Minun pakkoajatuksina on ollut elämän menneiden, inhottavien tapauksien ajattelu, ja niistä ahdistuminen. Nyt olen paljolti myös hyvän lääkityksen ansiosta onnistunut melkein kaikista tapahtumista löytämään myös asioita, jotka ovat koituneet hyödyksi minulle.
Onko teillä muilla kokemusta menneiden asioiden murehtimisesta tai näkökulman vaihtamisesta?
Onko teillä muilla kokemusta menneiden asioiden murehtimisesta tai näkökulman vaihtamisesta?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minä ainakin ajoittain murehdin menneitä asioita. Menneet asiat tulevat usein esiin esim. painajaisunina. Aamulla kestää aikansa "toipua" painajaisesta. Onko sinulla painajaisia?
Ei mulla oikeastaan painajaisia ole. Silloin, kun olen ahdistunut, niin silloin herään aikaisin aamulla ahdistukseen, eli juuri näihin pakkoajatuksiin.
Seksuaalisen käytön uhriksi joutuminen on viimeaikoina ollut pahin ahdistuksen aiheuttaja. Siitä olen onneksi toipumassa. Olen kääntänyt päässäni tapauksen omaksi hyödykseni. Se on vaan inhottavaa, että kun ahdistava ajatus hellittää, niin sitten tulee pian jokin toinen inhottava juttu. Toivon kuitenkin aina, että se uusi pakkoajatus on sen verran lievä, että siitä pääse pian yli...
Mitä sinulle on tapahtunut sellaista, mikä sinua ahdistaa? Onko sinunkin pakkoajatukset lähinnä juuri näitä pieleen menneitä asioita, kun minunkin? Onko sinullakin näin, että vanhan ajatuksen hellittäessä tulee uusi? Onneksi ne ei kaikki ole päällä samaan aikaan...
Menneistä asioista ahdistavat mm. koulukiusattuna oleminen, ylioppilaskirjoitukset, yliopisto-opinnot sekä viimeisimpänä ne 6 vuotta, jotka vietin psykiatrisessa sairaalassa. Sairaalassaoloajalta on paljon ahdistavia kokemuksia, mm. hoitajien käyttäytyminen. En tiedä tarkalleen, kuinka monella pakko-oireisella on kokemuksia kuolukiusaamisen kohteena olemisesta, mutta minä ainakin kärsin siitä koulussa tosi monta vuotta.
Onko sinulla läheisiä, kelle voit puhua ahdistavista ajatuksistasi? Minulla on kolme lasta ja aviomies. Puhun paljon miehelleni, hänellä on välillä varmaan tosi raskasta kanssani. Entä miten sinun omat vanhempasi? Mun vanhemmat ei aina kovinkaan hyvin ole ymmärtänyt, vaikka onhan he tietenkin yrittänyt tukea.
Onko sinulla tällä hetkellä lääkitystä käytössä? Minkä nimisiä lääkkeitä? Minulla on Sertralin. Onko sinulla kokemusta siitä? Minun mielestä se on hyvä lääke. Onko sinulla kokemusta Abilifystä?
Oletko sinä yrittänyt sitä, mistä minä kirjoitin, eli pyrkinyt näkemään hyötyä itsellesi ikävistä kokemuksista?
Juu mullakin on pakko-ajatuksia menneiden asioiden ajattelusta. Tai siis olen niistä päässyt aika hyvin eroon, mutta välillä kyllä käy pyörimään vieläkin joku tosi vanha juttu päässä, jonka varmasti muut on jo unohtaneet. Mut itte vaan kelaa ja ahdistelee. Mä en ole onnistunut ajattelemaan positiivisesti asioista, muuten kuin, että tämä sairaus on kasvattanut minua todella paljon. Ilman tätä en olisi se ihminen, joka olen nyt.
