En enää jaksa.. En halua enää olla syömättä. Pidän monen viikon paastoja, lihon laihdun lihon... Nyt taas paaston jälkeen söin leivän ja sitten niitä menikin ja muuta! Pystyn kyllä aloittaa taas paastoamisen, mutta en jaksa enää tätä kierrettä, jokotai en syö mitään tai muuten ahmin! Nyt on taas vuoden verran ollut mielessä vain ruoka.. en muista milloin viimeksi sain syödä niin etten lihonut ja niin ettei se sattuisi omatuntoon.
Olen tainnut pilata jo kaiken. En voi syödä enää mitään tai lihon heti, kaverit häviää, poikaystävän kanssa menee huonosti. Minua ei kiinosta enää mikään, vaikka kuinka yrittäisin ajatella, että vielä jotain hyvääkin tapahtuu. Rakas harrastukseni on mennyt tämän takia..
Toisaalta haluaisin vain kertoa tästä jollekin ja itkeä, mutta se tulisi olemaan vaikeaa. Perheelleni en halua puhua tai he kyttäisivät minut pilalle. Olen nyt 19... tarvitseeko heidän edes tietää?
Toisaalta haluaisin apua, tiedän ettei näin voi jatkua. Mutta, onko kukaan parantunut itsekseen?
Mistä saitte apua? Ketkä joutuvat sellaisille päivittäisille osastoille? Millaista se apu sitten on, pakotetaanko lihomaan jne ? En halua apua jos mua vaan lihotetaan, haluaisin vaan elää sitä samaa elämää kuin ennen, syödä normaalisti :(. Älkää todellakaan alkako leikkimään laihdutuksilla, loppujen lopuks ette voi syödä enää mitään!
Jotenkin tuntuu että tänä vuonna on kaikki vaan muuttunut, lähimmäisetkin sanelevat vaan kuinka olen aina pahalla tuulella. Miten heille tästä voisi edes kertoa? Sen jälkeen joutuisin varmaan muuttamaan takaisin kotiin, EI!
Mielessä on pyörinyt vaan ikäviä asioita, ei päivää ilman kyyneliä, en oikein tiedä mihin päin olen menossa. Miksen enää jaksa mitään ja nää mitään hyvää! Päivän päästä aloitan taas paastoamisen, en kestä itseäni näin. Pelottaa, mutta mun on pakko.
Olen tainnut pilata jo kaiken. En voi syödä enää mitään tai lihon heti, kaverit häviää, poikaystävän kanssa menee huonosti. Minua ei kiinosta enää mikään, vaikka kuinka yrittäisin ajatella, että vielä jotain hyvääkin tapahtuu. Rakas harrastukseni on mennyt tämän takia..
Toisaalta haluaisin vain kertoa tästä jollekin ja itkeä, mutta se tulisi olemaan vaikeaa. Perheelleni en halua puhua tai he kyttäisivät minut pilalle. Olen nyt 19... tarvitseeko heidän edes tietää?
Toisaalta haluaisin apua, tiedän ettei näin voi jatkua. Mutta, onko kukaan parantunut itsekseen?
Mistä saitte apua? Ketkä joutuvat sellaisille päivittäisille osastoille? Millaista se apu sitten on, pakotetaanko lihomaan jne ? En halua apua jos mua vaan lihotetaan, haluaisin vaan elää sitä samaa elämää kuin ennen, syödä normaalisti :(. Älkää todellakaan alkako leikkimään laihdutuksilla, loppujen lopuks ette voi syödä enää mitään!
Jotenkin tuntuu että tänä vuonna on kaikki vaan muuttunut, lähimmäisetkin sanelevat vaan kuinka olen aina pahalla tuulella. Miten heille tästä voisi edes kertoa? Sen jälkeen joutuisin varmaan muuttamaan takaisin kotiin, EI!
Mielessä on pyörinyt vaan ikäviä asioita, ei päivää ilman kyyneliä, en oikein tiedä mihin päin olen menossa. Miksen enää jaksa mitään ja nää mitään hyvää! Päivän päästä aloitan taas paastoamisen, en kestä itseäni näin. Pelottaa, mutta mun on pakko.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olen parantunut itsekseni. Se vaatii 100% omistautumisen parantumiselle: kaiken mitä teet ja ajattelet. Sittenkään se ei ole mikään oikotie ikuiseen onneen. Mutta luulisi sen kelpaavan kun tietää mitä on olla syömäkipeä.
Huolehdin syömisistäni, syömättömyys ei ole hyvästä kuin ei ole kaiken syöminenkään. Ruumiinkuvista täytyy päästää irti ja keskittyä johonkin muuhun. Vartalosi mukautuu sen näköiseksi kuin sen on tarkoitus sen mukaan mitä sinä haluat elämässäsi tehdä. Se on sellaisenaan kaikki, mitä tulee hyväksyä. Ei enempää. Se mitä ruumis ei tee on mukautua sinun paineen alla perusteltuun päätökseesi siitä minkälaiseksi sen haluat tulevan.
Syön paljon kasviksia ja monipuolisesti kaikenlaista. Ruokailun jälkeen turvottaa joskus korkeintaan sen kaksi tuntia, sen jälkeen ei huomaa eroa. Paino vaihtelee muutamalla kilolla joskus. Sen on tarkoituskin koska olet elävä orgasmi. Olen saman ikäinen.
