Miten muut äidit joiden miehet ovat paljon poissa kotoa töiden takia selviytyvät arjesta?
Itse olen kotona 5-6 päivää viikosta yksin kahden pienen lapsen kanssa, tätä on jatkunut nyt muutama vuosi. No oikeastaan siitä saakka kun tulin raskaaksi ensimmäisestä lapsestamme. Välillä tuntuu etten millään jaksa olla koko ajan yksin. Jotenkin vielä oli helpompaa kun lapsia oli vain yksi, sen kanssa pystyi vielä käymään jossakin. Nyt kahden kanssa on entisestään paljon enemmän kiinni. Sekin tuntuu kauhealta etten ole moneen vuoteen saanut yksin käydä esim. vain kävelyllä tai illalla leffavuokraamossa hakemassa. saatika että olisin voinut käydä kahvilla ystävän luona tai muuta vastaavaa.
Miehellä on käytännössä kaksi vapaapäivää viikossa joista ensimmäisen hän viettää siten että aamulla lähtee kavereiden luo ja tulee sitten 8-9 tunnin jälkeen illaksi/yöksi kotiin. Jotenkin en tästäkään vähäisestä ajasta osaa nauttia jonka yhdessä saamme illalla olla kun myös minä haluaisin vähän ulos nollautumaan arjesta. No sitten toisena vapaapäivänä hän viettää aikaa meidän kanssa ja menemme yhdessä ruokakauppaan. Tämä onkin ainoa päivä ja hetki koko viikkona kun tunnen olevani jotenkin elossa ja normaali ihminen.
Olenko jotenkin läheisriippuvainen tai psyykevammainen kun tunnen näin. Olen niin väsynyt siihen että olen 24/7 vastuussa lapsista, meillä ei ole ikinä kahdenkeskistä aikaa. Minulla ei ole ikinä aikaa itselleni ja omille menoilleni.
Ymmärrän toki miestänikin. Hän on paljon töissä ja haluaa siksi viettää aikaa kavereidensa kanssa mutta onko tämä myöskään reilua minua kohtaan kun minulla sitä aikaa suoda koskaan. En voi jättää miestäni kovinkaan pitkäksi aikaa yksin lasten kanssa koska hän ei ole koskaan vaihtanut vauvanvaippaa eikä kuulemma sitten millään pysty siihen.
Soppaa vielä hämmentää se, että odottaessani toista lastamme miehelläni oli 7 kuukautta kestänyt suhde toiseen naiseen. Jotenkin en pysty luottamaan häneen vieläkään, tunnen että hän ei todella rakasta minua ja mietin näitä juttuja melkein päivittäin kun joudun olemaan yksin kotona. Hän oikeuttaa tämän suhteen sillä että meillä oli silloin tosi isoja ongelmia. Mikä onkin totta. Minä tulin raskaaksi 3 ja puolen vuoden seurustelun jälkeen vahingossa mikä ei miehen suunnitelmiin sopinut. Hänen mielestään ainoa oikea teko olisi ollut abortti. Kieltäydyin siitä, oikeastaan olin shokissa koko asiasta koska hän kyllä tiesi kantani aborttiasiaan ennenkuin meille kävi näin. Kuitenkin asiaa väännettiin koko raskausaika, lopulta hän hyväksyi etten tee aborttia mutta sitten olisikin jo lapsi pitänyt antaa pois! Kieltäydyin siitäkin ja sanoin silloin hänelle että haluan toki jatkaa hänen kanssaan ja haluan hänen olevan lapsen isä. Sanoin myös että jos hän ei siihen kykene pitää hänen lakata pitämästä minuun yhteyttä kokonaan ja antaa minun elää elämääni eteenpäin.
Asiat meni kuitenkin ihan pyllylleen kun lapsi syntyi, riideltiin koko ajan ja mies tuli silloin kun itse halusi. Vaikka keskellä yötä.. minä yritin sanoa etten voi jaksaa tälläistä elämää, haluan lapselleni kunnon isän enkä mitään kerran viikossa isää. Asia kärjistyi niin pahasti että meiltä loppui seksi kokonaan. En voinut enää haluta häntä seksuaalisesti kun hän ei kerta halunnut minua tai lasta. Näihin aikoihin hän sitten alkoi suhteeseen sen toisen kanssa kertomatta minulle. Onhan se jollain tavalla ymmärrettävää mutta kuitenkin hänen olisi pitänyt kertoa minulle ja lakata käymästä luonani "vonkaamassa". Noihin aikoihin huomasin myös olevani taas raskaana mutta pidin silti pääni enkä alkanut hänen kanssaan mihinkään koska hän teki niin selväksi että haluaa vain seksiä eikä minua ja lapsia. Hain lopulta jopa lähestymiskiellon hänelle. Ja koko tänä aikana hän ei kertonut minulle siitä toisesta naisesta.
Lyhyestä virsi kaunis, palasimme yhteen lapsen synnyttyä, silloin sain lopulta tietää tästä toisesta naisestakin. Olo koko asiasta on ihan oksettava mutta en vaan enää jaksanut tapella ja ajattelin että saanpahan rauhan kun palaamme yhteen. Rauha palasi, mutta palaako luottamus, kunnioitus tai rakkaus?
Olen kyllä mukana äiti-lapsi kerhossa ja käy minun kaverit joskus meillä mutta ei se ole sama asia kun kaipaisi että se toinen aikuinen jakaisi perhe-elämän ilot ja surut.