Joo, just toi meidän pakkoilijoiden on tärkeätä ymmärtää, että muut ovat taatusti unohtaneet, eikä useinkaan ole edes huomanneet meidän käyttäytyneen jotenkin huonosti. Itse vaan kelaa näitä päässään, ja kuvittelee, että on tehnyt jonkun todella mittavan mokan. Joskus mulla oli sellaista, että kuvittelin, että olen puhunut jotenkin epäystävällisesti, ja sitten kun menin pyytämään anteeksi toinen ei ollut edes huomannut koko asiaa. Tämmöinen tapahtui esimerkiksi työhaastattelussa. Voit kuvitella kuinka pahasti mokasin itseni soittaessa koulun rehtorille pyytääkseni anteeksi, kun olen muka käyttäytynyt työhaastattelussa jotenkin typerästi. No, onneksi tästä on aikaa, ja tuskin kyseinen ihminen enään muistaa minua ja minun kummallisuuttani.
Myös semmoiset asiat vaivaa mitä nuoruudessa monelle saattaa sattua. Kyllähän miehet yrittävät usein nuoria tyttöjä käyttää hyväksi seksuaalisesti. Kerran heräsin siihen, kun eräs mies käytti minua seksuaalisesti hyväksi. Silloin en uskaltanut tehdä asiasta poliisijuttua, nythän rikos on jo vanhentunut.
Onko teillä muilla kokemusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä?
Mitkä asiat sinua on vaivannut? Onko sulla ollut lääkitystä apuna? Minkä nimistä lääkettä?
Hei
Olen 19-vuotias tyttö ja kärsin pakko-oireisesta häiriöstä. Osaisiko kukaan neuvoa hyvää lukumateriaali pakko-oireita koskien? Olen etsinyt ja etsinyt, mutta ainut mihin törmään koko ajan on "Kerrasta poikki". Kirja vaikuttaa päällisin puolin hyvältä, mutta ei multa löydy ainakaan tällä hetkellä tarpeeksi munaa tehdä niitä harjoituksia kun ovat niin törkeän radikaaleja. Sain kyllä kirjan ohjeiden mukaan kitkettyä lähes kaikki pakkotoimintoni pois, mutta jäljelle jäikin sitä vittumaisempi pakkomiellekierre. Välillä on vähän helpompia päiviä, mutta aika usein on päiviä jolloin saatan olla ajatuskierteessä lähes koko päivän pieniä taukoja lukuunottamatta. Olen vakuuttunut, että olen tulossa hulluksi, satuttamassa jotakuta, menossa psykoosiin, saamassa skitsofrenian ja uusimpina mukaan ovat liittyneet pakkoajatukset, että alkaisin saamaan vainoharhoja..(kuulemaan ääniä, saamaan käskyjä/viestiä jostain...) Tuntuu etten jaksa enää tätä kierrettä ja välillä on hetkiä jolloin olen valmis vetämään ranteet auki uupumuksen ja itsevihan takia. Pelkään aivan kamalasti, että menettäisin todellisuudentajuni ja järkeni tässä hullunmyllyssä. Välillä tuntuu, että kannattaisi yrittää itsaria niin joutuisi Auroraan kun pelkään niin kovasti, että tulen hulluksi ja joudun sinne. Olen jostain syystä muodostanut kamalan fobian kyseistä laitosta kohtaan ja olen alati huolissani siitä, että joutuisin sinne. Tämän lisäksi kärsin traumaperäisestä stressireaktiosta, yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, paniikkihäiriöstä ja julkisten paikkojen pelosta. Myös joitakin dissosiatiivisia oireita on jotka ovat pahentaneet pakkoajatuksia. Olen yrittänyt "hyväksyä" ajatukset ja sen, että niitä tulee eikä niistä tarvitse sen kummemmin välittää, mutta tuntuu, että pienen hetken on helpottava olo ja sen jälkeen niitä alkaakin tulemaan kamalalla paineella ja pakkotoistolla ja loppuajan vietän itkiessä kun ei vaan enää jaksa.. Tällä hetkellä yritän käydä psykoterapiassa, mutta alkaa taas tuntumaan, että tuo sekoamisenpelko kohta estää sinnekkin kulkemisen. :( Tuntuu, että itseluottamus (välillä luottamus kaikkeen) on niin huteralla pohjalla mikä yllätys yllätys lisää taas pakkoajatuksia!! Helvetillinen noidankehä.