Elävä organismi ei elävä orgasmi, sori nyt :D
Voi teitä! Kuinka vaikea on puhua kenellekään ja myöntää olevansa pulassa ja kaipaavansa jonkun huolenpitoa. Yksin paraneminen on varmasti yhtä hankalaa kuin yrittää parantua yksin mistä tahansa vakavasta sairaudesta. Syömisjutuissa yksin paraneminen vaatii mieletöntä itsekuria, ahdistusta ja yksinoloa. Ja henkisen puolen hoitaminen on täysin mahdotonta yksin. Meidät on vaan opetettu sellaisiksi, että yksin on pärjättävä ja selviydyttävä. Pahinta on kasvonsa menettäminen, häpeä siitä, ettei ole täydellinen. Entäs, jos uskaltaisit puhua jollekin, esim. terveydenhoitajalle. Tähän sairauteen on nykyisin saatavana paljon asiantuntemusta. Ota vastaan se, mikä sinulle kuuluu. Vanhempiesi ei ole pakko saada tietää mitään. Voit ensin rauhassa jutella jonkun muun kanssa ja päättää myöhemmin kenelle kerrot ja mitä. Eli tilaa huomenna aika lääkärille tai terveydenhoitajalle.
ei vittu ... jooo ole vaan syömättä ja samalla koita hoitaa ittes kuntoo.. pian menetätkin henkesi! ei oo ihme et lähimmäiset teilt lähtee, itehä te sen aiheutatte et turha tulla tänne valittaa!! oisko se nyt kamala alkaa syömää mielummin ku menettää henki? sitä sunki kannattas miettii....
terv. yks joka on teit täytee...
Tässä on taas sitä uutta hyvin paljon. Minkä takia sellainen joka ei syömishäiriötä ole sairastanut tulee tänne lukemaan ja kommentoimaan "vittu syö!" ja "oon teitä täynnä!" Ensinnäkään. Älä sano mitään jos ei ole mitään asiaa tuntematonta sanottavaa. Toiseksi älä lue näitä jos niin paljon häiritsee. Syömishäiriöstä kärsivä ON SAIRAS! Se ei ole mikään valinta "diipadaapa, en syö" vaan se on paljon syvemmällä. Se on sitä kun syöminen tuottaa ahdistusta, pakko-oireita jne. No vittu syö. No niin varmaan jokainen täällä syökin, mutta aivan liian vähän, koska järki ei ihan ole kohdillaan.
Ja sitten aloittajaan. Elin myös jossain vaiheessa noin. Päiviä paastoamatta, sitten "ahmin" sitten taas paastolle kun hävetti koko syöminen. Kävin töissä, jumpassa, juoksin, harrastin muutakin urheilua. Kaikkea vaan ettei ehtisi syömään. Ja yleensä viikonloppu olikin se kun höllensi ja söi ja sitten kadutti ja sama rumba alkoi uudestaan. Ei kukaan jaksa elää noin. Mulla se kyllä vaihtui sitten siihen, että söin joka päivä mutta liian vähän edelleen, paino vaan laski laskemistaan ja ahdistus vain sitä myötä kasvoi, mikään ei vaan riittänyt. Että joo, ihan oikeassa oot ettei kannata ruveta asian kanssa pelleilemään, mutta kyllä asialle voi vielä tehdä jotain.
Olet 19. Ihmisen elinikä lähenee jo 100-vuotta, eli oot eläny sen mukaan vasta viidesosan elämästäs. Ei ole koskaan liian myöhäistä tehdä muutosta elämään. Olet nuori ja keho palautuu helpommin nyt sille asettamasta rääkkäyksestä kuin esim kymmenen vuoden päästä. Lihominen on pelottavaa, mutta se on tie paranemiseen. Pitää olla uskallusta hypätä tuntemattomaan ja rikkoa rutiininomainen elämän kaava jonka itselle on kehitellyt. Pitää koettaa saada itsensä kokemaan uusia asioita. Helpoiten asia onnistuu jos on ravintoterapeutin, psykologin jne apua. Vähättelemättä ystävien tukea. Jokainen parantunut paranee itse. Haluan painottaa tätä. Koska paraneminen lähtee itsestä, pitää laittaa itsensä koetukselle. Kun on tukala olo, ei perääntyä, vaan jatkaa eteenpäin. Syödä vielä hiukan enemmän vaikka kuinka jalka jo yrittäisi pakkoliikkua energiaa pois. Sinä sen taistelun teet, mutta yksin on helpompi luovuttaa, jos haet nyt apua, on kannustetta vaikka kuinka lipsahtaisi takaisin vanhoihin rutiineihin, on ihmisiä jotka sanovat että hei, koeta nyt uudestaan rikkoa ne, älä palaa siihen samaan! Kukaan täällä ei voi kunnolla auttaa. Tarvitsee yrittää pureutua ongelman ytimeen, miksi rääkkäät itseäsi? Miksi et ansaitse syödä? Miksi yrität täyttää kauneuskuvaa, joka itseasiassa on aikaslailla irvikuva ihmisestä? Miksi et salli itsellesi hyviä asioita elämässäsi? Mikä on vaikuttanut sinuun niin, että pakenet sairauden taakse? Uskoisin että asianosaava terapeutti voi auttaa. Itse hain apua puhelimitse, heti seuraavana päivänä keskusteluaika ja siitä sitten sovittiin aina viikko/pari eteenpäin uusi kerta. Eikä muuten maksanut mitään. Ja sain arvokkaan elämäni takaisin.
Tsemppiä.