Ehkä tämä kaikki on hormonaalista, olen raskaana kolmannesta lapsestamme.. jotenkin minusta vaan tuntuu ettei muilla ole tälläistä, elämä tuntuu kovin rakkaudettomalta ja ilottomalta.
Mies kyllä sanoo että tekee tämän kaiken sen takia että meillä olisi hyvä elämä, mutta onko sekään totta vai sanooko hän vain niin koska arvelee minun haluavan tälläistä kuulla. Minä kuitenkin maksan yksin kaikki perheen isot laskut (vuokran, sähköt, vakuutukset jne.).
En tiedä, mielipiteitä..? Tosi sekava sepustus mutta kommentoikaa.. olenko aivan tyhmä kun jatkan vai tulisiko minun vaan jatkaa yrittämistä? Helpottaako elämä koskaan?
Itse olen kotona 5-6 päivää viikosta yksin kahden pienen lapsen kanssa, tätä on jatkunut nyt muutama vuosi. No oikeastaan siitä saakka kun tulin raskaaksi ensimmäisestä lapsestamme. Välillä tuntuu etten millään jaksa olla koko ajan yksin. Jotenkin vielä oli helpompaa kun lapsia oli vain yksi, sen kanssa pystyi vielä käymään jossakin. Nyt kahden kanssa on entisestään paljon enemmän kiinni. Sekin tuntuu kauhealta etten ole moneen vuoteen saanut yksin käydä esim. vain kävelyllä tai illalla leffavuokraamossa hakemassa. saatika että olisin voinut käydä kahvilla ystävän luona tai muuta vastaavaa.
Miehellä on käytännössä kaksi vapaapäivää viikossa joista ensimmäisen hän viettää siten että aamulla lähtee kavereiden luo ja tulee sitten 8-9 tunnin jälkeen illaksi/yöksi kotiin. Jotenkin en tästäkään vähäisestä ajasta osaa nauttia jonka yhdessä saamme illalla olla kun myös minä haluaisin vähän ulos nollautumaan arjesta. No sitten toisena vapaapäivänä hän viettää aikaa meidän kanssa ja menemme yhdessä ruokakauppaan. Tämä onkin ainoa päivä ja hetki koko viikkona kun tunnen olevani jotenkin elossa ja normaali ihminen.
Olenko jotenkin läheisriippuvainen tai psyykevammainen kun tunnen näin. Olen niin väsynyt siihen että olen 24/7 vastuussa lapsista, meillä ei ole ikinä kahdenkeskistä aikaa. Minulla ei ole ikinä aikaa itselleni ja omille menoilleni.
Ymmärrän toki miestänikin. Hän on paljon töissä ja haluaa siksi viettää aikaa kavereidensa kanssa mutta onko tämä myöskään reilua minua kohtaan kun minulla sitä aikaa suoda koskaan. En voi jättää miestäni kovinkaan pitkäksi aikaa yksin lasten kanssa koska hän ei ole koskaan vaihtanut vauvanvaippaa eikä kuulemma sitten millään pysty siihen.
Soppaa vielä hämmentää se, että odottaessani toista lastamme miehelläni oli 7 kuukautta kestänyt suhde toiseen naiseen. Jotenkin en pysty luottamaan häneen vieläkään, tunnen että hän ei todella rakasta minua ja mietin näitä juttuja melkein päivittäin kun joudun olemaan yksin kotona. Hän oikeuttaa tämän suhteen sillä että meillä oli silloin tosi isoja ongelmia. Mikä onkin totta. Minä tulin raskaaksi 3 ja puolen vuoden seurustelun jälkeen vahingossa mikä ei miehen suunnitelmiin sopinut. Hänen mielestään ainoa oikea teko olisi ollut abortti. Kieltäydyin siitä, oikeastaan olin shokissa koko asiasta koska hän kyllä tiesi kantani aborttiasiaan ennenkuin meille kävi näin. Kuitenkin asiaa väännettiin koko raskausaika, lopulta hän hyväksyi etten tee aborttia mutta sitten olisikin jo lapsi pitänyt antaa pois! Kieltäydyin siitäkin ja sanoin silloin hänelle että haluan toki jatkaa hänen kanssaan ja haluan hänen olevan lapsen isä. Sanoin myös että jos hän ei siihen kykene pitää hänen lakata pitämästä minuun yhteyttä kokonaan ja antaa minun elää elämääni eteenpäin.
Asiat meni kuitenkin ihan pyllylleen kun lapsi syntyi, riideltiin koko ajan ja mies tuli silloin kun itse halusi. Vaikka keskellä yötä.. minä yritin sanoa etten voi jaksaa tälläistä elämää, haluan lapselleni kunnon isän enkä mitään kerran viikossa isää. Asia kärjistyi niin pahasti että meiltä loppui seksi kokonaan. En voinut enää haluta häntä seksuaalisesti kun hän ei kerta halunnut minua tai lasta. Näihin aikoihin hän sitten alkoi suhteeseen sen toisen kanssa kertomatta minulle. Onhan se jollain tavalla ymmärrettävää mutta kuitenkin hänen olisi pitänyt kertoa minulle ja lakata käymästä luonani "vonkaamassa". Noihin aikoihin huomasin myös olevani taas raskaana mutta pidin silti pääni enkä alkanut hänen kanssaan mihinkään koska hän teki niin selväksi että haluaa vain seksiä eikä minua ja lapsia. Hain lopulta jopa lähestymiskiellon hänelle. Ja koko tänä aikana hän ei kertonut minulle siitä toisesta naisesta.