Olen ollut hoidon piirissä melkein pennusta asti masennuksen ja ahdistuksen vuoksi ja näin ollen kokeillut vaikka mitä masennuslääkkeitä, mutta olen niin herkkä sivuoireille ettei vastetta ole tullut eikä ole päästy tarpeellisille tehoille.Itsestäni tuntuu, että tuo koko paska on erityisesti nyt seksuaalisen hyväksikäytön trauman aktivoiduttua pompannut tällaseks helvetiks sen takia, että niinkin kieroutuneelta kuin se kuulostaa niin tavallaan nämä kauheat pakkoajatukset estävät mua ajattelemasta sitä "vielä kauheampaa" asiaa.. Tavallaan häiriö siis suojelee mua, mutta musta tuntuu, että en yksinkertaisesti jaksa enään tällaista "turvaa". Kuluttaa liikaa sisältä ja omaa uskoa yhtään mihinkään :/
Miten olet pystynyt kääntämään kokemuksesi voitoksesi? Musta tuntuu ihan mahdottomalta tää trauman käsitteleminen ja olen nyt vasta alkanut ymmärtää kuinka paljon mun koko elämään on liittynyt/liittyy vahvasti syyllisyys. Musta tuntuu, ettei mulla ole ollenkaan ihmisarvoa just noina huonoina hetkinä. Pelkään ihan kamalasti vihaa/suuttumista ja pelkkä ajatus tästä tunteesta johtaa mulla kamalaan kontrollin menettämisen pelkoon. Välillä tuntuu, että on hankala löytää edes omia mielipiteitä saatika vetää muuten omia rajoja itselleen ja muille ja välillä pelottaa, että olis jotenki muiden armoilla. Mulla on ollut myös muita traumaattisia kokemuksia perhe-elämässä ja seurustelusuhteissa, mutta olen aina kokenut ja koen edelleenkin, että kaikki on ollut omaa syytä. Välillä tunnen suurta myötätuntoa itseäni kohtaan, mutta ahdistun heti koska pelkään se johtavan siihen, että alkaisinkin syyttämään muita (esim.läheisiäni) ja näin ollen "menettäisin kaiken". Tää mustavalkoinen ajatusmaailma rassaa tosi paljon kun ei sais ikinä tehdä mitään virheitä koska ne on mukamas yhtä kun katastrofit. Itse en jaksa välillä ymmärtää ollenkaan tätä ajatusmaailmaa vaikka se omassa päässä onkin... Tuntuu, että suurin ristiriita on näissä vaatimuksissa mitä asetan itselleni ainaisesta jaksamisesta ja järkevänä olemisesta, sitten kun väsyn niin menen aivan pois tolaltani ja sama pyörre alkaa alusta. Pelkään, että päässä vaan "napsahtaisi" kun tuntuu välillä, että on niin äärettömän stressin alaisena. En uskalla edes harrastaa mitään kivaa liikuntaa kun pelkään, että "kiihtyisin" jotenkin liikaa ja menettäisin itsekontrollin. Mulla on myös vaikeuksia välillä erottaa ns. traumaperäisiä oireita pakko-oireista, seilaan alati sen välillä, että mulla on pakko-oireinen häiriö tai, että olen sekoamassa. Onko mitään neuvoja miten jaksais ylläpitää toivoa ja uskoa itseensä ja elämään?
