaikea käsitellä. Ehkä ainoa lääke on yrittää pakolla aina välillä vaikeissakin tilanteissa puhua ja sitten ajan myötä ihmettely vähenee. Tosin aina ei vaan ole mitään kummempaa sanottavaakaan. Mutta meitä on paljon tässä samassa tilanteessa. Mitä jos yritettäisi hyväksyä itsemme tällaisina kuin olemme ja vaikeissa tilanteissa yrittäessämme avata suutamme ajattelisimmekin itsemme sijasta kohtalontovereitamme, jotka varmasti tietävät miltä tuntuu ja tsemppaisivat eteenpäin? :)
Minusta on inhottavaa tilanteissa, joissa puheliaat kummeksuvat ja naureskelevat jollekin maan hiljaiselle, joka onkin sitten räväyttänyt tavalla tai toisella. Ihan kuin ujolla ei olisi mitään elämää, eikä oikeutta tuoda itseään esille. Ujoissa on paljon on mitä parhaimpia tyyppejä!