Lyhyestä virsi kaunis, palasimme yhteen lapsen synnyttyä, silloin sain lopulta tietää tästä toisesta naisestakin. Olo koko asiasta on ihan oksettava mutta en vaan enää jaksanut tapella ja ajattelin että saanpahan rauhan kun palaamme yhteen. Rauha palasi, mutta palaako luottamus, kunnioitus tai rakkaus?
Olen kyllä mukana äiti-lapsi kerhossa ja käy minun kaverit joskus meillä mutta ei se ole sama asia kun kaipaisi että se toinen aikuinen jakaisi perhe-elämän ilot ja surut.
Ehkä tämä kaikki on hormonaalista, olen raskaana kolmannesta lapsestamme.. jotenkin minusta vaan tuntuu ettei muilla ole tälläistä, elämä tuntuu kovin rakkaudettomalta ja ilottomalta.
Mies kyllä sanoo että tekee tämän kaiken sen takia että meillä olisi hyvä elämä, mutta onko sekään totta vai sanooko hän vain niin koska arvelee minun haluavan tälläistä kuulla. Minä kuitenkin maksan yksin kaikki perheen isot laskut (vuokran, sähköt, vakuutukset jne.).
En tiedä, mielipiteitä..? Tosi sekava sepustus mutta kommentoikaa.. olenko aivan tyhmä kun jatkan vai tulisiko minun vaan jatkaa yrittämistä? Helpottaako elämä koskaan?
Vastaukset 37
Vanhimmat
Olipas tosiaan sekavaa kun lukaisin läpi. Niin se asia minkä koen ongelmalliseksi on tämä tappava yksinäisyys. Tunnen ahdistusta enkä tahdo jaksaa enää ihan normaaleja arjen askareitakaan koska olen koko ajan yksin, yksin, yksin. En tunne itseäni enää ihmiseksi saatikka naiseksi. Olen vain joku kone joka laittaa ruokaa, vaihtaa vaippoja, siivoa. Ei ikinä naurua toisen kanssa, saatika sitä että toinen sanoisi anna minä autan sinua, tai hieroisi selkää tai sanoisi jonkun hellän sanan.
Jotenkin myös haluaisin että mies yrittäisi hyvittää pahat tekonsa ja satuttaneet sanansa. Hän ei ole pyytänyt koskaan edes kunnolla anteeksi. Haluaisin että hän pitäisi minua nyt enemmän hyvänä ja ymmärtäisi että minun on vaikea luottaa koska olen satutettu ja että olen myös hyvin väsynyt näiden loukkausten takia. Mutta hän vain haluaa jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan vaikka minun itsetuntoni on ihan murskana. Olen kyllä yrittänyt puhua hänelle mutta hän vain kuittaa sanomalla että mitä hän muka voisi tehdä, työ on työtä ja se on pakko tehdä, ei ole enempää aikaa antaa meille...
ensimmäisenä mietin, että miksi "teet" lisää lapsia jos olet jo valmiiksi väsynyt? kolmas lapsi ei tilannettasi ainakaan helpota ja voisin kuvitella että vielä vaikeampi siitä suhteesta on lähteä mitä enemmän lapsia.. jo taloudellisesti ajateltuna? mies ilmeisesti teidät kuitenkin nyt elättää?!? (en lukenut kirjoitustasi kovin tarkkaan) vaikka en tarkoita että taloudellinen tilanne tärkeintä olisi, ei todellakaan mutta ne lapset on kuitenki pakko elättää :)
Jos miehesi ei ole tähänkään asti auttanut sinnua lasten hoiddossa niin ei varmasti auta kolmannenkaan kohdalla. Itse jättäisin varmasti tuollaisen miehen, pettää-> ei pyydä anteeksi-> ei osoita rakkauttaan sinulle/ lapsilleen, koska ei heidän kanssaan juurikaan ole. Helpommin sanottu tietysti kuin tehty eli jättää mies, mutta niin.. varmasti löytyisi mies joka olisi valmis olemaan lapsillesi isämalli ja osallistuisi lastenhoitoon.
PETTÄMINEN ei ole milloinkaan puolusteltavaa..
kuulosta kyllä lainkaan parisuhteelta. Jos vietät miehesi kanssa yhden päivän viikossa se kuulostaa enemmänkin satunnaiselta tapailulta. Miksi ihmeessä teet lisää lapsia miehelle, joka ei ole aiempienkaan lasten kanssa tekemisissä lähes ollenkaan, saati vietä aikaa heidän kanssaan?
Ja vielä noin pitkään jatkunut suhde.. ensimmäisenä tuli mieleeni että onkohan hänellä tälläkin hetkellä muualla toinen nainen tai jopa toinen perhe.
Miehesi tuskin tulee koskaan muuttumaan, itse en katsoisi tuollaista miestä päivääkään.
Mielestäni teidän kannattaisi kyllä ehdottomasti mennä perheneuvolaan tai perheasioiden suunnittelukeskukseen tai pariterapiaan.
Pettäminen on asia, joka olisi käytävä läpi, varsinkin, kun selvästi olette päättäneet yhdessä olla ja elää, kun kerran kolmannenkin lapsen olette halunneet.
Asia saattaa vaikuttaa alitajunnassakin loputtomasti.
