Isät tai äidit, joilla on kokemusta vastaavasta,kaipaisin teiltä muutamaa viisasta sanaa.
15 vuoden onnellisen liiton jälkeen odotamme vihdoin esikoistamme syntyväksi huhtikuun lopulla. Odotus on sujunut hyvin ja mieskin on ollut alusta saakka innolla mukana odotuksessa, raskaus sinänsä tuli aikamoisena yllätyksenä, vaikkakin positiivisena sellaisena.
Nyt synnytyksen lähestyessä mieheni tuntuu kärsivän jonkinlaista kriisivaihetta ja vähän masennustakin. Pitkän keskustelun jälkeen hän sai vihdoin sanottua pelkäävänsä, ettei lapsi olekaan hänen! Tottakai itse hermostuin koko epäilystä, koska pettäminen ei ole koko suhteemme aikana tullut edes mieleeni.Epäloogisinta oli se, ettei mies sano uskovansakaan minun pettäneen, mutta pelkää silti.
Minkä toisen peloille voi, olenhan toki itsekin tämän raskauden aikana käynyt läpi ties minkälaista tunteidenkirjoa.
Onko teillä isät ollut vastaavanlaisia ajatuksia tai pelkoja itse isäksi tullessanne? Voisiko se liittyä pelkoon omasta isyydestä tai pelosta, ettei täytäkään hyvän isän kriteereitä? Mieheni on 34-vuotias ja olemme turhaan yrittäneet lasta jo aikaisemmin, voisiko tämä yllätystärppi kenties vaikuttaa, jos hän on aikaisemmista turhista yrityksistä syyttänytkin itseään? Mies on kyllä edelleen hyvin mukana, hoivaa, huolehtii, rakastaa ja on läsnä, mutta itsestä tuntuu todella pahalta jos toinen todella miettii tuollaisia. Hänelle koko asia tuntuu olevan todella vaikea puhua, menee lähinnä itkuksi,vaikka hän yleensä on niin kovin järkevä keskustelija. Itse olin varautunut kyllä mahdolliseen synnytyksen jälkeisiin masennukseen, mutta että mies onkin se joka masentuu ennen synnytystä!?
Toki suostuin isyystestiin jos mies sellaista tulisi vaatimaan, mutta toivon kuitenkin että hänen epäilynsä katoaisivat viimeistään saadessaan pienokaisen ensimmäistä kertaa syliinsä.
15 vuoden onnellisen liiton jälkeen odotamme vihdoin esikoistamme syntyväksi huhtikuun lopulla. Odotus on sujunut hyvin ja mieskin on ollut alusta saakka innolla mukana odotuksessa, raskaus sinänsä tuli aikamoisena yllätyksenä, vaikkakin positiivisena sellaisena.
Nyt synnytyksen lähestyessä mieheni tuntuu kärsivän jonkinlaista kriisivaihetta ja vähän masennustakin. Pitkän keskustelun jälkeen hän sai vihdoin sanottua pelkäävänsä, ettei lapsi olekaan hänen! Tottakai itse hermostuin koko epäilystä, koska pettäminen ei ole koko suhteemme aikana tullut edes mieleeni.Epäloogisinta oli se, ettei mies sano uskovansakaan minun pettäneen, mutta pelkää silti.
Minkä toisen peloille voi, olenhan toki itsekin tämän raskauden aikana käynyt läpi ties minkälaista tunteidenkirjoa.
Onko teillä isät ollut vastaavanlaisia ajatuksia tai pelkoja itse isäksi tullessanne? Voisiko se liittyä pelkoon omasta isyydestä tai pelosta, ettei täytäkään hyvän isän kriteereitä? Mieheni on 34-vuotias ja olemme turhaan yrittäneet lasta jo aikaisemmin, voisiko tämä yllätystärppi kenties vaikuttaa, jos hän on aikaisemmista turhista yrityksistä syyttänytkin itseään? Mies on kyllä edelleen hyvin mukana, hoivaa, huolehtii, rakastaa ja on läsnä, mutta itsestä tuntuu todella pahalta jos toinen todella miettii tuollaisia. Hänelle koko asia tuntuu olevan todella vaikea puhua, menee lähinnä itkuksi,vaikka hän yleensä on niin kovin järkevä keskustelija. Itse olin varautunut kyllä mahdolliseen synnytyksen jälkeisiin masennukseen, mutta että mies onkin se joka masentuu ennen synnytystä!?