Kirjoitin, että olen ajatellut seksuaalisen hyväksikäytön koituneen minulle hyödyksi, olen nähnyt siinä hyödyllisiä asioita siksi, että kokemukseni eivät ole kovinkaan traumaattisia, verraten esimerkiksi siihen, jos olet lapsena joutunut teon kohteeksi tai, jos tekijä on ollut sinulle läheinen ihminen.
Pahin hyväksikäyttö, mitä minulle on tapahtunut siten, että seurustelin tuolloin paskan jätkän kanssa, joka vei minut vieraaseen kaupunkiin seuraamaan ratsastuskilpailuja. Hän lähti kavereidensa kanssa bailaamaan ja jätti minut mökkiin isäni ikäisen äijän kanssa. Menin illalla nukkumaan ja heräsin siihen, kun joku harrastaa seksiä kanssani. Mulla meni aika kauan tajuta (olin mennyt humalassa nukkumaan),että mies ei ollut poikakaverini, vaan äijä. No, silmät saatuani auki työnsin äijän pois, mutta sitten se oli jo myöhäistä. Seuraavana päivänä lähdin kotikaupunkiini ja hain katumuspillerin varmuuden vuoksi. Seurusteluni jätkän kanssa loppui siihen. Olen jotenkin ajatellut, että tästä oli se hyöty, että pääsin paskasta jätkäkaverista eoon. Harrastimme hänen kanssaan keskeytettyä yhdyntää. Ajattelen, että olisin voinut pamahtaa paksuksi, jos suhde olisi jatkunut ja jos en olisi hakenut katumuspilleriä hyväksikäytön vuoksi.
Toinen juttu tapahtui Kanarian saarilla. Siellä minua paljon vanhempi mieshenkilö houkutteli minut syrjäisään paikkaa, ja siellä pakotti minut ottamaan suihin. Tästä mä en ole keksinyt muuta hyvää kun sen, että osaan ehkä suojella tytärtäni hänen saapuessaan murrosikään (äitini oli tuolloin kanssani reissulla ja hän odotti minua ravintolassa, eikä ymmärtänyt, että minun sinne päästäminen on vaarallista).
Kolmas hyväksikäyttö oli aivan laillinen. Jätkä teeskenteli rakastavaa poikaystävää, ja sitten kun pääsi sänkyyn, niin jätti sen jälkeen. Sain häneltä kaiken lisäksi vielä taudinkin. Sitä mä olen kanssa yrittänyt ajatella niin, että hyvä, kun suhde loppui, olisin muuten varmasti pamahtanut paksuksi (ehkäisynä meillä oli keskeytetty...). Tästä jätkäkaverista seuraava olikin rakas, ihana aviomieheni, en olisi tavannut häntä, jos olisin seurustellut toisen miehen kanssa.
Minua on harmittanut jälkikäteen se, kun nuorena en uskaltanut tehdä rikosilmoitusta näistä laittomista hyväksikäytöistä. Onko sinun tapauksessa tekijät joutuneet vastaamaan teoistaan lain edessä? Pystytkö kertomaan tapauksista, vai tekeekö se liian kipeää?
Heikoimpina aikoina olen ahdistunut ajatellessani, että olen aina elänyt kunnollisesti (ilman mitään yhdenyönsuhteita) ja sitten nämä miehet on pilannut minut. Vaikka kyllähän minä järjellä ymmärrän, että ei hyväksikäyttöä voi millääntavalla rinnastaa mihinkään yhdenyönsuhteeseen. Meidän pitäisi vain uskoa järkeämme ja järjen lisäksi myös tuntea, että olemme UHREJA, ja jo sana uhri pitää sisällään sen, että me ei voida olla vastuussa siitä pahasta, mitä meille ollaan tehty.
Mä rukoilen iltarukouksessani sun puolesta, toivon paljon, paljon voimia Sinulle!
Miten te muut olette selvinneet seksuaalisesta hyväksikäytöstä?