Myöskin kavereiden kanssa kannattaisi ehdottaa, että sinä hoidat jonkun tunnin hänen lapsiaan ja hän vastavuoroisesti sinun lapsia, näin järjestyisi muutama hetki omaa aikaa.
Mannerheimin lastensuojeluliitolla on lastenhoitajia, jotka tietenkin kyllä maksavat, mutta sillä tavalla voisitte saada miehen kanssa yhteistä aikaa.
Hae lapsillesi osa-aikainen hoito- tai kerhopaikka, jotta saat edes hieman omaa aikaa! Tuolla menolla sairastut psyykkisesti kohta! Sit hieman toivuttuasi mietit mitä teet suhteella.
tuo teidän tilanne ei tunnu lainkaan terveeltä. Tuon kertomuksesi pohjalta vaikuttaa siltä että miehesi käyttää sinua hyväkseen ja sinä sallit sen koska olet henkisesti heikossa jamassa juuri nyt. Ja ne hormoonit... kaipa niillä tosiaan on osuutta asiaan.
Ystävä hyvä, hae ammattilaisen apua tilanteeseesi ennen kuin uuvut lopullisesti raskaan taakkasi alle! Kuten joku jo sanoikin, tämä palsta ei ole mikään ihannefoorumi siihen tarkoitukseen, täällä tulee välillä niin luokatonta kommenttia että huh.
Tavatkaa ystäviänne vuoroviikkoina. Ei miehen työ ole mikään etuoikeus saada omaa aikaa, sinä teet omaa työtä kotona. Sitä ei kannata mieheltä kysellä että voisinko saada omaa aikaa, vaan ilmoittaa että sinä menet välillä. Tuohon vaipanvaihtoon... Jos mies on lasten kanssa kerrankin keskenään niin kyllä hän sen vaipan vaihtaa sitten kun on pakko! Jätä kerran tarpeeksi pitkäksi aikaa keskenään niin kyllä hän siihen kykenee. Kun kerta kysyit mielipidettä että tulisiko jatkaa vai mitä, niin oma mielipiteeni on, että ei todellakaan tulisi jatkaa!!! Yleensä pistää vihaksi kun lapsiperheelliselle ehdotetaan heti eroa, mutta jos tämä aloitus ei ollut provo, niin juokse nyt jo niin kauas kun pääset lapsinesi! Elämäsi helpottuu kun lapset kasvavat omatoimisemmiksi, mies ei luultavasti sitä tule helpottamaan koskaan! Ja tuo pettämistarina... Miehesi on hyvin saanut päähäsi, että se olisi ollut jotenkin sinun vika! Jokaisessa suhteessa menee joskus huonosti, mutta ei se anna oikeutta lähteä heti pettämään ja paneskelemaan muualle jos joutuu hetken aikaa olemaan ilman seksiä. Ja jos suhde on kestänyt 7kk niin se ei ole mitään paineiden purkamisen hakua, se on kunnon suhde mikä on ollut teidän suhteen rinnalla!
Näin olen vähän itsekin ajatellut asian kuin minulle kirjoititte. Kaipasin vaan saada kuulla sen toisten suusta. Ajattelen koko ajan että tämä ei ole oikein minua eikä lapsia kohtaan mutta sitten samalla joku pieni kello pään sisällä sanoo että mitä jos vaan olenkin hullu, jos kaikilla onkin tälläistä suljettujen ovien takana, olenko liian vaativa jne.. On niin vaikeaa enää tietää mikä on viisasta kun on joutunut yksin näitä juttuja vaan pohtimaan.
Typerää on ollut näitä lapsia tehdä, koko ajan olen vain kuvitellut että kyllä tämä varmaan muuttuu, koska mies on luvannut nyt olla kunnolla ja tehdä kaikkensa meidän eteen. Enää en näihin puheisiin usko ja tämä lapsi varmaan viimeiseksi yhteiseksi saakiin jäädä,, en jaksa enää olla yksinhuoltaja parisuhteessa. Jotenkin tuntuu että varmaan olisi helpompi olla yksinhuoltaja, ei tarvitsisi tuntea itseään jatkuvasti loukatuksi toisen osalta. Ja sen olen nähnyt mihin muuttumiseen tämä kykenee, heti jos suuttuu niin sanoo mulle että etsi se uus mies joka jaksaa kattella sun ja sun muksujen naamaa (ihan kuin ei olisi yhtä lailla hänenkin lapsia). Sehän on aika selkeä lähtökäsky vaikka sitten jo hetken päästä onkin ihan normaali ja esittää kuin ei olis mitään kamalaa sanonutkaan.
Taloudellinen homma meillä on mennyt niin että minulla on aina ollut paremmat tulot joten minä olen meidät aina tähän saakka elättänyt, jopa äitiyspäivärahoistani. Ainoa mikä pelottaa on se, että nyt äitiyslomaikani firma jossa olin vakkarina meni konkkaan eikä ole minne palata, eikä alakaan ole enää se mitä haluaisin tai jaksaisin tehdä. Olen haaveillut opiskeluista tämän kolmannen lapsen jälkeen mutta ainakin jos eroan saan heittää hyvästit sillekin haaveelle.
Jos olisin naimisissa suomalaisen miehen kanssa olisin 100 % varmasti tästä jo ajat sitten eronnut, mutta aina kun ajattelen sitä eroa kaikista asioista ongelmallisimmaksi tilanteen tekee se että olen naimisissa arabin kanssa ja mikäli ero tulee saan aina, iänkaikkisesti pelätä lasteni puolesta.