Toki suostuin isyystestiin jos mies sellaista tulisi vaatimaan, mutta toivon kuitenkin että hänen epäilynsä katoaisivat viimeistään saadessaan pienokaisen ensimmäistä kertaa syliinsä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
..ymmärrän hyvin miehes tunteet..juttelin just vaimoni kanssa ja aateltii myös omalle kohalle vastaavaa niin kyllähän siinä mieleen tulee et onko kaikki ok..muuttaahan se ajatukset täysin ku saa lapsen syliinsä,enkä usko et miehes lapsenne syntymän jälkeen enään aattelee asiaa mitenkään.
Isäksi tulon myötä käy läpi syvät tunteet, siinä ei järki auta, kun tunteet mylläävät. Kerroit että olette pitkään yrittäneet lasta, luulisin että miehesi on vuosien mittaan kerännyt itseensä kaikenlaisia negatiivisia tunteita, eikä ole näistä kertonut. Nyt kun lapsi on vihdoin tulossa, kaikki tämä vuosien mittaan kerätty taakka purkautuu. Tällaiseen voi liittyä suoranaista vainoharhaisuutta, miehesi alkaa esim. pelkäämään ettei tämä lapsi olekaan hänen, eihän hän ole aikaisemminkaan onnistunut, miksi juuri nyt. Vaikka järki sanoo että asian laita on näin, ei näitä tunteita voi estää. Muistelepa, oletko joskus antanut aihetta epäillä pettämistä. Tämä aihe voi olla joku todella naurettava ja aivan vähäpätöinen, jota kukaan täysipäinen ei ottaisi todesta, mutta kokemuksesta tiedän että ei siinä järki ole enää mukana. Ilmeisesti et ole tällaista edes huomannut ikinä tehneesi, mutta kriisissä mies kuvittelee loput kun saa jonkun siemenen josta aloittaa.
Miehesi elämän perustan voi kuvitella järkkyneen pahemman kerran, hän oli kai jo asennoitunut tietämättään siihen ettei koskaan saa omaa lasta. Tällainen järkkyminen voi aiheuttaa pahimmillaan psykoottisia oireita. Joillain miehillä oma perhe on elämän kivijalka, kun siihen kohdistuu jotain uhkaa tai muutoksia, mieli saattaa järkkyä pahemman kerran. Hyvänä piirteenä pidän, että miehellesi perhe on nähtävästi tärkeä, ehkä huolestuttavampaa voisi olla jos asia sivuutettaisiin kevyellä naurahduksella.
Itselläni on ollut samantapaisia ongelmia, ei lapsen syntymään liittyviä, vaan tässä vuoden alussa eräiden tapahtumien seurauksena elämäni perustaan kohdistui murskaava täsmäisku. Asia sovittiin, itse asiassa se oli sovittu jo lähes vuotta aikaisemmin, pääsi vain unohtumaan, ja luulin jo että elämä palautuu, mutta tapahtumat olivatkin iskeneet huomattavasti syvemmälle mieleeni. Tämä ilmeni seuraavien viikkojen aikana. Pahimmillaan jo se, että vaimoni lukitsi vessan oven perässään sai minut tolaltani, sydämeni hakkasi, rintaa kuristi ja tuskainen olo täytti mielen. Näin jälkikäteen jo naurattaa, mutta silloin se oli karua todellisuutta.
En ryhdy tässä sen tarkemmin tilittämään mikä se isku oli, mutta kyseessä ei ollut pettäminen tai vastaava.
