Tuo dokumentti on pari vuotta vanha, mutta meille täällä Brisbanessa, Australiassa, se oli uusi. Näin sen eilen, eurooppalaisen filmifestivaalin yhteydessä ja olin hyvin otettu. Hienosti tehty filmi, hienoja ajatuksia, tärkeä aihe, ja - ehkä tahattomasti - suomalaisen mentaliteetin esittelyä.
Suomalaisittain filmin pariskunta ei osannut keskustella asioista. Mies (onko hän Suomessa elämänsä asunut, englanninkielisten vanhempien lapsi?) päätti projekteistaan omalla tahollaan ja sitten kertoi niistä vaimolleen kameran pyöriessä. Osittain kai senkin takia ja osittain tyypillistä suomalaista negatiivisuuttaan vaimo oli vastahankaan kaikessa. Hän tunsi olevansa pakotettu ryhtymään miehen ehdottamaan projektiin yrittää olla käyttämättä tuotteita ja palveluita, joihin oli käytetty öljyä, mutta hän ei tuntunut näkevän sitä muuna kuin miehensä hulluna ideana. "Olet hullu", hän sanoi monta kertaa ja nauroi ystävilleen miehensä omituista päähänpinttymää. Aivan kuten suurin osa meistä, hän olisi mieluummin jatkanut elämäänsä niinkuin ennenkin, tehden muutoksia vasta kun katastrofi siihen pakottaisi.
Juuri tuo suomalainen kyvyttömyys katsella nokkaansa pitemmälle ja kyvyttömyys keskustella olivat minulle kiinnostavinta tuossa dokumentissa. Siitä jäi kyllä myös paljon ajatuksia maapallon kohtalostakin. Me todella olemme kulkemassa loppua kohti kuin sopulit. Emme muuta kulutustottumuksiamme, koska "mitä naapurit sanoisivat".
Hieno dokumentti, tahattomine ja tarkoituksellisine viesteineen.
Olikohan tuo vaimon vastahankaisuus ennaltasuunniteltua? Sitä jäin miettimään. Kyllä minultakin lopahtaisi yhteistyöhalu, jos minulle esiteltäisiin kameran edessä jo ennalta tehtyjä päätöksiä, jotka vaikuttavat minunkin elämääni.
Suomalaisittain filmin pariskunta ei osannut keskustella asioista. Mies (onko hän Suomessa elämänsä asunut, englanninkielisten vanhempien lapsi?) päätti projekteistaan omalla tahollaan ja sitten kertoi niistä vaimolleen kameran pyöriessä. Osittain kai senkin takia ja osittain tyypillistä suomalaista negatiivisuuttaan vaimo oli vastahankaan kaikessa. Hän tunsi olevansa pakotettu ryhtymään miehen ehdottamaan projektiin yrittää olla käyttämättä tuotteita ja palveluita, joihin oli käytetty öljyä, mutta hän ei tuntunut näkevän sitä muuna kuin miehensä hulluna ideana. "Olet hullu", hän sanoi monta kertaa ja nauroi ystävilleen miehensä omituista päähänpinttymää. Aivan kuten suurin osa meistä, hän olisi mieluummin jatkanut elämäänsä niinkuin ennenkin, tehden muutoksia vasta kun katastrofi siihen pakottaisi.
Juuri tuo suomalainen kyvyttömyys katsella nokkaansa pitemmälle ja kyvyttömyys keskustella olivat minulle kiinnostavinta tuossa dokumentissa. Siitä jäi kyllä myös paljon ajatuksia maapallon kohtalostakin. Me todella olemme kulkemassa loppua kohti kuin sopulit. Emme muuta kulutustottumuksiamme, koska "mitä naapurit sanoisivat".
Hieno dokumentti, tahattomine ja tarkoituksellisine viesteineen.
Olikohan tuo vaimon vastahankaisuus ennaltasuunniteltua? Sitä jäin miettimään. Kyllä minultakin lopahtaisi yhteistyöhalu, jos minulle esiteltäisiin kameran edessä jo ennalta tehtyjä päätöksiä, jotka vaikuttavat minunkin elämääni.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mielestäni tämä oli myös hyvä dokkari.
Ne perheen muksut oli siinä myös aivan ihania.
Ei voida ostaa karkkia ku ne on pakattu muoviin. Heh heh, olis joku voinut vinkata John Websterille että irtokarkkeja voi ostaa paperipussiin.
Harmi että näitte dokumentin vasta nyt Australiassa. Toisaalta australialainen positiivisuus on vaikuttanut niin paljon että koko dokuhan on ihan turha. Maassahan on muovipussit kielletty että ainakin se manner pelastuu.
Samaa mieltä olen minäkin pohjimmiltaan siitä että se vaimo oli negatiivinen. Naisten pitäsisi tukea miestään oli villitys sitten mikä tahansa. Stand By Your Man ja siihen henkeen, oli kyseessä sitten öljydieetti tai Hummerin duunaaminen kiihdytysautoksi. Maahanmuutossa tulisikin suosia positiivisia ja kannustavia naisia esimerkiksi Thaimaasta, niin saadaan Suomi nousuun ja maa positiiviseksi. Voihan siitä toisaalta hieman hiilijalanjälkeä tulla kun käydään kerran pari vuodessa sukuloimassa suihkarilla vaimon kotimaassa, mutta positiivisuus joka Suomessa saavutetaan on kuitenkin tärkeintä.
Joo on se hyvä dokumentti.