Ei epäilystäkään mikä ihmistyyppi on miehenäsi.
Täältä saat toivottavasti apua pään ja elämän selvittämiseen:
http://www.narsistienuhrientuki.info/
Yksinhuoltaja voi aivan hyvin opiskella. Eihän tilanteeseesi ole nytkään mitään eroa oletko naimisissa tai yksinhuoltaja, muuta kuin että olisi yksi (tai useampikin) huoli vähemmän. Vaikka pelkäät, saat ihan varmasti tukea niin paljon, että rohkenet lopulta lähteä. Itse sain suuren avun tuolta narsistien tukipalvelusta. Lapsesi ovat enemmän haavoittuvaisia sairaassa koti-ilmapiirissä, kuin että sinä olisit onnellinen yksin heidän kanssaan.
Nurkkaan ahdistettu ihminen luulee tulevansa hulluksi ja olevansa sekopäinen. Sinä vaikutat todella selväjärkiseltä.
"mikäli ero tulee saan aina, iänkaikkisesti pelätä lasteni puolesta"...
pelätä mitä? miksi lapsia noin monta miehen kanssa jota pitää sitten pelätä?
Että lapset yhtenä kauniina päivänä napataan ja viedään lähi-itään..
Eipä olisi varmaan lapsia tullut tehtyä jos olis ennalta ollut viisaampi ja kaiken tiennyt. Mutta ihminen nyt vaan on just niin fiksu kun kullakin hetkellä sattuu olemaan:/
Onko hän yhteydessä kotimaahansa? Saman hän voi periaatteessa tehdä vaikka hänen kanssaan eläisitkin erityisesti jos todellakin ei sinua rakasta. Toisaalta ei hän itsekään todennäköisimmin halua lapsilleen sen kaltaista kohtaloa kuin mitä pelkäät...Kyllä siinä pitäisi olla aika kylmä sydän...
ja haluaa minunkin matkustavan sinne lapsen syntymän jälkeen. Hän unelmoi sinne takaisinmuutosta koska ei oikeastaan pidä suomalaisista tai suomalaisesta kulttuurista. En usko että hän lapsia veisi niin kauan kuin olemme näennäisesti väleissä ja naimisissa. Avioero taasen olisi avoin sodanjulistus enkä tiedä miten hän siihen reagoisi... Kohtalosta taasen,.. uskon että hän pitäisi sitä hienona kohtalona jos saisi lapsensa omaan maahansa kasvamaan ns "kunnon ihmisiksi", pois huonon eurooppalaisen kulttuurin vaikutuksesta. On hän sen minulle joskus suoraan sanonutkin.
kuulostaa jo todella pahalta. Otapa nyt reippaasti yhteyttä neuvolaan ja kerro siellä tilanteesi. Se että joudut pelkäämään lastesi sieppaamista kuulostaa hirveältä. Mitä olen arabikulttuurista kuullut ja nähnyt, uskon että pelkosi on ainakin osittan aiheellinen, sitä ei ole syytä vähätellä.
Tuo suhde on vinksahtanut, siis suomalaiseen kulttuuriin kasvaneen ja kasvatetun naisen näkökulmasta katsottuna. Ehkä arabikulttuurissa naisen osa on tyytyä ja alistua ja olla toivomatta ja unelmoimatta.
Onneksi en ole samanlaisessa tilanteessa. Jos olisin niin laatisin viranomaisten ja lainoppineiden avulla 'pakosuunnitelman'. Siis jos olisin vielä järjissäni ja sen verran voimissani että jaksaisin.
Onnea matkaan!
Tän on jo pakko olla provo...
jo ensimmäisestä viestistäsi, että miehesi on näitä etelän hetelmiä.
Kuten itsekin kerrot, kohtelet häntä toisin kuin kohtelisit suomalaista miestä. On kummallista, mihin kaikkeen suomalainen, suomalaiset koulut käynyt nainen alistuu alkukantaisen, persaukisen moukan takia, jos tämä sattuu olemaan ulkomaalainen.
Onko totta, että hän hallitsee sinua pelkästään pelolla?
Lakkaa nyt ainakin odottamasta kohteliaisuuksia ja silityksiä. Et sinä niitä tuolta mieheltä tule jatkossakaan saamaan, kun ei ole tähänkään asti herunut. Turha itseään kiusata tuollaisilla turhilla haaveilla.
Sekin kummastuttaa, että mies tekee niin paljon töitä kuin kerrot, ja silti tienaa vähemmän kuin sinä äitiyspäivärahoillasi. Veikkaukseni on, että joko hän viettää aikaansa jossakin muualla kuin töissä tai antaa rahansa muualle. Luultavasti hänellä on toinen perhe jossakin.
Saat pinimmän taksan eli elatustuen mukaan 149€/ lapsi kun eroat. Lisäksi saat yksinhuoltaja korotuksen jokaisesta lapsesta 46,60€/kk. Saat tlojen perusteella neljälle sinä kolme lasta varmasti myös asumistukea.
Itse erosin kun poikani olivat 5v. ja 1v.3kk. enkä ole katunut. Uutta miestä en ole edes katsellut en eronut ottaakseni uuden otin vain eron.
oletkohan valmis äidiksi? Etkö ajatellut etukäteen mitä lapset vaatii?