Toivottavasti tämä kertomukseni helpottaa, suhteenne on varmasti hyvällä pohjalla ja miehesi tulee rakastamaan lastaan. Isyystestin voinette unohtaa.
Niin, tuohon äskeiseen vielä. Itse en kokenut kriisejä lasten tulon takia. No, ehkä nuorimmaisen raskauden alkaminen vähän liikutti, koska istuin sohvalle uutisen kuultuani ja itkin, vaimoni luuli tästä että en kolmatta lasta halua. Raskaus vain tuli yllättäen, kolmannen lapsen hankinnasta ei oltu puhuttu.
Sitten viimeistään kun kahden pojan jälkeen maailmaan tupsahti tytöntyllerö , olin myyty.
Kiitos positiivisista sanoistanne, lämmitti mieltä kovasti. Usein vaan tuntuu olevan, että odotusaikana tämä huomio keskittyy mitä suurimmissa määrin äitiin ja lapseen, ja isä unohtuu helposti neuvolassakin "taka-alalle", mikä on mielestäni aika ikävää. Mieheni oli esimerkiksi aika pettynyt, kun tulin ensimmäisen neuvolakerran jälkeen kotiin mukanani iso nippu lehtisiä ja esitteitä, ja isälle oli omistettu kokonaiset puoli sivua yhden esitteen takaa.
Itse koen todella hyvänä asiana tässä tilanteessa sen, että olemme todellakin lähentyneet entisestään toisiamme. Vaikeistakin asioista, joista ehkä ennen olemme pienellä varauksella puhuneet, pystymme nyt puhumaan huomattavasti avoimemmin. Tiedän miehelleni olleen todella vaikeaa uskaltaa päästää tunteensa esiin ja kertoa peloistaan minulle, koko ajan hän on tuntunut olleen pahoillaan siitä, että loukkaa minua peloillaan.
Toivon, että osaan tukea miestäni tarpeeksi tässä odotuksessa, eikä hänen tarvitse tuntea epävarmuutta omasta isyydestään. Tiedän hyvin, että hänestä tulee varmasti todella hyvä isä lapselleen, eikä lapsilukumme toivottavasti jää tähän yhteen.
Kiitos teille isät, ja toivon teille paljon rakkautta ja kestävyyttä perhe-elämäänne :)
Totta on, että nämä lapsiin liittyvät jutut ovat enemmänkin naisten juttuja. Isiä ei juuri huomioida, korkeintaan syyllistetään sillä ettei anneta tukea vaimolle, töissä vaan ollaan itsekkäästi. Pahimmillaan saatetaan jopa käydä esim. lenkillä :-)
Virallisissakin yhteyksissä, esim. neuvolassa, henkilökunta on lähes poikkeuksetta naisia, jolloin nämä samat roolijaot lyövät leimansa tapamisiin. Esitteet joita neuvolasta annetaan tuppaavat nekin olemaan naisten tekemiä. Kun vielä muistellaan mitä kaikkea puhutaan äitien kotitöistä ja yleensä työssäkäynnistä ja perheen tarpeiden huomioimisesta, saa helposti sen käsityksen että se miehen ketku ei muuta tee kuin elelee makeasti siinä siivellä.
Tosiasiassa monet miehet potevat masennusta siinä missä kotona oleva vaimokin. Jos toisella on vaikeaa, on silloin toisellakin. Miehen ei tällaista masennusta oleteta kokevan, se on jäänyt äitien yksinoikeudeksi, siten sitä ei kannata tuoda esiin. Se saattaa johtaa uusiin ongelmiin: miten se äijä nyt voi masentua kun sen ei tartte olla kotona lasten kanssa vaan voi olla töissä ja elää elämäänsä aivan kuin ennenkin.