Mietin siksi, että itselläni on neljä lasta ja olin ajoittan yksin heidän kanssaan, joista yksi oli koulussa, ja muut alle kouluikäisiä, ja lisäksi meillä oli kissa, koira ja kaneja, asuimme omakotitalossa, jossa oli ajoittain lumitöitä ja pihanhoitoa ja nurmikonleikkuuta ja hyvin selvisin.
En ymmärrä, miksi nykyäideistä on tullut niin avuttomia, ettei selviä tavallisista kotitöistä jos on lapsia? Heti ollaan kauhuissaan ja apua pyytämässä kun vähän väsyttää tai ei huvita.
Eikö se arki suju vaan elämällä ja olemalla? Ei valittamalla ja miettimällä etukäteen miten selviää.
Olisivat noin yksiselitteisiä en usko että minäkään valittaisin. En ole edes pyytänyt mitään kummallista. Mutta totuus on se että esikoiseni syntymän jälkeen en ole vielä nukkunut yhtään ainoata yötä, ei yhtenäkään yönä, ei yhtenäkään tuntina kukaan ole valvonut ja hoitanut lapsiani. Olin terve tai sairas, olen ollut ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen koko ajan 24/7 vastuussa lapsistani. En edes osaa selittää miltä se tuntuu, se pitää vaan itse kokea mitä on elää vuosia ilman lepohetkeä. Omat sukulaiseni asuvat kaukana ja alkoholisoituneista vanhemmistani en ole tukea saanut.
Tässä ei myöskään ole kysymys ajoittaisesta yksinolosta vaan siitä että olen ollut ekasta raskausajasta saakka koko ajan yksin miehen juostessa ties missä. Ihminen jaksaa vaikka mitä kun hän voi henkisesti hyvin, kun hän tuntee olevansa rakastettu ja tärkeä. Silloin jaksaa vaikeatakin elämää. Mutta vertaapa sitä siihen että miltä tuntuu elää vaikeaa elämää petettynä, valehdeltuna, alistettuna ja nöyryytettynä.
En tiedä, ehkä en ole kypsä äidiksi vaikken mikään teini ollutkaan kun esikoiseni sain (25), mutta siitä huolimatta olen koko ajan parhaani tehnyt lasteni hyväksi. En tosiaankaan näe että olisin joku nykyajan uusavuton äiti joka valittaa vähästä. Olen ollut 7 vuotta maatalouslomittaja, hoitanut opintoni siinä samalla, vaihdan omat auton renkaani ja traktorilla sekä kuorma-autolla ajaminen onnistuu siinä kun naapurin Reijoltakin.
Jokaisella on omat resurssinsa ja fysiikkansa sietokyky. Ei ole kyse valmiudesta äidiksi. Et voi koskaan suoraan verrata omaa tilannetta ja jaksamista toiseen. Itse olen yh ja väsähdän herkästi koska minulla on huono fysiikka. Psyyke kyllä kestää valvomiset sun muut mutta välillä fysiikka ei...välillä aivan järkyttävän kovat kivut elimistössä muistuttavat minua siitä että kuljen oman fyysisen suorituskykyni äärirajoilla. Tuollaiset kommentit uusavuttomuudesta ovat todella rajoittuneita. Kiitä Luojaasi vahvasta fysiikastasi mutta älä tuomitse ja kritisoi muita joille ei samaa lahjaa ole annettu. Kukaan ympärillä olijoistani ei edes uskonut että fysiikkani kestää lasten saamista mutta tässä sitä vielä ollaan vaikka taistelua elämä ajoittain on ollutkin.
Siis en ole aloittaja.
tuollaisia sankariäiteinä esiintyviä liikkuu näillä palstoilla kehuskelemassa kuinka silloin ennen synnyteltiin kuusikiloisia pojanjölliköitä saunan lauteilla ilman kivunlievitystä, kouluun hiihdetiin 30 km kesät talvet jne. Sellaista oman hännän nostamista se vain on, noilla ihmisillä on harvoin tajua siitä millaista on olla esimerkiksi tämän päivän työelämässä. Tuokin 'nyt jo isoäiti' hoiteli lapsiaan aikana jolloin pedofiileista ei oltu kuultukaan, liikenteen vilkkaus ja näin ollen myös sen vaarat olivat murto-osa nykyisestä; yhteisöllisyys oli kunniassa ja naapuria autettiin; muksut heitettiin päiväksi pihalle, söivät missä sattuivat kuleksimaan ja tulivat iltasella omaan punkkaan yöksi; koulu valmensi lapsia elämään eikä yliopistoon kuten tänä päivänä, ei se edellyttänyt vanhempien osallistumista kuten nykyisin.
Kirjoitustesi perusteella sinusta saa tasapainoisen ja fiksun kuvan, ei todellakaan sellaista silkkipeffaa millaista tuo 'nyt jo isoäiti' sinusta on väkisin vääntämässä.
Mietin sitä, miten herkästi vanhat ihmiset ovat ennemminkin tuomitsemassa kuin kannustamassa. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi nykymummeista on tullut noin ilkeitä ja negatiivisia. Heidän kasvatuksensa on ollut kuria ja nuhdetta, joten itsetuntokaan ei ole päässyt kummoiseksi kehittymään.
Kirjoituksesi vain paljastaa kehitystasosi. Oliko tarkoituksesi auttaa aloittajaa jotenkin?
sinusta vanha? Olenko minä vanha kun täytän tänä vuonna 48 ?? Niin olen mummi jo, mutten ole omasta mielestä vanha.
Olin itsekin hyvin nuori äiti ja lapsia oli ne neljä, mutta koska olin äiti ja saanut ne lapset, ei mieleeni tullut kitistä siitä, että jouduin joskus niitä yksin hoitamaan, koko pesuetta. Se vaan kuului siihen hetkeen.
Mulla ei esim ollut ketään jotka olisivat silloin auttaneet lastenhoidossa, vaan tein kaiken yksin. Mies oli vuorotöissä ja koulutuksissa ja työmatkalla, joten se osa lankesi minulle. Se oli minun työni.
Voi olla etten ole 49 vuotaana kehittynyt tarpeeksi, mutta onhan tässä vielä aikaa.... jospa kehittyisin ja ymmrätäisin kitisijöitä vielä.
Meillä äiti on urhein äiti...
Jos joku jaksaa ja pärjää, tekeekö se hänestä paremman ihmisen, kun julistaa toiselle, että pärjäsin minäkin, äijä ei tehnyt muuta kuin työtä, joten pitää sinunkin pärjätä kitisijä:D
( toivottavasti sentään ansaitsi kunnolla ainaisesta poissaolostaan;) )
Siitä se taivaspaikka aukeaa. Tai sitten ei. Miten se menikään " Kuka heittää ensimmäisen kiven"
Ja nytpä arvostelin minäkin, mutta ärsyttää niin, että ihmiset ajattelevat, että kaikki olisi niin mustavalkosita...
Opettelen kirjoittamaan...
Olet vanha, etkä ole kovinkaan kehittynyt ikäiseksesi. Liekö syynä tuo yksin lapsien kanssa puurtaminen, niin ettei ole jäänyt aikaa itsensä kehittämiselle..
Olet muuten itse sellainen kitisijä, kun ei sinulle kelpaa muiden äitien elämäntyyli.
Miten oli aloittajan auttamisen laita?
vielä tuohon nykyäidin kommenttiin (tämä kommentti siis myös aloittajalle), että ennen vanhaan nämä lapset kyllä kasvoivat siinä "ohessa". Ei lapsia mitenkään erityisesti huomioitu, heidän kehitystään tuettu tahi sen kummemmin seurattu. Kyllähän nuo entisajan "arjen sankarit" ovat helposti lapsista ja kodista selvinneet kun ovat vaan kotia hoitaneet ja lapset ovat roikkuneet housun lahkeissa. Nykyään kun äidit priorisoivat lapset ja lastenkasvatuksen tärkeämmäksi kuin kotityöt (ja näin sen kuuluu tietenkin ollakin). Hae ehdottomasti apua, tuolaisen taakan alla kuka tahansa väsyy (myös tuo yllä kirjoittanut teho-mummo).
kirkastettu. Kirkkaampaa kruunua ja taivaspaikkaa nuo marttyyriäidit ovat vailla. Väkisin tulee sellainen mielikuva että tuo 48 vuotta täyttävä marttyyri tuskin sormeaan nostaa lapsenlapsia hoitaakseen... koska hänkin on itse omansa hoitanut. Yksin. Jep jep, kitisijöitä ollaan kaikki tyynni.
Totta vikiset. Hänen "velvollisuutensa" on jo hoidettu, hoitakoot muutkin omansa p...kele ;)
pehmyt kohtasi on usko ja halu saada rakkautta ja hyväksyntää, kiitosta työstäsi?
Siinä Me sodan jälkeiset sukupolvet olemme etulöynti asemassa, ei ollut mitään mielikuvaa oikeudesta saada rakkauta hyväksyntää tai kiitosta.
En tiedä aradi kultuurista, mutta miten hän kokee ja uskoo oikeutensa lapsiinsa?
Onko vaimo ja perhe vain laskujen maksaja ja pyykin huoltaja?
Et sano missäpäin Suomea asut ehkä joku voisi autaa..
Todella ikävän kuuloinen tuo sinun tilanteesi. Miehesi vaikuttaa todella itsekeskeiseltä, mutta varmaan suuri osa on myös kulttuurin vaikutusta. Arabikulttuureissahan mies määrää kaapin paikan ja on aina oikeassa. Siellä ei naiset saa valittaa, vaikka tilanne olisi minkälainen. Nyt ollaan kuitenkin Suomessa ja sinä olet suomalainen, joten onneksi sinulla on oikeus valita.
Mielestäni huolesi lasten puolesta on aiheellinen. Hyvinkin mahdollista, että eron sattuessa mies lennättäisi katraan heti ensimmäisen mahdollisuuden tullen kotimaahansa. Onko lapsilla muuten passit? Passiahan ei saa Suomessa hankittua ilman molempien vanhempien suostumusta. Jos ei ole, niin älä missään nimessä suostu passeja hankkimaan ja älkää lentäkö lomailemaan miehen kotimaahan. Ei olisi ensimmäinen kerta, että käy niin, ettei paluumatkaa koskaan tulisikaan.