Olo on sangen ristiriitainen: vaimon mielestä ei tue tarpeeksi eikä tee kotitöitä, vaikka tekee sen mitä töistä kerkiää. Töissä vaan pitää käydä. Kuitenkin samaan aikaan mielellään vaihdellaan esim. suurempaan asuntoon tai hankitaan isompi auto, jolloin miehen työpaikka on välttämätön. Olo on sellainen että tekee niin tai näin, mikään ei ole hyvä. Jotkut äidit vielä lisäävät tuskaa kertomalla miten muiden perheiden isit tukevat vaimoaan. Puheissa vain usein eri kohteista kerätään vain ne hyvät asiat kuin rusinat pullasta eikä kiinnitetä huomiota mitä muuta kaikkea on näiden "super-isien" takana.
Miehen pitää vain hyväksyä tämä roskatynnyrinä oleminen ja se että hänen kykynsä antaa tukea vaimon pahaan oloon ovat sangen rajoitetut. Hän voi korkeintaan luoda edellytyksiä onnelliselle perhe-elämälle, esim. jättämällä ainakin ravintoloissa juoksemiset, vaimon loukkaamisen esim. ulkonäön takia ( raskauden jälkeen vaimo on aika herkkä omassa vartalossaan tapahtuneistä muutoksista ), tinkimällä tai kokonaan jättämällä omia harrastuksiaan, siivoamalla ja tiskaamalla ja pitämällä huolen perheen taloudellisesta tilanteesta jne. Eli omalla tavallaan uhrautumalla ja ottamalla vaikka väkisin osaa kotitöihin ja perhe-elämään. Pitää myös hyväksyä se, ettei näistä välttämättä nähdä mitään hyvää.
Kokemuksesta tiedän, että tätä isien itsensä laiminlyöntiä ei voi jatkaa loputtomiin, ennemmin tai myöhemmin eteen voi tulla tilinteon hetki. Yleensä näin voi käydä kun lapset ovat jo hiukan suurempia eivätkä enää kokoaikaa roiku helmoissa. Jos näin käy, ei kannata liikaa luottaa puolison tukeen. Siinä kokee itsensä helposti hylätyksi ja tarpeettomaksi, varsinkin jos omia kavereita ei ole enää juuri tavannut ja ainoa yhteys kodin ulkopuolelle on työpaikka. Tämä on tosiasia, kukin on itse oman onnensa seppä. Silloin pitää itse yrittää hoitaa itsensä kondikseen, tarvittaessa kääntyä asiantuntijoiden puoleen ja luomalla uusia sosiaalisia yhteyksiä kodin ulkopuolelle, esim. ryhtymällä taas harrastamaan jotain itselleen mielekästä. Liikunta ja omasta terveydestään huolehtiminen on tärkeää, sanotaanhan että terve sielu terveessä ruumissa.
Paras tuki vaimolta on se että hän rakastaa miestään, kyllä hän rakastaa vaikka sitä on joskus vaikea uskoa. Hänen tulee myös elää omaa elämäänsä, syyllisyyden tunto siitä että rajoittaa toisia vain lisää isän tuskaa.
Miehen pitää pitää itsensä miehenä, ovat tämän maan miehet tehneet maamme historian aikana huomattavasti suurempiakin uhrauksia, ei pidä jäädä itkeä nyyhkyttämään omaa surkeuttaan. Jos tähän jää, voi samantien vetää hameen päälleen. Apua löytyy jos sitä haluaa etsiä.
Toisiaan kunnioittavat ja rakastavat puolisot luovat yhdessä sellaisen parivaljakon, jolle mikään ei ole mahdotonta ja johon kilpistyvät kaikki ulkopuolelta tulevat iskut.
itsellä kävi sama mielessä
mutta lapsen syntymä muutti kaiken
en enää välittänyt olenko oikea isä ja sitähän olen
olen vain ja ainoastaan hyvä isä ja hoidan lastani kuten parhaiten osaan.
onnea uuteen perheeseen
ps.kestämisii ja anna äijälle aikaa jos ei tajua niin älä anna lapsen tuntea ettei häntä haluta.