Sinuna kyllä haluaisin ilman muuta ottaa eron. Mikäli näin teet, sinulla täytyy kuitenkin olla etukäteissuunnitelma tehtynä. Esimerkiksi ensikodit voivat varmaankin auttaa. Missään nimessä ei kannata ilman etukäteissuunnittelua heittää arabimiehelle pommia eroaikeista. Huono puoli arossa on se, että on mahdollista, etteivät lapset enää koskaan voi turvallisin mielin tavata isäänsä. Mahdollisesti kaikki suhteet siis katkeisivat, mikä ei tietenkään sekään ole lasten kannalta mikään unelmavaihtoehto. Kuitenkin joskus on valittava pienempi paha. Toivottavasti asiat selviävät parhain päin! Ja älä nyt ihmeessä enää hanki lapsia tuolle miehelle.
Ai mitäkö pitäisi tehdä? Kyllä varmasti itsekin tiedät, että miehesi pitäisi olla siellä, minne pienten lasten isänä kuuluu: kotona eikä missään kavereiden luona.
Hoitakaa asiat kuntoon niin, että miehesi elämäntapa muuttuisi isälle sopivaksi!
Kaikille jotka viitsivät vaivautua ongelmastani lukemaan ja siihen vastaamaan. Lämmittää mieltä huomata kanssaihmisten empaattisuus ja myötäelämisen taito:) Luin omiakin kirjoituksiani läpi ja tulin nyt siihen johtopäätökseen että vaikka olenkin tällä hetkellä taasen kovasti pettynyt ja väsynyt en kuitenkaan halua tehdä mitään hätiköityä. Mieskin tuli taas kotiin ja on käyttäytynyt ihan mukavasti. Selitin hänelle tunteitani ja kerroin väsymyksestäni. Kyllä hän sanoi minua ymmärtävänsä mutta ei silti tehnyt mitään ehdotusta kuinka voisi auttaa minua tässä. Ilmoitin sitten että koen tilanteen just tällä hetkellä kuitenkin sen verran sietämättömäksi että haluan lähteä isoäitini luo vähän rentoutumaan muiden ihmisten seuraan ja pohtimaan tätä tilannetta matkan päästä. Siellä minulla on kuitenkin isovanhemmat, vaikkakin iäkkäät, voivat he hiukan jeesata lapsien vahtimisessa ja sellaisessa että saan stressitasoja laskettua. Ja tällä hetkellä tuntuu että ihan vaan aikuisten ihmisten seura on kaikki kaikessa kun olen ollut niin paljon keskenään lasten kanssa täällä kotosalla.
Miehelle sopi ihan hyvin että lähden sinne joten käyn huomenna shoppailemassa itselleni jonkun kannettavan tietokoneen ja sitten toivottavasti keskiviikkona suuntaan maaseudun rauhaan:)
Täytyy sitten uusilla voimilla pohtia mitä tälle parisuhteelle voisi tehdä... voihan se olla että jos nyt vaan jaksan sen verran että lapset ovat hiukan suurempia niin tämä parisuhdepainekin katoaa itsestään. En usko että mieheni muuttuu niin että auttaisi minua lastenhoidossa mutta jos nyt saisi tämän riidattoman kodin säilytettyä niin uskon sen olevan parempi ratkaisu lasten kannalta. Talousasioissa aion kyllä jatkossa painottaa miehen vastuuta. Onhan se nyt ihan reilua että jos minä hoidan lapset ja kodin niin hän sitten vastaisi laskuista ja sen sellaisesta kun se työssäkäyvä osapuoli todellakin on.
Mutta tosiaan kiitoksia kaikille vastanneille:)
Pisti silmään tuo, että ihan kuin sinun tehtäväsi olisi pitää koti riidattomana. Oletko syyllistänyt itsesi (miehesi syyllistänyt sinut) miehesi käytöksestä? Vaikka huutaisit naama punaisena kirosanoja, et ole vastuussa siitä miten miehesi käyttäytyy.
Narsistin kanssa eläminen on kuin munan kuorilla hiippailemista. Pitää varoa sanojaan ja tekojaan, ettei narsisti taas raivostuisi. Se ei ole tervettä perhe-elämää.
Minä seurustelin miehen kanssa joka varmaan oli narsisti. Ei koskaan voinut varmasti tietää mikä sana saa hänet suuttumaan. Täysin ennakoimatonta. Jos satuin sanomaan väärän sanan vaikka huumorimielellä niin siitä sitten mökötettiin monta tuntia tai toinen vaihtoehto oli että siitä sitten huudettiin. Koskaan ei voinut ennakoida millä tuulella hän on kun hänet tapasi. Hän teki elämästä tosi dramaattista. Tuntui juuri tuolta munankuorella elämiseltä. Suhteen poikkimenon jälkeen ystäväni kiittelivät minua, että näytän tasapainoisemmalta ja pirteämmältä (vaikka kova paikka se oli jättää ihminen jota rakastaa...se vaati todella paljon loukatuksi tulemista että siihen kykeni lopulta).
Onneksi olkoon, että pääsit eroon, ja osaat varmasti jo jotenkin tunnistaa narsistin, että tietää varoa. Aina niistä ei tosiaan tiedä, kun ovat hyviä hämäämään, mutta ajan saatossa näyttävät kyllä luontonsa.
Sinulla oli onneksi tilannne, että ei ollut paljon yhteiselämää rakennettu (?) nk. lapsia ja avioliittoa. Sitten jos on oma elämä jo kietoutunut narsistin ympärille, ei loukkauksilla ole takarajaa, vaan pelko pitää suhteessa. Jos narsistin suututtaa, on kuolema tai vammautuminen puolisolle ja lapsille hyvin konkreettinen uhka. Minä en voi lähteä, olen vankina tässä liitossa.